Kirjat – Emily St. John Mandel: Asema 11

Emily St. John Mandel
Asema 11

Station Eleven
Suom. Aleksi Milonoff. Tammi

Emily St. John Mandelin Asema 11 on vuonna 2014 kirjoitettu, taidokas ja omaääninen romaani. Teos kuvaa influenssapandemian poispyyhkäisemän sivistyksen ensimmäisiä haparoivia paluuaskelia. Usean näkökulmahenkilön silmin, useassa aikatasossa kerrottu tarina keriytyy auki pandemiaa edeltävistä vuosista ja kaartaa läpi romahduksen hetken aina sen toiselle puolelle. Kirja on aivan omanlaisensa lukukokemus näin tosimaailman pandemian loppusuoralla, vaikka todellisuudessa tapahtumat kulkivatkin toisin kuin St. John Mandel kirjassaan hahmottelee.

Alkumetreillä ollaan torontolaisen teatterin lavalla. On ilta, jolloin Itä-Euroopassa puhjennut, erittäin nopeasti itävä ja 99 %:n varmuudella tappava tartuntatauti riehaantuu valloilleen Pohjois-Amerikassa. Juonikuvioiden keskiössä on ikääntyvä näyttelijä Arthur Leander. Hänen kohtaamansa henkilöt joutuvat jokainen tahollaan selviämään pandemian kurimuksesta, kun sivilisaatio romahtaa vauhdilla, jota kukaan ei osannut kuvitella.

Autioituva talvinen suurkaupunki, yksi toisensa jälkeen sammuvat televisiokanavat ja lopullinen sähköjen katkeaminen aiheuttavat läheltä piti -hytistyksiä ainakin tässä lukijassa. Länsimaisen elämänmenon saippuakuplamainen hauraus tulee hyvin liki, kun hahmot myöhemmin luettelevat viimeisiä kahvikupillisia, viimeisiä lentomatkoja ja muita ylellisyyksiä, jotka menetetään infrastruktuurin sortumisen myötä.

Parikymmentä vuotta myöhemmin harvat jäljelle jääneet ihmiset ovat muodostaneet pieniä omavaraisia yhteisöjä, joiden välillä käydään kauppaa. Yhteisöjä kiertää teatteri- ja orkesteriseurue. Se tarjoaa korkeakulttuurin pilkahduksia, kuten sinfonioita ja Shakespearen klassikkokappaleita täpärästi leivänsyrjässä kiinni räpistelevien kyläkuntien arkisen raadannan lomaan.

Vanhemmat ihmiset muistelevat nostalgisesti menneitä loiston vuosia, kun taas nuoremmat eivät ole koskaan tunteneet muunlaista maailmaa kuin sen, missä elävät. Kiistelyjä käydään siitä, kannattaako lapsille edes opettaa menneitä lainalaisuuksia, kuten valtioiden rajoja ja sähkölaitteiden toimintaa, jos se vain ylläpitää tarpeetonta surua siitä, mikä on iäksi menetetty.

Kiertävä seurue kohtaa myös mätiä yhteisöjä, kuten uskonnollisia kultteja, joiden jäsenten elämä on ankarasti rajoitettua. Kokonaisnäkökulma ei kuitenkaan ole lohduton: ihmiset eivät pääosin ole vajonneet anarkiaan ja petomaisuuteen, vaan yrittävät parhaansa selviytyäkseen yhdessä. Yksi näkökulmahenkilöistä, pandemiasta kahdeksanvuotiaana selvinnyt Kirsten, on kadottanut mielestään ensimmäisen pandemianjälkeisen vuoden kauhut sekä suurimman osan lapsuusmuistoistaan. Hän ei pidä järkevänä herätellä muistojaan henkiin. Miksi kaivata takaisin, kun paluuta ei kuitenkaan enää ole?

Konkreettisten tapahtumien pintakerroksen alla kirja kysyy isoja kysymyksiä siitä, mikä tässä elämässä on tärkeää ja säilyttämisen arvoista. Jokainen pandemian läpikäynyt tuhonjälkeisen maailman asukas on menettänyt lähes kaikki läheisensä, entisen elämänsä ja kokonaisen elämäntavan iloineen ja suruineen. Tutkimusretket tyhjentyneisiin taloihin nostavat esiin mosaiikin kaltaisen maiseman tapoja, joilla muuttuneessa maailmassa voi selviytyä ainakin jotenkin järjissään. Joskus se edellyttää valikoivaa unohtamista ja sitkeää keskittymistä käsillä olevaan hetkeen. Lopulta, monin hienovaraisin esimerkein kerrottuna, tullaan johtopäätökseen, että muut ihmiset ovat pelastus ja tae elämän jatkumisesta. Eikä se kuulosta lainkaan banaalilta.

Moniin, moniin muihin postapokalyptisiin visioihin verrattuna Asema 11 vavahduttaakin juuri toiveikkuudellaan. Sanoinkuvaamattomaan tilanteeseen joutuneet henkilöhahmot ovat hyvin todentuntuisia ja tavallisia pienine päivittäisine murheineen globaalin menetyksen keskellä. Se, miten lannistumattomasti sekä yksilöt että yhteisöt takertuvat arkiseen elämäänsä, rakentavat sitä uudelleen absurdin pienistä murusista, sykähdyttää kerta toisensa jälkeen. Tämä valaa uskoa, että todellisuudessakin näin voisi käydä. Kiertävän seurueen motto ”Kun pelkkä selviytyminen ei riitä” juhlistaa ihmisten sammumatonta kaipuuta jaettuihin merkityksiin ja kauneuteen.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.