Month: maaliskuu 2022

Kirjat – Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Kazuo Ishiguro
Klara ja aurinko
Klara and the Sun
Suom. Helene Bützow. Tammi

Nobelisti Kazuo Ishiguro on sulavasti monenlaisia genrejä käyttävä kirjailija. Hänen aiempia romaanejaan ovat muun muassa dystooppinen Ole luonani aina sekä Tähtifantasia-palkittu Haudattu jättiläinen. Uusin, tuoreeltaan suomennettu Klara ja aurinko, on tyylipuhdasta, sävykästä scifiä.

Klara on androidi, KY eli keinoystävä, joita myydään seuralaisiksi ja apukasvattajiksi lapsille ja nuorille. Hänen tarinansa alkaa myymälästä, Johtajattaren ja toisten keinoystävien seurasta. Hän tarkkailee herkkävaistoisesti myymälän androidiyhteisöä, asiakkaita ja kadun elämää. Ikkunan taakse ilmestyy heiveröinen, varhaisteini Josie, joka lupaa, että Klara ostetaan heille.

Ishiguro pudottaa lukijan epäröimättä maailmaan, joka rakentuu Klaran kerronnasta piirto piirrolta. Klaran maailma rajautuu muiden päätösten perusteella – keinoystäväthän ovat omaisuutta – joten lukijan on poimittava kokonaiskuva toisinaan pienistäkin palapelin palasista. Ollaan tarkemmin määrittelemättömässä, kohtalaisen läheisessä tulevaisuudessa, jossa varakas luokka altistaa lapsensa ilmeistenkin vaarojen uhalla muuntelulle – taatakseen näille paremman tulevaisuuden. Keinoystävien tehtävä on avittaa nuorten sosiaalisten taitojen kehitystä eristäytyneessä, kilpailukeskeisessä maailmassa. Tai kenties vain noudattaa kuuliaisesti omistajansa oikkuja.

Klara on kulttuurimme androidihahmojen ehdotonta kärkikastia – ja erittäin korkealla myös kirjallisuuden onnistuneiden minäkertojien listalla. Ishiguro näyttää ja piilottaa juuri sopivasti ja sieppaa mukaansa välittömästi. Luottosuomentaja Helene Bützow tekee niin hienovireistä työtä, että romaanin maailmaan uppoaminen tuntuu kotiinpaluulta ensi sivusta alkaen.

Teemat kehräytyvät auki vaivihkaa. On ensinnäkin kysymys Klaran olemuksesta, persoonasta ja maailmankuvasta. Aurinkovoimalla käyvän androidin suhde aurinkoon kasvaa eräänlaiseksi uskonnoksi, mutta samalla häntä ohjaa se, että hän on työkalu – elämän tarkoitus on muiden määrittelemä. Toisaalta romaanin ihmishahmot, Josie perheineen ja naapureineen, hapuilevat valinnoissa ja vastoinkäymisissä.

Lopulta teos kasvaa monisäikeiseksi pohdinnaksi ihmisyydestä, rakkaudesta ja toivosta. Klaran tavoin myöskään tarinan ihmishahmot eivät ole saaneet valita elämänsä ja maailmansa puitteita. Kukin joutuu toimimaan uskomustensa varassa ja päättämään parhaansa mukaan, mitä on valmis uhraamaan paremman toivossa. Klaran havainnoiva näkökulma tasapainottaa karmivaa, traagista pohjavirettä. Aurinkoon luottavasta Klarasta kasvaa itsestäänkin eräänlainen aurinko, joka on valmis valaisemaan ihmissydämen sopukat lempeästi mutta tarkkanäköisesti.

Kokonaisuutena Klara ja aurinko on erinomainen, hallittu ja monisävyinen. Romaanista voi povata klassikkoa, joka tulee kestämään aikaa ja useita lukukertoja. Suositellaan nautittavaksi kiireettömästi ja ihmetellen.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/22.

