Elokuvat – Santa Sangre (1989)

Santa Sangre

The Holy Mountain -filmin jälkeen Alejandro Jodorowsky pysyi pitkään poissa elokuvateattereiden parrasvaloista. Vuonna 1979 valmistui kyllä Reginald Campbelin romaaniin perustuva, harvoin missään nähty Tusk, jota Alejandro itse pitää epäonnistuneena välityönä. Syynä oli pitkälti se, että tuottajien lupailema viiden miljoonan dollarin budjetti kutistui kuvauksien alkaessa lopulta yhteen. Kyseessä onkin kesyhkö kertomus englantilaisen tytön ja intialaisen norsun yhteisestä kohtalosta.

Seuraavaa todellista Jodorowsky-elokuvaa saatiin odottaa aina vuoteen 1989, jolloin maailmaan materialisoitui psykologinen kauhudraama Santa Sangre. Se on miehen edellisiä kulttihittejä selvästi perinteisemmin ja ammattitaitoisemmin kerrottu filmi, joka toki pitää sisällään ikonografisia Jodorowsky-elementtejä, mutta kulkee muuten lähinnä italialaisten giallo-elokuvien maastoissa. Mikä on sinällään luonnollistakin, sillä leffan on tuottanut Dario Argenton veli Claudio.

Tarina käynnistyy Meksikossa kiertelevän Circo del Gringon sisäpiireistä. Klovnien ja friikkien joukossa kasvanut Fenix-poika on yksi sirkusta johtavan veitsenheittäjäisänsä ja uskonnollisen äitinsä keskinäisen köydenvedon palikoista. Kun kuvioihin astuu myös rehevä tatuoitu nainen, saavuttaa vanhempien riitely verisen päätepisteensä – munillensa happoa saanut isä leikkaa yhdellä sujuvalla liikkeellä vaimonsa molemmat käsivarret katuun. Asuntovaunuun suljettu Fenix voi vain voimattomana seurata tapahtumia.

Seuraavaksi tapaamme Fenixin hullujenhuoneella. Vielä useita vuosia murhenäytelmän jälkeenkin hän on sulkenut todellisuuden itsensä ulkopuolelle ja elää pehmustetussa kopissaan puhekyvyttömänä lintupersoonallisuutena. Kunnes hourulan ulkoretkellä sattumalta huomaa prostituoituna elantonsa hankkivan tatuoidun naisen sekä saa jälleen yhteyden kädettömään äitiinsä. Kohta jo puukkokäsi heilahtaa useampaan otteeseen ja onnettoman avioliiton rikkojasta tulee veristä muussia.

Jatkossa sisäisesti rikkiraastettu Fenix antautuu äitinsä käsien korvikkeeksi. Tämän persoonan taakse jääväksi varjoksi, jonka sormet soittavat ihan muita kuin omia säveliä.

Värikkään sirkusmaailman ja vahvojen mimiikkaelementtien ohessa Santa Sangren jodorowskymaisinta kuvastoa edustavat mm. valtavan norsuruumisarkun johdattelema surupukuisten sirkuslaisten hautajaissaattue sekä Fenixin painajaismaiset hallusinaatiokohtaukset. Unohtamatta myöskään Pyhän Veren kirkkoa, jossa palvotaan pyhimyksenä koulutyttöä, jolta raiskaajat katkoivat kädet – sekä tapahtuman ”synnyttämää” veriallasta.

Elokuva ei kuitenkaan yllä monimerkityksellisyydessään Jodorowskyn mestariteosten tasolle. Se tarjoilee loogisen tarinan, jossa henkilöiden toimet ovat motivoituja ja oudoimmillekin elementeille löytyy lopussa selityksensä. Eli siitä uupuu se tulkinnan äärimmäinen vapaus, joka on miehen tuotannon yksi keskeisistä viehätyksistä.

