Tähtivaeltaja 3/18

Kirjat – Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , ,

HeHukkuvat_suojakannet_vaal.indd

Johannes Anyuru
He hukkuvat äitiensä kyyneliin
De kommer att drunkna i sina mödrars tårar
Suom. Outi Menna. S&S

Johannes Anuyrun He hukkuvat äitiensä kyyneliin voitti Ruotsissa vuoden 2017 August-palkinnon. Teos on kirjailijan toinen suomennettu romaani.

Lähitulevaisuuden Ruotsiin sijoittuvassa tarinassa risteää kaksi limittäistä juonilinjaa, jotka tuntuvat edustavan erilaisia vaihtoehtoisia tulevaisuuksia. Juonta kuljetetaan kahden minäkertojan voimin: toinen on aikuinen, perheellinen kirjailija ja toinen nuori tyttö, joka on kadottanut muistinmenetyksen myötä osia identiteetistään. Lopussa sisäkkäiset tarinalinjat kiertyvät toisiinsa ja selviää, mikä kahta kertojahahmoa yhdistää.

Juonen keskiössä on terrori-isku sarjakuvakauppaan, jossa on esillä islam-kriittisen piirtäjän töitä. Isku on sarana, jonka varassa molemmat tarinalinjat kääntyvät, taitekohta yhdestä todellisuusvaihtoehdosta toiseen.

Kirjan esittelemässä tulevaisuudessa yhteiskunta on kiristänyt varsinkin uskonnollisten vähemmistöjen valvontaa. Vähemmistön jäsenten, erityisesti muslimien, on allekirjoitettava sitova kansalaissopimus, joka velvoittaa valtaväestön arvojen mukaiseen käytökseen. Jos sitä ei allekirjoita, muslimit määritellään valtion vihollisiksi, jotka menettävät sosiaalietuuksia ja pakkoasutetaan erillisiin kaupunginosiin. Etninen ja uskonnollinen profilointi on arkipäivää ja passintarkastuksiin on pakko alistua.

Keskeisenä ajatuksena toistuu, että vain ruotsalaiset saavat päättää, ketkä lasketaan ruotsalaisten joukkoon. Joskus ei riitä se, että on syntynyt maassa, puhuu kieltä ja on yrittänyt kaikkensa omaksuakseen kulttuurin. Osallisuuden tunto ja osattomaksi jääminen ovat sekä yksilön että yhteisön kohtalonkysymyksiä.

Varsinkin Nour-tytön kerronta on omaäänistä ja ilmeikästä slangisanoja – wallah, yani – myöten. Esiin nousevat kysymykset, millaista on kasvaa yhteiskunnan syrjimässä väestöryhmässä ja millaiseksi nuorisokulttuuri muodostuu, kun sen oleellinen komponentti on arkinen vastarinta. Nour kirjoittaa kirjeitä tai päiväkirjamerkintöjä itsensä kaltaisille, eikä häntä kiinnosta mitä muut lukijat mahdollisesti ajattelevat.

Nourin tarinalinjassa käsitellään aatteellista radikalisoitumista henkilökohtaisella tasolla. Monien hänen ystäviensä veljet ovat olleet taistelemassa Lähi-Idän konflikteissa ja palanneet sieltä muuttuneina. Äidin epäselvissä oloissa tapahtuneen kuoleman jälkeen tyttö joutuu kannattelemaan isäänsä, joka vaipuu masennukseen ja lakkaa huolehtimasta itsestään.

Rajuimmillaan kirja on kuvatessaan valtion vihollisten käsittelyä Kaningårdenin lähiöleirissä. Ihmiset altistetaan neurologisille kokeille ja kidutetuista lapsista saatuja tutkimustuloksia hyödynnetään sotilasteollisuuden tarpeisiin.

Dystopiat nousevat kulloinkin vallalla olevista olosuhteista ja heijastelevat kirjoitusajankohtaansa. Tästä ajasta nousee tämä kuva, jossa muslimit yritetään sopeuttaa yhteiskuntaan syöttämällä heille sianlihaa.

Tapahtumien sijoittuminen Suomen naapurimaahan etäännyttää. Mutta lukiessa herää vaikeita kysymyksiä omastakin yhteiskunnastamme, sen syrjivistä rakenteista. Mitä me emme halua nähdä, millaiset kokemukset eivät tule nähdyiksi? Kirjassa esitetyt kehityskaaret eivät ole epärealistisia nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/18.

Joulu on oiva aika hankkia kirjoja luettavakseen. Niinpä heitämme tällä viikolla blogiin kiihkeällä tahdilla kolme kirja-arvostelua teoksista, joista kannattaa ehdottomasti ottaa koppia.

