Kirjat – Lotta Dufva: Limbodusa

Lotta Dufva
Limbodusa
Otava

Euroopasta paenneet ihmiset juhlivat Italian ja Tunisian välissä sijaitsevalla Lampedusan saarella ylikansallisen Eurodef-puolustusyrityksen tyrannian kaatumista. Suomesta saarelle salakuljetettu Ingrid ei osaa iloita muiden mukana, vaikka oli itse aloittamassa vallankumousta. Hänen rakastettunsa ei ole täällä, eikä mikään tunnu miltään.

Näin alkaa Lotta Dufvan esikoisromaani Limbodusa, ”rakkaustarina ja vallankumous”. Ingrid kuvaa vuoroin arkeaan Lampedusan välitilassa, vuoroin muistelee, mitä Helsingissä ja Euroopassa tapahtui aiemmin. Kuinka hän opiskeli kieliä ja kirjallisuutta, strippasi hengenpitimiksi surkeassa räkälässä ja tutustui politiikkabloggariksi ja valtiotieteiden opiskelijaksi ryhtyneeseen entiseen Eurodefin palkkasotilaaseen, Suomalaiseen. Rakkaus roihahtaa, ja samalla alkaa kyteä myös vallankumouksen liekki. Kaksikko päättää yhdistää voimansa, Ingridin sanan säilän ja Suomalaisen karisman.

Dufvan lähitulevaisuusdystopiassa on paljon kutkuttavia yksityiskohtia. On vihamielisyyksien ja inflaation runtelema Eurooppa, joka valuu yksityisen puolustusyrityksen vallan alle. On Helsingin maisemia, tuttuja katuja ja rantoja uudessa valossa. On koulutuksen kurjistamista, nuorison epätoivoista vimmaa, somekanavia ja verkkofoorumeita.

Kielellinen kirjokin ilahduttaa: kerronnassa vilahtelee yleis- ja puhekieltä, totalitarismin tueksi konstruoitua yleiseuroa, fraaseja lukuisilla eurooppalaisilla kielillä. Parhaiden perinteiden mukaisesti kärjistyneen tilanteen siemeniä on helppo löytää nykytodellisuudesta: demokratianvastaisia voimia, pelkoon ja vihollisuuksiin perustuvaa maailmankatsomusta. Eurooppalaisten pakolaisten sijoittaminen välimerelliseen limboon ei voisi juuri allegorisempaa olla.

Romaanin alku koukuttaa kuin kirpeänsuolainen sitruunasalmiakki, antaa juuri sellaista kiihkoa, kapinaa ja punkhenkistä sekoilua kuin takakansi lupaa. Kun kerrontaratkaisu muuttuu kirjan keskivaiheilla, muuttuvat kuitenkin myös sävy, teematkin. Räväkkyys saa entistä synkempiä pohjavireitä.

Ratkaisu on toisaalta perusteltu, toisaalta myös romaanin heikkous. Ingridin näkökulmasta täytyy irrottautua, jotta voi kertoa sen, mitä hän ei tiennyt tai ymmärtänyt – mutta samalla aiempi kuvaileva, lukijan päätelmille ja mielikuvitukselle varaa jättävä kerronta vaihtuu puuduttavaksi selittämiseksi. Hahmoille ei jää enää tilaa muotoutua lukijan päässä, ja niin huikeatkin paljastukset tuntuvat vain paasaamiselta, henkilöt alkavat kalskahtaa ontoilta. Nihilistinen kyynisyys maistuu kahmalokaupalla annosteltuna erehdyttävästi naiiviudelta.

Eriparisuudestaan huolimatta Dufvan romaani on erittäin virkistävä tulokas. Se on kunnianhimoinen, vetävä ja häpeilemätön. Etenkin kieli viehättää, joten Dufvalle on syytä toivoa pitkää ja antoisaa kirjailijanuraa.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/20.

Sarjakuvat – Strumffit

SmurffitKansiWEB

Peyo & co
Strumffit

Miniskuulisessa aivokopassani on ainiaan elänyt yksi selkeä jaottelu: strumffi-sanaa käytetään puhuttaessa Peyon, Yvan Delporten ja kumppaneiden luomista sarjakuvaklassikoista, kun taas laimea smurffi-käännös viittaa kaikkeen siihen ylituotteistettuun kakkaan, jota pienten sinisten hahmojen ympärille on väkipakolla rakennettu. Nyt Otava on kuitenkin julkaissut lähes 300-sivuisen Smurffit-integraalin, johon on koottu ne kaikkein legendaarisimmat Ruudusta ja Non Stopista tutut strumffi-sarjakuvat. Iiik, päähän sattuu! En osaa enää strumffata!

