Pedro Pascal

Elokuvat – Star Wars: The Mandalorian and Grogu

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Star Wars: The Mandalorian and Grogu

Muistan yhä elävästi, kun sain vuonna 1977 käsiini lokakuun Valitut Palat. Siinä kerrottiin George Lucasin tuloillaan olevasta Tähtien sota -elokuvasta. Artikkeli räjäytti nuoret aivosoluni taivaan tuuliin.

Oli juonikuvausta, joka vakuutti, että Tähtien sota on kiehtova avaruusooppera, jota tähdittävät mm. upeat robottihahmot ”Erkaks Deekaks” ja ”See Kolmepeeoo”. Oli kehuja tyyliin ”jo ennen arvostelijoiden haltioitunutta ylistystä olivat ennakkoesitykset ja huhupuheet leimanneet tämän elokuvan avaruuden Tuulen viemäksi filmihullujen ja tieteisromaanien ahmijoiden keskuudessa.”

Ei siis ihme, että ne kuukaudet, jotka jouduin odottamaan Tähtien sodan Suomen ensi-iltaa, leijuin jalat irti maasta, selittäen innostuneesti kaikille lähimmäisilleni lähestyvästä elokuvanautinnosta: ”Tämä on juuri sitä, mitä olen odottanut koko pienen ikäni!”

Eikä Tähtien sota pettänyt – se sisälsi kaikkea, mitä nuori scifi-fani saattoi toivoa: mielikuvituksellisia olentoja ja tapahtumapaikkoja, uskomattoman hyvin toteutettuja avaruustaisteluita sekä elämää suuremman seikkailun.

Vuosien kulku ei ole vesittänyt alkuperäisen Tähtien sodan viehätysvoimaa. Se on yhä paras myyttinen avaruusooppera hyvän ja pahan ikuisesta taistelusta. Puhdasotsainen yhdistelmä 1930-luvun pulp-klassikoita ja episodielokuvia moderneilla efekteillä toteutettuna.

Sarjan jatko on sitten ollut paikoin aikamoista tarpomista. Nyt teatterionneaan kolkuttaa Jon ”Happy Hogan” Favreaun ohjaama, The Mandalorian -televisiosarjasta ponnistava Star Wars: The Mandalorian and Grogu -elokuva.

Legendaarinen palkkionmetsästäjä Mandalorian (Pedro Pascal) ja hänen mukanaan kantelemansa isosilmäinen Grogu-vauva ovat Uuden tasavallan leivissä. He etsivät pakoon päässeitä Imperiumin korkea-arvoisia upseereja galaksin Ulkoreunalla.

Koska Mandalorian on olevinaan Tähtien sota -universumin John Wick, hän tappaa vaivatta valtavatkin vastaan vyöryvät vihollislaumat. Paitsi silloin kun juoni sanoo muuta, ja hän häviää yhdellekin vastustajalle.

Toisin kuin John Wick -elokuvien hienosti koreografioidut, näytellyt ja kuvatut taistelukohtaukset, Mandalorian saa tyytyä nopeilla leikkauksilla toteutettuun geneeriseen toimintapuuroon. Toisaalta hän saa vastaansa myös kasapäin tietokoneanimoituja hirviöitä, joille ei sen ihmeempää roolia suoda. Jos oliolla on iso kita ja se näyttää rumalta, se on ilmiselvästi tarkoitettu tapettavaksi.

Elokuvassa Mandalorian saa eversti Wardilta (Sigourney Weaver) tehtäväkseen etsiä piileskelevän herra Coinin. Sitä ennen pitäisi kuitenkin vapauttaa ilkimysten kaappaama Rotta the Hutt ja kiikuttaa hänet Hutt-kaksosten huomaan.

Juonta ei elokuvasta löydy edes kengännauhojenpitimiksi. Tarina koostuu lähinnä eestaas sinkoilusta ja peräperää laitetuista taistelukohtauksista. Väliin ammuskellaan, toisinaan heilutetaan astaloita ja joskus kurvaillaan avaruusaluksilla sädesateessa. Hahmojen kohtaloista ei voisi vähempää välittää.

Erityisen ärsyttävä on lällynlöperö Rotta the Hutt, joka jaksaa koko ajan korostaa naukuvalla äänellä, ettei ole yhtään samanlainen kuin isänsä Jabba the Hutt. Rotta haluaa olla kiltti ja elää vain omaa elämäänsä. Myös Grogun ultralaskelmoidusta söpöilystä saa nopeasti tarpeekseen.

Kaikki mielenkiintoiset elementit mahdollisimman kaukaa kiertävä elokuva on niin tyhjänpäiväinen, että sen olemassaoloa ei voi kuin ihmetellä. Katsomossa tulee jatkuvasti vilkuiltua kelloa ja tuijoteltua seiniä. Samalla voi vain unelmoida siitä, kuinka paljon nautinnollisempaa olisi seurata tapetin kuivumista.

Pisteitä ei heru myöskään visuaalisesta tyylilajista, joka nojaa lähinnä pimeyteen ja värikkyyden välttelyyn.

Nyt menen hakkaamaan päätäni seinään.

Toni Jerrman

PS. Eipä ole Star Wars enää sellainen myyntitykki kuin ennen. Aikoinaan ensi-iltanäytöksiin jonotettiin, nyt monta sataa henkeä vetävässä teatterissa oli kanssani vain parikymmentä katsojaa. Joiden keski-ikä vaikutti olevan 50:n paremmalla puolella. Höh.