Aiemmat kirja-arvostelumme laatuteoksista löydät oheisesta linkistä:
Lisää kirja-arvosteluja

Sarjakuvat – Tintti Kongossa & Tintti Amerikoissa

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut, Yleinen , , , , , , , ,

Hergé
Lehtimies Tintti seikkailee:
Tintti Kongossa & Tintti Amerikoissa

Lehtimies Tintti seikkailee -näköispainoksissa ollaan jo edetty lähes laarinpohjalle asti. Tintti Kongossa ja Tintti Amerikoissa -albumit (Otava) edustavat Hergén varhaistuotantoa eivätkä ole missään mielessä vertailukelpoisia Tintin parhaiden hetkien kanssa. Näilläkin tarinoilla on silti oma arvonsa sekä aikansa kuvina, historiallisina kuriositeetteina että yhtenä etappina Hergén pitkällä uralla.

TinttiKongossaWEB1

1930-luvun alusta kotoisin oleva Tintti Kongossa on nykysilmin nähtynä räikeän rasistinen teos. Valkoinen Tintti on suuri sankari, jota paksuhuuliset ja hellyttävän yksinkertaiset afrikkalaiset palvovat kuin jumalaansa. Tosin tarina on muutenkin kovin lapsellinen. Tästä käyvät todisteina sekä se äärimmäinen helppous, jolla Tintti suorittaa lukuisat urotekonsa, että Milou-koiran suuri rooli tapahtumien tuoksinassa. Jatkuvasti puhua papattava koira ottaa juonessa sivukaupalla mittaa niin papukaijan, hyttysten, krokotiilin, leijonan kuin kuristajakäärmeenkin kanssa.

TinttiKongossaWEB2

Eläimiä ei albumissa muutenkaan kunnioiteta. Kun Tintti näkee savannilla sarvikuonon, hän toteaa: ”Ooho! Onpa nätti sarvikuono. Tapetaanpa elukka…” Kun kiväärin kaliiperi osoittautuu liian pieneksi lävistämään hirmun selkäkilpeä, Tintti yksinkertaisesti räjäyttää otuksen dynamiitilla pirstaleiksi. Tätä ennen hän on toki ehtinyt jo mukiloida apinan, kiduttaa leopardia, syöttää käärmeelle oman häntänsä ja ampua elefanttia norsunluun takia. Ihan vain pari esimerkkiä mainitakseni.

Totisella mielellä Tintti Kongossa -albumia ei kannata lähestyä. Pikemminkin se käy hyvänä esimerkkinä siitä, miten takapajuisessa asennemaailmassa 1900-luvun alkupuolella yhä elettiin. Sekä muistutuksena siitä, kuinka helposti jopa itseään sivistyneenä pitävät ihmiset sortuvat ylimielisyyteen ja itsehyväisyyteen.

TinttiKongossaWEB3

Tintti Kongossa -teoksen loppumetreillä sankaritoimittajamme tekee tyhjäksi Al Caponen suunnitelmat ottaa Kongon timanttikaivokset hallintaansa. Tämä temppu on gangsterikuninkaalla vielä hyvin mielessä, kun Tintti saapuu Chicagoon Tintti Amerikoissa -albumin alussa. Niinpä Capone antaa mahtikäskyn, että Tintin on kuoltava. Aivan näin helpolla nuorta lehtimiestä ei kuitenkaan päihitetä.

TinttiAmerikoissaWEB3

Vanhoista Hollywood-elokuvista monet hahmonsa, käänteensä ja asetelmansa lainannut Tintti Amerikoissa on edeltäjäänsä selvästi humoristisempi. Käytännössä koko albumi on tehty kieli vahvasti poskella lepattaen. Karikatyyrimaisia hahmoja ja pönää höpsöilyä piisaa roppakaupalla, kun Tintti rynnii Chicagosta villiin länteen ja takaisin. Matkan varrella vastaan tulee niin intiaaniheimo Pyntätyt ukkovarpaat, intomielinen lynkkausporukka, ihmisryöstöihin erikoistunut Sieppaus Oy sekä tehdas, jossa liukuhihnalla kulkevat naudat pulpahtavat laitteiston toisesta päästä ulos lihasäilykkeinä, makkaroina ja laardina.

Hergén visio yhdysvaltalaisesta bisnesmentaliteetista on hetkittäin aidosti hersyvä. Muutenkin huumori osuu aina väliin maaliin. Juoni sitä vastoin on lähinnä päätöntä kohellusta paikasta ja yhteenotosta toiseen. Tarinan päätteeksi Tintti tietenkin pelastaa ihan yksin käsin Chicagon gangsterien ikeestä.

TinttiAmerikoissaWEB1

”Puutteenalaisten gangstereiden keskusapu- ja tukikomitean nimissä nousen vastustamaan nykyistä asiaintilaa… Yhdistäkäämme voimamme yhteistä vihollista vastaan, älköönkä levättäkö ennen kuin tuo kammottava lehtimies on saatu monen metrin syvyyteen maan alle.”