Smurffit3WEB

Sienimäisissä taloissaan asustelevat strumffit syntyivät vuonna 1958 Peyon Johannes ja Pirkale -sarjakuvan sivuhahmoiksi. Pian he kuitenkin pääsivät seikkailemaan ihan omissa kertomuksissaan. Ja eipä aikaakaan, kun pienistä sinisistä olennoista tuli niin suosittuja, että Peyolta kului enemmän aikaa mainosten ja oheistuotteiden kuin itse sarjakuvan parissa. Onneksi hän oli ehtinyt siihen mennessä koulimaan itselleen jo useita nimekkäitä avustajia, joiden tuella uudetkin tarinat saatiin kuosiinsa.

Smurffit-integraalin käynnistää kepeän hauska Lentävä smurffi -sarjakuva. Siinä eräs strumffeista päättää oppia lentämään hinnalla millä hyvänsä. Ja kuten arvata saattaa, luvassa on jos jonkin sortin toilailuja. Erinomaisesti rytmitetty ja käsikirjoitettu pieni helmi jaksaa naurattaa satojen lukukertojenkin jälkeen.

Smurffit1WEB

Huomattavasti jännittävämmissä kuvioissa liikutaan Mustat smurffit -mestariteoksessa. Strumffien olemassaolo lähenee loppuaan, kun kärpäsen pisto muuttaa yhden iloisista veikkosista irvisteleväksi zombi-strumffiksi. Pureman kautta leviävä epidemia kerää yhä uusia uhreja, eikä Suurstrumffi tunnu keksivän tautiin parannuskeinoa. Näin hyvin huumoria ja paniikkia on tuskin koskaan toiste yhdistetty. Gnap! Gnap! Gnap!

Smurffivaras-tarinassa tutustutaan sitten ensi kertaa ilkeään velho Gargameliin. Hän kaipaa yhtä strumffia keitokseen, jolla valmistetaan viisasten kivi. Kostonhimoinen mutta kovin epäonninen velho tavataan myös hupaisan surkeasta strumffimusikantista kertovassa Smurffonia in do -kertomuksessa. Pröööt!

Smurffit5WEB

Kirjan vahvimman vision tarjoilee vallanhimoa, populismia ja yksinvaltiutta vitsailun varjolla kritisoiva Smurffaattori. Suurstrumffin lähdettyä strumffaamaan tyräkkiä alkaa riitely siitä, kuka nyt johtaa strumffikylää. Lopulta pomoksi päätyy tyhjiä lupauksia jaellut strumffi, joka innostuu uudesta asemastaan niin, että kohottaa itsensä diktaattoriksi. Tarina peilailee hienosti mekanismeja, joilla ihmiset saadaan lähes huomaamattaan alistumaan totalitarismin ikeeseen.

Strumffien maan rauha järkkyy myös Smurffineito-sarjakuvassa. Siinä Gargamel lähettää naispuolisen strumffin kylvämään kaaosta strumffien keskuuteen. Lopputulos on sinällään ihan hauska, mutta myös vahvasti asenteellinen naisia kohtaan. Tänä päivänä tuskin menisi läpi sarjakuva, jossa naiseuden keskeiset piirteet ovat iso annos tuittupäisyyttä, vartti vilpillisyyttä, ripaus keimailua ja kannullinen typeryyttä. Puhumattakaan stereotyyppisestä ajatuksesta, että tummahiuksiset naiset ovat rumia ja blondit ihania.

Smurffit6WEB

Kepeämpää hurvittelua on luvassa Muna ja smurffit -tarinassa, jossa taikamuna toteuttaa kaikki toiveet hölmöilyyn asti. Kokonaisuuden päättää Smurffien nälkä, jossa ankara talvi ja ruokavaraston tulipalo koettelevat pienten sinisten miesten sinnikkyyttä.

Parhaimmillaan varhaiset strumffi-sarjakuvat edustavat silkkaa neroutta. Taide on silmiähivelevän selkeää, kerronta uskomattoman hyvin soljuvaa ja tarinat nautinnollisen hauskoja. Itse strumffit ja heidän strumffaava puheenpartensa ovat puolestaan niin hienoja älynväläyksiä, että niiden rinnalla rakettitiedekin jää toiseksi. Loistava idea ovat myös tyyppihahmot, kuten Välkkystrumffi, Laiskastrumffi, Pitkäkynsistrumffi ja Ärjystrumffi, joiden luonteesta saadaan veistettyä vitsiä vitsin perään.

Smurffit-integraali on upea kokoelma, joka on täynnä ikuisesti loistavia timantteja eurooppalaisen koko perheen sarjakuvan kulta-ajalta.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/20.

Smurffit4WEB

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinto 2020 jaettu

AtwoodTestamentitWEB

Tähtivaeltaja-palkinto 2020

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-palkinto
parhaasta vuonna 2019 suomeksi ilmestyneestä
science fiction -kirjasta annetaan Otavan julkaisemalle
MARGARET ATWOODIN romaanille TESTAMENTIT.
Teoksen on suomentanut Hilkka Pekkanen.

