Tähtivaeltaja 4/22

Sarjakuvat – Vesa Vitikainen & Tuomas Myllylä: Kalevala 3000

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Vesa Vitikainen & Tuomas Myllylä
Kalevala 3000
Musta Ritari

Suomen kansalliseepoksesta on ammennettu aineksia lukuisiin sarjakuviin. Nyt vuorossa on Vesa Vitikaisen ja Tuomas Myllylän scifi-versio Kalevala 3000. Tosin siihen on lainattu elementtejä lukuisista muistakin ilmansuunnista, kuten Tähtien sodasta ja kotimaisista laululyriikoista.

Sillä aikaa kun Väinämöinen on vaellellut teillä tietymättömillä, ihmiskunta on levittäytynyt avaruuteen itsensä Jumalaksi kohottaneen Kaunomielen johdolla. Samalla ihmiset ovat pääosin unohtaneet laulun lahjat ja taantuneet helposti hallittaviksi lampaiksi. Kaunomielen armeijoita johtaa ”Darth Vader” eli Rautapaavi, mutta tällä kertaa sotilaat eivät ole klooneja vaan Sammon henkiinherättämiä kalmoja, Ristiritareita. Kuolontähti on puolestaan korvattu Planeetansyöjällä ja Imperiumi Unionilla.

Tarina käynnistyy Kalevan ja Ainon häistä, jotka keskeytyvät Rautapaavin masinoimaan hyökkäykseen. Sen seurauksena Aino vangitaan Kaunomielen uudeksi morsiameksi. Kostoa janoava Kaleva päättää liittyä paluun tehneen Väinämöisen johtamaan kapinalliseen pakanaliittoon. Sen jäsenhakemusten käsittelijänä toimii Ilmarisen takoma vaimo, C-3PO… ei kun siis kultainen nainen.

Jääplaneetalla vieraillaan tuonpuoleisessa ja sitten muistellaan Tonttulassa käytyjä kiivaita taisteluita. Muutenkin tarinassa riittää kiivasta sotamättöä vaikka muille jakaa. Itse juonikuvio etenee sen sijaan episodimaisesti, minkä ohessa kerronnan rytmityksessä on omat ongelmansa. Varsinkin tarinan käynnistystä kiusaavat turhat sivujuonteet sekä fokuksen ailahtelevaisuus. Mutta alkukankeudesta päästyään Kalevala 3000 iskee paperille tuhdin annoksen vauhdikasta avaruusoopperaa.

Tasollista heilahtelua esiintyy myös taidepuolella. Pääosa jäljestä on taatun hurjaa sekä hurmeista Myllylää, mutta hetkittäin näyttää siltä kuin kiire olisi vienyt kuvista parhaimman terän. Kehnoiksi herran piirroksia ei silti kutsuisi edes vesi, joka on muutettu veriroiskeiseksi viiniksi.

”Herran rauhaa, pakanalliset!”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.

Sarjakuvat – Fred: Filemon – Epäuskoisen retki

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Fred
Filemon: Epäuskoisen retki
Suom. Jukka Heiskanen
Egmont

”Se, joka ei ole koskaan nähnyt teatterilaivan kyntävän merta kahden kuun loisteessa, ei ole nähnyt mitään.”

Ranskalaisen sarjakuvataiteilija Fredin luoma Filemon-hahmo on kellunut suomenkielisillä laineilla aiemmin neljän albumin verran. Filemon ja A:n haaksirikkoinen (suom. 1974 & 1993), Filemon ja villi piano (1974), Filemon ja riippuva linna (1975) ja Kolmen pöllön aukean arvoitus (1992) ovat kaikki surrealistisen sarjakuvailmaisun rakastettuja klassikkoja. Se, että tätä hartaasti odotettua herkkua on nyt saatu lisää, on Egmontin pyörittämän BD-sarjan ansiota.