Vähiin käy ennen kuin viimeisiä viedään. Eli näiden julkaisujen jälkeen luvassa lienee enää faksimilepainos kaiken aloittaneesta Tintti Neuvostojen maassa -albumista – joka tosin on nähty suomeksi aiemminkin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/18.

TinttiAmerikoissaWEB2

Kirjat – George Saunders: Lincoln bardossa

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , , ,

SaundersLincolnBardossaWEB

George Saunders
Lincoln bardossa
Lincoln in the Bardo
Suom. Kaijamari Sivill. Siltala

Kun Yhdysvaltain sisällissotaa oli käyty vuoden verran, presidentti Abraham Lincoln koki henkilökohtaisen menetyksen. Hänen 11-vuotias Willie-poikansa sairastui ja kuoli. Aikalaislähteiden mukaan sureva Lincoln palasi hautajaisten jälkeen useamman kerran Georgetownin hautausmaan kryptaan katsomaan poikaansa ja pitelemään tämän ruumista sylissään.

Tämä tiedonmuru toimii lähtökohtana George Saundersin ensimmäiselle romaanille, Lincoln bardossa. Viime vuonna englanniksi ilmestynyt teos nappasi arvostetun Booker-palkinnon, eikä suotta.

Bardo on tiibetinbuddhalaisessa perinteessä välitila kuoleman ja seuraavan jälleensyntymän välissä. Kirjassa sinne jäävät ne, jotka eivät osaa kuoltuaan päästää irti. Kerrontaa kuljettavatkin yhtäältä hautuumaan epäkuolleet vainajat, toisaalta niin todelliset kuin keksitytkin historialliset lähteet, muistelmat ja kirjeet. Saattaa kuulostaa sekavalta, mutta tekniikkaan tottuu nopeasti. Polveilevat, keskenään kiistelevätkin äänet ja lyhyet sirpaleet muodostavat lopulta eheän, eloisan mosaiikin.

Soljuvuudesta kuuluu suurkiitos myös suomentaja Kaijamari Sivillille, joka on tehnyt ihailtavaa työtä kirjailijan illuusion siirtämisessä suomeksi. Erilaisten puhujien kirjo on melkoinen, mutta lukija pystyy heittäytymään vaivatta mukaan, kuvittelemaan yöllisen kalmiston, juhlatalot ja suruhuoneet, kuulemaan kuolleet, joilla on vielä sanansa sanottavana.

Abraham Lincoln on hahmona ikoninen – niin ikoninen, että Saundersin valinta käyttää häntä romaanihenkilönä on pidettävä varsin uhkarohkeana. Laajan kertojakaartin myötä Lincoln näytetään kuitenkin monin silmin ja monesta kulmasta edes väittämättä, että mikään niistä olisi koko totuus. Lopputulos hengittää. Tässä on presidentti, lapsen menettänyt isä, sisällissotaa käyvä johtaja, ihminen.

Teos on yhtä aikaa sekä kiinni historiallisessa taustassaan että ajaton. Sisällissodalla ja orjuudella on romaanissa osansa, mutta teemat kasvavat hyvin yleisinhimillisiksi. Läsnä on tunteiden koko kirjo pelosta toivoon, surusta onneen. Saunders on ihmisyyden peruskysymysten äärellä: millaista on olla kuolevainen ja tietää, että kaikki joita rakastaa, ovat myös kuolevaisia? Historiallinen asetelma tuo oman metatasonsa, kun lukija tietää myös romaanin elävien henkilöiden kuolleen jo kauan sitten.

Kirjallisuusmarkkinoilla Lincoln bardossa on asemoitu selkeästi taideproosaksi. Toisenlaisissa kansissa ja kenties toiselta kustantajalta romaanin voisi mieltää yhtä hyvin uuskummaksi. Toivottavasti teoksen löytävätkin niin genre- kuin taidekirjallisuuden ystävät.

Lukukokemus on nimittäin järisyttävä. Tämä on niitä kirjoja, joita haluaa sekä ahmia että säästellä. Lukiessa kohtaa hahmojen surun, omat surunsa, nekin jotka ovat vielä edessä. Mutta myös kaihon, toivon ja rakkauden. Kirjan päätyttyä maailma tuntuu entistä kauniimmalta. Harvinaislaatuinen saavutus. Niinpä lue, hyvä ihminen, lue kun vielä elät. Ei sitten tarvitse bardossa katua.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/18.

Elokuvat – Aelita (1924)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut, Yleinen , , , , , , ,

AelitaKansiWEB

Aelita
(Ruotsi-dvd)

Aleksei Tolstoin paljolti Marsiin sijoittuvaan tieteisromaaniin pohjautuva venäläinen mykkäelokuva Aelita (1924) lukeutuu scifi-filmien varhaisklassikoihin. Yakov Protazanovin ohjaama leffa käyttää alkuperäisen kirjan tapahtumia kuitenkin vain päähenkilön, insinööri Losin (Nikolai Tsereteli), kuvitelmina. Sen sijaan elokuva keskittyy Losin ja tämän Natasha-vaimon (Valentina Kuindzhi) väliseen mustasukkaisuusdraamaan sekä uuden ja uljaan Neuvostoliiton synnyintuskiin.

