Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinnon 2023 ehdokkaat julkistettu

Tähtivaeltaja-palkinnon 2023 ehdokkaat julkistettu

Vuodesta 1986 lähtien jaetun Tähtivaeltaja-palkinnon tuorein ehdokaslista on julkistettu. Helsingin Science Fiction Seura ry:n luotsaama palkinto luovutetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle tieteiskirjalle.

Vuoden 2022 kiitettävän moniäänisestä tarjonnasta asiantuntijaraati valitsi lopulliselle ehdokaslistalle seuraavat teokset:

N. K. Jemisin: Kivinen taivas (The Stone Sky, suom. Mika Kivimäki, Jalava)

Kokemustensa särkemät päähenkilöt vaeltavat kohti lopullista kohtaamista, joka määrittää planeetan tulevaisuuden. Teoksen keskiössä on hyväksikäytön, syrjinnän ja suoranaisen sorron teemoja. Takaumien kautta paljastuu oleellisia seikkoja maailman traagiseen nykytilanteeseen johtaneista tapahtumista. Romaani päättää komeasti Murtunut maailma -trilogian.

Heikki Kännö: Ihmishämärä (Sammakko)

Kunnianhimoinen järkäle kokoaa yhteen eurooppalaisen sivistyksen keskeisiä rakennuspalikoita. Teos pyrkii rakentamaan wagneriaanisen kokonaisteorian ihmisten ja jumalten välisestä kanssakäymisestä. Pienen saksalaisen omenatarhan omistaja toimii keskushenkilönä valtakuntia ja aikakausia kattaville risteäville tarinakaarille.

Jens Liljestrand: Vaikka kaikki päättyisi (Även om allt tar slut, suom. Jaana Nikula, WSOY)

Lähitulevaisuuden Ruotsissa keskiluokkainen perhe ajautuu kaaoksen keskelle ilmastokatastrofin aiheuttamien laajojen maastopalojen vuoksi. Kirjailija perkaa länsimaisen elämäntavan syyllisyyksiä ja vastuuttomuuksia tarkkanäköisesti useiden näkökulmahenkilöiden ja episodimaisen kerronnan kautta.

Emily St. John Mandel: Asema 11 (Station Eleven, suom. Aleksi Milonoff, Tammi)

Romaanissa influenssapandemia on surmannut suurimman osan maailman väestöstä. Nyt yhteiskuntaa rakennetaan uudelleen kyläyhteisöjen varaan. Erillisistä tarinalinjoista koostuva teos seuraa sekä romahduksen hetkeä että kiertävän musiikkikaravaanin vaelluksia. Yllättävän lempeä visio kysyy painavia kysymyksiä siitä, mikä tekee ihmiselämästä elämisen arvoista.

Richard Powers: Hämmästys (Bewilderment, suom. Antero Tiittula, Gummerus)

Viipyilevän viisas romaani pohtii, kuinka elää ilmastokriisin ja luontokadon aikakaudella. Ihmisen pienuus ja suuruus, toivo ja epätoivo, lohtu ja lohduttomuus voivat sekä jähmettää että kannustaa toimimaan. Filosofinen kerronta antaa lukijalle tilaa löytää omat vastauksensa.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat toimittaja Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja suomentaja, kriitikko Kaisa Ranta. Voittaja julkistetaan huhti-toukokuussa.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko (Tammi, 2021)
Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos, 2020)
Margaret Atwood: Testamentit (Otava, 2019)
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen Legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Kirjat – Emily St. John Mandel: Asema 11

Emily St. John Mandel
Asema 11

Station Eleven
Suom. Aleksi Milonoff. Tammi

Emily St. John Mandelin Asema 11 on vuonna 2014 kirjoitettu, taidokas ja omaääninen romaani. Teos kuvaa influenssapandemian poispyyhkäisemän sivistyksen ensimmäisiä haparoivia paluuaskelia. Usean näkökulmahenkilön silmin, useassa aikatasossa kerrottu tarina keriytyy auki pandemiaa edeltävistä vuosista ja kaartaa läpi romahduksen hetken aina sen toiselle puolelle. Kirja on aivan omanlaisensa lukukokemus näin tosimaailman pandemian loppusuoralla, vaikka todellisuudessa tapahtumat kulkivatkin toisin kuin St. John Mandel kirjassaan hahmottelee.