Elokuvat – El Topo (1970)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , ,

El Topo

Chilessä vuonna 1929 syntynyt, mutta jo vuosikymmenet Ranskassa asunut Alejandro Jodorowsky on ohjaajanero, jolta on näytelmien ja elokuvien ohessa syntynyt myös lukuisia sarjakuvakäsikirjoituksia. Kuuluisuuteen Jodorowskyn nosti vuonna 1970 valmistunut El Topo -elokuva. Kyseessä on spaghetti-westernien kuvastoa hyödyntävä metafyysinen messiasseikkailu. Ainutlaatuinen zen-buddhistinen länkkäri, joka räjäyttää tajunnan kuin tajunnan.

Jodorowskyn itsensä esittämä elokuvan nimihenkilö on itsevarma pyssysankari. Mustaan nahkaan pukeutunut partaveikko, joka ratsastaa auringon polttamalla aavikolla alastoman pikkupoikansa kanssa. Pojan täyttäessä seitsemän vuotta tämän on ensi askeleena aikuisuuteen haudattava nallensa sekä äitinsä kuva. Seuraavaksi onkin sitten jo vuorossa vaikeasti haavoittuneen miehen surmaaminen.

Vielä näin kärkeen El Topo muistuttaa joiltain osin perinteistä sankariwesterniä. Kun päähenkilömme saapuu pikkukylään, jonka veren peittämällä raitilla retkottaa kasapäin tapettuja ihmisiä ja silvottuja eläimiä, hän lähtee tietysti pahisten perään. Nämä löytyvätkin läheisestä luostarista, jossa ratsastelevat alastomilla munkeilla ja teloittavat populaa ajankulukseen. Pian on joukon johtaja saanut El ”I’m God” Topon puukon jalkoväliinsä ja oman pyssyn luodin aivoihinsa.

Koko touhun asenne on kuitenkin lähes mielipuolinen niin hahmojen, asusteiden kuin musiikinkin puolesta. Maahan piirretyn naisen kuvan makaamista. Koiramaisesti haukkuvia käskyläisiä. Merkityksillä ladattuja pieniä yksityiskohtia.

El Topon jättäessä luostarin taakseen hänen seuraansa lyöttäytyy nainen, joka näin vie pojan paikan hänen seuralaisenaan. Skidi hylätään kylmästi munkkien seuraan sanoilla: ”Destroy me. Never depend on anybody.”

Seuraa vaeltelua autiomaassa, jossa El Topo rukoilee vettä kivistä ja kaivelee munia hiekasta. Kunnes nainen keksii, että miehen on tapettava aavikon neljä asemestaria tullakseen lännen nopeimmaksi ja näin todistaakseen rakkautensa. Alkaa spiraalina etenevä matka, jossa gurujen (kuten sokea mestarin, jonka toinen apuri on kädetön ja toinen jalaton – yhdessä täydellinen) viisaudet voitetaan petturuuden konsteilla. Seikka, joka ei voi olla kostautumatta omassa karmassa…

Edellä kerrottu on kuitenkin vasta esisoittoa El Topon matkalle aidon uudestisyntymän hetkeen; pyhyyteen ja marttyyrin asemaan. Siihen päästäkseen hänen on melkein kuoltava ja jouduttava suljetuksi vuorensisäiseen raajarikkojen valtakuntaan. Tyhjennettävä minuutensa ja herättävä hurmokseen. Sekä kohdattava se, minkä on taakseen jättänyt.

Tässä vaiheessa elokuva kääntyy jälleen aivan uusille kierroksille. Esiin manataan mm. farssimainen Sodoman ja Gomorran kaupunki, jossa mustat polttomerkitään hienostorouvien hurratessa ja säädyllisyyden ulkokuoren alla muhii räikeä mädännäisyys. Aivan kaiken päättyessä väistämättömään tragediaan.

