Elokuvat – Everything Everywhere All at Once

Everything Everywhere All at Once

Evelyn Wang (Michelle Yeoh) on ylikuormittunut itsepalvelupesulan omistaja, joka alkaa hajoilla verottajan, aviomiehen, tyttären ja hankalan isän vaatimuksiin. Telian taannoista mainoslausetta mukaillen pitäisi olla kaikkialla kaikkien kanssa kaiken – ei vaan yhtä aikaa.

Jos elämä olisi mennyt toisin, hän voisi olla gourmet-kokki, kungfu-tähti tai huipputason tutkija. Tai mistä sitä tietää, ehkä vain mainoskyltin kantaja. Tai olisihan hän voinut syntyä maailmaan, jossa ihmisen evoluutio olisi edennyt aivan toisella lailla. Jossain nämäkin rinnakkaistodellisuudet ovat olemassa.

Yhdessä näistä vaihtoehtoisista maailmoista, alfa-versumissa, Evelyn on onnistunut kehittämään menetelmän versumisurffailuun, yhteyden rakentamiseen vaihtoehtoisen minänsä kanssa. Samalla hän on tullut luoneeksi tilanteen, jossa synkkä ja murhaavan nihilistinen Jobu Tupaki (Stephanie Hsu) on levittäytynyt kaikkiin todellisuuksiin ja on niissä kaikissa hänen jäljillään. Tähän mennessä Evelyn on saanut surmansa jokaisessa todellisuudessa, jossa hän on noussut Jobu Tupakia vastaan.

Nyt alfa-versumista lähestytään kaiken potentiaalinsa haaskannutta pesulayrittäjää. Olisiko juuri hän se versio Evelyn Wangista, joka kykenee voittamaan Jobu Tupakin kätyreineen?

Dan Kwanin ja Daniel Scheinertin ohjaama Everything Everywhere All at Once on hervottominta elokuvaa, mitä isolla rahalla on aikoihin tehty. Versumisurffailu vaatii tekoja, joita juuri tässä maailmassa oleva minäsi ei koskaan tekisi, ja näistä epätodennäköisistä liikkeistä leffassa revitäänkin irti mitä pimahtaneimpia kohtauksia. Pidättelemättömän surrealistinen huumori ei varsinaisesti naurata, mutta ällistyttää. Joidenkin kohtauksien äärellä ei voi kuin haltioitua: miten tämäkin on mennyt läpi?

Elokuvan erityisin ja erinomaisin piirre on lähes täydellinen luovan laskelmoimattomuuden vaikutelma: kuin tärähtäneimmätkin ideat olisi hetkeäkään harkitsematta toteutettu saman tien, kun ne ovat juolahtaneet tekijöiden mieleen. Tällaista irrottelua voisi ehkä odottaa indietuotannolta, jossa kenenkään ei tarvitse vastata taloudellisesti mistään.

Näyttelijäkaartiin on saatu Yeohin oheen houkuteltua mm. Jamie Lee Curtis. Myös Indiana Jones ja tuomion temppeli -leffasta tuttu Ke Huy Quan ilahduttaa pitkästä aikaa valkokankaalla. Tappelukohtaukset on koreografioitu ja toteutettu vauhdikkaan tyylikkäästi.

Laatikoihin sopimattomassa tuotannossa kokeillaan kaikkea mahdollista kreisikomediasta avantgardeen, ja siitä tekisikin mieli pitää täysillä. Aivan kaikki pakettiin mahdutetut kokeilut eivät kuitenkaan ole täysosumia, eräitä vitsejä venytetään paljon pidemmälle kuin niiden ainekset riittävät, ja loppua kohti vakavoituminen laimentaa iloa – olkoonkin että joidenkin tosikkojen mielestä elokuvaan tulee järkeä vasta lopussa. Yleiseen erinomaisuuteen elokuva ei siis runsaista hienouksistaan huolimatta kohoa, mutta kyllä tällaista rajoja ja konventioita rikkovaa yritteliäisyyttä toivoisi näkevänsä paljon nykyistä useammin.

Jukka Laajarinne

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/22.

Elokuvat – Avatar: The Way of Water

Avatar: The Way of Water

James Cameronin vuosia hioma Avatar: The Way of Water kiehnää tasan tarkkaan samoissa pahnoissa kuin edeltäjänsä. Visuaalisessa mielessä tarjolla on koreaa silmänkarkkia, mutta tarinan ja ihmiskuvauksen puolella soudellaan niin lapsellisilla vesillä, ettei surkeammasta väliä.

Ykkös-Avatarin tapahtumista on vierinyt vuosia. Pandora-kuuhun asumaan asettunut Jake (Sam Worthington) on saanut na’vi-vaimonsa Neytyrin (Zoe Saldana) kanssa useita lapsia. Jalojen villien maailmassa eletään luontoa kunnioittavassa onnelassa. Pahin käy kuitenkin toteen, kun Maan ihmiset palaavat Pandoraan. Metsät poltetaan ja luontoa tuhotaan kaikin mahdollisin keinoin. Tarkoitus on tehdä kuusta uusi Maa, koska ihmisten toimet ovat tehneet heidän alkuperäisestä kotiplaneetastaan lähes elinkelvottoman.

Jaken johtamat kapinalliset taistelevat ihmisiä vastaan. Jakea metsästää puolestaan avatar-vartaloinen erikoisryhmä, jota johtaa edellisen leffan pahiseverstin muistot ja luonteen saanut Quaritch (Stephen Lang). Tämä herra ja hänen joukkonsa ovat naurettavan ylivedetty versio maailman karskimmista ja ilkeimmistä sotilaskoviksista.