Dystopiakirjallisuuden grand old lady, kentän keskeisen merkkiteoksen 35 vuotta sitten kirjoittanut Margaret Atwood ei ole menettänyt sarkastista teräänsä. Orjattaresi-romaanin tarinalinjoja jatkava Testamentit (The Testaments, 2019) on raastavan ajankohtainen – erityisesti koska elämme maailmassa, jossa sukupuolten tasa-arvo ja vähemmistöjen oikeudet ovat vaakalaudalla pahemmin kuin olisimme vuosikymmeniä sitten voineet edes aavistaa.

Atwood kertoo kolmen näkökulmahenkilön kautta Gilead-valtion misogyynisesta teokratiasta, jossa naisten itsemääräämisoikeutta ja muita ihmisoikeuksia on ankarasti rajoitettu. Teoksessa nousevat valoon sekä ne kylmäävät kehityskulut, joiden kautta tilanteeseen on päädytty, että se, miten normaalilta hirmuvallan alla eläminen voi tuntua, kun siellä on asunut syntymästään asti. Kaikilla näkökulmilla on viljalti vastineita todellisuudessa. Atwood näyttääkin meille taitavasti mutta alleviivaamatta, millaisia maisemia tien päässä avautuu, jos jätämme puuttumatta vääryyksiin.

Kolmesta päähenkilöstä Lydia-tädillä on takanaan pitkä elämä Gileadin valtaapitävien käsikassarana. Hän tekee salaisissa muistelmissaan tiliä niistä askelista, joilla fundamentalistikristityt nousivat johtoon ja toteuttivat nopeassa tahdissa rajuja yhteiskunnallisia muutoksia. Hahmon moninaisuus kiehtoo: Lydia on samaan aikaan uhri, selviytyjä, alistuksen ylläpitäjä ja salainen vastarintataistelija, kuin nuorallatanssija osana järjestelmää, johon ei usko.

Purevan itseironinen kertojanääni ei sääli typeryksiä eikä kaunistele tekemiään valintoja. Samalla häneltä löytyy kosolti lempeyttä sorretuille, kuten Agnes Jemimalle, joka on kasvanut vauraassa kodissa upseerin tyttärenä. Alistettujen keskinäinen kärhämöinti ja valta-asetelmat tulevat tässä tarinan kaaressa hyvin esille. Juonikuvioiden keskiöön päätyy myös Gileadin naapurivaltiossa lapsuutensa asunut Daisy, jonka syntyperä toimii romaanin solmukohtana ja akselina.

Atwoodin vähäeleisessä, paikoin suorastaan lakonisessa kerrontatyylissä piilee sävyjä ja kerroksia. Hilkka Pekkasen suomennos päästää eri kertojanäänet hyvin oikeuksiinsa. Kirja on tärkeä muistutus siitä, että ääriaatteisiin perustuva sorto ei ole pelkästään menneisyyden haamu, vaan läsnä myös nykyhetkessämme. Samalla se kertoo siitä, että kaikki alistamisen järjestelmät koostuvat pohjimmiltaan pienistä ihmisistä kaikkine ristiriitaisuuksineen – ja että vastarinta on mahdollista, tarpeellista ja välttämätöntä.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluivat:
Kriitikko Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja kääntäjä, kriitikko Kaisa Ranta.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinnon 2020 ehdokkaat julkistettu

TVPEhdokaskannet2020WEB

Tähtivaeltaja-palkinnon 2020 ehdokkaat julkistettu

Vuodesta 1986 lähtien jaetun Tähtivaeltaja-palkinnon tuorein ehdokaslista on julkistettu. Helsingin Science Fiction Seura ry:n luotsaama palkinto luovutetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle tieteiskirjalle.

Vuoden 2019 tarjonnassa näkyi niin ajankohtaisia kuin ikiaikaisia teemoja, ja myös tieteiskirjallisuuden alalajien kirjo ilahdutti raatia. Hyviä kirjoja ilmestyi niin runsaasti, että ehdokaslistalle olisi helposti voinut nostaa tuplamäärän teoksia.

Lopulliselle ehdokaslistalle raati valitsi seuraavat kirjat:

Naomi Alderman: Voima (The Power, suom. Marianna Kurtto, Gummerus)
Dystopiatrilleri kääntää sukupuolten valtasuhteet päälaelleen, kun naisille kehittyy kyky antaa tappavia sähköiskuja. Teos peilaa viiltävästi aikamme tasa-arvokysymyksiä väittämättä kuitenkaan vallan väärinkäyttöä minkään tietyn sukupuolen piirteeksi.

Margaret Atwood: Testamentit (The Testaments, suom. Hilkka Pekkanen, Otava)
Gileadin uskonnolliseen sukupuolisortoon palaava romaani on valitettavan ajankohtainen puheenvuoro uuskonservativismin lisääntyessä. Samalla teos kuitenkin muistuttaa, että aina on niitä, jotka eivät alistu.

Agustina Bazterrica: Rotukarja (Cadáver exquisito, suom. Einari Aaltonen, Like)
Ravisteleva kuvaus yhteiskunnasta, jossa on siirrytty laajamittaiseen ihmissyöntiin. Romaani kommentoi painokkaasti teollista lihantuotantoa ja rahan vallan epäinhimillistävää vaikutusta.

