Sarjakuvat – Ram V & Filipe Andrade: The Many Deaths of Laila Starr

Ram V & Filipe Andrade
The Many Deaths of Laila Starr

Boom!

”Samoihin aikoihin juhlissa ikkunalaudalla istunut tyttö jatkoi putoamistaan ilman halki – kaksi kerrosta oli jo takana ja maa lähestyi kovaa vauhtia.”

Ram V:n käsikirjoittama ja portugalilaisen Filipe Andraden kuvittama The Many Deaths of Laila Starr (Boom!) on tekstiltään, rakenteeltaan ja kuvitukseltaan filosofisen kaunis visio elämästä ja kuolemasta.

Tarinan alussa bisnespukuun sonnustautunut Kuolema kutsutaan hopeisen toimistopilvenpiirtäjän ylimpään kerrokseen. Siellä hän tapaa kolmikasvoisen jumalan, joka toteaa, että vaikka Kuolema onkin ollut firman hommissa jo ikuisuuden, niin nyt hän saa potkut. Ennustusten mukaan on näet syntyvä lapsi, joka tuo ihmisille ikuisen elämän. Niinpä Kuolemalla ei enää ole ihmeempää virkaa. Kultaisena kädenpuristuksena Kuolemalle luvataan tavallinen maallinen elämä ihmisten keskuudessa.

Kuolemaa ei moinen kohtalo voisi vähempää innostaa, joten hän päättää tehdä asialle jotain. Tarkoituksena on tappaa Dariukseksi nimetty ihmelapsi ennen kuin tämä keksii kuolemattomuuden kaavan. Tätä silmälläpitäen Kuolema päättää syntyä ihmiseksi vastikään kuolleen Laila Starrin vartalossa – se kun sattuu olemaan samassa sairaalassa kuin missä Darius on juuri syntynyt. Mutta jopa Kuolemalle viattoman vauvan murhaaminen tuottaa moraalisia ongelmia. Lopulta kaikki päättyy siihen, että Laila/Kuolema menehtyy rekan alle – ja herää vuosia myöhemmin Pranan, elämän jumalan palatsissa.

Tästä käynnistyy Intiaan sijoittuva elämien ja kuolemien kierre, jonka aikana vuodet vierivät ja jonka kuluessa Laila tapaa Dariuksen kerta toisensa jälkeen. Nämä kohtaamiset sekä arki kuolevaisena olentona saavat hänet suhtautumaan olemassaoloon aivan uudella tavalla.

Taianomainen tarina sisältää useita sisäkkäisiä kertomuksia sekä hahmoja, jotka harvemmin pääsevät sarjakuvissa ääneen – kuten vaikkapa vanha kiinalainen temppeli ja Lailan bileissä polttama tupakka. Lopulta haikeansuolaisesta sarjakuvasta kasvaa ylistyslaulu sekä elämälle että kuolemalle.

The Many Deaths of Laila Starr on vaikuttava lukukokemus ja eittämättä yksi vuoden 2022 parhaista amerikkalaissarjakuvista. Tämän herätyksen myötä käsiin on pakko haalia myös muut Ram V:n käsikirjoittamat teokset, vaikka onkin myönnettävä, että hänen The Swamp Thing -albuminsa Becoming ja Conduit jäävät kauas Laila Starrin nerokkuudesta. Toisaalta ne ovat selvästi parempia kuin monet muut Rämeen olento -versiot, joten ei niitäkään kannata unohduksen roskakoriin veivata.

Toistetaan se nyt joka tapauksessa vielä kerran: The Many Deaths of Laila Starr rokkaa kuin perhonen päiväsällä!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23 osana 27-sivuista Sarjakuvavuosi 2022 Amerikassa -artikkelia.

Uutiset – Tähtifantasia-palkinnon 2023 ehdokkaat julkistettu

Tähtifantasia-ehdokkaat 2023

Vuodesta 2007 lähtien jaetun Tähtifantasia-palkinnon ehdokaslista on julkistettu. Helsingin Science Fiction Seura ry:n jakama palkinto annetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle fantasiakirjalle. Vuoden 2022 teoksista on valittu ehdokkaiksi viisi fantasiakirjallisuuden monimuotoisuutta heijastavaa kirjaa.

Mariana Enriquez: Yö kuuluu meille (WSOY, suom. Sari Selander) – Kauhufantasia kietoutuu saumattomasti osaksi yhteiskunnallista ja psykologista romaania. Kokonaisuus on yllättävä ja ravisteleva, samalla kiehtova ja inhimillinen.

