Teenage Sex and Death at Camp Miasma

Jane Schoenbrun on aiemmin käsitellyt kuvaruutujen ja mielen suhdetta esimerkiksi Slender Man -aiheisessa dokumentissa A Self-Induced Hallucination (2018) ja kauhuelokuvassa I Saw the TV Glow (2024). Hänen uusimpansa, Teenage Sex and Death at Camp Miasma, siirtyy kuvaruuduista isommalle kankaalle ja slasher-elokuvien maailmaan.

Tarina kertoo queer-kauhuohjaajasta, Krisistä (Hannah Einbinder), joka suunnittelee vanhan B-leffasarjan uudelleenkäynnistämistä. Camp Miasma -elokuva on aikoinaan poikinut järjettömän määrän huonoja ja ehkä pari ihan hyvääkin jatko-osaa.

Sarjan keskiössä on Little Death, lampeen hukutettu transseksuaalinen nuori. Hän nousee elokuva toisensa jälkeen yhä uudelleen lutakon pohjasta ja teurastaa leirikeskuksen väkeä ilmastointikanavan venttiili päässään. Uusi versio ei kuitenkaan saa toisintaa vanhoja transfobisia asenteita, vaan sen täytyy olla jotakin aivan muuta.

Kris haluaa ehdottomasti omaan versioonsa mukaan alkuperäisen elokuvan scream queenin, Billyn (Gillian Anderson). Tämä on jo vuosikymmeniä asunut Camp Miasman kuvauspaikalla, syrjäisellä leirintäalueella, jonne Kris lähtee häntä tapaamaan.

Ja kuten tällaisissa elokuvan tekemistä käsittelevissä filmeissä on tapana, alkaa leffan ja todellisuuden välinen ero hämärtyä.

Teenage Sex and Deathin taustamaalaukset ovat tarkoituksellisen epärealistisia ja etäännyttäviä. Metatasoja riittää. Alkuperäinen elokuva on mieskatseen tuotos, mutta sitä hallitsee Billyn naiskatse – jota taas katsoo ja tulkitsee Krisin nais-/queerkatse. Eläytyykö katsoja filmirullalle esineellistettyyn naishahmoon, joukkomurhaajaan, molempiin – vaiko itseensä? Ja mistä nämä kuvat tulevat?

Einbinder ja Anderson vetävät roolinsa upeasti. Heidän välillään kipinöi ja pirskahtelee. Seksuaalisuutta ja lempeää hulluutta, syvää inhimillisyyttä ja harvinaisen todentuntuista haavoittuvuutta.

Teenage Sex and Death at Camp Miasma on paitsi älyllinen ja rehellinen, myös hauska luomus. Pöljyyksiin asti paisuteltua splatteria tarkastellaan sen verran kaukaa, että se ei itsessään naurata. Sitäkin enemmän hymyilyttää lämminhenkinen huumori, jolla Schoenbrun, Einbinder ja Anderson ihmistä lähestyvät.

Jukka Laajarinne – 5 tähteä