Epäuskoisen retkessä Filemon yrittää auttaa Atlantin valtameren A-kirjaimelle aikoinaan haaksirikkoutuneen herra Bartolomeuksen takaisin kotisaarelleen. Valitettavasti vetoketjulla avattuun ulottuvuuksien väliseen reikään putoaakin Filemonin Hektor-isä, joka ei usko yliluonnollisiin hömpötyksiin, vaikka ne patsastelisivat hänen silmiensä edessä.

Hektor ei tosin päädy Atlantin A-kirjaimelle, vaan Kuiskaajien saarelle. Siellä kuiskaajankopeissa lymyävät kuiskaajat laiduntavat ohjaaja-paimenten kaitsemina laumoina. Uhan kuiskaajien leppoisille päiville muodostavat näyttelijä-barbaarit, jotka kaappaavat kuiskaajia teatterilaivoilleen.

Valtamerta seilaavien näyttelijöiden pahimpia vihollisia ovat puolestaan nojatuoleillaan ajelehtivat kritiikkellujat. He voivat helposti torpedoida koko teatterilaivan upoksiin, jos pettyvät esitykseen.

Kysymys kuuluukin, saako Filemon pelastettua epäuskoisen isänsä tämän absurdin näyttämön kulisseista?

Fred ei taaskaan petä. Epäuskoisen retki on niin villiä mielikuvituksen juhlaa, etteivät moiseen riemukaareen yllä edes kuumehoureiset unet. Sarjakuvan ihastuttava kajahtaneisuus valaisee maailmaa kuin psykedeelinen majakka, eikä todellisuus ole enää koskaan entisellään. Olen myyty, kaupattu ja syöty.

”Kritiikkien tauoilla me kritiikkellujat esiinnymme toisillemme… ja esitykset ovat aina nerokkaita!”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.

Kirjat – Keigo Higashino: Namiyan puodin ihmeet

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Keigo Higashino
Namiyan puodin ihmeet
Namiya zakkaten no kiseki
Suom. Raisa Porrasmaa. Punainen Silakka

Japanilaiskirjailija Keigo Higashinolta on aiemmin suomennettu murhamysteerit Uskollinen naapuri ja Myrkyllinen liitto. Nyt julkaistu Namiyan puodin ihmeet ei kuitenkaan ole dekkari, vaan pienimuotoisen arkinen fantasiatarina elämän suurista valinnoista. Suositusta romaanista on tehty elokuvaversio sekä Japanissa että Kiinassa.

Kirjan ensimmäisessä luvussa tavataan kolme elämän kolhimaa pikkurikollista. He piiloutuvat öisen ryöstöretken päätteeksi vuosikymmeniä aiemmin hylättyyn sekatavarakauppaan. Yllättäen kaupan postiluukkuun kolahtaa kirje, jossa nuori urheilijanainen pyytää neuvoja vaikeaan elämäntilanteeseensa. Kolmikko on kirjeestä hämillään, kunnes he huomaavat vanhan viikkolehden, jossa kerrotaan, kuinka sekatavarakaupan omistanut herra Namiya oli aikoinaan päätynyt vastaamaan kyläläisten huolikirjeisiin. Mutta kuinka kummassa kirjeitä saapuu yhä?

Jotain maagista tässä on, sillä kun kaverukset päätyvät rustaamaan kirjeeseen vastauksen, he saavat välittömästi uuden viestin, joka käsittelee heidän lähettämiään kommentteja. Pian käy myös ilmi, että puotiin kopsahtavat kirjeet saapuvat vuosikymmenten takaa.

Fantastisista kulisseista huolimatta romaani on lämminhenkinen kuvaus ihmisistä ja heidän ongelmistaan. Kirjeitä lähettävät henkilöt pohtivat vakavissaan elämänsä suuntaa ja saavat sekä lähettämistään että vastaanottamistaan kirjeistä uutta virtaa ajatteluunsa. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita saatujen ohjeiden noudattamista. Jo pelkkä asioiden tarkempi tutkiskelu ja vastaväitteiden kuuleminen saattaa auttaa näkemään asiat eri kulmista ja näin laukaista mielessä olleen lukon.