Marko Hautala: Kuolleiden valssi (Tammi) – Osuvaa ihmiskuvausta, tumman humoristista aikalaishistoriaa ja kauhun syviä pohjavirtoja. Varmaotteinen, tyylikäs novellikokoelma.

Keigo Higashino: Namiyan puodin ihmeet (Punainen Silakka, suom. Raisa Porrasmaa) – Aikamatkustusfantasia osoittaa, että ajattelu, kuunteleminen ja myötätunto ovat elämän todellista ydintä. Taidokkaasti kerrottu, lämpimän humanistinen teos.

Marja Kyllönen: Vainajaiset (Teos) – Kainuulaista gotiikkaa ja syvällekäyvää kärsimyksen kuvausta. Omaperäinen romaani on ladattu täyteen sanojen mahtia.

Jyrki Vainonen: Täytetyt (Aula & Co) – Hiljaa avautuva, kaunis ja kauhistuttava mysteeriromaani käsittelee yksinäisyyttä, minuutta ja elämänkulkua. Runollinen mutta selkeä kielenkäyttö on mestarillista.

Tähtifantasia-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat Tähtivaeltaja-lehden kriitikko Jukka Halme, kriitikko Aleksi Kuutio, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä sekä kirjabloggaaja Niina Tolonen.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

Susanna Clarke: Piranesi (WSOY, 2021, suom. Helene Bützow)

Margaret Rogerson: Kirjojen tytär (Karisto, 2020, suom. Mika Kivimäki)
Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (Siltala, 2019)
Samanta Schweblin: Houreuni (Like, 2018, suom. Einari Aaltonen)
David Mitchell: Luukellot (Sammakko, 2017, suom. Einari Aaltonen)
Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016, suom. Helene Bützow)
Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015, suom. Jaana Kapari-Jatta)
Terry Pratchett: FC Akateemiset (Karisto, 2014, suom. Mika Kivimäki)
Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)

Elokuvat – Doom Asylum (1987)

Doom Asylum
(UK-versio, blu-ray)

Richard Friedmanin ohjaama Doom Asylum (1987) on hekotuttavan hauska kauhuelokuva. Se ei kuitenkaan ole kalkkuna, sillä koko helahoito on tehty tarkoituksellisesti kieli poskella. Harvinaista kyllä, näin on saatu aikaiseksi aidosti ilahduttava camp-helmi.

The House of the Rising Sun -biisin soidessa Mitch Hansen (Michael Rogen) ja Judy LaRue (Patty ”Penthouse Pet of the Year” Mullen) kurvailevat avoautolla kohti Floridaa. Ilo on ylimmillään, sillä Judy on juuri voittanut oikeudenkäynnissä viisi miljoonaa dollaria. Tolkuton pussailu ja viinin lipittäminen kesken ajomatkan on kuitenkin tuhoisa resepti. Niinpä rakastuneen parivaljakon huviretki päättyy tappavaan onnettomuuteen.

Seuraavaksi kohtaamme purkkaa jauhavan kuolinsyyntutkijan, joka ammattinsa hyvin hallitsevana miehenä poistaa ensitöikseen ihon Mitchin kasvoilta! Päätös on siinäkin mielessä hätiköity, että Mitch ei ole kuollut. Verinen arpinaama nousee leikkuupöydältä ja puukottaa sekä kuolinsyyntutkijan että tämän apulaisen hengiltä. Samalla hän karjuu: ”Mitä te olette tehneet Judylle?”

Tästä hypätään 10 vuotta myöhempään aikaan. Judyn tytär Kiki LaRue (Mullen) haluaa syystä tai toisesta nähdä äitinsä kuolinpaikan. Hänen mukaansa tarttuvat poikaystävä Mike (William Hay) sekä kamut Jane (Kristin ”Sinkkuelämää” Davis), Dennis (Kenny L. Price) ja Darnell (Harrison White).

Hahmojen luonnekuvaus on hönöydessään mainio. Esimerkiksi Mike ei osaa koskaan päättää, mitä tehdä. Hänen ajatuksensa kulkevat ”juupas eipäs” ja ”vasemmalle, ei kun oikealla, ehkä sittenkin vasemmalle” -latuja. Dennis on puolestaan jengin nörtti, jonka mielenkiinto keskittyy yksinomaan baseball-korttikokoelmaan.

