Kirjat – Maria Turtschaninoff: Naondel – Punaisen luostarin kronikoita

TurtschaninoffNaondelWEB

Maria Turtschaninoff
Naondel – Punaisen luostarin kronikoita
Naondel. Krönikor från det Röda Klostret
Suom. Marja Kyrö. Tammi

Maria Turtschaninoffin edellinen romaani, Maresi, kertoi Menos-saaren Punaisesta luostarista, jonne naiset vetäytyvät hakemaan turvaa tai koulutusta. Voimallinen ja tyylikäs Maresi vertautuu helposti Le Guinin Maameren tarinoihin ja on kiistämättä Finlandia Junior -palkintonsa arvoinen. Nyt ilmestynyt Naondel on Maresin esiosa, kertomus siitä, miksi ja miten ensimmäiset naiset saapuivat Menosille ja perustivat Punaisen luostarin.

Maresin saattoi vielä luokitella nuortenromaaniksi. Naondel on jo selkeämmin aikuisten kirjallisuutta. Sen tapahtumat ovat ahdistavan brutaaleja ja väkivaltaisia. Turtschaninoff ei kuitenkaan mässäile julmuuksilla, vaan kertoo niistä epäsuorasti mutta sitäkin paljastavammin, totuudellisesti. Romaanin lukuisat raiskaukset, pahoinpitelyt, kidutus ja henkinen väkivalta eivät edusta viihdettä vaan inhimillistä pahuutta – kuten todellisuudessakin.

Romaani kertoo luostarin seitsemän Alkusisaren tarinat näkökulmatekniikalla. Naiset ovat eri ikäisiä, erilaisten kulttuurien ja sosiaaliluokkien kasvatteja. Yksi on rikkaasta ylhäisösuvusta, toinen puukansaa, kolmas soturi. On palvelija ja on köyhä satamaprostituoitu. He astuvat tarinaan yksitellen, aluksi verrattain pitkinä, sitten yhä tiiviimmin vaihtuvina katkelmina. Joku aloittaa seikkaperäisesti lapsuudestaan, joku ei kerro itsestään paljonkaan. Vaan mikä yhdistääkään maailman eri kolkissa syntyneitä naisia? Mies.

Kertomuksen keskushenkilöksi asettuu sen antagonisti. Naiset ovat visiiri Iskanin naisia, valloitettuja, alistettuja ja hyväksikäytettyjä. Vaimoja, jalkavaimoja ja orjia, jotka yrittävät kukin omalla tavallaan selviytyä mielivaltaisen herransa Kauneuden talossa.

Kirjan aikajänne on pitkä. Se käsittää kymmeniä vuosia, joiden aikana nuori ylimys kasvaa vanhaksi ja mahtavaksi noitahallitsijaksi. Ulkoisesti hänen naistensa koko oleminen määrittyy hänen valtansa kautta, mutta kaikilla heillä on sisäinen, salainen elämänsä.

Kirjan tunnelma on pitkään nujertava ja toivoton. Onkin sykähdyttävä ja dramaattinen hetki, kun kirjan nimi saa lopulta toivoa antavan merkityksensä ja tarina vankeudesta muuttuu pakomatkaksi.

Turtschaninoff on jälleen kirjoittanut emotionaalisesti vahvan ja mieleenpainuvan teoksen. Romaanin rakenne ja kerronta toimivat erinomaisesti. Kirjan temaattinen vire on selkeän feministinen. Lukijasta itsestään tosin riippuu, mihin maailmankolkkaan hän lukemaansa vertaa ja miten metaforisena tai konkreettisena tilana Iskanin haaremi näyttäytyy. Kirjan mieskuva jää valitettavasti varsin yksipuoliseksi patriarkaatin esitykseksi eikä yllä läheskään samalle tasolle kuin tapa, jolla moniulotteisia naisia käsitellään.