Joulukuussa 1921 maailman kaikilla radioasemilla kuullaan sama viesti: ”Anta. Odeli. Uta.” Lukuisista analyysiyrityksistä huolimatta sanaryppään merkitys jää hämäräksi. Mars-lennosta haaveileva insinööri Los saa viestistä kuitenkin uutta potkua omiin kuvitelmiinsa. Hän näkee mielensä silmin futuristisen kulmikkaasta arkkitehtuurista koostuvan Mars-kaupungin ja sen art deco -vaikutteisiin muotiluomuksiin pukeutuneet asukkaat.

Aelita8WEB

On Marsia johtava tuimailmeinen Tuskub (Konstantin Eggert), ihastuttava kuningatar Aelita (Yuliya Solntseva) ja tämän leikkisä palvelijatar Ihoshka (Aleksandra Peregonets) sekä planeetan energiantuotannosta vastaava Gol (Yuri Zavadsky). Gol on rakentanut laitteen, jolla marsilaiset voivat seurata Maapallon elämää. Tuskub on kieltänyt aparaatin käytön, mutta Gol on niin ihastunut Aelitaan, että esittelee tälle keksintönsä.

Koneen kautta Aelita pääsee seuraamaan Neuvostoliiton kukoistusta ja Losin elämää. Erityisen innoissaan Aelita on Losin ja Natashan suudelmasta. ”Saanko koskettaa huulillani huuliasi kuten Maan ihmiset?” hän kysyy Golilta.

Aelita2WEB

Maapallolla Losin ja Natashan avio-onni kokee kuitenkin kolauksen, kun yläkerran asuntoon muuttaa Ehrlich-koijari (Pavel Pol). Mustan pörssin kauppaa käyvä huijari liehittelee Natashaa ja kylvää mustasukkaisuuden siemenen tuoreen avioparin elämään. Samalla seurataan vanhan venäläisyyden ja orastavan Neuvostoliiton karikkoista köydenvetoa, joka johtaa kommunististen ihanteiden ylvääseen voittoon.

Elokuvan Maapallolle sijoittuva osuus on aikamoista melodramatiikan ja propagandan suitsutusta, kun ihmiset etsivät omaa rooliaan uudessa todellisuudessa. Juoni jolkuttaa pitkälti samaa ympyrää, vaikka mukaan tuodaan jopa komediallisia elementtejä. On väärinymmärryksistä kumpuavia kiivaita mustasukkaisuuskohtauksia, tavallisen rahvaan köyhää kärvistelyä ja rikollisen keinoin elantonsa hankkivien ex-yläluokkaisten rappiojuhlia. Sekä tietenkin suuria yhteisöllisiä rakennushankkeita, joiden kautta luodaan uljasta neuvosto-onnelaa.

Aelita6WEB

Jo visuaalisestikin filmin mielenkiintoisinta antia ovat sen Mars-jaksot. Niissä käy selville, että myös punainen planeetta on työläisten dystopia. Yksinvaltainen johtajaluokka alistaa maan alle suljettuja, orjatyötä tekeviä kansalaisia ja tuomitsee heidät aina väliin epäinhimilliseen kylmäsäilytykseen. Vallankumoukselliset aatteet saapuvat kuitenkin Marsiin, kun Los ja hänen toverinsa lentävät paikalle ja käynnistävät työläisten kapinan. Näiden haavekuvien aikana Aelita näyttäytyy Losin silmissä väliin marsilaiskuningattarena ja väliin hänen omana vaimonaan.

Elokuva päättyy onnellisesti, kun Los hylkää fantastiset unelmansa ja päättää keskittyä todellisen maailman tulevaisuuden rakentamiseen.

Aelita7WEB

Aelita oli aikoinaan Neuvostoliitossa hyvin suosittu elokuvatapaus. Filmin Mars-teemat ja venäläistä konstruktivismia edustaneet lavasteet ovat myös vaikuttaneet moniin myöhempiin tieteisleffoihin – selkeitä Aelitan kaikuja näkyy jopa Fritz Langin ekspressionistisessa Metropolis-klassikossa (1927). Kukaan ei ole kuitenkaan koskaan yltänyt yhtä villeihin vaateluomuksiin kuin taiteilija Aleksandra Ekster, joka suunnitteli Mars-kansan kubistis-futuristiset asusteet.

Paikoittaisesta pitkäpiimäisyydestä huolimatta Aelita on merkkiteos, jota yhdenkään elokuvaharrastajan ei kannata sivuuttaa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/18.