Alkumetreillä ollaan torontolaisen teatterin lavalla. On ilta, jolloin Itä-Euroopassa puhjennut, erittäin nopeasti itävä ja 99 %:n varmuudella tappava tartuntatauti riehaantuu valloilleen Pohjois-Amerikassa. Juonikuvioiden keskiössä on ikääntyvä näyttelijä Arthur Leander. Hänen kohtaamansa henkilöt joutuvat jokainen tahollaan selviämään pandemian kurimuksesta, kun sivilisaatio romahtaa vauhdilla, jota kukaan ei osannut kuvitella.

Autioituva talvinen suurkaupunki, yksi toisensa jälkeen sammuvat televisiokanavat ja lopullinen sähköjen katkeaminen aiheuttavat läheltä piti -hytistyksiä ainakin tässä lukijassa. Länsimaisen elämänmenon saippuakuplamainen hauraus tulee hyvin liki, kun hahmot myöhemmin luettelevat viimeisiä kahvikupillisia, viimeisiä lentomatkoja ja muita ylellisyyksiä, jotka menetetään infrastruktuurin sortumisen myötä.

Parikymmentä vuotta myöhemmin harvat jäljelle jääneet ihmiset ovat muodostaneet pieniä omavaraisia yhteisöjä, joiden välillä käydään kauppaa. Yhteisöjä kiertää teatteri- ja orkesteriseurue. Se tarjoaa korkeakulttuurin pilkahduksia, kuten sinfonioita ja Shakespearen klassikkokappaleita täpärästi leivänsyrjässä kiinni räpistelevien kyläkuntien arkisen raadannan lomaan.

Vanhemmat ihmiset muistelevat nostalgisesti menneitä loiston vuosia, kun taas nuoremmat eivät ole koskaan tunteneet muunlaista maailmaa kuin sen, missä elävät. Kiistelyjä käydään siitä, kannattaako lapsille edes opettaa menneitä lainalaisuuksia, kuten valtioiden rajoja ja sähkölaitteiden toimintaa, jos se vain ylläpitää tarpeetonta surua siitä, mikä on iäksi menetetty.

Kiertävä seurue kohtaa myös mätiä yhteisöjä, kuten uskonnollisia kultteja, joiden jäsenten elämä on ankarasti rajoitettua. Kokonaisnäkökulma ei kuitenkaan ole lohduton: ihmiset eivät pääosin ole vajonneet anarkiaan ja petomaisuuteen, vaan yrittävät parhaansa selviytyäkseen yhdessä. Yksi näkökulmahenkilöistä, pandemiasta kahdeksanvuotiaana selvinnyt Kirsten, on kadottanut mielestään ensimmäisen pandemianjälkeisen vuoden kauhut sekä suurimman osan lapsuusmuistoistaan. Hän ei pidä järkevänä herätellä muistojaan henkiin. Miksi kaivata takaisin, kun paluuta ei kuitenkaan enää ole?

Konkreettisten tapahtumien pintakerroksen alla kirja kysyy isoja kysymyksiä siitä, mikä tässä elämässä on tärkeää ja säilyttämisen arvoista. Jokainen pandemian läpikäynyt tuhonjälkeisen maailman asukas on menettänyt lähes kaikki läheisensä, entisen elämänsä ja kokonaisen elämäntavan iloineen ja suruineen. Tutkimusretket tyhjentyneisiin taloihin nostavat esiin mosaiikin kaltaisen maiseman tapoja, joilla muuttuneessa maailmassa voi selviytyä ainakin jotenkin järjissään. Joskus se edellyttää valikoivaa unohtamista ja sitkeää keskittymistä käsillä olevaan hetkeen. Lopulta, monin hienovaraisin esimerkein kerrottuna, tullaan johtopäätökseen, että muut ihmiset ovat pelastus ja tae elämän jatkumisesta. Eikä se kuulosta lainkaan banaalilta.

Moniin, moniin muihin postapokalyptisiin visioihin verrattuna Asema 11 vavahduttaakin juuri toiveikkuudellaan. Sanoinkuvaamattomaan tilanteeseen joutuneet henkilöhahmot ovat hyvin todentuntuisia ja tavallisia pienine päivittäisine murheineen globaalin menetyksen keskellä. Se, miten lannistumattomasti sekä yksilöt että yhteisöt takertuvat arkiseen elämäänsä, rakentavat sitä uudelleen absurdin pienistä murusista, sykähdyttää kerta toisensa jälkeen. Tämä valaa uskoa, että todellisuudessakin näin voisi käydä. Kiertävän seurueen motto ”Kun pelkkä selviytyminen ei riitä” juhlistaa ihmisten sammumatonta kaipuuta jaettuihin merkityksiin ja kauneuteen.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.