Jotta saisi pelastettua jälkikasvunsa vainolta, Jake päättää paeta perheineen meressä viihtyvien na’vien seuraan. Jaken logiikka on vähintäänkin imbesilli, sillä näin hän hylkää kapinalliset oman onnensa nojaan sekä houkuttelee Quaritchin armottomat veikkoset merikansan kimppuun. Ja kuten arvata saattaa, tyhmyydestä todellakin sakotetaan.

Ennen kuin filmi pääsee ylipitkän lopputaistelun kimppuun, juoni tyssää tuntikausia kestäviin tyhjänpäiväisiin kohtauksiin, jossa ilakoidaan Pandoran vesieliöstön keskellä. Näkymät ovat toki kauniita, mutta muistuttavat enemmän akvaarion tuijottelua kuin elokuvallista kerrontaa.

Unettava meno saa hetkiseksi energiaa, kun Quaritch tappajatovereineen palaa kehiin. Mutta tätäkään iloa ei kestä kauaa – koska touhu vain jatkuu ja jatkuu ja muuttuu koko ajan tyhmemmäksi.

Elokuvan niin kutsutussa sisällössä painotetaan perheen ja veden merkitystä. Isän tärkein tehtävä on suojella perhettään ja vesi kytkee kaiken yhteen, kuuluu leffan vakavalla naamalla useaan kertaan toistama sanoma.

Tosin Jaken perheestä isompaan rooliin nousee vain kapinallista teiniä esittävä Lo’ak (Britain Dalton). Parissa kohtauksessa muistetaan myös mainita, että Kirillä (Sigourney Weaver) on mystinen yhteys Pandoran henkeen, mutta tämän teemaan kehittely jätetään seuraavan Avatar-leffan huoleksi.

Paperinohutta ihmiskuvausta pahentaa hahmoille kirjoitettu dialogi, joka ei jätä ensimmäistäkään idioottimaista klisettä kierrättämättä. Tämän tasoista tekstiä voisi odottaa kohtaavansa jossain ö-luokan halpiksessa, ei filmissä, jonka budjetti huitelee useiden satojen miljoonien eurojen kokoluokassa.

Visuaalisen taituruuden ohessa elokuvan ainoa hyvä puoli on sen esittämä huomio, jonka mukaan valaanpyydystys on sairaalloisen julmaa toimintaa. Tosin tämäkin pojo on vedetty niin överiksi, että sitä on vaikea ottaa tosissaan.

Kokonaisuudessaan Avatar: The Way of Water on yli kolmetuntinen plöräys silkkaa kakkelintuuraa. Kokemus, jota ei voi suositella edes pahimmalle vihamiehelleen.

Toni Jerrman

Elokuvat – The 10th Victim (1965)

The 10th Victim
La decima vittima

(Blu-ray)

”Vihollinen päivässä pitää lääkärin loitolla!”

Elio Petrin ohjaama The 10th Victim (1965) on 1960-lukulaisen tyylitietoinen, yhteiskuntakriittisillä painotuksilla silattu italialainen tieteissatiiri. Filmin päärooleissa loistavat aikansa suurimmat tähdet, Marcello Mastroianni ja Ursula Andress. Elokuvan juoni pohjautuu Robert Sheckleyn vuonna 1953 julkaistuun Seventh Victim -novelliin.

2000-luvulla maailmassa ei ole enää sotia tai väkivaltarikoksia ja kansalaiset voivat elää ilman turhia pelkoja. Kiitos tästä kuuluu Suureksi Metsästykseksi kutsutulle kansainväliselle instituutiolle. Se on tuonut moraalin ja etiikan uudelle vuosituhannelle ja samalla sekä lopettanut että laillistanut väkivallan.

Suuressa Metsästyksessä vapaaehtoiset kisailijat yrittävät tappaa toisensa. He sitoutuvat osallistumaan kilpailuun kymmenen kertaa – viidesti metsästäjänä ja viidesti uhrina – tai kunnes kuolevat. Metsästäjä saa kaiken mahdollisen tiedon uhristaan, kun taas uhri ei tiedä edes sitä, kuka häntä metsästää. Osallistujien on lupa tappaa vain toisensa, ja väärän henkilön murhaamisesta seuraa 30 vuoden vankilareissu. Mikäli joku selviää koko kymmenen metsästyksen ajan elossa, häntä odottaa miljoonan dollarin palkkio sekä sankarijulkkiksen asema. Vain hyvin harva pysyy kuitenkaan hengissä kymmenen kierroksen ajan.

Yhdysvaltalainen Caroline Meredith (Andress) on yksi Suuren Metsästyksen menestyjistä. Kun hän on tappanut yhdeksännen kilpakumppaninsa ihailevan yleisön silmien edessä rintaliivipyssyillään, hän saa tarjouksen, josta ei kannata kieltäytyä. Menestyvä Ming-teefirma haluaa hänet uuden kampanjansa kasvoksi. Mainosfilmiksi on tarkoitus kuvata kohtaus, jossa hän tappaa kymmenennen uhrinsa.