Aelita4WEB

Sarjakuvat – Tim ja Tom

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut, Yleinen , , , , , , , ,

TimJaTomKansiWEB

Tim ja Tom

Fernand Dineurin luoma Tim ja Tom on yksi belgialaisen sarjakuvan menestystarinoista. Vuosien 1938 ja 1997 välillä sitä julkaistiin 47 albumin ja usean lyhyemmän tarinan verran.

Tim ja Tom ovat seikkailleet Suomessakin moneen otteeseen. 1970-luvulla heidät nähtiin niin Trumf-albumisarjassa kuin Ruutu- ja Non Stop -lehtien sivuilla. 2000-luvun alussa Egmont herätti sarjan jälleen henkiin kuuden albumin voimin. Nyt Tim ja Tom palaavat kuvioihin Otavan Non Stop -kirjasarjassa.

Lyhyesti ja ytimekkäästi vain Tim ja Tom -nimeä kantava opus sisältää kolme seikkailua, joista teoksen käynnistävä Villa Virkistyksen arvoitus on aiemmin suomentamaton. Se on samalla ensimmäinen Tim ja Tom -tarina, joka koottiin Belgiassa albumimuotoon. Alkujaan vuonna 1950 julkaistun jännärin tarinasta vastaa Dineur ja piirroksesta Will.

TimJaTom2WEB

Tässä vaiheessa vielä hupsun pulloposkisilta näyttävät Tim ja Tom joutuvat tahtomattaan sekoitetuksi salakuljetusvyyhtiin. Kaikki saa alkunsa, kun Tom päättää ryhtyä Sherlock Holmesin opein ammattimaiseksi etsiväksi. Tämä ei ilahduta Timiä, joka haluaisi lomalle syrjäiseen ja idylliseen pikkukylään. Lopulta salaperäinen kirje houkuttelee myös Tomin Villa Virkistyksen rauhallisiin maisemiin – jotka lopulta eivät olekaan aivan niin rauhallisia kuin kaksikko toivoi.

”Ha! Ha! Ha! Ha! Olkaa kirotut, muukalaiset, jotka häiritsette henkien rauhaa!” kaikuu yöllinen valitus vanhan kartanon pimeillä käytävillä.

Tarinan alkupuolella meno on varsin hauskaa ja vaivattoman viihdyttävää. Hyväntuulista pilaa tehdään niin Tomin etsivätoilailuista kuin pienen maalaiskylän tunnelmistakin. Siinä vaiheessa kun salakuljetusjuoni humpsahtaa mukaan kuvioihin, alkaa kerronta tökkiä. Esiin keritään roppakaupalla sekavaa eestaasjuoksentelua sekä vähemmän onnistunutta vitsailua.

Kritiikistä huolimatta on ihan historiallisestikin mielenkiintoista nähdä, miltä Timin ja Tomin edesottamukset näyttivät 1950-luvun alussa.

TimJaTom3WEB

Kirjan kaksi muuta tarinaa ovat 1960-luvun lopulta kotoisin olevat Vihreä ihmeaine ja Kumia kantapäissä. Ne on nähty Suomessa viimeksi 1970-luvun alussa. Kierrätys ei tee laisinkaan pahaa, koska tuplaseikkailu lukeutuu koko sarjan veikeimpiin hetkiin. Kiitos kuuluu käsikirjoittaja Maurice Rosylle, sillä tässä vaiheessa Willin piirrosjälki oli taantunut jo turhankin simppeliksi.

Vihreä ihmeaine kertoo nimensä mukaisesti ihmeaineesta, jonka ominaisuuksia Tim ja Tom päätyvät selvittämään. Pallon muotoon aina palaava aine on kimmoisaa ja joustavaa materiaalia, eikä siihen pysty terävinkään puukko. Superpallon lailla pomppiva ja loputtomiin venyvä tökötti tarjoilee jo itsessään nauruhermoja kutkuttavaa hubaa. Mutta kun kuvioihin sekaantuu vielä häikäilemätön professori apureineen, on paketti ehdassa kuosissa.

Vielä villimpään menoon yltää Kumia kantapäissä -jakso. Siinä vihreää ihmeainetta suoniinsa saanut Tom venyy ja pomppii kuin paraskin supersankari. Valitettavasti vieraan vallan agentit kiinnittävät huomiota Tomin ihmeellisiin kykyihin. Onko kekseliäästä kumimiehestä päihittämään raskaasti aseistetut sotilaat?

Vauhdikas Kumia kantapäissä yhdistää onnistuneesti huumoria, voimafantasiaa ja mielikuvituksellista ilonpitoa. Ja mitäpä muuta sitä voisi koko perheen sarjakuvaviihteeltä toivoa!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/18.

TimJaTom4WEB

Kirjat – Leena Krohn: Kadotus

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , ,

 

KrohnKadotusWEB

Leena Krohn
Kadotus
Teos

Leena Krohnin tuorein teos ei petä uskollista lukijaa. Vain vähän yli 150-sivuinen kirja näyttää pienoisromaanilta, mutta erään kuuluisan sinisen puhelinkopin tavoin sekin on sisältä paljon kokoaan suurempi. Krohnin tyyli on varma ja hiottu, ja näennäisen yksinkertainen teksti koostuu hienovaraisista, merkityksellisistä kerrostumista.