Kun kuolinpaikka on tsekattu, ryhmä matkaa vuosia aiemmin hylätyn mielisairaalan maille piknikille. Siellä Kiki ja Jane vaihtavat ylleen uima-asut, koska niinhän sen kuuluu mennä. Jatkossakaan he eivät pistä enempää ylleen.

Mielisairaalassa harjoittelee myös kovisgimma Tinan (Ruth Collins) johtama punk-bändi Tina and the Tots. Yhtyeen muita jäseniä ovat yhteiskunnallisesti valveutunut Godiva (Dawn Alvan) sekä rumpuja hakkaava Rapunzel (Farin). He kaikki ovat ottaneet ulkoiseen olemukseensa mallia goottimuodista ja Madonnan kasarityylistä. Bändin ainoasta biisistä – joka koostuu epäselkeästi huutamisesta – vastaa kokeellinen punk-yhtye Psychodrama.

Tarkoituksellisen ylinäyttelemisen kruunun ansaitsee kovisroolinsa kunnolla överiksi vetävä Ruth Collins, mutta kyllä muutkin pistävät parastaan. Erityisen hyviä hekotuksia tarjoilevat Darnell ja Rapunzel, jotka rakastuvat toisiinsa ensisilmäyksellä. Voi sitä lutusen tuijotuksen määrää. Puhumattakaan molempien kuvitelmista, joissa he juoksevat toistensa syliin aurinkoisella pellolla! Rapunzel on Darnellista jopa niin hullaantunut, ettei eräässä kohtauksessa huomaa lainkaan ympärillään käytävää ankaraa tappelua.

Ja juu, tietysti paikalla on myös tappaja, eli mielisairaalan kellareissa asuva arpikasvoinen Mitch. Hän huomaa heti, että Kiki on kuin ilmetty äitinsä, ja ryhtyy lahtaamaan porukkaa saadakseen neitokaisen itselleen. Surkein kohtalo on varattu Godivalle, jonka pään Mitch upottaa happoon, jota itse käyttää käsiensä pesemiseen. Lopputuloksena on verta ja sulaa rasvaa valuttava hirviömäinen monsterikallo.

Ennen kuolemaansa Godiva yrittää ylipuhua tappajan päästämään hänet vapaaksi sillä perusteella, että väkivalta synnyttää vain väkivaltaa. Kun tämä ei auta, hän turvautuu väitteeseen, että onkin todellisuudessa republikaani ja äänesti Ronald Reagania presidentiksi. Tähän murhamies toteaa, että hän kunnioittaa Godivan oikeutta valita poliittinen vakaumuksensa, vaikka ei itse olekaan asiasta samaa mieltä.

Tästä ei mielipuolinen psykopaattitappaja enää kohteliaammaksi muutu!

Myös jatkossa murhissa on parhaimmillaan ehtaa splatter-grafiikkaa. Dennis kohtaa luojansa, kun Mitch poraa pitkällä poranterällä reiän hänen otsaansa. Janen kasvot päätyvät puolestaan riekaleiksi pienen pyörösahan avustuksella. Hauskinta näissä kohtauksissa on, että tappajan lähestyessä kukaan ei juokse pakoon, vaan kaikki jäävät kauhuissaan odottamaan kohtaloansa.

Efektimielessä osa murhista on varsin näyttäviä, vaikka väliin kohtauksiin on jäänyt elementtejä, joiden olisi pitänyt pysyä piilossa – kuten vaikkapa letku, josta verta pumpataan ulos haavasta. Sama ihastuttava välinpitämättömyys mokista on muutenkin yksi elokuvan johtotähdistä.

Täydet pisteet ansaitsee kohtaus, jossa Kiki rukoilee pelastusta jumalalta: ”Saat rahaa, seksiä ja tavaratalon lahjakortin, jos selviän tästä hengissä.”

Silkkaa hämmennystä herättävät puolestaan pätkät, joissa tappaja katselee televisiosta vanhoja mustavalkoisia kauhuelokuvia. Näitä on mukana minuuttitolkulla, ja niiden ainoa tarkoitus näyttäisi olevan filmin venyttäminen kokopitkän elokuvan mittoihin.

Bonusdokumenteista selviää, että juuri tästä olikin kyse. Tempun takana oli leffan tuottanut Alexander W. Kogan, Jr., joka sattui omistamaan oikeudet lukuisiin Tod Slaughterin tähdittämiin, 1930-luvulla valmistuneisiin filmeihin. Näiden pätkien avulla Doom Asylum saatiin laajennettua 71 minuutista lähes 80 minuutin elokuvaksi.