Kirjat – Don DeLillo: Hiljaisuus

Don DeLillo
Hiljaisuus

The Silence
Suom. Helene Bützow. Tammi

Super Bowl -iltana sähköverkko romahtaa ja kuvaruudut sammuvat. Euroopasta palaavan pariskunnan matka ystäviensä kotikatsomoon vaikeutuu, eikä mikään ole enää niin kuin ennen.

Don DeLillon pienoisromaanin tapahtumat sijoittuvat yhteen iltaan, rajattuihin tiloihin: lentokoneeseen, päivystyspoliklinikalle ja arkiseen asuntoon, jossa televisiosta tulee aluksi amerikkalaista jalkapalloa ja sitten ei. Selitystä järjestelmän romahtamiselle ei anneta, vaikka sillä spekuloidaankin. Hiljaisuus on kertomus tavallisista ihmisistä, joiden aikaisempi olemisen tapa on ainakin hetken aikaa katkolla.

Takakannessa lainataan The Guardianin arvostelua, jossa DeLilloa verrataan Samuel Beckettiin. Rinnastus osuu kohdilleen. Hiljaisuus lähestyy niin teemoiltaan, tyyliltään kuin kerronnan tavoiltaankin absurdin teatterin perinteitä. Enemmän kuin katastrofista, DeLillo kirjoittaa siitä, mitä kuvaruudut ja alituinen sähköinen yhteydenpito ovat tähän mennessä merkinneet. Kuten yksi kirjan henkilöistä selittää, mielialalääkitylle keskiluokalle ”elokuvat ovat yksi ulospääsytie” siitä, ettei enää tunne itseään peiliin katsoessaan.

Ennen järjestelmän rikkoutumista henkilöiden puhe on paljolti eräänlaista metapuhetta: keskustelua siitä, mitä kuvaruuduilla tai kirjoissa esitetään. Kieli ei käsittele itse elettyä vaan sivusta seurattua valmiiksi editoitua todellisuutta, enemmän sen muotoa kuin sisältöä.

Verkko on ollut todellisuutta luova ja ylläpitävä rakenne, jonka katoaminen koetaan maailman katoamisena. ”Todistammeko itse luonnon poikkeamaa? Eräänlaista virtuaalitodellisuutta?” ihmettelee yksi keskustelijoista. Simuloitu ja lihallinen ovat kääntyneet hänen ajattelussaan nurin. DeLillo on käsitellyt samantapaista tematiikkaa aiemminkin, esimerkiksi Valkoisessa kohinassa, jossa ihmiset käyvät ihmettelemässä ja valokuvaamassa Amerikan kuvatuinta latoa, koska se on Amerikan kuvatuin lato.

Hiljaisuuden kokijoille sivilisaatio on mennyt pirstoiksi. ”Olemme yhä ihmisiä, sivilisaation inhimillisiä sirusia.” Sivilisaatio on yhä heissä ja ottaa muotonsa esimerkiksi siinä, miten yksi romaanihenkilöistä istuu pimeän tv-ruudun äärellä suoltaen suustaan katkeamatonta kuvitteellista urheiluselostusta ja mainoskatkojen myyntipuhetta. Kun verkostoidut yhteydet ovat poikki eikä koetusta voi enää jakaa tallenteita, verkottuneet merkitykset alkavat kuitenkin vääjäämättä liueta olemattomiin. ”Meillä ei ole enää muuta sanottavaa kuin se mikä mieleen juolahtaa, eikä se jää kenenkään mieleen.”

Kertomus ei spekuloi netin jälkeisellä uudella ihmisellä tai maailman vaihtoehtoisilla perustuksilla. Emme saa lukea, palaavatko sähköt tai joutuvatko ihmiset tutustumaan naapureihinsa. Fokus on tiukasti siinä hämmennyksen tilassa, johon henkilöt on heitetty, kun teknologian maaperä pettää. Tässä yhteen asiaan keskittyneessä tiiviissä muodossaan Hiljaisuus nousee tekijänsä parhaiden kirjojen joukkoon.

Jukka Laajarinne

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/22.

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinto 2022 jaettu

Tähtivaeltaja-palkinto 2022

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-palkinto
parhaasta vuonna 2021 suomeksi ilmestyneestä
science fiction -kirjasta annetaan Tammen julkaisemalle
KAZUO ISHIGURON romaanille KLARA JA AURINKO.
Teoksen on suomentanut Helene Bützow.