Romaanin isoin kauneusvirhe on pyrkimys kerronnalliseen täydellisyyteen: lopetuksessaan Turtschaninoff pyrkii päättämään jokseenkin kaikki repsottamaan jääneet langanpäät, sulkemaan sellaisetkin osajuonet, jotka olisi ehkä ollut tyydyttävämpää jättää auki. Viimeiset luvut näyttävät luonnollisen lopun jälkeen kirjoitetuilta irrallisilta lisäyksiltä. Kokonaisuutta tämä ei kuitenkaan onnistu pilaamaan. Naondel on hieno kirja.

Jukka Laajarinne

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/17.

Kirjat – Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

ishigurohaudattujattilainenweb

Kazuo Ishiguro
Haudattu jättiläinen
The Buried Giant
Suom. Helene Bützow. Tammi

Muistot määrittävät suhtautumistapamme muihin ihmisiin ja koko ympäröivään todellisuuteen. Samalla ne luovat odotuksia siitä, miten muu maailma suhtautuu meihin. Silti ei ole selvää, mitä muistot ovat. Muistoihin ei voi myöskään luottaa, sillä ihmisen muisti on monimutkainen ja vajavainen. Vaikka jokin asia olisi jossain vaiheessa elämämme tärkein, ajan saatossa se saattaa unohtua. Lopulta siitä muistuttavat enää hajanaiset sirpaleet.

Näiden teemojen parissa askartelee Kazuo Ishiguro romaanissaan Haudattu jättiläinen. Eletään kuningas Arthurin jälkeistä aikaa, ja valtakunnan yllä roikkuu sumu, joka hapertaa muistikuvat varjoiksi. Kevään tullen vanha pariskunta, Axl ja Beatrice, päättää lähteä muutaman päivän matkalle tapaamaan toisessa kylässä asuvaa poikaansa. Vaikka keltit ja saksit elävätkin rauhassa, nummien ja kukkuloiden yli vievä polku ei ole täysin vaaraton. Alueella liikkuu jättiläisiä, eikä naaraslohikäärme Querigiakaan ole vielä kukistettu.

Axl ja Beatrice saavat matkaseurakseen itäisiltä marskimailta tulleen soturin sekä pojan, jonka on paettava saksilaiskyläläisten epäluuloja. Pian he yhyttävät myös sir Gawainin, Arthurin ritarin, joka on kulkenut vuosikausien ajan suorittamassa kuninkaalta saamaansa tehtävää. Näiden viiden henkilön kohtalot ja polut yhtyvät, erkanevat ja kietoutuvat toisiinsa samalla, kun ikivanhat muistot pulpahtelevat hetkeksi esiin historian hunnuista.

Kirja kertoo myös sodasta ja rauhan hinnasta sekä siitä, miten sodan kierre helposti jatkuu sukupolvesta toiseen. Onko parempi muistaa katkerat vääryydet vai antaa niiden haipua unholaan? Teema toistuu myös yksilötasolla.

Kazuo Ishiguron kerronta on tyylitellyn verkkaista. Juonta ei juoksuteta eteenpäin kiihtyvällä tahdilla, vaan käänteet matavat esiin omia aikojaan. Kaiken yllä lepää vahva unenomaisuuden tuntu, eikä ainuttakaan kertojaa voi nimittää luotettavaksi. Joskus he panttaavat salaisuuksia tarkoituksella, mutta aina se ei ole heidän oma syynsä. Miten kertoa siitä, mitä ei muista?

Haudattu jättiläinen on kiireetön lukunautinto. Pienet yksityiskohdat ja hienovaraiset vihjeet rakentavat pala palalta traagista tarinaa, mutta Ishiguro ei sorru hekumointiin. Tyyli pysyy timminä viimeiseen pisteeseen.

Shimo Suntila

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/16.