Aina ei ole edes ratkaisevaa, kuka kuuntelee ja miten tämä vastaa. Kun kauppias aikoinaan laati vastauksiaan, hän teki parhaansa keksiäkseen kunkin kysyjän elämäntilanteeseen sopivimman ratkaisun. Rikolliskolmikko vastaa puolestaan kirjeisiin suorasukaisen röyhkeästi oman nihilistisen maailmankatsomuksensa pohjalta.

Episodimaisesti etenevässä romaanissa käydään läpi useiden ihmisten elämäntarinat ja kohtalot. Ne kaikki kytkeytyvät Namiyan puodin ihmeisiin, mutta kiertyvät monin osin myös toisiinsa. Yhden tarinan keskushahmo voi esiintyä sivuosassa toisen henkilön kertomuksessa. Vähitellen mukaan hiipii myös selkeämpiä yhteyksiä, ja lopulta kokonaisuus kutoutuu yhteen kauniimmin ja vaikuttavammin kuin alkuun olisi voinut edes kuvitella.

Higashinon romaani tarjoilee tunteisiin käyvän, herkkävireisen lukukokemuksen. Teoksen psykologisesti tarkkanäköiset henkilöt elävät ja hengittävät, muuttuvat ja kasvavat. He tekevät tärkeitä päätöksiä, kyseenalaistavat ulkoa annettuja malleja ja punnitsevat syvällisesti oman olemassaolonsa tarkoitusta. Erilaiset syy-seuraus-suhteet osoittavat kuinka pienilläkin valinnoilla voi olla suuret seuraukset. Samoin kuin sillä, että joku auttaa ja kuuntelee.

Jos kaipaa fantasiaansa empaattista inhimillisyyttä ja koskettavaa lumousta, Namiyan puodin ihmeet on nappivalinta.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.

Kirjat – David Mitchell: Utopia Avenue

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

David Mitchell
Utopia Avenue
Utopia Avenue
Suom. Einari Aaltonen. Sammakko

Pilvikartasto-romaanillaan (1/09) maailmanmaineeseen noussut David Mitchell ujuttaa usein spefi-elementtejä muuten realistiselta vaikuttaviin tarinoihin. Hänelle on myös tapana sisällyttää kertomuksiinsa kytköksiä aiempiin kirjoihinsa. Nämä huomiot pätevät myös Utopia Avenue -romaaniin, joka kertoo 1960-luvun jälkipuoliskolla vaikuttaneesta psykedeelisestä folk-rock-yhtyeestä.

Yhtyeen liikkeelle panevana voimana toimii manageri Levon Frankland, joka kerää bändin soittajat yhteen. Ahneista perusmanagereista poiketen Levon ei huijaa suojattejaan, vaan tahtoo aidosti heidän parastaan.

Kirjassa Utopia Avenuen jäsenistä eniten tilaa saavat rahapulasta kärsivä basisti Dean Moss, kosketinsoittaja ja folk-laulaja Elf Holloway sekä harhojen kiusaama kitaristivirtuoosi Jasper de Zoet. He vastaavat myös bändin kappaleiden sanoituksista ja sävellyksistä. Huomattavasti pienempään rooliin jää jazzin parissa kunnostautunut rumpali Peter ”Griff” Griffin.

Sen ohessa, että romaani seuraa Utopia Avenuen kivikkoista matkaa rähjäisiltä pikkuklubeilta suuremmille areenoille, teos valaisee monipuolisesti soittajien elinkaaria. Hahmoista kasvaa aidon oloisia yksilöitä, joiden kohtalot koskettavat. On rakkautta, huumeita, ongelmia, idealismia, pettymyksiä ja potkuja tutkainta vastaan. Kaikkea sitä, mistä oikeakin elämä muodostuu.