Kazuo Ishiguron Klara ja aurinko (Klara and the Sun, 2021) sijoittuu tarkemmin määrittelemättömään lähitulevaisuuteen ja kertoo Klara-androidin tarinan. Romaanissa Keinoystäviksi kutsuttuja androideja kaupitellaan lasten ja nuorten seuralaisiksi tukemaan heidän tasapainoaan ja sosiaalisten taitojensa kehitystä kilpailukeskeisessä maailmassa.

Klaran katseen ja käsityskyvyn rajoissa kulkeva minämuotoinen kerronta vangitsee ensi sivulta lähtien. Klara on hahmona täysin omaperäinen ja poikkeuksellisen kokonainen. Hän on psykologisesti uskottava, asemansa hyväksyvä mutta maailmaa ja ihmisten välisiä suhteita tarkkanäköisesti pohtiva havainnoija. Hän on omaksunut elämäntehtäväkseen ymmärtää ja auttaa omistajaperhettään. Sattuma ja olosuhteet saavat Klaran turvaamaan aurinkoon luottavaisella, lapsenuskoisella tavalla, josta kasvaa hänelle uskonto.

Taidokkaan, hienovaraisen kerronnan alla piilee traagisia, ajoittain lakonisen julmia sävyjä. Ympäröivän yhteiskunnan karmivuus tulee esiin pienistä vihjeistä ja tiedonmuruista, jotka lukijan on osattava poimia hyvin toisenlaisen olennon havainnoista. Kaikessa inhimillisyydessään Klara on kirjan maailmassa esine, omaisuutta; menestymisen pakkomielle ajaa samalla romaanin ihmishahmot kohtelemaan välineellistävästi toisiaan, myös omia lapsiaan.

Ishiguro sieppaa lukijan mukaansa varmaotteisesti ja onnistuu myös yllättämään. Romaanin tasot tukevat toisiaan pienistä kielellisistä ratkaisuista juoneen. Kokonaisuus soi yhteen kuin sinfoniaorkesteri ja muodostaa sivumäärää suuremman omalakisen, omaamme häiritsevästi muistuttavan maailman. Jokainen yksityiskohta on harkittu, yksikään virke ei ole turha tai väärällä paikalla. Helene Bützowin vivahteikas suomennos täydellistää lukuelämyksen.

Kaunokirjallisesti äärimmäisen hiottu ja korkeatasoinen teos kunnioittaa scifin keskeisiä ihanteita: se näyttää oudon tuttuna ja tutun outona sekä antaa eväitä moniulotteiseen filosofiseen pohdintaan. Menetyksen pelko ja suru kietoutuvat kunnianhimoon, toive paremmasta houkuttelee uhrauksiin. Jos yhteiskunnan odotukset sisäistää, oma valinnanvapaus uhkaa kaventua – ja jos niille viittaa kintaalla, vaarana on jäädä sivuraiteille.

Klara valaisee ihmisenä olemisen perimmäisiä kysymyksiä tavalla, johon romaanin ihmishahmot eivät kykene tai rohkene. Raastavuuden keskelläkin teoksessa säkenöi silti rakkaus ja hyvyys.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluivat:
Kriitikko Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja kääntäjä, kriitikko Kaisa Ranta.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos, 2020)
Margaret Atwood: Testamentit (Otava, 2019)
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Kirjat – Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko

Kazuo Ishiguro
Klara ja aurinko

Klara and the Sun
Suom. Helene Bützow. Tammi

Nobelisti Kazuo Ishiguro on sulavasti monenlaisia genrejä käyttävä kirjailija. Hänen aiempia romaanejaan ovat muun muassa dystooppinen Ole luonani aina sekä Tähtifantasia-palkittu Haudattu jättiläinen. Uusin, tuoreeltaan suomennettu Klara ja aurinko, on tyylipuhdasta, sävykästä scifiä.

Klara on androidi, KY eli keinoystävä, joita myydään seuralaisiksi ja apukasvattajiksi lapsille ja nuorille. Hänen tarinansa alkaa myymälästä, Johtajattaren ja toisten keinoystävien seurasta. Hän tarkkailee herkkävaistoisesti myymälän androidiyhteisöä, asiakkaita ja kadun elämää. Ikkunan taakse ilmestyy heiveröinen, varhaisteini Josie, joka lupaa, että Klara ostetaan heille.