Kirjat – Patrick Ness & Siobhan Dowd: Hirviön kutsu

hirvionkutsuweb

Viikko sitten ensi-iltansa sai visionäärisen espanjalaisohjaaja J. A. Bayonan erinomaisen komea ja vaikuttava A Monster Calls -elokuva. Teos perustuu Patrick Nessin ja Siobhan Dowdin palkittuun Hirviön kutsu -romaaniin, joka ilmestyi suomeksi viime kesänä.

Elokuvaversion vanavedessä esiinnoston ansaitsee myös alkuperäinen kirja. Niinpä tarjoamme ohessa Aleksi Kuution kirjoittaman arvostelun tästä mestarillisesta romaanista.

Patrick Ness & Siobhan Dowd
Hirviön kutsu
A Monster Calls
Suom. Kaisa Kattelus. Tammi

Hirviön kutsu on poikkeuksellinen, upea romaani. Siksi on vain sopivaa, että sillä on myös poikkeuksellinen syntyhistoria.

Kirjailija Siobhan Dowd kehitti romaanin perusidean, henkilöt ja asetelman. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä kirjaa loppuun ennen kuin menehtyi pitkään sairastamaansa rintasyöpään. Työ jäi Patrick Nessille, joka tunsi Dowdin vain tämän kirjoittamien nuortenkirjojen kautta. Ness epäröi aikansa, kehitteli ideaa eteenpäin ja antoi lopulta tarinan viedä. Syntyi Hirviön kutsu – koskettava tarina luopumisesta.

13-vuotiaan Conor-pojan äiti sairastaa syöpää, joka äidin vakuutteluista huolimatta tuntuu vain pahenevan. Eräänä yönä, täsmälleen kello 00.07 Conorin ikkunan taakse ilmestyy jättimäinen hirviö, joka väittää pojan kutsuneen hänet luokseen. Hirviö sanoo kertovansa pojalle kolme tarinaa, mutta neljäs Conorin on kerrottava itse. Kun poika herää, hän kuvittelee kaiken olleen unta. Mutta yö toisensa jälkeen hirviö palaa tarinan kera.

Juoni on yksinkertaisen tehokas. Conor kuuntelee hirviön persoonallisia tarinoita, jotka kulkevat yllättäviä polkuja. Samalla hän yrittää saada selkoa, miksi on kutsunut hirviön luokseen. Tarinat ja niitä seuraavat keskustelut muistuttavat, ettei kaikki ole niin yksinkertaista kuin miltä aluksi näyttää.

Ness maalailee pienin vedoin kokonaisen teemojen kirjon. Hän kuvaa hienosti elämän kipupisteitä, kuten pelkojen kohtaamista, kyvyttömyyttä sanoa asioita ääneen, hylätyksi tulemisen tunteita sekä luopumisen ja anteeksiantamisen vaikeutta.

Kirjassa on hurja määrä sykähdyttäviä kohtauksia. Esimerkiksi Conorin ja tämän kaukaisen isän keskusteluissa on riipaisevaa hapuilua. Ness näyttää, kuinka aikuiset voivat joskus olla yhtä hukassa kuin lapsetkin. Tunteet ovat vaikeita iästä riippumatta.

Kirjan kerrontaa tukee Jim Kayn tunnelmallinen kuvitus, joka tavoittaa Nessin tekstin hengen todella hyvin ja tekee lukemisesta erityisen suuren nautinnon. Hetkittäin kuvan ja tekstin saumattomassa yhteispelissä on samaa taikaa kuin viime vuoden Tähtifantasia-voittajassa, Shaun Tanin Etäisten esikaupunkien asioita -tarinakokoelmassa.

Hirviön kutsun suurin hienous on siinä, että vaikeista teemoista huolimatta se ei ole ahdistava. Teos on sopiva sekoitus surua, iloa, huumoria ja antoisia pohdintoja. Lopputuloksena on monitasoinen satu, jolla on annettavaa kaikenikäisille lukijoille.

Toimi siis, kuten Ness kirjan esipuheessa ohjeistaa: ”Ota tämä ja juokse. Riehu.”

Aleksi Kuutio