Helposti lähestyttävänä, hieman hillittynä elokuvana Santa Sangre on kuitenkin loistava portti Jodorowskyn omalaatuiseen maailmaan. Hypnoottisen runollinen fantasia, joka kaivelee ihmisyyden perimmäistä olemusta.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/04.

Elokuvat – The Holy Mountain (1973)

The Holy Mountain

Alejandro Jodorowskyn kolmas elokuva, The Holy Mountain (1973), on loistava esimerkki siitä, mitä saadaan, kun omia teitään kulkevalle taiteilijalle annetaan reilusti rahaa ja vapaat kädet. Tuloksena on riemastuttavan yltäkylläinen visioiden ilotulitus, jossa alkemistis-filosofinen surrealismi, kristillis-itämainen mystismi ja yhteiskunnallinen satiiri sekoittuvat tajunnanvirtamaiseen kerrontaan.

The Holy Mountain jakautuu tyylillisesti ja temaattisesti kolmeen eri jaksoon. Niistä ensimmäisessä seurataan lasten kivittämän varas/kristus-hahmon saapumista kaupunkiin. Kaupunkiin, jossa kaasunaamaripäiset sotilaat kantavat ristiinnaulittuja, nyljettyjä koiria ja teloittavat sattumanvaraisesti kaupunkilaisia – iloisten amerikkalaisturistien kuvatessa kaikkea tätä innoissaan. Katuvilinässä kohdataan myös mm. polvillaan eteenpäin pomppivia yläluokan edustajia sekä joukko mikropöksyihin, valkoisiin nilkkasukkiin ja läpinäkyviin paitoihin pukeutuneita, Jeesusta palvovia prostituoituja.

Elokuvan seuraava osio alkaa alkemistigurun (Jodorowsky itse!) tyylitellystä mielenlaboratoriosta, jossa paskakin jalostuu kullaksi ja pelikaanit sekä virtahevot vaeltavat vapaasti. Täältä käsin esitellään planeettamme seitsemän vaikutusvaltaisinta ihmistä. Nämä seksuaalisten perverssioiden ja äärikapitalismin mallinuket rypevät itsetyydytyksen ja -tyytyväisyyden ahjoissa. Valmistavat koneistettuja vainajia, jotka voivat hautajaisissaankin yhä suudella läheisiään. Psykedeelisesti muotoiltuja aseita, jotka vetoavat jopa hippinuoriin. Orgasmiin kykeneviä tietokoneita. Tai aivopesevät lapsia tulevaisuuden sotiin, kaasuttavat miljoonia kansalaisia valtiontalouden tasapainottamiseksi ja mietiskelevät tuhannen irtileikatun kiveksen pyhätössä.

Filmin kolmannessa jaksossa alkemistimme houkuttelee niin kristushahmon kuin seitsemikonkin pyhiinvaellusmatkalle, jonka määränpäässä odottaa ikuinen viisaus ja elämä. Taakseen on jätettävä niin maallinen omaisuus, yksilöllisyys kuin menneisyytensäkin. Mutta onko lopullinen vastaus sittenkin pelkkä illuusio? Missä kulkee todellisen elämän ja elokuvan raja?

Runsaskätisellä alastomuudella höystetty The Holy Mountain on villi kokemus, jonka keskijakso sisältää myös runsaasti scifi-elementtejä. Maaginen trippi, jonka fantastinen kuvasto ei kaikkoa mielestä edes juuriharjalla. Koe se!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/04.

Elokuvat – El Topo (1970)

El Topo

Chilessä vuonna 1929 syntynyt, mutta jo vuosikymmenet Ranskassa asunut Alejandro Jodorowsky on ohjaajanero, jolta on näytelmien ja elokuvien ohessa syntynyt myös lukuisia sarjakuvakäsikirjoituksia. Kuuluisuuteen Jodorowskyn nosti vuonna 1970 valmistunut El Topo -elokuva. Kyseessä on spaghetti-westernien kuvastoa hyödyntävä metafyysinen messiasseikkailu. Ainutlaatuinen zen-buddhistinen länkkäri, joka räjäyttää tajunnan kuin tajunnan.