Ishiguro pudottaa lukijan epäröimättä maailmaan, joka rakentuu Klaran kerronnasta piirto piirrolta. Klaran maailma rajautuu muiden päätösten perusteella – keinoystäväthän ovat omaisuutta – joten lukijan on poimittava kokonaiskuva toisinaan pienistäkin palapelin palasista. Ollaan tarkemmin määrittelemättömässä, kohtalaisen läheisessä tulevaisuudessa, jossa varakas luokka altistaa lapsensa ilmeistenkin vaarojen uhalla muuntelulle – taatakseen näille paremman tulevaisuuden. Keinoystävien tehtävä on avittaa nuorten sosiaalisten taitojen kehitystä eristäytyneessä, kilpailukeskeisessä maailmassa. Tai kenties vain noudattaa kuuliaisesti omistajansa oikkuja.

Klara on kulttuurimme androidihahmojen ehdotonta kärkikastia – ja erittäin korkealla myös kirjallisuuden onnistuneiden minäkertojien listalla. Ishiguro näyttää ja piilottaa juuri sopivasti ja sieppaa mukaansa välittömästi. Luottosuomentaja Helene Bützow tekee niin hienovireistä työtä, että romaanin maailmaan uppoaminen tuntuu kotiinpaluulta ensi sivusta alkaen.

Teemat kehräytyvät auki vaivihkaa. On ensinnäkin kysymys Klaran olemuksesta, persoonasta ja maailmankuvasta. Aurinkovoimalla käyvän androidin suhde aurinkoon kasvaa eräänlaiseksi uskonnoksi, mutta samalla häntä ohjaa se, että hän on työkalu – elämän tarkoitus on muiden määrittelemä. Toisaalta romaanin ihmishahmot, Josie perheineen ja naapureineen, hapuilevat valinnoissa ja vastoinkäymisissä.

Lopulta teos kasvaa monisäikeiseksi pohdinnaksi ihmisyydestä, rakkaudesta ja toivosta. Klaran tavoin myöskään tarinan ihmishahmot eivät ole saaneet valita elämänsä ja maailmansa puitteita. Kukin joutuu toimimaan uskomustensa varassa ja päättämään parhaansa mukaan, mitä on valmis uhraamaan paremman toivossa. Klaran havainnoiva näkökulma tasapainottaa karmivaa, traagista pohjavirettä. Aurinkoon luottavasta Klarasta kasvaa itsestäänkin eräänlainen aurinko, joka on valmis valaisemaan ihmissydämen sopukat lempeästi mutta tarkkanäköisesti.

Kokonaisuutena Klara ja aurinko on erinomainen, hallittu ja monisävyinen. Romaanista voi povata klassikkoa, joka tulee kestämään aikaa ja useita lukukertoja. Suositellaan nautittavaksi kiireettömästi ja ihmetellen.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/22.

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinnon 2022 ehdokkaat julkistettu

Tähtivaeltaja-palkinnon 2022 ehdokkaat julkistettu

Vuodesta 1986 lähtien jaetun Tähtivaeltaja-palkinnon tuorein ehdokaslista on julkistettu. Helsingin Science Fiction Seura ry:n luotsaama palkinto luovutetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle tieteiskirjalle.

Vuoden 2021 kiitettävän moniäänisestä tarjonnasta asiantuntijaraati valitsi lopulliselle ehdokaslistalle seuraavat teokset:

  • Anne-Maija Aalto: Mistä valo pääsee sisään (Otava)
    Uus-Tokioon sijoittuvassa, yhteiskunnallisesti kantaaottavassa romaanissa ihmisarvo määräytyy syntyperän mukaan. Lopputuloksena on julma dystopia, jossa jopa epäinhimilliset ihmiskokeet ovat arkea. Vahva ja vaikuttava teos, joka osuu aikakautemme uhkakuvien ytimeen.
  • Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko (Klara and the Sun, suom. Helene Bützow, Tammi)
    Androidin elämäntarina yhdistyy synkeään lähitulevaisuuteen ja perhetragediaan. Filosofinen romaani avaa kerroksensa vähitellen ja esittää olennaisia huomioita ihmisyydestä, rakkaudesta ja toivosta.
  • N. K. Jemisin: Viides vuodenaika (The Fifth Season, suom. Mika Kivimäki, Jalava)
    Kunnianhimoinen romaani sekoittaa omaperäisesti scifin ja fantasian elementtejä harvinaisen eheäksi, yksityiskohtaiseksi maailmaksi. Sorron ja selviytymisen teemat kietoutuvat vetäväksi juoneksi, jossa osansa on niin yksilöiden ratkaisuilla kuin geologisilla aikakausilla.
  • Marc-Uwe Kling: QualityLand (QualityLand, suom. Sanna van Leeuwen, Like)
    Ajankohtainen kertomus pienen ihmisen taistelusta kaikkitietäviä algoritmeja vastaan. Romaani pohtii ilkikurisesti mutta silti vakavissaan, kuinka paljon annamme markkinalogiikan määrittää elämäämme.
  • Yoko Ogawa: Muistipoliisi (Hisoyaka na Kessho, suom. Markus Juslin, Tammi)
    Pohdiskeleva, surumielinen romaani tarkastelee äärimmäisen totalitarismin kourissa kutistuvaa maailmaa. Se kysyy, mitä ihmisestä jää jäljelle, kun jopa muistaminen on kiellettyä.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat toimittaja Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja suomentaja, kriitikko Kaisa Ranta. Voittaja julkistetaan huhti-toukokuussa.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos, 2020)
Margaret Atwood: Testamentit (Otava, 2019)
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen Legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Uutiset – Tähtifantasia-palkinnon 2021 ehdokkaat julkistettu