Kirjan kehystarinan kertoja työskentelee Kadotus-nimisessä löytötavaratoimistossa, jonne tuodaan kaupungin kaduilta löytyneitä tavaroita. Syrjäänvetäytyvästä luonteestaan huolimatta kertoja on kiinnostunut ihmisistä esineiden takana: ”Tavarat ovat tekojamme. Sillä kaikkien artefaktien takana on ihminen, minkäs sille mahtaa. Siten aina kun tartun esineeseen, kohtaan myös ihmisen, sen käyttäjän, omistajan, kadottajan, löytäjän, kaltaiseni.”

Jokaiseen esineeseen nivoutuu erillinen novelli, joka esittelee uuden henkilön, tämän taustakertomuksen ja tilanteen, jossa esine on hukattu. On vanhan rakkaussuhteen jäänteeksi jäänyt avain, stoalaisen herrasmiehen sateenvarjo ja taiteilijarouvan kyyneleen muotoinen korvakoru. On myös varsin epätavallisen lemmikin talutushihna, tunnistamaton lelu ja jopa käärmeennahka. Tuikitavalliset lusikka ja lyijykynäkin ovat osallistuneet käyttäjiensä elämän ratkaiseviin hetkiin.

Kaikki hukkaamiset tapahtuvat kaupungin puistossa eräänä kesäiltana taidefestivaalin humussa. Ihmiskohtalot sivuavat toisiaan kuitenkin toisistaan tietämättä. Vaikka illan päämääränä on juhlia ja pitää hauskaa, kaiken yllä leijuu alusta asti epätodellisuuden tuntu. Mitä pidemmälle kertomus ja ilta etenevät, sitä kummallisempia asioita tapahtuu. Pahaenteinen tunne siitä, että maailmassa ei ole kaikki kohdallaan, tiivistyy yhä vahvemmaksi. Rivien väliin kätkeytyy uhka, jonka tunnelman välittämisen Krohn hallitsee suvereenisti.

Kirjan henkilöhahmojen ja heidän ajatuskulkujensa kuvaus on yleisinhimillisen ajatonta, mutta kertojan suhtautumisessa tavaraan heijastuu kiinnostavalla tavalla viime vuosina pinnalle noussut minimalismi ja konmari-henkinen esineiden elollistaminen. Tavaroihin keskittyvän työnsä vastapainoksi kertoja on karsinut kotinsa sisustuksen äärimmäisen niukaksi. Hän pohtii tavaroiden hankkimisen ja omistamisen mielekkyyttä sekä esineiden ja ihmisen suhdetta: ”Kerran jokainen esine, jonka ihminen valmisti, oli ainoa laatuaan. Nyt keskenään identtisiä tuotteita tulostetaan miljoonin kappalein ihmiskäden koskematta.”

Kadotus on pieni suuri kirja, jonka kiehtova tunnelma jää viipyilemään mieleen.

Sarianna Silvonen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/18.

Kolumni – Pääkirjoitus 3/18

tonitahtivaeltaja Kolumni, Yleinen , , , , , ,

Adobe Photoshop PDF

Kirjailija Tuomas Kyrö vitsaili (?) Suomen Kuvalehden blogissaan, että jos kirjalla on ideologinen päämäärä, kyseinen teos joutaa roskakoriin. Näin päätöntä lausuntoa voisi odottaa vain omaan ylemmyydentunteeseensa tukehtuneelta keskiluokkaiselta valkoiselta mieheltä.

Todellisuudessa hyvä ja kestävä kirjallisuus on aina yhteiskunnallisesti relevanttia. Se ottaa kantaa, tuo esiin näkökulmia ja kertoo jotain oleellista ihmisyydestä ja ihmisenä olemisesta. Vain silloin, kun kirjailijalla ei ole mitään sanottavaa, on lopputulos turhanpäiväistä ongelmajätettä.

Hyvä esimerkki kirjailijasta, joka haluaa teoksillaan vaikuttaa lukijan ajatusmaailmaan ja purkaa luutuneita kliseitä, on tässä lehdessä esiteltävä Kameron Hurley. Hän kulkee rohkeasti omia ideologisia polkujaan eikä anna minkään pysäyttää itseään. Ja näin on syntynyt jo kaksi huikeaa fantasiakirjasarjaa, yksi viime vuosien hienoimmista avaruusoopperoista sekä timanttinen esseekokoelma The Geek Feminist Revolution.

Vihaisia naisia puolustava kirjailija nostetaan nyt esiin niin artikkelin, haastattelun, esseesuomennoksen kuin novellinkin voimin. Hurley jos kuka on kaiken tämän huomion arvoinen.