El Topo yhdistelee anarkistisella raivolla uskonnollista symboliikkaa, yhteiskuntakriittistä näkemystä sekä veristä väkivaltaa. Siitä kasvoi nopeasti myyttinen underground-kulttihitti, jota fanitettiin älykkö- ja taiteilijapiireissä ympäri maailman. Eikä mikään ihme, sillä elokuvan merkitysten ja viittaussuhteiden tulkintaan voisi helposti kuluttaa muutamankin opuksen verran sivuja.

El Topo on ylittämätön mestariteos.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/04.

Kolumni – Pääkirjoitus 1/22

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , ,

Vuosi sitten uhosin, että maailmankaikkeus voidaan lopettaa tarpeettomana, jos koronasta ei päästä eroon ennen viime kesää. No näinhän ei sitten käynyt. Nyt pitäisi vain löytää taho, jota syyttää siitä, että maailmankaikkeus on yhä olemassa.

Sillä välin kun tätä asiaa selvitellään, on hyvää aikaa paneutua uusimman Tähtivaeltajan sisältöön. Numeron saa kunnian käynnistää Shimo Suntilan ansiokas artikkeli kiinalaissyntyisestä R. F. Kuangista. Hänet tunnetaan vahvasta ja vaikuttavasta Poppy Wars -trilogiastaan, jonka ykkösosa, The Poppy War, nousi useiden arvostettujen spefi-palkintojen ehdokaslistoille.

Trilogian kaksi ensimmäistä kirjaa pääsivät myös Time-lehden vuonna 2020 julkaisemalle 100 kaikkien aikojen parasta fantasiaromaania -listalle. Varmaan sinne olisi päätynyt kolmaskin, jos se olisi luetteloa laadittaessa jo ilmestynyt.

Käännösnovellina tarjolla on nigerialaissyntyisen mutta nykyisin Kanadassa asuvan Chinelo Onwualun avaruus-scifi-tarina Kosketuksen lahja. Oman tuotantonsa rinnalla kirjailija on ollut perustamassa ja pyörittämässä sellaisia spefi-lehtiä kuin Omenana ja Anathema – jotka ovat tutustumisen arvoisia julkaisuja.

Suurimman sivumäärän numerosta nappaa perinteinen sarjakuvavuosikatsaus. Sen tähtinä loistavat mm. legendaarisen Barry Windsor-Smithin tuore mestariteos Monsters, Tom Kingin ja Jorge Fornésin Watchmen-universumiin sijoittuva salaliittotrilleri Rorschach sekä Rick Remenderin ja kumppaneiden räävittömän nerokas The Scumbag, joka vetää nykymaailmaa jäytäviä ääriliikkeitä turpiin oikein olan takaa.

Unohtaa ei sovi N. K. Jemisin käsikirjoittamaa ja Jamal Campbellin upeasti kuvittamaa Far Sector -hittiä, josta on vihdoin ilmestynyt kokoelma-albumi. Teos ei kuitenkaan ole nyt mukana vuosikatsauksessa, sillä se esiteltiin laajasti jo Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/20.

Muuna sisältönä mm. uusin jakso Kivi Larmolan huikeaa Kaikki liikkuu – Lev Termenin ihmeellinen elämä -sarjakuvaa sekä keskivertoa enemmän muikean makoisia dvd- ja blu-ray-arvosteluja.

PS. Oheinen pääkirjoitus on kirjoitettu aivan toisenlaisessa todellisuudessa kuin missä nyt elämme. Muutaman viikon sisällä kaikki on muuttunut ja korona-aika vaikuttaa nyt pieneltä harmilta verrattuna siihen, että Euroopassa käydään sairasta valloitussotaa, joka tuo mieleen toisen maailmansodan alkutahdit.

Ikinä en voinut edes kuvitella, että tällainen barbarismi voisi yhä olla mahdollista. Ja että moiseen ryhdyttäisiin vain yhden sekopään harhaisten oikkujen takia. Tällä hetkellä kaikki ajatukset ovat Ukrainan kansan puolella, joka taistelee vallanhimoista hirmuhallitsijaa vastaan koko Euroopan tulevaisuuden puolesta.