Kyseiseksi uhriksi tietokone valitsee italialaisen Marcello Polettin (Mastroianni). Tämä on murhannut edellisen kohteensa, saksalaisparoni von Richtofenin, sotilassaappaisiin piilotetulla pommilla. Marcellolla on toki muitakin huolenaiheita, sillä hän on vihdoin saanut mitätöityä avioliittonsa Lidia-vaimonsa (Luce Bonifassy) kanssa. Tämä maksoi hänelle puolet omaisuudestaan – joukossa myös hänen klassikkokirjallisuuden kokoelmansa, joka koostui pelkistä sarjakuvista.

Mutta kun yhdestä vaimosta pääsee eroon, on jo uusi nainen valmiina tarraamaan Marcelloon. Olga (Elsa Martinelli) on odottanut vuosien ajan, että Marcello vapautuisi aviomarkkinoille, eikä hän aio päästää vastahakoista miestä kynsistään.

Ei siis mikään ihme, että kyynisesti elämään suhtautuvaa Marcelloa masentaa. Caroline on puolestaan innoissaan päästessään filmitiimin kanssa Rooman näyttäviin maisemiin. Tee-firman markkinamiehet pohtivat hetken aikaa, sallisiko paavi heidän kuvata tappokeikan Pietarinkirkossa, mutta päätyvät lopulta valitsemaan tapahtumapaikaksi Venuksen temppelin rauniot.

Sillä aikaa kun kuvausryhmä ja tanssijatiimi valmistautuvat mainosfilmin kuvauksiin, Caroline tekee lähempää tuttavuutta Marcellon kanssa. Mies itse ei ole moisesta huomiosta ilahtunut. Hänen päässään alkaa itää ajatus, että Caroline saattaa olla hänen peräänsä lähetetty metsästäjä.

Kuinka kimurantiksi tilanne tästä kehittyy, jääköön paljastamatta. Matkan aikana kehiin heitetään kuitenkin runsaasti uutta uljasta yhteiskuntaa kuvastavia satiirisia kohtauksia. Caroline tapaa esimerkiksi italialaisen metsästäjän, joka valittaa nykymenosta. Mihin tämä maailma on oikein menossa, kun ampuminen on kielletty niin ravintoloissa, parturissa, sairaaloissa, kirkossa kuin lastentarhoissakin! Tähän Caroline toteaa, että Yhdysvalloissa on kaikki paremmin, sillä siellä saa ammuskella ihan missä huvittaa. Selviää myös, että ihmisten ei enää tarvitse huolehtia isovanhemmistaan, sillä kaikki eläkeläiset tulee toimittaa valtion huostaan.

Marcellon elämänasenteesta kertoo puolestaan paljon se, että hän toimii auringonlaskua palvovan yhteisön saarnamiehenä, vaikkei auringon jumalallisuuteen uskokaan. Homma on vain helppo tapa tehdä rahaa. Touhun ainoa haittapuoli ovat neorealistit, jotka tuppaavat viskomaan auringonpalvojia mädillä tomaateilla ja kananmunilla.

Vinkeästi piruilevan sisällön ja rooleistaan kaiken ilon irti ottavien näyttelijätähtien lisäksi filmin kantava voima on sen visuaalinen loistokkuus. Elokuva tulvii ihastuttavan 1960-lukulaista tulevaisuuskuvastoa, joka näkyy niin asusteissa, kalustuksessa, erilaisissa laitteissa kuin taideteoksissakin. Jostain syystä autoihin asti tämä tyylittely ei ole levinnyt, mutta toisaaltahan 1960-luvun alun eurooppalaiset autot ovat jo itsessään aikamoisen futuristisen näköisiä.

The 10th Victim on älykäs kestoklassikko, jonka vaikutukset näkyvät vahvasti mm. Arnold Schwarzeneggerin tähdittämässä The Running Man -filmissä (1987), Austin Powers -elokuvissa (1997–2002) sekä vaikkapa The Hunger Games -leffasarjassa (2012–2015).

”Minua on aina kiehtonut ajatus, että mainosfilmissämme tapettaisiin oikeasti ihminen.”

Toni Jerrman – 4 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/22.

Elokuvat – Black Panther: Wakanda Forever

Black Panther: Wakanda Forever

Black Panther -elokuvan (2018) jatko-osa jouduttiin miettimään kokonaan uusiksi, kun nimihenkilöä esittänyt Chadwick Boseman kuoli yllättäen. Ohjaaja-käsikirjoittaja Ryan Coogler onnistui kuitenkin kääntämään vastoinkäymiset voitoksi. Black Panther: Wakanda Forever on heittämällä parempi elokuva kuin edeltäjänsä. Kiitos tästä kuuluu filmin vahvalle naiskaartille, jonka kautta tarinasta on saatu siivottua pois aiemman Wakanda-kuvauksen pahimmat macho- ja barbaarikliseet.

Wakanda on huipputeknologinen afrikkalaisvaltio, jonka voima kumpuaa harvinaisesta vibranium-metallista. Ainetta halajavat käsiinsä myös muut valtiot ja toimijat. Kun Wakandan kuningas T’Challa kuolee, hänen äitinsä, kuningatar Ramonda (Angela Bassett), nousee valtaistuimelle. Mutta kuinka maa pärjää maailman mullistuksista ilman ikiaikaista suojelijaansa, Mustaa Pantteria?

Veljensä menetyksen murtama prinsessa Shuri (Letitia Wright) luottaa mystisten voimien sijaan teknologiaan. Hän kehittelee laboratoriossaan superhaarniskoja, jotka mahdollistaisivat Wakandan suojelemisen ulkopuolisilta valloittajilta.