Yhteiskunnallista kantaaottavuutta ja ihmisyyden perkausta löytyy myös moneen otteeseen palkitun Siiri Enorannan teoksista. Hän mainitsee haastattelussaan muun muassa fantasian eskapistisen ulottuvuuden, ekologisen agendansa ja kiinnostuksensa tutkia teksteissään valtaa ja seksuaalisuutta.

Ja jos etsit kirjaa, jolla on tärkeää sanottavaa, kannattaa tarttua Rivers Solomonin esikoisromaaniin. Menneisyyden kaiku -teos on vaikuttava avaruusallegoria orjuudesta, rotusorrosta ja naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Se on yksi vuoden parhaista scifi-suomennoksista.

Lehden muusta sisällöstä mainittakoon kotimainen Kersantti Napalm -sarjakuva ja Petri Hiltusen & Nalle Virolaisen maanmainio Alien-analyysi. Sekä tietenkin Ranskassa syntyneen, mutta Helsingissä työskentelevän teoreettisen astrofysiikan tohtorin, Edmund Schluesselin, kovaa scifiä lähestyvä Pähkinänkuoreen suljettuna -novelli.

Lisäksi tarjolla on tuttuun tapaan messevät määrät kirja-, sarjakuva- ja elokuva-arvosteluja. On Adaa, Aelitaa, Anyurua ja kaikkea muuta kivaa.

Lukemisiin!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/18.

Kirjat – Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , , ,

SolomonMenneisyydenKaikuWEB

Rivers Solomon
Menneisyyden kaiku
An Unkindness of Ghosts
Suom. Einari Aaltonen. Like

Ihminen tulee onnelliseksi jo siitä, että laadukasta avaruusscifiä saadaan suomeksi varsin tuoreeltaan. Eikä se tosiaan jää ainoaksi ilonaiheeksi, jonka Rivers Solomonin esikoisromaani Menneisyyden kaiku saa aikaan.

Asiat ovat huonossa jamassa sukupolvialus Matildalla. Valkoinen yläluokka on orjuuttanut alempien kansien väen raatamaan epäinhimillisissä oloissa, ja tyrannimaisen johtajan odotetaan vaihtuvan vielä tyrannimaisempaan. Väkivalta on arkea, ja viimeaikaiset sähköongelmat vain kurjistavat alakansien olosuhteita.

Vauvana orvoksi jäänyt Aster toimii peltotöiden lisäksi parantajana ja korkeassa asemassa olevan Kirurgin apulaisena. Työnsä vuoksi hänellä on enemmän liikkumavapauksia kuin muilla Q-kannen asukkailla. Mutta samalla se tekee uhmakkaasta ja itsepäisestä naisesta entistä näkyvämmän kohteen tyrannien vihalle ja vartijoiden mielivallalle.

Kun Aster ja ottosisko Giselle ryhtyvät tutkimaan Asterin äidin päiväkirjoja, päästään arvoituksen jäljille. Nykyhetkessä on tekeillä jotain samankaltaista, mitä tapahtui 25 vuotta sitten äidin kadotessa. Mitä tämä sai selville, ja voisiko tieto auttaa Asteria ja hänen ystäviään?

Arvoituksen selvittely kuljettaa pääjuonta, mutta romaanin ydin on muualla. Solomon maalaa yksityiskohtaisen, runsaan kuvan aluksen vääristyneestä, rotusegregaatioon perustuvasta yhteisöstä. Rasismin ohessa aluksessa rehottavat uskonnolla perusteltu seksismi sekä sukupuoleen ja seksuaalisuuteen kohdistuva sorto. Näkökulma on marginalisoitujen yksilöiden, jotka yrittävät parhaansa mukaan pitää kiinni oikeudestaan olla sitä mitä ovat – nähdä edes itsensä omin silmin järjestelmän julman katseen sijaan.

Hahmojen psykologinen monimuotoisuus vangitsee. Näillä ihmisillä on traumoja, ongelmia ja erityispiirteitä, jotka eivät jää päälleliimatuiksi koristeiksi vaan vaikuttavat siihen, miten he keskustelevat, toimivat ja tulkitsevat kokemaansa.

Kehuja ansaitsee myös Solomonin kyky välttää liiat infodumppaukset ja selitykset. Hän luottaa, että lukija on valmis tekemään älyllistä työtä. Eikä turhaan luotakaan – lukemaansa pohtii ja jäsentelee enemmän kuin mielellään.

Tunteellinen eläytyminen jää vähäisemmäksi, joskin reaktio riippunee vahvasti lukijasta: valkoisena, terveenä ja neurotyypillisenä suomalaisena saa pikemminkin ahaa-elämyksiä kuin ”vihdoinkin joku pukee kokemukseni sanoiksi” -fiiliksiä. Haittapuoli tämä ei missään nimessä ole, semminkin kun teoksen kantaaottavuus ei sorru saarnaamiseen.