Aikakautensa todellisuuteen kirjan kytkevät Vietnamin sotaa vastustavat mielenosoitukset sekä useat tunnetut muusikot, joihin Utopia Avenuen jäsenet matkallaan törmäävät. Kuvioihin uivat mm. uransa alkumetreillä oleva David Bowie, The Rolling Stones -tähti Brian Jones, pöydän alla konttaava John Lennon sekä Grateful Dead -kitaristi Jerry Garcia. Frank Zappasta, Janis Joplinista ja Leonard Cohenista nyt puhumattakaan. Bändin mukana lukijat kuljetetaan moniin legendaarisiin rock-pyhäkköihin, kuten vaikkapa Lontoon Sohoon ja New Yorkin Chelsea Hoteliin.

Mitchell kirjoittaa kaikesta tästä rehevästi ja elämänmakuisesti. Paikat, keikat, käänteet ja ihmiset heräävät hänen käsittelyssään loisteliaaseen eloon. Väliin tekstiä rytmittävät ajalliset hyppelyt, toisinaan ohitettujen näkymien listat. Tilaa saavat myös biisien sanoitukset sekä kertomukset niiden synnystä. Utopia Avenue onkin kaikin puolin lumoava ja täysipainoinen sukellus 1960-luvun rock-elämän kulisseihin ja aikaan, jolloin musiikki oli elämää suurempi, maailmoja muuttava taidemuoto.

Entäs ne romaanin spefi-elementit, kuulen kysyttävän. Niistä vastaa Jasper de Zoet, joka on nuoresta asti kärsinyt päässään kaikuvista koputuksista. Lääkärit näkevät tämän merkkinä mielen sairaudesta, mutta todellisuus saattaa olla jotain paljon fantastisempaa. Asuuko Jasperin aivoissa pahantahtoinen olento, joka haluaa ottaa hänen kehonsa hallintaansa? Lähettääkö joku ulkopuolinen taho hänen päähänsä ahdistavia kop-kop-ääniä? Ovatko asialla kenties avaruuden muukalaiset? Se on ainakin totta, ettei Jasper kestä katsoa peilikuvaansa tai pysty tulkitsemaan muiden ihmisten tunteita.

Kirjailijana David Mitchell on helppo mieltää Michael Chabonin hengenheimolaiseksi. Suomesta käsin tätä voi olla vaikea hahmottaa, sillä siinä missä Mitchelliä on suomennettu kiitettävästi, Chabonin keskeisten teosten suomennokset loistavat poissaolollaan. Tätä voi pitää kotimaisen kustantamokentän pahana epäonnistumisena.

Onneksi sentään Mitchelliä käännetään kiitettävään tahtiin, sillä Utopia Avenue rokkaa kuin aikojen takaa kurkottava turboahdettu apotti.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.

Sarjakuvat – Roxanne Moreil & Cyril Pedrosa: Kulta-aika

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , ,

Roxanne Moreil & Cyril Pedrosa
Kulta-aika
Suom. Saara Pääkkönen
WSOY

Ranskalaistaiteilija Cyril Pedrosa tunnetaan Suomessa mm. sellaisista mestariteoksista kuin Kolme varjoa ja Portugali. Käsikirjoittaja Roxanne Moreilin kanssa yhteistyönä syntynyt Kulta-aika laulaa kuitenkin visuaalisella loistollaan edeltäjänsäkin suohon.

Suurikokoinen, yli 400-sivuinen Kulta-aika edustaa yhteiskunnallisesti valveutunutta keskiaikafantasiaa. Kuninkaan kuollessa valtakunnassa ei ole kaikki hyvin. Kruununpään pitkän sairauden aikana valta on valunut hovissa vaikuttavan Loys de Vaudémontin käsiin. Hänen toimestaan talonpojat on verotettu vereslihalle ja levottomuudet kukistettu väkivalloin. Nyt maan johtoon on kuitenkin nousemassa prinsessa Tilda, joka haluaa keventää kansalaisten taakkaa ja leikata hoviherrojen etuuksia.