Toisaalla CIA on saanut käsiinsä laitteen, jolla voi etsiä vibraniumia. Yllättäen ainetta löytyy merenpohjasta. Etsintäretki päättyy kuitenkin sinisten vesimiesten hyökkäykseen. Tapahtumista syytetään wakandalaisia, mutta todellisuudessa kehiin on ilmestynyt uusi pelaaja, lentämään kykenevän Namorin (Tenoch Huerta) johtama yli-inhimillisten vesimiesten armeija. Myös heillä on käytössään vibraniumia.

Seuraava kysymys kuuluu, tuleeko wakandalaisista ja Namorin väestä ystäviä vai vihollisia. Molemmat ryhmittymät ovat periaatteessa alistettujen puolella, mutta keinoista voidaan olla montaa mieltä. Lopulta edessä on vihan ja koston kierre, joka tuo tullessaan vain tuhoa ja hävitystä.

Shurin rinnalla Wakandan vahvimmiksi puolustajiksi nousevat maan kuninkaallista henkivartijakaartia johtava Okoye (Danai Gurira) sekä Haitiin asettunut ex-agentti Nakia (Lupita Nyong’o). Lisää naisenergiaa kuvioihin tuo nerokas opiskelijatyttö Riri (Dominique Thorne), jolla on älyä vaikka muille jakaa.

Lähes kolmituntinen elokuva soljuu sutjakkaasti ja pysyy koko mittansa ajan mielenkiintoisena. Henkilöhahmoissa on persoonallisuutta, ja he kaikki kasvavat yhtä luonteenpiirrettä monipuolisemmiksi yksilöiksi. Lisäksi filmin visuaalinen ulkoasu on lumoava. Wakanda Foreverin juonikuvio kiertää myös taiten supersankarielokuvien pahimmat tarinalliset sudenkuopat. Toki tappeluita on liikaa, mutta se nyt on helmasynti, joka kuuluu oleellisena osana Marvel-filmien tyylipalettiin.

Mitään ihmeempää mielikuvaa leffa ei jälkeensä jätä, mutta supersankariviihteeksi se on tavallista toimivampi paketti.

Toni Jerrman – 3 tähteä

Elokuvat – Crimes of the Future

Crimes of the Future

Crimes of the Future on tematiikaltaan taattua David Cronenbergia. Rähjäiseen lähitulevaisuuteen sijoittuva tarina fuusioi kehokauhua – tai tässä tapauksessa pikemminkin kehoscifiä – ja seksuaalista fetisismiä.

Elokuvan maailmassa ihmiset ovat menettäneet kipuaistinsa. Lisäksi kehoja riepottelevat oudot mutaatiot ja uudet, tarkoituksettomat sisäelimet. Kysymys kuuluu, onko kyseessä askel ihmiskunnan evoluutiossa vaiko lopullinen merkki ihmisyyden rappiosta.

Kertomuksen päähenkilöinä toimivat Viggo Mortensenin esittämä Saul Tenser ja hänen kumppaninsa Caprice (Léa Seydoux). Yhdessä he muodostavat performanssitaiteilijaduon, joka toimii tuoreen kehosuuntauksen eturintamassa. Saul synnyttää sisällään uudenlaisia elimiä jatkuvalla syötöllä. Nämä poistetaan yleisön edessä aiemmin ruumiinavauksiin käytetyllä laitteella. Kehon sisällön ihmisten nähtäväksi avaava kokemus on sekä esittäjilleen että katsojilleen vahvasti seksuaalisviritteinen, lähes orgastinen.

Taiteilijapiireissä kehonmuokkaus saa yhä uusia muotoja. Korvia kaikkialle ihoonsa kiinnittänyt tanssija ompelee suunsa ja silmänsä umpeen tikkauslangalla ennen esitystä. Toisaalla naistaiteilijan kasvoihin viillellään pysyviä, syviä haavoja. Kirurgia on seksin tuorein muoto, jossa veitsen tunkeutuminen ihoon korvaa penetraation.

Mutatoituneen ihmisyyden ilmiöitä ovat myös sisäisen kauneuden kilpailuja järjestävä salaseura sekä underground-liike, jonka jäsenet ovat muovanneet ruuansulatuselimensä niin, että he pystyvät sulattamaan ainoastaan muovia ja teollisuusjätteitä. Muutoksen vastavoimana toimii siveyspoliisi, joka nimestään huolimatta tutkii nimenomaan kehorikoksia.

Juonellisesti Crimes of the Future ei ole kovin kummoinen, sillä fokus on ja pysyy uuden keho- ja sisäelinkeskeisen kulttuurin esittelyssä. Aiheessa riittää sekä lukuisia sivupolkuja että lukuisia sivuhahmoja. Niinpä kokonaisuus pikemminkin havainnollistaa kuin kertoo tarinaa. Tämä johtunee ainakin osin käytössä olleen budjetin rajallisuudesta. Sama vaiva on ennenkin estänyt Cronenbergiä syöksymästä täysivaltaisesti omintakeisten visioidensa vietäväksi.

Cronenbergin elokuvataiteen ystäville Crimes of the Future on tuorein esimerkki miehen koko uraa sävyttäneistä psykoseksuaalisista teemoista. Keskivertoyleisölle kokemus saattaa olla huomattavasti hämmentävämpi. Mikä on yksinomaan hyvä asia.