Tähtifantasia-ehdokkaat 2021

Vuodesta 2007 lähtien jaetun Tähtifantasia-palkinnon ehdokaslista on julkistettu. Helsingin Science Fiction Seura ry:n jakama palkinto annetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle fantasiakirjalle. Vuoden 2020 teoksista on valittu ehdokkaiksi viisi fantasiakirjallisuuden monimuotoisuutta heijastavaa kirjaa.

Dino Buzzati: Noiduttu takki ja muita kertomuksia (Basam Books, suom. Leena Rantanen)
Yksinkertaisen kekseliäät, tumman humoristiset novellit paljastavat arjen surrealistisuuden.

Ta-Nehisi Coates: Vesitanssija (Tammi, suom. Einari Aaltonen)
Komea historiallinen fantasia kertoo, kuinka sorrosta selviää tarinoiden ja muistamisen avulla.

Heikki Kännö: Runoilija (Sammakko)
Taidokas, ilotteleva yhdistelmä mystiikkaa, rikoksia, aatehistoriaa ja yksilön vastuun pohdintaa antaa jokaiselle jotain.

Margaret Rogerson: Kirjojen tytär (Karisto, suom. Mika Kivimäki)
Maailma tarvitsee rohkeutta, rakkautta ja kirjoja. Sujuvasti etenevä seikkailuromaani tarjoaa kaikkea tätä ihastuttavien henkilöhahmojen kera.

M. G. Soikkeli: Neljän miekan tanssi (Vaskikirjat)
Omaperäinen, synkän kaunis balladi. Älyllinen, toiminnallinen romaani on spekulatiivista fiktiota vaativaan makuun.

Tähtifantasia-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat Tähtivaeltaja-lehden kriitikko Jukka Halme, kriitikko Aleksi Kuutio, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä sekä kirjabloggaaja Niina Tolonen.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (Siltala, 2019)
Samanta Schweblin: Houreuni (Like, 2018, suom. Einari Aaltonen)
David Mitchell: Luukellot (Sammakko, 2017, suom. Einari Aaltonen)
Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016, suom. Helene Bützow)
Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015, suom. Jaana Kapari-Jatta)
Terry Pratchett: FC Akateemiset (Karisto, 2014, suom. Mika Kivimäki)
Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)

Kirjat – Peter Høeg: Sinun silmiesi kautta

HoegSinunSilmiesiWEB

Peter Høeg
Sinun silmiesi kautta
Gennem dine øjne
Suom. Sanna Manninen. Tammi

Kun Peterin ystävä, miltei hänen veljenään kasvanut Simon, yrittää itsemurhaa, Peter kuulee sairaanhoitajalta erikoisesta neuropsykologisesta tutkimusyksiköstä. Laitoksen tutkimusohjelma kehittää aivokuvannusmenetelmien ja graafisen projektion yhdistelmää, jonka avulla on mahdollista nähdä ja kokea traumatisoituneen koehenkilön tietoisuus.

Voisiko menetelmästä olla apua Simonille? Peter pääsee yksikön johtajan, Lisan puheille. Sattumoisin myös Lisa on hänen lapsuudenystävänsä – onnettomuuden takia hän ei kuitenkaan muista lapsuuttaan. Yhdessä ensin Peter ja Lisa, sitten kaikki kolme, ryhtyvät tarkastelemaan teknologian mahdollisuuksia päästä käsiksi tiedostamattomaan, unohtuneeseen, omaan ja toisen ihmisen kokemukseen.