Tämä ei tietenkään sovi Vaudémontin suunnitelmiin. Niinpä hän käyttää sätkynukkenaan prinsessan pikkuveljeä. Tämä anastaa kruunun itselleen ja ajaa Tildan maanpakoon. Nyt jostain pitäisi löytää tukijoiden armeija, jonka avulla Tilda saisi valtakunnan takaisin hallintaansa.

Valtataistelut ovat aina olleet keskiaikafantasian suola, ja Kulta-ajassakin nähdään monipolvisia juonitteluja, petturuutta sekä vauhdikkaan tappavia taistelukohtauksia. Niitä enemmän huomio kiinnittyy kuitenkin henkilöhahmojen kasvuun ja päämääriin. Jopa aluksi hyveelliseltä vaikuttanut Tilda on jäänyt niin kiinni aikakautensa yhteiskuntaluokka-käsitteeseen, ettei pysty hyväksymään hitaasti nousussa olevaa tasa-arvoisuuden ideaalia.

Ajatus on kotoisin pelkäksi legendaksi kuvitellusta Kulta-aika-kirjasta. Teos opettaa, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia ja ettei omaa onnea sovi repiä muiden selkänahasta. Sanoma uppoaa hyvin alistettuihin ja kaltoin kohdeltuihin kansalaisiin. Näin saa alkunsa kapinaliike, jonka Vaudémont haluaa tukahduttaa hinnalla millä hyvänsä. Mutta mitä tekee Tilda kaiken tämän kuohunnan keskellä?

Kulta-aika on kerronnallisesti vaikuttava sarjakuva, jonka juonikuviossa esiin nousevat niin rikkaat ja mahtavat kuin köyhät ja voimattomatkin. Heille kaikille on varattu oma roolinsa mullistusten melskeessä, eikä yksikään jää vaille valokeilaa. Jopa yksinkertaisena pidetty kyttyräselkä, Pikku-Paul, pääsee lopulta näyttämään salatut kykynsä.

Dramaattisen tarinan lisäksi Kulta-ajan nostaa arvoon arvaamattomaan Pedrosan taide. Huikein tavoin väreillä leikkivä kuvitus tuo hetkittäin mieleen vanhan puukaiverrustaiteen, mutta kokonaisuudessaan teoksen piirrostyyli on jotain aivan uutta ja ennennäkemätöntä. Kuvat myös elävät sisällön ehdoilla ja yltyvät kiihkeimmissä kohtauksissa vimmaiseen liikkeeseen. Sinne tänne ripotellut sivun ja jopa aukeaman kokoiset näkymät tahdittavat puolestaan taitavasti kerronnan rytmiä.

Jos tämä ei ole vuoden 2022 paras sarjakuvajulkaisu, niin sitten en tiedä, mikä on!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.

Kolumni – Pääkirjoitus 4/22

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , , ,

Kah kehveliä ja hurlumheitä, nyt ollaankin jo vuoden 2022 viimeisen Tähtivaeltajan parissa!

Numeron laukaisee liikkeelle Esko Suorannan artikkeli Malka Olderista. Older pistäytyi kesällä Suomessa Finnconin tutkijakunniavieraana, mutta hän on myös ansioitunut kirjailija. Suositussa Centenal-trilogiassaan hän lataa kehiin tarkoin harkittuja, ajatuksia ravisuttajia lähitulevaisuusvisioita. Kerronnallisesti nämä pohdinnat tuodaan esiin kyberpunkin, vakoojajännärien ja poliittisten trillerien keinoin.

Artikkelin päätteeksi voit lukea näytteen Olderin novellistiikasta. Fiktion pariin syöksytään myös Edmund Schluesselin Viimeinen vitsi -novellissa. Kyseessä on jo kolmas Tähtivaeltajassa nähtävä tarina Suomessa asuvalta, matematiikkaa opettavalta teoreetti­sen astrofysiikan tohtorilta.