Toni Jerrman

Elokuvat – Avatar (2009)

Avatar-leffan uuden elokuvateatterikierroksen (23.9.–6.10.) kunniaksi kaivoimme leffan alkuperäisen Tähtivaeltaja-arvostelun naftaliinista – yli kymmenen vuoden takaa ja mitään sensuroimatta! Olkaa hyvä.

Avatar

Spoiler alert!

Mitä vittua! Nyt Toni-setä on hyvin, hyvin vihainen. James Cameronin vuosikausia väsäämä Avatar-leffa on tarinaltaan sekä henkilöhahmotelmiltaan niin mustavalkoista kuraa, että se tuo mieleen maailman huonoimmaksi elokuvaksi useissa yhteyksissä valitun Battlefield Earthin (2000).

Juonenrääpäleessä tohtori Augustinen (Sigourney Weaver) johtama tiedemiesryhmä tutkii Pandora-planeetan vierasta ekosysteemiä. Halvaantunut merijalkaväen sotilas Jake Sully (Sam Worthington) ottaa kuolleen veljensä paikan tässä avatar-projektissa. Tiimi kartoittaa vihamielistä ympäristöä keinokehoissa, jotka on muokattu paikallisten na´vi-humanoidien mukaisiksi. ”Jee, jee, mulla on taas jalat”, iloitsee Jake sinisessä supervarressaan.

Planeetan ihmissiirtokuntaa hallinnoi ahne suuryritys, joka louhii alueelta arvokasta älymetallia (englanniksi ”unobtanium”, ehe-ehe!). Pitkänhuiskeat na’vi-alkuasukkaat eivät pidä siitä, että heidän pyhiä maitaan raiskataan. Siksi kaivostoimintaa suojelemaan tarvitaan iso liuta kovapintaisia palkkasotureita. Keihäitä ja jousipyssyjä heiluttavat villit ajetaan pois kodistaan, koska sini-intiaanien luottamuksen voittanut Jake toimittaa sotilaille sisäpiirin tietoja.

Eläessään jalojen na’vien keskuudessa Jake kokee kuitenkin taivaallisen herätyksen ja tajuaa luonnonykseyden rahantaontaa tärkeämmäksi elämän ohjenuoraksi. Tämä selviää rautalankamonologista, ei itse elokuvallisesta kerronnasta. Paatoksellinen moraalisanoma on muutenkin niin lapsellinen, että elokuva lienee kirjoitettu viisivuotiaille.

Tarinan viimemetreillä Jakesta kuoriutuu myyttinen sankari, joka innostaa koko planeetan ilkeitä riistäjäkapitalisteja vastaan. Toki useilla päättömillä deus ex machina -ratkaisuilla avitettuna. Ihan kuin näitä kertomuksia, jossa jalot villit tarvitsevat valkoisen miehen pelastajakseen, ei olisi maailmassa jo muutenkin aivan liikaa.

Loppuunkaluttua, jo alunperinkin typerää tarinakaaviota tukevat kömpelösti jaksotettu kerronta sekä pahimpien kliseiden narikasta noukitut pahvihahmot. On suuryhtiön tumpelo pomomies (Giovanni Ribisi), pysäyttämätöntä pahuutta edustava eversti (Stephen Lang), na’vi-päällikön kuvankaunis Neytiri-tytär (Zoe Saldana) sekä muukalaisiin epäilevästi suhtautuva päällikön poika (Wes Studi jälleen kerran samaisessa roolissa). Voisiko mitenkään arvata rakkauden puhkeavan kukkaan Jaken ja Neytirin välillä?

Cameronin väitteet, joiden mukaan Avatar on paluu älykkään tieteisviihteen pariin, kannattaa unohtaa kaukaisimpaan peräkammariin. Älyä elokuvassa ei ole, eikä tökeröä new age -saarnaa tietoisesta Äiti Maasta ja kuolemattomista sieluista voi viihteeksi tahi scifiksi laskea. Ei, vaikka asiaa kuinka selitettäisiin puiden sähkömagneettisilla virtauksilla ja muulla hölynpölyllä.

Kauheinta Avatarissa on, että teknisen innovatiivisuutensa takia se on nähtävä – ja vieläpä elokuvateatterissa. Käytetty 3D-teknologia saa kaikki aiemmat kolmiulotteiset leffat vaikuttamaan latteilta. Cameronin ei tarvitse leikkiä yleisön päälle syöksyvillä esineillä, sillä esiin loihditut muoto- ja syvyysvaikutelmat tenhoavat jo sellaisinaan. Väliin tuntuu jopa siltä kuin olisi itse tapahtumien keskellä.

Myös entistä kehittyneempi tietokoneanimaatio tarjoaa huikeita visioita. Pandoran värikkäät kasvit sekä eläinkatraat heräävät eloon ja jaksavat ihastuttaa heikosti ajatelluista pohjistaan huolimatta. Hämmästyttävin saavutus on kuitenkin na´vien uskottava toteutus. Nämä bittihahmot ovat ilmeitä ja eleitä myöten aidonoloisia.

Sääli, että tekijöiden koko energia on mennyt ulkoisen loisteen hinkkaamiseen, sillä tämä vaivannäkö olisi ansainnut myös arvoisensa käsikirjoituksen. Nyt siltä osin ryömitään pohjamudissa.

Toni Jerrman – 2 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/10.