Peter Høeg: Sinun silmiesi kautta (Gennem dine øjne, suom. Sanna Manninen, Tammi)
Aivokuvannusmenetelmät ja lapsuusystävien kokemukset avaavat tien mielenfilosofiseen pohdintaan. Soljuvan syvällinen lukuromaani esittää suuria kysymyksiä tajunnasta, persoonasta ja toisen ihmisen ymmärtämisestä.

Antti Salminen: Mir (Poesia)
Fragmentaarinen, romaanin rajoja rikkova teos vie villin lyyriselle matkalle sienten varjobiosfääriin. Mir nostaa lukijan eteen toiseuden, jossa ihminen on parhaimmillaankin vain vähäinen palvelija sienten ja kasvien ikiaikaisessa sodassa.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat toimittaja Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja suomentaja, kriitikko Kaisa Ranta. Voittaja julkistetaan huhti-toukokuussa.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen Legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Kirjat – Margaret Atwood: Testamentit

AtwoodTestamentitWEB

Margaret Atwood
Testamentit
The Testaments
Suom. Hilkka Pekkanen. Otava

Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanin jatko-osaa saatiin odottaa 35 vuotta – eikä teos valitettavasti voisi olla enää yhtään ajankohtaisempi.

Kirjan tapahtumia peilaa väistämättä edelliseen romaaniin ja siitä tehtyyn huippusuosittuun tv-sarjaan sekä yleiseen maailmantilanteeseen. Mieleen nousevat Yhdysvaltojen latvasta laho presidentti, aborttitilanteen huonontuminen ympäri maailmaa, #metoo-liike ja transihmisten oikeudet. Vielä Orjattaresi-romaania lukiessani pidin Gileadin fundamentalistikristityn valtion misogyynisiä olosuhteita aikansa eläneinä ja pohjimmiltaan epäuskottavina. En pidä enää.

Testamentit-romaanin juoni etenee kolmen hahmon näkökulmasta. Yksi Gileadin kulissien takaisista johtohahmoista, Lydia-täti, kirjoittaa salaisia muistelmiaan. Niissä hän kuvailee uskonnollisen vallankaappauksen kulkua ja omaa osuuttaan siinä. Hänen myöhemmät vaiheensa eivät nekään aseta Gileadin johtajia tai häntä itseään kovin mairittelevaan valoon.

Erinomaisesti suomennettu teksti on kuivan humoristista, yhtä aikaan sarkastista ja lempeää. Muistelmista ilmenee vanhan naisen sympatia olosuhteiden uhreja ja hankalassa tilanteessa tehtyjä valintoja kohtaan. Lydian ääni tuntuu jossain määrin olevan Atwoodin oma ääni – se ei milloinkaan lakkaa olemasta pistävän terävä niitä kohtaan, joiden tavoitteena on muiden alistaminen. Lydia-täti ei myöskään kaunistele päätöksiään. Tehtyjen valintojen kautta lukijan eteen hahmottuu erittäin pitkää peliä pelaava rautanyrkki, joka on kaikkein säälimättömin itseään kohtaan.

Toinen kertojanääni kuuluu Daisy-tytölle. Hän asuu Kanadassa ja elää tavanomaista elämää hiljaisten, pelokkaiden vanhempiensa kanssa – kunnes kohtalokas päivä paljastaa dramaattisia seikkoja hänen syntyperästään.

Daisy on nuriseva teini, joka etsii kapinahengelleen kohdetta ja päätyy vastoin tahtoaan monien lankojen muodostaman verkoston keskipisteeksi. Hänen kokemusmaailmansa asetetaan kontrastiin gileadilaisen elämänmenon kanssa paikoin melko alleviivaten.

Romaanin kolmas keskiö on Agnes Jemima, joka tarkastelee Gileadin teokratiaa sisältäpäin. Hänen kauttaan valottuu, miten naisia sosiaalistetaan sortoyhteiskunnan jäseniksi. Luku- ja kirjoituskielto, avioliittopakko sekä miesten suorittamat avoimet ja peitellyt alistamisteot ovat sinänsä tuttua kuvastoa. Agnesin näkökulmassa uutta on sosiaaliluokkien sisäinen nokittelu ja pikkumainen vallantavoittelu. Hänen ja vapaammin kasvaneen Daisyn mielenmaisemien erot kuvastavat tehokkaasti Gileadin vääristymiä.

Kirjassa hyödynnetään koko lailla samoja elementtejä kuin Orjattaresi-romaanissa: arki on tukahduttavaa, pinnan alla muhii kapinahenki, odottamaton apu tulee yllättäviltä tahoilta ja edessä on jännittävä pakomatka. Kokonaisuutena Testamentit on silti ansiokas jatko-osa, jonka maalaama visio totalitaarisesta, ultrakonservatiivisesta yhteiskunnasta on nykyisin vielä hyytävämpi kuin 35 vuotta sitten.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/19.