Usean kirjoittajan yhteis-Kutzpahissa esitellään tällä kertaa 13 tuoretta fantasiaromaania. Valinta tukee aiempaa Kutzpah-jatkumoa, sillä numerossa 4/19 käsittelyyn otettiin modernit avaruusoopperat ja numerossa 4/21 kuljettiin galaksien ääristä kohti fantastisempia mielenmaisemia. Nyt ruodittavat romaanit todistavat fantasiakirjallisuuden monimuotoisuuden sekä kyvyn taipua mitä erilaisimpiin elämyksiin.

Dvd-osastossa esiin nostetaan sekä vanhoja klassikkoja että todella päättömiä kalkkunaherkkuja. Näiden filmien seurassa elämä on täynnä yöllistä auringonpaistetta.

Mitäs vielä? No ainakin Pekka Mannisen hurmeinen Teräslilja-sarjakuva, joka paljastaa sosiaalisen median epäsosiaalisuuden, jo 11. jakso Kivi Larmolan huikeaa Kaikki liikkuu – Lev Termenin ihmeellinen elämä -sarjakuvaa sekä raportti viime syyskuussa järjestetyiltä Rakkautta & Anarkiaa -filmifestivaaleilta. Kirja-, sarjakuva- ja elokuva-arvosteluista nyt puhumattakaan.

Ensi vuonna pääsemme vihdoinkin jättiapinoiden pariin, esittelemme lukuisia mielenkiintoisia tieteis- ja fantasiakirjailijoita sekä yritämme löytää vastauksen kysymykseen kumpi voittaisi, jos Hulk ja Wolverine tappelisivat. Ihan noin vain alkajaisiksi.

Ja koska tässä kohta tulee jo 40 vuotta täyteen Tähtivaeltajan peräsimessä, haluan jälleen kerran kiittää kaikkia vuosien saatossa Tähtivaeltajaa avustaneita ihmisiä sekä lukijoita, jotka ovat seuranneet matkaamme ajasta ikuisuuteen. Ilman teitä lehteä ei olisi edes olemassa. Tällä tuella on hyvä jatkaa päättymätöntä vaellusta kohti avaruuden ihmeitä.

Se on rock!

Toni Jerrman

Kirjat – Emily St. John Mandel: Asema 11

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Emily St. John Mandel
Asema 11
Station Eleven
Suom. Aleksi Milonoff. Tammi

Emily St. John Mandelin Asema 11 on vuonna 2014 kirjoitettu, taidokas ja omaääninen romaani. Teos kuvaa influenssapandemian poispyyhkäisemän sivistyksen ensimmäisiä haparoivia paluuaskelia. Usean näkökulmahenkilön silmin, useassa aikatasossa kerrottu tarina keriytyy auki pandemiaa edeltävistä vuosista ja kaartaa läpi romahduksen hetken aina sen toiselle puolelle. Kirja on aivan omanlaisensa lukukokemus näin tosimaailman pandemian loppusuoralla, vaikka todellisuudessa tapahtumat kulkivatkin toisin kuin St. John Mandel kirjassaan hahmottelee.

Alkumetreillä ollaan torontolaisen teatterin lavalla. On ilta, jolloin Itä-Euroopassa puhjennut, erittäin nopeasti itävä ja 99 %:n varmuudella tappava tartuntatauti riehaantuu valloilleen Pohjois-Amerikassa. Juonikuvioiden keskiössä on ikääntyvä näyttelijä Arthur Leander. Hänen kohtaamansa henkilöt joutuvat jokainen tahollaan selviämään pandemian kurimuksesta, kun sivilisaatio romahtaa vauhdilla, jota kukaan ei osannut kuvitella.