Elokuvat – Rakkautta & Anarkiaa 2022 -tärpit

Rakkautta & Anarkiaa 2022 -tärpit

Nostakaa lippu salkoon! Todellisuuden erinomaisin elokuvafestivaali, Rakkautta & Anarkiaa, pursuaa ja tursuaa jälleen Helsingin elokuvateattereihin. 15.–25. syyskuuta mannaa sataa taivaasta lähes 150 pitkän ja yli 160 lyhyen elokuvan muodossa. Tästä ei filmifriikin elämä enää makoisammaksi muutu.

Koska kenenkään aika ei riitä festivaalin kaikkien elokuvien katsomiseen, olen koonnut tähän listan niistä leffoista, jotka itse aion festareilla tsekata. Ja koska nyt ollaan Tähtivaeltajablogissa, katse suuntautuu tietenkin scifin, fantasian, kauhun, Aasian ja animaatioiden suuntaan.

Lohkoketjumaisesti elokuvat on jaettu kahteen karsinaan, joissa molemmissa edetään tiukan aakkosjärjestyksen ehdoilla. Ja sitten ei muuta kuin menoksi!

Scifi, kauhu ja fantasia

Crimes of the Future (2022)
Mestariohjaaja David Cronenbergin uusin elokuva pakkaa kankaille lähitulevaisuuden dystopistista kehokauhua. Niin isolla kauhalla, että siitä riittää ammennettavaa suuntaan jos toiseenkin.

Don’t Worry Darling (2022)
Psykologisessa trillerissä 1950-lukulainen kotiäiti elää miehensä kanssa kokeellisessa, utopistisessa yhteisössä. Pinnan alla piilee kuitenkin synkkiä salaisuuksia, jotka vääntävät kaiken toiseen malliin.

Earwig (2021)
Surrealistiseksi, oudoksi ja kiehtovaksi mainittu elokuva tarkemmin nimeämättömäksi jäävän sodan jälkeisestä Euroopasta. Tarjolla niin kehokauhua, väkivaltaa kuin painajaismaista visuaalisuutta.

Enys Men (2022)
Kokeellisena ohjaajana mainetta niittäneen Mark Jenkinin ohjaama filmi kertoo erakkona elävästä naisesta, joka sekoaa omiin erikoisiin harhoihinsa. Folk-kauhuksikin elokuvaa on kutsuttu.

Lamb (2021)
Hidasliikkeinen islantilainen kauhufantasia maaseudulla asuvasta avioparista, joka kasvattaa eläinihmishybridiä kuin omaa tytärtään. Äidin roolia näyttelee Noomi ”Millennium” Rapace.

Neptune Frost (2021)
Afrofuturistinen musikaalifantasia mystisistä kapinallisista, jotka yrittävät löytää itselleen tilaa elää vapaasti ilman poliittista väkivaltaa ja taloudellista eriarvoisuutta. Uutta ja kummaa!

Vesper (2022)
Biopunk-henkisessä scifi-draamassa 13-vuotias Vesper yrittää sinnitellä isänsä kanssa hengissä ekosysteemiä kohdanneen tuhon jälkimainingeissa. Jo filmin visuaalinen ulkoasu kiehtoo.

W (2022)
Jos scifi-elokuvan esittely alkaa lauseella ”Kuolemansairas Madame Eurooppa kituu viimeisessä asemapaikassaan kiinalaisen mieskoneensa seurassa” on filmin pakko olla jotain ennennäkemätöntä.

Aasia ja animaatio

Decision to Leave (2022)
Eteläkorealaisen Park Chan-wookin tuorein elokuva yhdistää noir-henkisen murhamysteerin rakkaustarinaan. Ohjaajan filmit ovat aina pakkokatsottavia, joten odotukset asettuvat nytkin korkealle.

Inu-Oh (2021)
Masaaki Yuasan ohjaama anime sijoittuu 1300-luvun Japaniin. Arvostelujen perusteella visuaalisesti loistokas filmi rokkaa kuin eläin. Menee ihan heittämällä pakkotsekattavien listalle.

The Island (2021)
Anca Damianin erinomaisen erikoinen animaatio sekoittaa samaan villiin soppaan Robinson Crusoen, Välimerta ylittävät pakolaiset, omintakeisen merenneidon, piraatin perikuvan sekä ties mitä ihmeitä.

Plan 75 (2022)
Lähitulevaisuuden Japaniin sijoittuvassa elokuvassa voimaan on astunut vapaaehtoinen eutanasiaohjelma 75 vuotta täyttäneille kansalaisille. Idea tuo mieleen Piia Leinon Yliaika-romaanin.

Raging Fire (2021)
Vielä joitain vuosikymmeniä sitten hongkongilaiset toimintaelokuvat olivat R&A-festareiden tuhdein tukipilari. Nyt tätä herkkua tarjoilee Donnie Yenin tähdittämä kovaotteinen rikosdraama.

Vain sekunti (2020)
Zhang Yimou lukeutuu kiinalaisohjaajien kermaan kiitos mm. sellaisten elokuvien kuin Hero (2002) ja Lentävien tikarien talo (2004). Nyt liikutaan kuitenkin selvästi realistisemmissa ympyröissä.

Nämä elokuvat raapaisevat tietysti vain pintaa festivaalien koko tarjontaa ajatellen. Pienellä vaivalla listoilta löytyy varmasti lukuisia juuri sinua kiinnostavia filmejä. Koko kattauksen voi katsastaa osoitteesta https://hiff.fi/elokuvat/2022/

Katsomisiin!