Kirjat & Sarjakuvat – Kuumaa kesäluettavaa

Kesä on mainio aika uppoutua hyvän kirjallisuuden ääreen. Niinpä Tähtivaeltaja on nyt listannut iloksenne viisitoista kevään aikana suomeksi julkaistua teosta, jotka ovat ehdottomasti lukemisen arvoisia.

Ja sitten ei muuta kuin nauttimaan kesästä ja laatuluettavasta!

KLScifiWEB

Scifi-kirjat

Naomi Alderman: Voima (Gummerus) – Kuinka maailma muuttuisi, jos naiset saisivat käsiinsä voiman, jolla alistaa miehet valtaansa? Älykästä ja yhteiskunnallisesti kantaaottavaa scifiä.

Agustina Bazterrica: Rotukarja (Like) – Kun eläimet kuolevat sukupuuttoon, ihmisiä aletaan kasvattaa lihakarjaksi. Vatsanväänteitä aiheuttavan tehokas ja yksityiskohtainen dystopiahelmi.

Harry Harrison: Eedenistä länteen (Vaskikirjat) – Harrisonin kunnianhimoisen Eeden-trilogian ensimmäinen osa. Eeppinen vaihtoehtohistoria todellisuudesta, jossa matelijoista on kehittynyt älykkäitä.

Alastair Reynolds: Varjokapteeni (Like) – Vauhdikkaan Kostaja-romaanin jatko-osassa seikkaillaan jälleen maailmassa, joka yhdistelee vinkeästi avaruusoopperaa ja vanhoja merirosvotarinoita.

Antti Salminen: Mir (Poesia) – Tähtivaeltaja-palkitun Lomonosovin moottori -romaanin sisarteos. Eriskummallisen outo ja kiehtova lukukokemus saa aivot höyryämään innosta.

KLFantasiaWEB

Fantasiakirjat

Jaakko Alamikkula: Kuninkaan kotka (Vaskikirjat) – Petri Hiltusen Praedor-sarjakuvien maailmaan sijoittuva hurmeinen miekka- ja magiaromaani on kotimaista laadukasta seikkailuviihdettä, jonka seurassa voi ryhtyä kuumana kesäpäivänä selkäpiitä kylmäämään.

Katri Alatalo: Ikuisesti, siskoni (Gummerus) – Kelttien mytologiaa ja ikuisen elämän kirousta pohdiskeleva eeppinen teos luo vahvoja tunnelmakuvia miljööstä sekä sisarusten välisestä suhteesta. Tähän maailmaan voi kadota.

V. E. Schwab: Magian syvempi sävy (Karisto) – Kaikella mahdollisella sekä kyökkisaavilla kyllästetyn fantasiasarjan itsenäinen avausosa vie lukijan vaihtoehtoisten maailmoiden ja magiankäyttäjien vauhdikkaisiin seikkailuihin. Muista hengittää välillä!

Sjón: CoDex 1962 (Like) – Islantilaisen golemin synty ja myöhemmät vaiheet! Kirja, jossa tapahtumien ytimessä on myös kirjekuori, jossa on yhdistelmä harvaan hammastettuja kahden sillingin postimerkkejä ja tiheään hammastettuja 4 sillingin arvomerkkejä, ei voi olla huono.

Jyrki Vainonen: Yön ja päivän tarinoita (Aula & Co) – Uuskumman proosataiteen edelläkävijän novellikokoelma sitoo kansiensa väliin surrealistisia tarinoita, joiden vinkeän absurdin pinnan alla sykkii synkkä sydän.

KLSarjiksetWEB

Scifi- ja fantasiasarjakuvat

Neil Gaiman, Marc Hempel & co: Sandman Deluxe 9 (RW) – Sandmanin taru lähenee päätöstään. Gaimanin luomus on fantastisen sarjakuvan yksi kaikkein aikojen komeimmista saavutuksista. Ajaton klassikko.

Jean Van Hamme & Grzegorz Rosinski: Thorgal 1–3 (WSOY) – Eurooppalaisen tieteisfantasiasarjakuvan yksi suurimmista hiteistä saapuu vihdoin Suomeen albumimuodossa. Lue ja ihastu!

Avi Heikkinen: Valotusaika (Pokuto) – Taitavasti toteutettu valokuvapohjainen sarjakuva kertoo rikoksista, menetyksistä ja menneisyyttä filmaavasta kamerasta. Mestarillinen teos.

Janne Kukkonen: Voro 1–2 (Like) – Suomalaisen keskiaikafantasian huipputeos kertoo nuoren Lilja-tytön edesottamuksista magiaa tulvivassa maailmassa. Huikeaa kamaa!

Sami Makkonen: Kalevala (Otava) – Makkosen käsissä Suomen kansalliseepoksen fantastiset tarinat kääntyvät jyhevän tehokkaaksi sarjakuvataiteeksi. Vetää kuin kyistä peltoa kyntävä hevonen.

Jess!