Høeg kutoo kiehtovan, reaalifantastisen kudelman lapsuuden siteistä, traumoista ja muistoista. Miten ihminen havaitsee ja muistaa elämäänsä? Entä miten siitä muodostuu oman elämän kertomus, joka voi kahlita tai vapauttaa? Romaani etenee syvälle mielenfilosofian ja neurotieteiden kysymyksiin ja spekuloi ajatuksella, että ihmisen tietoisuus ei ole vain fyysiseen kehoon rajautuva emergentti ilmiö – vaan jotain, mikä on mahdollista jakaa toisen kanssa ja jolla voi myös muuttaa kaikille yhteistä todellisuutta.

Juonen edetessä romaanin Peter Høeg -niminen päähenkilö joutuu matkustamaan myös omaan tietoisuuteensa. Kumpi oikeastaan on illuusio, kokemus erillisyydestä vai tunne toisen ihmisen kohtaamisesta? Hahmojen lapsuus näyttäytyy toisaalta maagisena, toisaalta hyvin tunnistettavana kuvauksena siitä, miten lapsen mutkaton suhtautuminen tekee mahdottomasta mahdollista. Kaiken muun painavan tematiikan ohella on siis kyse myös aikuisuuden ja lapsuuden luonteesta, kuten Høegin romaaneissa usein.

Høegin kerronta on pakotonta, nykyhetken ja menneisyyden elementit on rytmitetty hyvin. Sanna Mannisen sujuvasti virtaava suomennos antaa lukijan uppoutua häiriöttä hahmojen maailmaan ja mielenmaisemaan kuin se heijastettaisiin kolmiulotteisena kuvana verkkokalvoille. Siinäpä samalla romaanin tärkeä metaviesti: kirjoittamisen ja kirjapainon teknologia avaa meille ovia toisen ihmisen tajunnasta – ja kulttuurisesta tajunnasta – kumpuaviin eläviin todellisuuksiin.

Siis hyviä uutisia ihmisyydestä ja tietoisuudesta kiinnostuneille lukijoille: ei tarvitse hankkia ketamiinia ja uusinta neurotekniikkaa päästäkseen syvälle tajunnan perimmäisten kysymysten ääreen. Voi vain avata esimerkiksi juuri tämän kirjan.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/20.

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinnon 2020 ehdokkaat julkistettu

TVPEhdokaskannet2020WEB

Tähtivaeltaja-palkinnon 2020 ehdokkaat julkistettu

Vuodesta 1986 lähtien jaetun Tähtivaeltaja-palkinnon tuorein ehdokaslista on julkistettu. Helsingin Science Fiction Seura ry:n luotsaama palkinto luovutetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle tieteiskirjalle.

Vuoden 2019 tarjonnassa näkyi niin ajankohtaisia kuin ikiaikaisia teemoja, ja myös tieteiskirjallisuuden alalajien kirjo ilahdutti raatia. Hyviä kirjoja ilmestyi niin runsaasti, että ehdokaslistalle olisi helposti voinut nostaa tuplamäärän teoksia.

Lopulliselle ehdokaslistalle raati valitsi seuraavat kirjat:

Naomi Alderman: Voima (The Power, suom. Marianna Kurtto, Gummerus)
Dystopiatrilleri kääntää sukupuolten valtasuhteet päälaelleen, kun naisille kehittyy kyky antaa tappavia sähköiskuja. Teos peilaa viiltävästi aikamme tasa-arvokysymyksiä väittämättä kuitenkaan vallan väärinkäyttöä minkään tietyn sukupuolen piirteeksi.

Margaret Atwood: Testamentit (The Testaments, suom. Hilkka Pekkanen, Otava)
Gileadin uskonnolliseen sukupuolisortoon palaava romaani on valitettavan ajankohtainen puheenvuoro uuskonservativismin lisääntyessä. Samalla teos kuitenkin muistuttaa, että aina on niitä, jotka eivät alistu.

Agustina Bazterrica: Rotukarja (Cadáver exquisito, suom. Einari Aaltonen, Like)
Ravisteleva kuvaus yhteiskunnasta, jossa on siirrytty laajamittaiseen ihmissyöntiin. Romaani kommentoi painokkaasti teollista lihantuotantoa ja rahan vallan epäinhimillistävää vaikutusta.

Peter Høeg: Sinun silmiesi kautta (Gennem dine øjne, suom. Sanna Manninen, Tammi)
Aivokuvannusmenetelmät ja lapsuusystävien kokemukset avaavat tien mielenfilosofiseen pohdintaan. Soljuvan syvällinen lukuromaani esittää suuria kysymyksiä tajunnasta, persoonasta ja toisen ihmisen ymmärtämisestä.