Autioituva talvinen suurkaupunki, yksi toisensa jälkeen sammuvat televisiokanavat ja lopullinen sähköjen katkeaminen aiheuttavat läheltä piti -hytistyksiä ainakin tässä lukijassa. Länsimaisen elämänmenon saippuakuplamainen hauraus tulee hyvin liki, kun hahmot myöhemmin luettelevat viimeisiä kahvikupillisia, viimeisiä lentomatkoja ja muita ylellisyyksiä, jotka menetetään infrastruktuurin sortumisen myötä.

Parikymmentä vuotta myöhemmin harvat jäljelle jääneet ihmiset ovat muodostaneet pieniä omavaraisia yhteisöjä, joiden välillä käydään kauppaa. Yhteisöjä kiertää teatteri- ja orkesteriseurue. Se tarjoaa korkeakulttuurin pilkahduksia, kuten sinfonioita ja Shakespearen klassikkokappaleita täpärästi leivänsyrjässä kiinni räpistelevien kyläkuntien arkisen raadannan lomaan.

Vanhemmat ihmiset muistelevat nostalgisesti menneitä loiston vuosia, kun taas nuoremmat eivät ole koskaan tunteneet muunlaista maailmaa kuin sen, missä elävät. Kiistelyjä käydään siitä, kannattaako lapsille edes opettaa menneitä lainalaisuuksia, kuten valtioiden rajoja ja sähkölaitteiden toimintaa, jos se vain ylläpitää tarpeetonta surua siitä, mikä on iäksi menetetty.

Kiertävä seurue kohtaa myös mätiä yhteisöjä, kuten uskonnollisia kultteja, joiden jäsenten elämä on ankarasti rajoitettua. Kokonaisnäkökulma ei kuitenkaan ole lohduton: ihmiset eivät pääosin ole vajonneet anarkiaan ja petomaisuuteen, vaan yrittävät parhaansa selviytyäkseen yhdessä. Yksi näkökulmahenkilöistä, pandemiasta kahdeksanvuotiaana selvinnyt Kirsten, on kadottanut mielestään ensimmäisen pandemianjälkeisen vuoden kauhut sekä suurimman osan lapsuusmuistoistaan. Hän ei pidä järkevänä herätellä muistojaan henkiin. Miksi kaivata takaisin, kun paluuta ei kuitenkaan enää ole?

Konkreettisten tapahtumien pintakerroksen alla kirja kysyy isoja kysymyksiä siitä, mikä tässä elämässä on tärkeää ja säilyttämisen arvoista. Jokainen pandemian läpikäynyt tuhonjälkeisen maailman asukas on menettänyt lähes kaikki läheisensä, entisen elämänsä ja kokonaisen elämäntavan iloineen ja suruineen. Tutkimusretket tyhjentyneisiin taloihin nostavat esiin mosaiikin kaltaisen maiseman tapoja, joilla muuttuneessa maailmassa voi selviytyä ainakin jotenkin järjissään. Joskus se edellyttää valikoivaa unohtamista ja sitkeää keskittymistä käsillä olevaan hetkeen. Lopulta, monin hienovaraisin esimerkein kerrottuna, tullaan johtopäätökseen, että muut ihmiset ovat pelastus ja tae elämän jatkumisesta. Eikä se kuulosta lainkaan banaalilta.

Moniin, moniin muihin postapokalyptisiin visioihin verrattuna Asema 11 vavahduttaakin juuri toiveikkuudellaan. Sanoinkuvaamattomaan tilanteeseen joutuneet henkilöhahmot ovat hyvin todentuntuisia ja tavallisia pienine päivittäisine murheineen globaalin menetyksen keskellä. Se, miten lannistumattomasti sekä yksilöt että yhteisöt takertuvat arkiseen elämäänsä, rakentavat sitä uudelleen absurdin pienistä murusista, sykähdyttää kerta toisensa jälkeen. Tämä valaa uskoa, että todellisuudessakin näin voisi käydä. Kiertävän seurueen motto ”Kun pelkkä selviytyminen ei riitä” juhlistaa ihmisten sammumatonta kaipuuta jaettuihin merkityksiin ja kauneuteen.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.