Sarjakuvat – Sami Makkonen: Kalevala

KalevalaKansiWEB

Sami Makkonen:
Kalevala

Jenkkimarkkinoillekin sarjakuvia tehnyt Sami Makkonen on tarttunut suomalaisen kulttuuriperinnön ikoniin. Hänen Kalevala-teoksensa (Otava) kääntää kansalliseepoksen visuaalisesti väkeväksi sarjakuvaksi.

Muhkea kirja etenee alkuperäisen kansanrunokokoelman viitoittamaa tietä. Makkonen lataa kuitenkin kuviinsa niin voimallista kerrontaa, että Väinämöisen ja Joukahaisen mittelö, Sammon taonta ja Pohjolan häät nousevat aivan uusiin sfääreihin. Erityisen hienosti toimivat matkat Manalan synkkiin uumeniin sekä lähes sanattomat kertomukset Lemminkäisen urotöistä. Huikea on myös jakso, jossa Väinämöinen herättää maan alla makaavan jättiläisen, Antero Vipusen, saadakseen tältä loitsusanoja veneensä viimeistelyyn.

Kalevala1WEB

Taisteluja ja taikuutta tulvivat fantastiset kansantarinat ovat taiteilijalle antoisa kuvien lähde. Makkosen tummahenkinen ja jylhän maalauksellinen tyyli istuu erinomaisesti tällaisiin suuria tunteita soitteleviin kertomuksiin. Kerronta vetää kuin kyistä peltoa kyntävä hevonen tai Tuonen mustaa matoa loitsiva Lemminkäinen. Mukana on myös pari hienoa visuaalista nyökkäystä taiteilijaa innoittaneen Akseli Gallen-Kallelan suuntaan.

Kalevala2WEB

Makkosen teos on upea symbioosi, jossa moderni sarjakuvataide valjastetaan herättämään vanhat tarut uudelleen henkiin. Mutta toisin kuin amerikkalaisissa supersankaritarinoissa, näiden kertomusten päähenkilöt ovat pahasti viallisia hahmoja. Voima ei herätä heissä vastuun tunteita, vaan tarjoaa kykyjä juonitella muita vastaan sekä luo polttavan halun kosiskella vastentahtoisia naisia.

Kalevala5WEB

Kielellisesti Makkonen on muokannut Kalevalan tekstiä nykyaikaisempaan suuntaan. Samalla suorasta runomitasta on luovuttu, vaikka dialogista löytyykin lyyristä poljentoa. Tämä tekee kokonaisuudesta helpommin lähestyttävän ja avaa tarinat myös heille, jotka eivät jaksa kahlata alkuperäistä Kalevalaa lävitse.

Kalevala3WEB

Kalevala-opus kattaa alkuperäisteoksen ensimmäisen puolikkaan, joten tätä huikeaa herkkua on luvassa myöhemmin lisääkin. Hyvä niin, sillä Sami Makkosen Kalevala on sarjakuvallinen mestariteos.

Toni Jerrman

Ennakkomaistiaisarvostelu Tähtivaeltaja-lehden numerosta 2/19. Lehti ilmestyy 3.6. alkavalla viikolla.

Kalevala4WEB

Uutiset – Tähtifantasia-palkinnon 2019 ehdokkaat julkistettu

TFPehdokkaat2019

Tähtifantasia-ehdokkaat 2019

Helsingin Science Fiction Seura ry jakaa vuosittain Tähtifantasia-palkinnon parhaalle suomennetulle fantasiakirjalle. Vuoden 2018 käännösteoksista asiantuntijaraati on valinnut palkintoehdokkaiksi viisi fantasiakirjallisuuden monimuotoisuutta heijastavaa kirjaa.

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään (Aula & Co, suom. Sarianna Silvonen) – Eri aikatasoilla leikittelevä romaani pohtii ikuisen elämän ongelmaa viisaasti mutta viihdyttävästi.

Robin Hobb: Narrin salamurhaaja (Otava, suom. Ilkka Rekiaro) – Vahvalla kerronnalla ja henkilökuvauksella varustettu seikkailutarina, jolla on sanottavaa myös ihmisten kyvyttömyydestä ymmärtää toisiaan.

Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme (Fabriikki Kustannus, suom. Laura Vesanto) – Goottilainen mysteeri, jonka outous kumpuaa romaanin päähenkilön mielenmaailmasta. Vaikuttava kuvaus peloista ja ennakkoluuloista.

Samanta Schweblin: Houreuni (Like, suom. Einari Aaltonen) – Intensiivinen pienoisromaani käsittelee persoonallisella tavalla läheisen menettämisen pelkoa.

T. H. White: Muinainen ja tuleva kuningas (Vaskikirjat, suom. Pekka Tuomisto) – Fantasian perusjärkäleisiin lukeutuva uudelleentulkinta kuningas Arthurin tarinoista tutkii inhimillisyyttä sekä vallan ja vastuun olemusta.

Tähtifantasia-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat kriitikko Jukka Halme, kriitikko Aleksi Kuutio, kirjailija ja kustannustoimittaja Anne Leinonen sekä fantasiaharrastaja, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä.