Kaiken kaikkiaan Doom Asylum on rakastettavan hupsu kauhuraina, jossa verinen splatter yhtyy kohdettaan kunnioittavaan parodiseen otteeseen. Filmi saa lisävirtaa kuvauspaikasta, joka on todellinen hylätty mielisairaala ruosteisine vuoteineen ja graffiteilla sotkettuine seinineen. Yllättävän monelle tekijälle leffa toimi myös ponnahduslautana nousujohteiselle elokuvauralle.

Esimerkiksi Friedman on sittemmin ohjannut lukuisia elokuvia ja tv-sarjoja. Efekteistä vastannut Vincent J. Guastini on puolestaan tuttu yli sadasta filmistä. Näyttelijöistä Ruth Collins on esiintynyt lukuisissa genrehalpiksissa, kun taas Kristin Davis kohosi kuuluisuuteen yhtenä Sinkkuelämää-sarjan neljästä päähenkilöstä. Myös Harrison White jatkoi näyttelijänuraansa. Sen sijaan Patty Mullen muistetaan yksinomaan roolistaan Frank Henenlotterin Frankenhooker-elokuvassa (1990). Monet muut näyttelijät jäivätkin sitten yhden filmin ihmeiksi.

Itse elokuva on blu-raylla sekä 4:3- että 16:9-kuvasuhteella. Kommenttiraitoja on kaksi, joista käsikirjoittaja Rick Marxin versio on huomattavan informatiivinen ja leviää laajalti filmin ulkopuolellekin.

Lisäksi levyltä löytyy kolme tuoretta haastattelua, joissa Ruth Collins, kuvaaja Larry Revene ja efektivelho Vincent J. Guastini muistelevat Doom Asylumin kuvauksia ilolla ja riemulla yhteensä noin tunnin ajan. Collins paljastaa mm. sen, että suostui vilauttamaan leffassa rintojaan, koska siitä maksettiin 200 dollaria ekstraa. Guastini puolestaan mainitsee, että hänen tärkein tietolähteensä tehosteita suunniteltaessa oli Tom Savinin Grande Illusions -teos.

Vanhemmassa haastattelukoosteessa (11 min.) ääneen pääsevät tuottaja Alexander W. Kogan, Jr., ohjaaja Richard Friedman sekä tuotantopäällikkö Bill Tasgal. Näiden pätkien mukaan elokuvan budjetti liikkui 80 000 ja 100 000 dollarin välimaastossa – riippuen keneltä asiaa kysytään. Lisäksi käy ilmi, että leffan ensimmäistä videoversiota on sensuroitu.

Näiden oheen vielä noin 30 kuvaa sisältävä galleria.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23.

Sarjakuvat – Petri Hiltunen: Praedor

Petri Hiltunen
Praedor

Zum Teufel

Zum Teufelin kustantama, kaiken kattava kokoelma Petri Hiltusen Praedor-sarjakuvia on isokokoinen, yli 400-sivuinen ylistyslaulu kotimaisista fantasiasankareista suurimmalle.

Kirjan käynnistää Hiltusen esipuhe. Siinä taiteilija kertoo, kuinka Jaconian fantasiamaailmaan ja sitä ympäröivään Borvarian rauniokaupunkiin sijoittuva sarjakuva sai alkunsa – ja kuinka se on vuosikymmenten mittaan kasvanut ja kehittynyt. Nykyisinhän Praedor on siirtynyt Hiltusen alkuperäisistä sarjakuvista myös muiden tekijöiden työstämiin roolipeleihin, romaaneihin ja novellikokoelmiin. Praedor-roolipelien syntyä valottaa omassa esipuheessaan niistä vastannut Ville Vuorela.

Sarjakuvavirran laittaa liikkeelle vuonna 2002 uudelleenpiirretty versio kaikkien aikojen ensimmäisestä Praedor-tarinasta. Jo siinä tutustutaan Ferroniin, seikkailijaan, joka on pääosassa lähes kaikissa Hiltusen Praedor-sarjakuvissa. Julkaisu tarjoaa hienon mahdollisuuden tutkailla taiteilijan hurjaa kehitystä, sillä teoksessa on mukana myös vuoden 1985 versio, joka näki päivänvalon Conan-lehdessä vuonna 1986.

