Aelita
(Ruotsi-dvd)

Aleksei Tolstoin paljolti Marsiin sijoittuvaan tieteisromaaniin pohjautuva venäläinen mykkäelokuva Aelita (1924) lukeutuu scifi-filmien varhaisklassikoihin. Yakov Protazanovin ohjaama leffa käyttää alkuperäisen kirjan tapahtumia kuitenkin vain päähenkilön, insinööri Losin (Nikolai Tsereteli), kuvitelmina. Sen sijaan elokuva keskittyy Losin ja tämän Natasha-vaimon (Valentina Kuindzhi) väliseen mustasukkaisuusdraamaan sekä uuden ja uljaan Neuvostoliiton synnyintuskiin.

Joulukuussa 1921 maailman kaikilla radioasemilla kuullaan sama viesti: ”Anta. Odeli. Uta.” Lukuisista analyysiyrityksistä huolimatta sanaryppään merkitys jää hämäräksi. Mars-lennosta haaveileva insinööri Los saa viestistä kuitenkin uutta potkua omiin kuvitelmiinsa. Hän näkee mielensä silmin futuristisen kulmikkaasta arkkitehtuurista koostuvan Mars-kaupungin ja sen art deco -vaikutteisiin muotiluomuksiin pukeutuneet asukkaat.

On Marsia johtava tuimailmeinen Tuskub (Konstantin Eggert), ihastuttava kuningatar Aelita (Yuliya Solntseva) ja tämän leikkisä palvelijatar Ihoshka (Aleksandra Peregonets) sekä planeetan energiantuotannosta vastaava Gol (Yuri Zavadsky). Gol on rakentanut laitteen, jolla marsilaiset voivat seurata Maapallon elämää. Tuskub on kieltänyt aparaatin käytön, mutta Gol on niin ihastunut Aelitaan, että esittelee tälle keksintönsä.

Koneen kautta Aelita pääsee seuraamaan Neuvostoliiton kukoistusta ja Losin elämää. Erityisen innoissaan Aelita on Losin ja Natashan suudelmasta. ”Saanko koskettaa huulillani huuliasi kuten Maan ihmiset?” hän kysyy Golilta.

Maapallolla Losin ja Natashan avio-onni kokee kuitenkin kolauksen, kun yläkerran asuntoon muuttaa Ehrlich-koijari (Pavel Pol). Mustan pörssin kauppaa käyvä huijari liehittelee Natashaa ja kylvää mustasukkaisuuden siemenen tuoreen avioparin elämään. Samalla seurataan vanhan venäläisyyden ja orastavan Neuvostoliiton karikkoista köydenvetoa, joka johtaa kommunististen ihanteiden ylvääseen voittoon.

Elokuvan Maapallolle sijoittuva osuus on aikamoista melodramatiikan ja propagandan suitsutusta, kun ihmiset etsivät omaa rooliaan uudessa todellisuudessa. Juoni jolkuttaa pitkälti samaa ympyrää, vaikka mukaan tuodaan jopa komediallisia elementtejä. On väärinymmärryksistä kumpuavia kiivaita mustasukkaisuuskohtauksia, tavallisen rahvaan köyhää kärvistelyä ja rikollisen keinoin elantonsa hankkivien ex-yläluokkaisten rappiojuhlia. Sekä tietenkin suuria yhteisöllisiä rakennushankkeita, joiden kautta luodaan uljasta neuvosto-onnelaa.

Jo visuaalisestikin filmin mielenkiintoisinta antia ovat sen Mars-jaksot. Niissä käy selville, että myös punainen planeetta on työläisten dystopia. Yksinvaltainen johtajaluokka alistaa maan alle suljettuja, orjatyötä tekeviä kansalaisia ja tuomitsee heidät aina väliin epäinhimilliseen kylmäsäilytykseen. Vallankumoukselliset aatteet saapuvat kuitenkin Marsiin, kun Los ja hänen toverinsa lentävät paikalle ja käynnistävät työläisten kapinan. Näiden haavekuvien aikana Aelita näyttäytyy Losin silmissä väliin marsilaiskuningattarena ja väliin hänen omana vaimonaan.

Elokuva päättyy onnellisesti, kun Los hylkää fantastiset unelmansa ja päättää keskittyä todellisen maailman tulevaisuuden rakentamiseen.

Aelita oli aikoinaan Neuvostoliitossa hyvin suosittu elokuvatapaus. Filmin Mars-teemat ja venäläistä konstruktivismia edustaneet lavasteet ovat myös vaikuttaneet moniin myöhempiin tieteisleffoihin – selkeitä Aelitan kaikuja näkyy jopa Fritz Langin ekspressionistisessa Metropolis-klassikossa (1927). Kukaan ei ole kuitenkaan koskaan yltänyt yhtä villeihin vaateluomuksiin kuin taiteilija Aleksandra Ekster, joka suunnitteli Mars-kansan kubistis-futuristiset asusteet.

Paikoittaisesta pitkäpiimäisyydestä huolimatta Aelita on merkkiteos, jota yhdenkään elokuvaharrastajan ei kannata sivuuttaa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/18.