Viime vuonna palkinnon voitti David Mitchellin romaani Luukellot (Sammakko, 2017). Teoksen on suomentanut Einari Aaltonen.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

David Mitchell: Luukellot (Sammakko, 2017, suom. Einari Aaltonen)
Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016, suom. Helene Bützow)
Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015, suom. Jaana Kapari-Jatta)
Terry Pratchett: FC Akateemiset (Karisto, 2014, suom. Mika Kivimäki)
Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)

Sarjakuvat – Tintti Kongossa & Tintti Amerikoissa

Hergé
Lehtimies Tintti seikkailee:
Tintti Kongossa & Tintti Amerikoissa

Lehtimies Tintti seikkailee -näköispainoksissa ollaan jo edetty lähes laarinpohjalle asti. Tintti Kongossa ja Tintti Amerikoissa -albumit (Otava) edustavat Hergén varhaistuotantoa eivätkä ole missään mielessä vertailukelpoisia Tintin parhaiden hetkien kanssa. Näilläkin tarinoilla on silti oma arvonsa sekä aikansa kuvina, historiallisina kuriositeetteina että yhtenä etappina Hergén pitkällä uralla.

TinttiKongossaWEB1

1930-luvun alusta kotoisin oleva Tintti Kongossa on nykysilmin nähtynä räikeän rasistinen teos. Valkoinen Tintti on suuri sankari, jota paksuhuuliset ja hellyttävän yksinkertaiset afrikkalaiset palvovat kuin jumalaansa. Tosin tarina on muutenkin kovin lapsellinen. Tästä käyvät todisteina sekä se äärimmäinen helppous, jolla Tintti suorittaa lukuisat urotekonsa, että Milou-koiran suuri rooli tapahtumien tuoksinassa. Jatkuvasti puhua papattava koira ottaa juonessa sivukaupalla mittaa niin papukaijan, hyttysten, krokotiilin, leijonan kuin kuristajakäärmeenkin kanssa.

TinttiKongossaWEB2

Eläimiä ei albumissa muutenkaan kunnioiteta. Kun Tintti näkee savannilla sarvikuonon, hän toteaa: ”Ooho! Onpa nätti sarvikuono. Tapetaanpa elukka…” Kun kiväärin kaliiperi osoittautuu liian pieneksi lävistämään hirmun selkäkilpeä, Tintti yksinkertaisesti räjäyttää otuksen dynamiitilla pirstaleiksi. Tätä ennen hän on toki ehtinyt jo mukiloida apinan, kiduttaa leopardia, syöttää käärmeelle oman häntänsä ja ampua elefanttia norsunluun takia. Ihan vain pari esimerkkiä mainitakseni.

Totisella mielellä Tintti Kongossa -albumia ei kannata lähestyä. Pikemminkin se käy hyvänä esimerkkinä siitä, miten takapajuisessa asennemaailmassa 1900-luvun alkupuolella yhä elettiin. Sekä muistutuksena siitä, kuinka helposti jopa itseään sivistyneenä pitävät ihmiset sortuvat ylimielisyyteen ja itsehyväisyyteen.

TinttiKongossaWEB3

Tintti Kongossa -teoksen loppumetreillä sankaritoimittajamme tekee tyhjäksi Al Caponen suunnitelmat ottaa Kongon timanttikaivokset hallintaansa. Tämä temppu on gangsterikuninkaalla vielä hyvin mielessä, kun Tintti saapuu Chicagoon Tintti Amerikoissa -albumin alussa. Niinpä Capone antaa mahtikäskyn, että Tintin on kuoltava. Aivan näin helpolla nuorta lehtimiestä ei kuitenkaan päihitetä.

TinttiAmerikoissaWEB3

Vanhoista Hollywood-elokuvista monet hahmonsa, käänteensä ja asetelmansa lainannut Tintti Amerikoissa on edeltäjäänsä selvästi humoristisempi. Käytännössä koko albumi on tehty kieli vahvasti poskella lepattaen. Karikatyyrimaisia hahmoja ja pönää höpsöilyä piisaa roppakaupalla, kun Tintti rynnii Chicagosta villiin länteen ja takaisin. Matkan varrella vastaan tulee niin intiaaniheimo Pyntätyt ukkovarpaat, intomielinen lynkkausporukka, ihmisryöstöihin erikoistunut Sieppaus Oy sekä tehdas, jossa liukuhihnalla kulkevat naudat pulpahtavat laitteiston toisesta päästä ulos lihasäilykkeinä, makkaroina ja laardina.

Hergén visio yhdysvaltalaisesta bisnesmentaliteetista on hetkittäin aidosti hersyvä. Muutenkin huumori osuu aina väliin maaliin. Juoni sitä vastoin on lähinnä päätöntä kohellusta paikasta ja yhteenotosta toiseen. Tarinan päätteeksi Tintti tietenkin pelastaa ihan yksin käsin Chicagon gangsterien ikeestä.