Tähtien sota – Tähdet 2026

Star Wars (1977) ★★★★★
Star Wars: The Empire Strikes Back (1980) ★★★★
Star Wars: Return of the Jedi (1983) ★★★

Star Wars: The Phantom Menace (1999) ★★
Star Wars: Attack of the Clones (2002) ★
Star Wars: Revenge of the Sith (2005) ★★★

Star Wars: The Force Awakens (2015) ★★
Star Wars: The Last Jedi (2017) ★★★
Star Wars: The Rise of Skywalker (2019) ★

Rogue One: A Star Wars Story (2016) ★★★
Solo: A Star Wars Story (2018) ★★

Star Wars: The Mandalorian and Grogu (2026) ★

Ja kyllä, vuoden 2026 tähditys voi poiketa – ja osin poikkeaakin – siitä, mitä olen antanut elokuville heti ensi-illan jälkeen. Uutta Star Wars -leffaa menee aina katsomaan intopinkeänä ja vaaleanpunaiset lasit silmillä. Tuolloin huomio kiinnittyy erityisesti filmien onnistumisiin. Siinä vaiheessa kun elokuvat katsoo toista, kolmatta ja neljättä kertaa alkavat saumat irvistellä ja huonotkin puolet nousta esiin.

Saattaapa olla myös, että rakkaus Tähtien sotaan johtaa yhä liian korkeisiin tähdityksiin. Mutta näin ne tähdet tällä kertaa nyt kuitenkin paukkuvat.

Elokuvat – The Fantastic Four: First Steps

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , , , , , ,

The Fantastic Four: First Steps

Marvelin tarinauniversumi sisältää lukuisia erilaisia rinnakkaismaailmoja. Matt Shakmanin ohjaaman The Fantastic Four: First Steps -elokuvan tapahtumat sijoittuvat Maapallo 828:lle. Siellä eletään vahvasti 1960-lukuvaikutteisessa retrofuturistisessa todellisuudessa lentävine autoineen.

Ihmeneloset, eli Reed Richards (Pedro Pascal), hänen vaimonsa Sue Storm (Vanessa Kirby), tämän veli Johnny Storm (Joseph Quinn) sekä kivihemmo Ben Grimm (Ebon Moss-Bachrach), ovat planeettansa juhlittuja puolustajia. Sankarinelikköä ylistetään vilpittömän innostuneesti niin uutisissa, tv:n keskusteluohjelmissa, lehdissä, animaatioissa kuin kaduillakin. Trikootoiminnan tauoilla he elävät kuin mikä tahansa perhe pientä lämminhenkistä pilailua ja naljailua unohtamatta. Mukana arkisissa puuhissa häärii myös sympaattinen kelanauharobotti H.E.R.B.I.E.

Tarinan alussa Sue huomaa olevansa raskaana, mikä herättää sekä iloa että huolta. Entä jos lapsi onkin perinyt vanhemmiltaan jonkinlaisia supervoimia? Joka tapauksessa tukikohta on saatettava vauvaturvalliseksi tukkimalla sähköpistokkeet ja piilottamalla kaikki vaaralliset esineet.

Tulevalla vauvalla on muutenkin iso osa esitettävänään elokuvan tapahtumissa.

Ihmenelosten kyvyt joutuvat äärimmäiselle koetukselle, kun Hopeasurffari, Shalla-Bal (Julia Garner), ilmestyy Maapallolle ilmoittamaan, että tämä oli nyt tässä. Kosminen olento, maailmoja syövä Galactus (Ralph Ineson), tekee tuloaan, ja planeetta on tuhoon tuomittu.

Ihmeneloset eivät kuitenkaan ole valmiita luovuttamaan, vaan sinkoutuvat ylivalonnopeudella kulkevalla avaruusaluksellaan toiseen aurinkokuntaan pysäyttämään Galactuksen. Temppu on huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty. Ihmisten luottamus Ihmenelosiin on kuitenkin järkkymätön, ja heidän mielestä kyse on vain siitä, kuinka nopeasti homma lyödään pakettiin. Me sarjakuvia lukeneet tiedämme, ettei Galactuksen päihittäminen voi olla näin yksinkertaista.

Filmin retrofuturismista ponnistava visuaalinen ilme on kohdallaan, ja tyyliin istuvat hienosti niin huonekalut, lavasteet, asusteet kuin avaruusaluksetkin. Myös Galactuksen massiiviselle olemukselle tehdään sarjakuvista ammennettua kunniaa.

Elokuvan nostalginen tyylipaletti sopii täydellisesti valittuun ulkoiseen asuun. Ihmisten suhtautuminen sankareihinsa on lähes naiivin positiivista, ilman minkään sortin kyynisyyttä. Lisäksi keskiöön nostetaan perhe-elämän autuus ja arkiset onnenhetket. Tällä saralla mennään lopulta jo banaalin imelyyden puolelle, kun aihetta päädytään korostamaan tunteilevassa palopuheessa.

Myös näyttelijävalinnoissa on parantamisen varaa. Ihmenelosten esittäjät ovat kaikki niin platkuja, että he katoavat mielestä nopeammin kuin hiekanjyvä Saharaan. Onneksi henkilökuvaukseen on sentään panostettu ja jokaiselle hahmolle rakennettu omanlaisensa persoonallisuus. Yllättävintä lienee, että yleensä itserakkauden perikuvana pidetystä Johnny Stormista on löydetty uusia, asiallisempia luonteenpiirteitä. Ja pisteet tietenkin myös nelikon vahvimmaksi toimijaksi nostetulle Sue Stormille.

The Fantastic Four: First Steps on varsin onnistunutta supersankariviihdettä. Ei se tietenkään aivoja soittele tai ole muutenkaan erityisen mieleenpainuva kokemus, mutta silti selvästi parempi kuin monet muut viimeaikaiset superrymistelyt. Ja kukapa ei Galactusta fanittaisi, vaikka hahmon syvimpään olemukseen ei nyt päästykään kunnolla kiinni.

Toni Jerrman – 3 tähteä