Toni Jerrman

Elokuvat – Nope

Nope

Käsikirjoittaja-ohjaaja Jordan Peele on saanut harvinaisen vapaat kädet toteuttaa normista poikkeavia visioitaan pienimuotoisen Get Out -leffan (2017) menestyksen ansiosta. Vuonna 2019 valkokankaille saapui Us, jonka kauhukuvasto sinkoili erikoisiin, mutta aina yhtä nerokkaisiin sfääreihin. Nyt vuorossa on Nope, joka on jälleen omaperäinen keitos tuttua kuvastoa ja eriskummallisia käänteitä.

Elokuva alkaa vuoteen 1998 sijoittuvalla kohtauksella. Siinä kepeän Gordy’s Home -perhekomedian kuvaukset muuttuvat kauhujen näyttämöksi, kun Gordy-simpanssi sekoaa ja käy kanssanäyttelijöidensä kimppuun.

Seuraavaksi siirrytään nykypäivään ja syrjäiselle Haywoodin hevostilalle, jossa koulutetaan ratsuja elokuviin ja tv-tuotantoihin. Yllättäen tilan sähkölaitteet lakkaavat toimimasta ja taivaalta alkaa putoilla luotien lailla kolikoita, avaimia ja muita pieniä esineitä. Yksi niistä tappaa paikkaa pyörittävän Otis Haywood Seniorin (Keith David). Jatkossa tilan hoitaminen jää OJ Haywoodin (Daniel Kaluuya) ja hänen siskonsa Emerald Haywoodin (Keke Palmer) harteille.

Murheessa vellova OJ ei ole kuitenkaan isänsä veroinen markkinamies, joten hän joutuu myymään hevosia pitääkseen tilan pystyssä. Yksi ostajista on Jupiter’s Claim -nimistä villin lännen huvipuistoa pyörittävä Ricky ”Jupe” Park (Steven Yeun). Tämä entinen lapsinäyttelijä selvisi hengissä Gordy’s Home -sarjan verilöylystä. Nyt hän vetää työkseen live-esityksiä Jupiter’s Claimin lavalla.

Kunnon näytöksiä on luvassa myös pilvien lomassa, sillä Haywoodien tilan toimintaa häiritsevät yllättäen panikoivat hevoset sekä selittämättömät sähkökatkot. Niiden aikana taivaalla näyttäisi sinkoilevan jokin vieras esine. Voisiko kyseessä olla lentävä lautanen?

Jos kuvittelee, että Peele sortuisi näin tavanomaiseen ufo-tarinaan, ei voi olla enempää väärässä. Verkkaisen alkupohjustuksen jälkeen elokuvan mysteeritarinaan ui useita yllättäviä piirteitä, joita on mahdoton arvata ennakkoon. Peele myös lähestyy aihepiiriään aivan toisenlaisella tavalla ja toisenlaisesta kulmasta kuin mihin katsoja on tottunut. Näin tutummatkin ainekset saavat aivan uusia merkityksiä. Lisätehoja filmiin tuovat erikoiset leikkaukset, yhtäkkiset siirtymät paikasta toiseen sekä massiivisilla tehoilla soiva ääniraita.

Temaattisia tasoja filmissä riittää. Yksi niistä liittyy eläinten kouluttamiseen ja käyttämiseen esiintyjinä. Toinen katseen, katsomisen ja katsojan merkitykseen kulttuurituotteen luomisessa. Näitä kahta teemaa yhdistävät elokuvan moninaiset kytkökset Hollywoodin unelmatehtaaseen sekä ihmisten addiktiiviseen tarpeeseen kokea aina vain näyttävämpiä draamoja ja spektaakkeleja.

Valitettavasti Nope ei toimi kokonaisuutena yhtä tiukasti kuin Us. Filmin henkilökaartin tahallisen vinksahtanut käytös etäännyttää, ja paikoin tunnelmaa latistaa sisäsiittoisten viittauskohtausten nytkähtäminen naurettavuuden puolelle. Se, että filmi tuo hetkittäin mieleen M. Night Shyamalanin tuotannon, on puolestaan synti, jota ei voi antaa anteeksi.

Ongelmineenkin Nope on poikkeuksellinen ja mieleenpainuva elokuva. Se tulee kokea juuri valkokankaalla, mikäli filmistä haluaa saada kaikki tehot irti.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Elokuvat – Jodorowsky’s Dune (2013)

Jodorowsky’s Dune

Frank Pavichin ohjaama Jodorowsky’s Dune -dokumentti valaisee legendaarisen Alejandro Jodorowskyn yritystä saattaa Frank Herbertin Dyyni-romaani valkokankaille 1970-luvun puolivälissä.

”For me, Dune will be the coming of a god.”

Kyseessä on kaikkien aikojen myyttisin toteutumatta jäänyt elokuvaprojekti. Surrealistisilla El Topo (1970) ja The Holy Mountain (1973) -leffoilla maineensa sinetöinyt ohjaajanero onnistui saamaan hankkeensa taakse todellisen unelmatiimin: kuvakäsikirjoituksen ja hahmosuunnitelmat laati Moebius, tehostetiimiä veti Dan O’Bannon, ja konseptitaidetta maalasivat H. R. Giger ja Chris Foss!

Eivätkä täräyttävät nimet jää tähän, sillä näyttelijäkaartiin ylipuhuttiin mm. Orson Welles, Salvador Dali ja Mick Jagger. Pink Floydin oli tarkoitus vastata musiikista.

”I wanted to make something sacred, free, with new perspective.”