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Tuomas Myllylä & Petri Hiltunen: Troll Patrol

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , ,

Tuomas Myllylä & Petri Hiltunen
Troll Patrol
Täysi käsi

Modernin suomalaiskansallisen peikkopunkin, eli trollpunkin, leviämisloitsut lausuttiin Glasgow’n Worldconissa vuonna 1995. Genren ansiokkaimpia edustajia ovat Petri Hiltusen sarjakuva-albumi Ontot kukkulat (1995) sekä Johanna Sinisalon Finlandia-palkittu romaani Ennen päivänlaskua ei voi (2000). Sittemmin aiheen parissa on ilakoinut mm. Tuomas Myllylä, jonka Troll Patrol -sarjakuvalyhäri (2017) kertoo Suomen talvisodassa taistelevasta Turjas-peikosta ja tämän kumppanista, shamaani Koskelasta.

Nyt kotimaisen barbaarifantasian kaksi suurinta nimeä, Hiltunen ja Myllylä, ovat lyöneet hynttyyt yhteen ja puristaneet maailmaan noin 80-sivuisen sotapeikkoseikkailun. Yhdessä suunnitellun kokonaisuuden käsikirjoituksesta ja luonnoksista vastaa tuottelias Myllylä ja lopullisesta taiteesta Hiltunen. Kovakantinen Troll Patrol -albumi (Täysi käsi) sisältää uuden tarinan ohessa myös Myllylän alkuperäisen peikkopunkkisarjiksen.

Talvella 1942 piiritetyn Leningradin Aleksanterinlinnoituksessa muinainen pahuus on nousemassa jälleen päivänvaloon. Kolmen mahtavan velhon pyörittämä paranormaali divisioona on saanut Neuvostoliiton armeijan uskomaan, että he voivat herättää syvyyksissä uinuvan ikivanhan voiman – mahdin, joka takaisi sodan päättymisen Neuvostoliitolle mieleiseen malliin.

Tämä ei tietenkään sovi Suomelle. Paikalle lähetetään sotilaista, peikoista ja shamaaneista koostuva taisteluryhmä – jonka riveissä häärivät myös Turjas ja Koskela. Heidän tehtävänään on pysäyttää loitsinnat ja pitää huolta siitä, että maailmoja tuhoava Gorynych pysyy vetisessä haudassaan. Ihan siitäkin huolimatta, että tähdet ovat kerrankin oikein.

Kuten arvata saattaa, luvassa on ankaraa mättöä, kun vapautta vaalivat suomalaisjoukot käyvät punalipun nimeen vannovien sotilaiden ja hirviöiden kimppuun. Velhot ovat luoneet vihollistensa pään menoksi jos jonkinmoisia monstereita. On limaisia lonkerohirmuja, jättirapuja sekä otus, joka on puoliksi tankki ja puoliksi epäsikiö.

Troll Patrol on ihastuttavan pulp-henkinen yhdistelmä sotasarjakuvaa, peikkopunkkia ja kosmisia Lovecraft-vaikutteita. Unohtamatta veristä toimintaa ja mustaa huumoria. Vauhdikas kokonaisuus iskeekin herkkuhermoon kuin ziljoonan voltin rokotepiikki. Lopullisesti nautinnon nostaa maagisiin sfääreihin albumin taide, joka ottaa sisällön melskeestä ja myyttisistä aineksista kaiken ilon irti. Troll Patrol rulaa – lujaa!

Toni Jerrman

Kirjat – Susanna Clarke: Piranesi

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Susanna Clarke
Piranesi
Piranesi
Suom. Helene Bützow. WSOY

Susanna Clarken pitkään odotettu toinen romaani on omalakinen, tekisi mieli sanoa uniikki teos, jonka miljöö on samalla kertaa sekä unenomainen että erikoisella tavalla konkreettinen, selittämätön ja selityksiä kaihtava. Esikoisteos Jonathan Strange & herra Norrell nojasi osittain 1800-luvun epookkiin. Piranesissa edes summittainen aikakausi ei selviä kovin pian, eikä sillä ole suurta merkitystä juonen kannalta.