Antti Salminen: Mir (Poesia)
Fragmentaarinen, romaanin rajoja rikkova teos vie villin lyyriselle matkalle sienten varjobiosfääriin. Mir nostaa lukijan eteen toiseuden, jossa ihminen on parhaimmillaankin vain vähäinen palvelija sienten ja kasvien ikiaikaisessa sodassa.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat toimittaja Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja suomentaja, kriitikko Kaisa Ranta. Voittaja julkistetaan huhti-toukokuussa.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen Legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Kirjat – Maria Turtschaninoff: Maresin voima – Punaisen luostarin kronikoita

MaresinVoimaKansiWEB

Maria Turtschaninoff
Maresin voima – Punaisen luostarin kronikoita
Breven från Maresi. Krönikor från det Röda Klostret
Suom. Marja Kyrö. Tammi

Maria Turtschaninoffin itsenäisistä romaaneista koostuva Punaisen luostarin kronikoita on suomalaisen feministisen fantasian lippulaiva. Jo alkujaan hämmästyttävän korkealaatuinen sarja vain parantaa menoaan osa osaltaan.

Setin aloittanut, ja aivan ansaitusti Finlandia Junior -palkittu Maresi, on vielä selkeästi nuortenkirja. Naondel-romaanissa tapahtumat yltyvät niin julman rehellisiksi, että kirja istuu paremmin aikuislukijan käteen. Maresin voimassa palataan seesteisemmille poluille. Samalla tarinan herkkyys ja hienovaraisuus nostaa romaanin tasolle, jolle ovat aiemmin yltäneet vain Ursula K. Le Guinin myöhäistuotannon parhaat teokset.

Kirjeiden muodossa etenevän romaanin pääosassa on ensimmäisestä kirjasta tuttu Maresi. Punaisessa luostarissa vietettyjen oppivuosien jälkeen hän on palaamassa vanhaan kotikyläänsä. Intoa puhkuva nuori nainen aikoo perustaa pohjoiseen Rovasin provinssiin kautta aikain ensimmäisen koulun. Sillä se, joka osaa lukea ja kirjoittaa, pystyy hallitsemaan omaa elämäänsä ja ymmärtämään laajempia kokonaisuuksia.

Perillä Maresia odottaa kuitenkin pettymys. Perhe ottaa hänet toki lämpimästi vastaan, mutta ajatus koulusta ei herätä kylässä vastakaikua. Rovasissa on aina eletty vuodenaikojen kierron mukaan, ja töitä riittää pelloilla, metsissä ja kodeissa aivan riittämiin. Arki on ankaraa ja elämä köyhää. Mitä hyötyä kirjaviisaudesta olisi tällaisessa todellisuudessa?

Vanhoista tavoista vieraantunutta Maresia katsotaan muutenkin alta kulmain. Jopa äiti suhtautuu häneen väliin nuivasti. Eiköhän nuoren naisen olisi jo aika luopua hömpötyksistään, mennä naimisiin, perustaa perhe ja hankkia lapsia. Kuten on tehty kautta aikain.

Vuosien varrella rovaslaisten elämää ovat synkentäneet toistuvat nälkävuodet ja uuden käskynhaltijan määräämä yltiöpäinen verotaakka. Ahneen johtajan mielivalta on ajanut ihmiset velkaloukkuun ja ulos kodeistaan. Käskynhaltijan sotilaita pelätään, sillä heillä on lupa kohdella kansalaisia miten huvittaa.

Ympäristön paineessa Maresi ärsyyntyy saamattomuudestaan ja alkaa epäillä yleviä tavoitteitaan. Vuodenaikojen vieriessä hän kuitenkin oivaltaa, että myös rovaslaisista tavoista ja uskomuksista löytyy viisautta. Maailma ei ole mustavalkoinen, eikä todellisuus niin yksioikoinen kuin hän oli kuvitellut.

Maresin voima on kaunis, koskettava ja voimaannuttava romaani. Sen tunteisiin vetoava kerronta herättää henkiin sekä Rovasin luonnon että provinssia asuttavat ihmiset. Arkisen elämänmenon kuvaus kiehtoo ja vetää lukijan keskelle toista maailmaa.

Tarinan lomassa Turtschaninoff käsittelee monia kysymyksiä aina naisten alistetusta asemasta yhteisöjen sosiologiaan ja maanläheisestä elämästä valistuneeseen vallankäyttöön. Maresi joutuu vaikeiden valintojen eteen ja saa huomata, että rakkaiden ihmisten tuki ja turva ovat lopultakin jokaisen sankarin tärkein voimavara.

Jos tällä upealla suurromaanilla ei irtoa vähintään Kuvastaja-palkintoa, niin maailmankirjat ovat todella sekaisin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/19.