Jodorowskyn itsensä esittämä elokuvan nimihenkilö on itsevarma pyssysankari. Mustaan nahkaan pukeutunut partaveikko, joka ratsastaa auringon polttamalla aavikolla alastoman pikkupoikansa kanssa. Pojan täyttäessä seitsemän vuotta tämän on ensi askeleena aikuisuuteen haudattava nallensa sekä äitinsä kuva. Seuraavaksi onkin sitten jo vuorossa vaikeasti haavoittuneen miehen surmaaminen.

Vielä näin kärkeen El Topo muistuttaa joiltain osin perinteistä sankariwesterniä. Kun päähenkilömme saapuu pikkukylään, jonka veren peittämällä raitilla retkottaa kasapäin tapettuja ihmisiä ja silvottuja eläimiä, hän lähtee tietysti pahisten perään. Nämä löytyvätkin läheisestä luostarista, jossa ratsastelevat alastomilla munkeilla ja teloittavat populaa ajankulukseen. Pian on joukon johtaja saanut El ”I’m God” Topon puukon jalkoväliinsä ja oman pyssyn luodin aivoihinsa.

Koko touhun asenne on kuitenkin lähes mielipuolinen niin hahmojen, asusteiden kuin musiikinkin puolesta. Maahan piirretyn naisen kuvan makaamista. Koiramaisesti haukkuvia käskyläisiä. Merkityksillä ladattuja pieniä yksityiskohtia.

El Topon jättäessä luostarin taakseen hänen seuraansa lyöttäytyy nainen, joka näin vie pojan paikan hänen seuralaisenaan. Skidi hylätään kylmästi munkkien seuraan sanoilla: ”Destroy me. Never depend on anybody.”

Seuraa vaeltelua autiomaassa, jossa El Topo rukoilee vettä kivistä ja kaivelee munia hiekasta. Kunnes nainen keksii, että miehen on tapettava aavikon neljä asemestaria tullakseen lännen nopeimmaksi ja näin todistaakseen rakkautensa. Alkaa spiraalina etenevä matka, jossa gurujen (kuten sokea mestarin, jonka toinen apuri on kädetön ja toinen jalaton – yhdessä täydellinen) viisaudet voitetaan petturuuden konsteilla. Seikka, joka ei voi olla kostautumatta omassa karmassa…

Edellä kerrottu on kuitenkin vasta esisoittoa El Topon matkalle aidon uudestisyntymän hetkeen; pyhyyteen ja marttyyrin asemaan. Siihen päästäkseen hänen on melkein kuoltava ja jouduttava suljetuksi vuorensisäiseen raajarikkojen valtakuntaan. Tyhjennettävä minuutensa ja herättävä hurmokseen. Sekä kohdattava se, minkä on taakseen jättänyt.

Tässä vaiheessa elokuva kääntyy jälleen aivan uusille kierroksille. Esiin manataan mm. farssimainen Sodoman ja Gomorran kaupunki, jossa mustat polttomerkitään hienostorouvien hurratessa ja säädyllisyyden ulkokuoren alla muhii räikeä mädännäisyys. Aivan kaiken päättyessä väistämättömään tragediaan.

El Topo yhdistelee anarkistisella raivolla uskonnollista symboliikkaa, yhteiskuntakriittistä näkemystä sekä veristä väkivaltaa. Siitä kasvoi nopeasti myyttinen underground-kulttihitti, jota fanitettiin älykkö- ja taiteilijapiireissä ympäri maailman. Eikä mikään ihme, sillä elokuvan merkitysten ja viittaussuhteiden tulkintaan voisi helposti kuluttaa muutamankin opuksen verran sivuja.

El Topo on ylittämätön mestariteos.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/04.