Järjettömän kunnianhimoinen filmatisointi kaatui lopulta Hollywoodin rahahanoja vahtineiden nihkeyteen. Hankkeen kerrannaisvaikutukset ovat kuitenkin säteilleet lukuisiin sittemmin valmistuneisiin tieteiselokuviin – Alien ja Tähtien sota etunenässä. Jodorowsky itse on kierrättänyt Dune-käsikirjoituksen ideoita sekä Incal– että Metabarons-sarjakuvissaan.

Dokumentissa haastatellaan useita projektissa mukana olleita. Eniten pääsee ääneen maestro itse. Tämä on oikea ratkaisu, sillä Jodorowsky pudottelee toinen toistaan maukkaampia anekdootteja ja maailmoja syleileviä visioita. Vaikka ikää on päässyt kertymään yli 80 vuotta, on herrassa yhä sellaista intohimoa ja karismaa, joka vetää vastustamattomasti puoleensa.

”In that time, I say, if I need to cut my arms in order to make that picture, I will cut my arms.”

Elokuvassa nähdään myös pätkiä, jotka on animoitu Moebiuksen alkuperäisestä kuvakäsikirjoituksesta. Tätä lähemmäs Jodorowskyn Dyyniä tulemme tuskin koskaan pääsemään.

Pavich on toteuttanut mestarillisen dokumentin elokuvasta, jonka piti avata tajunnan ovet ja muuttaa kertaheitolla koko maailma.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/14.

Elokuvat – Santa Sangre (1989)

Santa Sangre

The Holy Mountain -filmin jälkeen Alejandro Jodorowsky pysyi pitkään poissa elokuvateattereiden parrasvaloista. Vuonna 1979 valmistui kyllä Reginald Campbelin romaaniin perustuva, harvoin missään nähty Tusk, jota Alejandro itse pitää epäonnistuneena välityönä. Syynä oli pitkälti se, että tuottajien lupailema viiden miljoonan dollarin budjetti kutistui kuvauksien alkaessa lopulta yhteen. Kyseessä onkin kesyhkö kertomus englantilaisen tytön ja intialaisen norsun yhteisestä kohtalosta.

Seuraavaa todellista Jodorowsky-elokuvaa saatiin odottaa aina vuoteen 1989, jolloin maailmaan materialisoitui psykologinen kauhudraama Santa Sangre. Se on miehen edellisiä kulttihittejä selvästi perinteisemmin ja ammattitaitoisemmin kerrottu filmi, joka toki pitää sisällään ikonografisia Jodorowsky-elementtejä, mutta kulkee muuten lähinnä italialaisten giallo-elokuvien maastoissa. Mikä on sinällään luonnollistakin, sillä leffan on tuottanut Dario Argenton veli Claudio.

Tarina käynnistyy Meksikossa kiertelevän Circo del Gringon sisäpiireistä. Klovnien ja friikkien joukossa kasvanut Fenix-poika on yksi sirkusta johtavan veitsenheittäjäisänsä ja uskonnollisen äitinsä keskinäisen köydenvedon palikoista. Kun kuvioihin astuu myös rehevä tatuoitu nainen, saavuttaa vanhempien riitely verisen päätepisteensä – munillensa happoa saanut isä leikkaa yhdellä sujuvalla liikkeellä vaimonsa molemmat käsivarret katuun. Asuntovaunuun suljettu Fenix voi vain voimattomana seurata tapahtumia.

Seuraavaksi tapaamme Fenixin hullujenhuoneella. Vielä useita vuosia murhenäytelmän jälkeenkin hän on sulkenut todellisuuden itsensä ulkopuolelle ja elää pehmustetussa kopissaan puhekyvyttömänä lintupersoonallisuutena. Kunnes hourulan ulkoretkellä sattumalta huomaa prostituoituna elantonsa hankkivan tatuoidun naisen sekä saa jälleen yhteyden kädettömään äitiinsä. Kohta jo puukkokäsi heilahtaa useampaan otteeseen ja onnettoman avioliiton rikkojasta tulee veristä muussia.

Jatkossa sisäisesti rikkiraastettu Fenix antautuu äitinsä käsien korvikkeeksi. Tämän persoonan taakse jääväksi varjoksi, jonka sormet soittavat ihan muita kuin omia säveliä.

Värikkään sirkusmaailman ja vahvojen mimiikkaelementtien ohessa Santa Sangren jodorowskymaisinta kuvastoa edustavat mm. valtavan norsuruumisarkun johdattelema surupukuisten sirkuslaisten hautajaissaattue sekä Fenixin painajaismaiset hallusinaatiokohtaukset. Unohtamatta myöskään Pyhän Veren kirkkoa, jossa palvotaan pyhimyksenä koulutyttöä, jolta raiskaajat katkoivat kädet – sekä tapahtuman ”synnyttämää” veriallasta.

Elokuva ei kuitenkaan yllä monimerkityksellisyydessään Jodorowskyn mestariteosten tasolle. Se tarjoilee loogisen tarinan, jossa henkilöiden toimet ovat motivoituja ja oudoimmillekin elementeille löytyy lopussa selityksensä. Eli siitä uupuu se tulkinnan äärimmäinen vapaus, joka on miehen tuotannon yksi keskeisistä viehätyksistä.

Helposti lähestyttävänä, hieman hillittynä elokuvana Santa Sangre on kuitenkin loistava portti Jodorowskyn omalaatuiseen maailmaan. Hypnoottisen runollinen fantasia, joka kaivelee ihmisyyden perimmäistä olemusta.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/04.