Tämän jälkeen päästään kiinni itse asiaan, eli kolmeen albumin mittaiseen seikkailuun. Alunperin Magus-lehdissä 1/94–1/97 julkaistu Kuninkaan lapset on yhä oma Praedor-suosikkini niin tarinan kuin taiteenkin puolesta. Tarjolla on vaarojen täyteinen kujanjuoksu, kun Ferron tovereineen tunkeutuu Kielletyn kaupungin muurien sisäpuolelle. Siellä he kohtaavat niin mahtavien palatsien raunioita, hurjia hirviöitä kuin nimettömiä olentojakin. Osansa saa myös myyttisen kaupungin historia, joka tulvii suuruuden ohessa tuhoa, hulluutta ja demonisia voimia.

Mielikuvitusta kutkuttava, huikeita visioita tarjoileva sarjakuva on seikkailufantasiaa parhaimmillaan.

Maguksessa vuosina 1998–2001 ilmestynyt Kuolleen jumalan palvelija kertoo Ferronin nuoruudesta ja elämästä muinaisen kirkkokunnan entisessä linnassa. Komeasti piirretty tarina pitää sisällään menneisyyteen kurkottavia salaisuuksia, kiellettyjä huoneita sekä vallan mukanaan tuomaa turmelusta. Henkilöpsykologiassa on vahvaa jännitettä, sillä Hiltunen ei tyydy hahmojen kannalta helppoihin ratkaisuihin, vaan heittää heidät aina vaikeiden kysymysten äärelle. Tarinat ottavat usein kantaa myös yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Tämä näkyy esimerkiksi Kolmen kuninkaan tarina -setistä, joka on alkujaan julkaistu Tähtivaeltajassa vuosina 1998–2001. Hiltusen parhaalta Praedor-kaudelta kotoisin olevat sarjakuvat kertovat nimensä mukaisesti kolmesta valtiaasta, jotka näyttelevät myöhemmin keskeistä roolia kokopitkässä Taivaan suuri susi -albumissa. Vaikka kyse on periaatteessa vain hahmoesittelyistä, on Hiltunen saanut ujutettua lyhykäisiin jaksoihin vahvaa ja vaikuttavaa tarinointia, joka sukeltaa syvälle ihmispsyyken uumeniin. Näin tunteisiin käyvää henkilökuvausta nähdään fantasiasarjakuvissa äärimmäisen harvoin.

Taivaan suuri susi on viimeisin pitkä Praedor-tarina. Albumi on kotoisin vuodelta 2016, ja sen arvostelun voi katsastaa Tähtivaeltajasta 4/16. Aiempiin kertomuksiin verrattuna Hiltusen taide vaikuttaa nyt vähemmän pikkutarkalta, mutta tämä johtuu siitä, että teos on alkujaan tehty julkaistavaksi yli puolet pienemmässä koossa.

Jo mainittujen sarjakuvien ohessa teos sisältää yli sata sivua bonusmateriaaleja. Mukana ovat kaikki varhaiset Praedor-lyhärit, Jysäys-lehdessä kesken jääneen jatkosarjan käynnistys, pari näytettä hylätyistä tarinanaluista, roolipeliä varten laadittu sarjakuvallinen esitys Jaconian eri seuduista, vanhan Praedor-novellin alkusivut ja laaja kattaus sekä mustavalkoisia että värillisiä Praedor-kansia ja -kuvituksia – ja näitä tosiaan kelpaa ihailla!

Praedor-kirjaa komeampaa opusta on vaikea edes kuvitella. Sisältö on täyttä timanttia, paperi erinomaista ja painojälki laadukasta. Kokonaisuudesta löytyykin vain pari pientä valuvikaa. Ensinnäkin mukaan olisi sietänyt laittaa huomattavasti selkeämpi listaus kunkin sarjakuvan alkuperäisestä ilmestymispaikasta sekä myöhemmistä julkaisuista. Nyt albumit ja muut julkaisut elävät täysin omissa todellisuuksissaan. Lisäksi osaan tarinoista on merkitty, että ne ovat kotoisin vuoden 2002 Koston merkki -kokoelmasta, vaikka ne on alunperin piirretty ja osin julkaistukin jo 1980- tai 1990-luvulla. Laajempi tarinoiden kommenttiraita olisi sekin ollut kiva yllätys.

Mutta mitäs me pienistä, jos tykätään sienistä. Tai velhoista ja aivoja soittelevista ihmeistä. Ilman tätä teosta on Praedor-fanin elämä silkkaa luuttua!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23.

Arvostelu on kirjoitettu joukkorahoituksen avulla julkaistun kovakantisen version pohjalta. Kirjasta on nyt julkaistu myös pienikokoisempi pehmeäkantinen versio.