Pienenä häiritsevänä piirteenä voi pitää sitä, että joidenkin kohtausten asetelma maistuu elokuvamaiselta muuhun kerrontaan verrattuna. Tosin kyllä tästä romaanista katsoisi hyvää leffaversiota mielellään.

Menneisyyden kaiku on laatua monella tasolla. On hienoa lukea romaania, jossa kiinnostava kerronta, toimivat henkilöt ja rikas maailmankuvaus yhdistyvät ajankohtaisiin, tärkeisiin teemoihin. Houkutteleepa lukijaa sitten avaruus, dystopiat tai hahmojen kohtaloiden seuraaminen, niin tässä saa samassa paketissa kaiken.

Kaisa Ranta

Tämä arvostelu julkaistaan ennakkomaistiaisena kuunvaihteen tienoilla ilmestyvästä Tähtivaeltaja-lehden numerosta 3/18.

Sarjakuvat – Altan: Ada viidakossa

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut, Yleinen , , , , , , ,

AdaViidakossaKansiWEB

Altan
Ada viidakossa

Vanhat patut saattavat muistaa Francesco Tullio Altanin Ada viidakossa -sarjakuvan Tapiiri-lehdessä julkaistuna jatkosarjana. Nyt tämä hienostunut ja elegantti – vai oliko se sittenkin kyyninen ja inhorealistinen? – klassikko on vihdoin saatu suomeksi yksissä kansissa. Kiitos tästä kulttuuriteosta kuuluu Asema Kustannukselle, Zum Teufelille ja Täysi Käsi Oy:lle. Ja tähän perään taputuksia ja hurraa-huutoja!

Alunperin 1970-luvun lopulla Italiassa julkaistu Ada viidakossa sijoittuu toisen maailmansodan katveeseen. Tarina käynnistyy, kun julkean perinteisessä sisäoppilaitoksessa opiskeleva siveä, mutta moraaliltaan ailahtelevainen Ada saa kuulla setänsä menehtyvän pian.

Ada5WEB

Kuolinvuoteellaan mies yllättää sekä Adan että niljan Nancy-serkun testamenttaamalla koko omaisuutensa Percy-pojalleen. Moisesta jälkikasvusta kukaan ei ole aiemmin kuullutkaan, sillä setä on heittänyt pojan ilmalaivasta viidakkoon jo parikymmentä vuotta aiemmin – todistaakseen vaimolleen, että on pohjimmiltaan kova jätkä.

Hyväsydämisenä neitokaisena Ada päättää lähteä etsimään serkkuaan banaanien ja apinoiden kansoittamasta Afrikasta – mennäkseen tämän kanssa naimisiin. Näin ihanne ja hyöty yhtyvät villiin seikkailuun. Mukaan tarttuu myös Carmen, tulisen kultivoitunut espanjalainen kamarineito.

Ada3WEB

Nancy-persostelija ei kuitenkaan luovuta näin helpolla, vaan lähtee Adan perään serbialaisen taksikuskin kanssa. Myöhemmin kuvioihin tulla tupsahtavat mm. urkuja viidakossa soitteleva majuri Collins sekä tämän sveitsiläinen elämänkumppani, norsunluuhimoinen Rudi von Grudi.

Afrikan sydämessä kohtalokkaan sekalainen seurue juonii, pettää ja vaihtaa puolta minkä kerkiää. Ja aivan kuin tässä ei olisi tarpeeksi, tapahtumiin sekaantuu myös imettäjänsä pomottama Hitler: ”Soita Rommelille! Olen kurkkua myöten täynnä sen Wehrmachtin, vai mikä piru se on, älypäitä jotka vain syöttävät kullejaan kärpäsille! Ach!”

Ada2WEB

Kokonaisuutena Ada viidakossa on ihastuttavan päätöntä kamaa. Klassisen romaanin muotoon puettu absurdi satiiri pilkkaa ahneutta, natseja, brittiläistä yläluokkaa ja kaikkea mitä mieleen sattuu. Oman lisäulottuvuutensa sarjakuvaan tuo ruutujen alla pyörivä tekstiraita, joka sekä selittää että kommentoi tapahtumia.

Altanin orgaanista kynänjälkeä, jossa ihmishahmojen taustalle on ahdettu kärpäsiä, torakoita ja muita villejä yksityiskohtia, ei voi olla ihailematta. Naiset hän piirtää 1920-lukulaisiksi mykkäelokuvakaunottariksi, miehet susirumiksi ruttupäiksi.

Ada viidakossa on nerokas tippaleipähelmi ajalta, jolloin italialainen sarjakuvataide oli maailman napa ja meloni.

Toni Jerrman

Tämä arvostelu julkaistaan ennakkomaistiaisena kuunvaihteen tienoilla ilmestyvästä Tähtivaeltaja-lehden numerosta 3/18.

Ada4WEB