Romaania on vaikea kuvailla paljastamatta sen oleellisia juonenkäänteitä. Tunnelmaan pääsee sisään vasta lukiessaan. Kirjan teemat sivuavat muistia, psykologista traumaa, kognitiivista koherenssia ja käsityskyvyn huolellisesti valvottuja rajoja.

Piranesin nimihenkilö asuu Talossa, valtavan laajassa, monikerroksisessa rakennuksessa, jossa on kilometreittäin holvistoja, saleja, portaikkoja, uponneita kerroksia ja jopa vuorovesiä. Talon syntyhistoria ei ole selvillä, ja päähenkilökin olettaa sen olleen olemassa aina. Se on hänen maailmankaikkeutensa, jossa hän pärjäilee miten kuten alituisen työnsä ja toimeliaisuutensa kautta. On kalastusta, alkeellisten tarvekalujen valmistusta saatavilla olevista materiaaleista (kuten meriheinästä), salien ja niiden sisältämien valtavien patsasmäärien luettelointia. Muut elävät olennot ovat lintuja ja kaloja.

Piranesi on löytänyt myös muutamia ihmisvainajia, joiden jäännöksiä hän huolellisesti vaalii – kehittäen niille samalla hypoteettisia elämäntarinoita. Piranesin ainoana puhekumppanina on Toinen, salaperäinen mies, jota päähenkilö tapaa tarkan aikataulun mukaisesti avustaessaan häntä rakennuksen tutkimisessa.

Heti alusta asti on selvää, että Toisen suhde Piranesiin ei ole vastavuoroisuudeltaan sellainen kuin Piranesi itse luulee. Piranesin lapsenomainen luottamus ja mukautuvuus saavat vastaansa välinpitämättömyyttä ja ailahtelevuutta. Epätasapaino tuodaan esille alkaen pienistä väreilyistä, jotka kasvavat nopeasti huolestuttaviin mittasuhteisiin. Samalla tavalla lukijaa johdatetaan tarkastelemaan myös Piranesin itsensä suhdetta häntä ympäröivään todellisuuteen ja sen rajoituksiin.

Rakennuksen ikkunoista näkyy aurinko, kuu ja tähtiä, mutta mitään maisemia ei kuvailla. Säätilat vaihtuvat ja Piranesi pitää niistä tarkkaa kirjaa, taulukoi vuorovesivaihtelun säännönmukaisuuksia tutkijan systemaattisuudella. Hän ei kuitenkaan kyseenalaista ymmärryksensä rajoja silloinkaan, kun hänen käyttämänsä kieli ja käsitteet selkeästi viittaavat elinpiiriin, joka on laajempi kuin hänen tällä hetkellä tuntemansa. Lukija on jatkuvasti askelen päähenkilön edellä hiljalleen alkavassa tutkimusmatkassa tämän erikoisen todellisuuden reunamille, mutta kokonaiskuva tarjoaa silti paljastuessaan hienoja yllätyksiä.

Kirjan puolesta välistä alkaen auki keriytyvä mysteeri sivuaa niin okkultismia kuin rituaalimagiaakin. Pääpaino säilyy silti päähenkilön psyyken kerrosten eriytyneisyydessä ja niissä psykologisissa kehityskuluissa, joihin Piranesi lähes tahtomattaan joutuu.

Piranesin Talo on autiudestaan huolimatta tavattoman elävä ja mielenkiintoinen luomus, joka nousee kirjassa lähes henkilöhahmon asemaan. Teos onkin eheä, hienopiirteinen kokonaisuus, jonka hallittu ote säilyy alusta loppuun.

Elli Leppä