Orava

Edellisestä hyvästä kotimaisesta scifi-elokuvasta ei ole edes vuosia, ja taas meitä hemmotellaan!

Markus Lehmusruusun käsikirjoittaman ja ohjaaman Oravan maailmassa on paljon tuttua: Tulevaisuuden kontrolliyhteiskunnassa kaikki on kiiltävän valkoista, valoisaa ja puhdasta. Älyteknologia on kansalaisten alituisena seuralaisena. Järjestelmä huomauttaa kiroilemisesta, kutsuu apua, jos kaadut – eikä tarjoile kofeiinijuomaa, jos pulssi on jo valmiiksi koholla. Se muistuttaa pitämään antibakteerisen omatunnon puhtaana. Se säätelee mieltä ja ruumista hormonitoimintaa tasapainottavilla virikkeillä. Asiat ovat hallinnassa, ihmiset leppoisia. Ei turhaa draamaa eikä sekoilua. Villi luonto ei tällaiseen maailmaan mahdu.

Eläimet on aikanaan hävitetty, koska ne olivat arvaamattomasti käyttäytyviä tautien levittäjiä. Ne on korvattu karvaisilla leluilla. Väritön ja harmiton tuotekehittäjä Pasi (Miro Lopperi) suunnittelee sähköisiä lemmikkikoiria, joiden kanssa puuhastelu auttaa käyttäjien oksitosiinieritystä.

Pasin elämä ajautuu raiteiltaan, kun hän löytää takapihaltaan oravan ja alkaa hoitaa sitä salaa. Kohta hänen kintereillään liikuskelee valvontaviranomainen Emilia (Mimosa Willamo). Täysbiologinen jyrsijä on uhka yhteiskunnalle. Niin kuin on sekin, jos eläin ihmisessä pääsee irralleen. Päähenkilöiden luontosuhde avautuu yhtaikaa sisään ja ulos päin.

Elokuvan toteutus on tyylikkään minimalistinen ja vähäeleinen robottimaisiksi kesytettyjen roolihahmojen tunne-elämää ja -ilmaisua myöten. Kohtaus, jossa Pasi ja Mimosa lopulta villiintyvät, voisi näyttää jossain muussa elokuvassa kornilta, mutta se saa edeltäneestä pidättyneisyydestä hämmästyttävää voimaa. Samoin tarinan pienieleinen, vinksahtanut huumori toimii kliinistä taustaa vasten mainiosti.

Kaikkinensa elokuva on asetelmiltaan, henkilökuvaukseltaan ja tunnelmiltaan kuin alkutekstille uskollinen ja muutenkin mainio Philip K. Dick -filmatisointi – tosin ilman sitä alkutekstiä.

Jukka Laajarinne – 4 tähteä