TinttiAmerikoissaWEB1

”Puutteenalaisten gangstereiden keskusapu- ja tukikomitean nimissä nousen vastustamaan nykyistä asiaintilaa… Yhdistäkäämme voimamme yhteistä vihollista vastaan, älköönkä levättäkö ennen kuin tuo kammottava lehtimies on saatu monen metrin syvyyteen maan alle.”

Vähiin käy ennen kuin viimeisiä viedään. Eli näiden julkaisujen jälkeen luvassa lienee enää faksimilepainos kaiken aloittaneesta Tintti Neuvostojen maassa -albumista – joka tosin on nähty suomeksi aiemminkin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/18.

TinttiAmerikoissaWEB2

Sarjakuvat – Tim ja Tom

TimJaTomKansiWEB

Tim ja Tom

Fernand Dineurin luoma Tim ja Tom on yksi belgialaisen sarjakuvan menestystarinoista. Vuosien 1938 ja 1997 välillä sitä julkaistiin 47 albumin ja usean lyhyemmän tarinan verran.

Tim ja Tom ovat seikkailleet Suomessakin moneen otteeseen. 1970-luvulla heidät nähtiin niin Trumf-albumisarjassa kuin Ruutu- ja Non Stop -lehtien sivuilla. 2000-luvun alussa Egmont herätti sarjan jälleen henkiin kuuden albumin voimin. Nyt Tim ja Tom palaavat kuvioihin Otavan Non Stop -kirjasarjassa.

Lyhyesti ja ytimekkäästi vain Tim ja Tom -nimeä kantava opus sisältää kolme seikkailua, joista teoksen käynnistävä Villa Virkistyksen arvoitus on aiemmin suomentamaton. Se on samalla ensimmäinen Tim ja Tom -tarina, joka koottiin Belgiassa albumimuotoon. Alkujaan vuonna 1950 julkaistun jännärin tarinasta vastaa Dineur ja piirroksesta Will.

TimJaTom2WEB

Tässä vaiheessa vielä hupsun pulloposkisilta näyttävät Tim ja Tom joutuvat tahtomattaan sekoitetuksi salakuljetusvyyhtiin. Kaikki saa alkunsa, kun Tom päättää ryhtyä Sherlock Holmesin opein ammattimaiseksi etsiväksi. Tämä ei ilahduta Timiä, joka haluaisi lomalle syrjäiseen ja idylliseen pikkukylään. Lopulta salaperäinen kirje houkuttelee myös Tomin Villa Virkistyksen rauhallisiin maisemiin – jotka lopulta eivät olekaan aivan niin rauhallisia kuin kaksikko toivoi.

”Ha! Ha! Ha! Ha! Olkaa kirotut, muukalaiset, jotka häiritsette henkien rauhaa!” kaikuu yöllinen valitus vanhan kartanon pimeillä käytävillä.

Tarinan alkupuolella meno on varsin hauskaa ja vaivattoman viihdyttävää. Hyväntuulista pilaa tehdään niin Tomin etsivätoilailuista kuin pienen maalaiskylän tunnelmistakin. Siinä vaiheessa kun salakuljetusjuoni humpsahtaa mukaan kuvioihin, alkaa kerronta tökkiä. Esiin keritään roppakaupalla sekavaa eestaasjuoksentelua sekä vähemmän onnistunutta vitsailua.

Kritiikistä huolimatta on ihan historiallisestikin mielenkiintoista nähdä, miltä Timin ja Tomin edesottamukset näyttivät 1950-luvun alussa.

TimJaTom3WEB

Kirjan kaksi muuta tarinaa ovat 1960-luvun lopulta kotoisin olevat Vihreä ihmeaine ja Kumia kantapäissä. Ne on nähty Suomessa viimeksi 1970-luvun alussa. Kierrätys ei tee laisinkaan pahaa, koska tuplaseikkailu lukeutuu koko sarjan veikeimpiin hetkiin. Kiitos kuuluu käsikirjoittaja Maurice Rosylle, sillä tässä vaiheessa Willin piirrosjälki oli taantunut jo turhankin simppeliksi.

Vihreä ihmeaine kertoo nimensä mukaisesti ihmeaineesta, jonka ominaisuuksia Tim ja Tom päätyvät selvittämään. Pallon muotoon aina palaava aine on kimmoisaa ja joustavaa materiaalia, eikä siihen pysty terävinkään puukko. Superpallon lailla pomppiva ja loputtomiin venyvä tökötti tarjoilee jo itsessään nauruhermoja kutkuttavaa hubaa. Mutta kun kuvioihin sekaantuu vielä häikäilemätön professori apureineen, on paketti ehdassa kuosissa.

Vielä villimpään menoon yltää Kumia kantapäissä -jakso. Siinä vihreää ihmeainetta suoniinsa saanut Tom venyy ja pomppii kuin paraskin supersankari. Valitettavasti vieraan vallan agentit kiinnittävät huomiota Tomin ihmeellisiin kykyihin. Onko kekseliäästä kumimiehestä päihittämään raskaasti aseistetut sotilaat?

Vauhdikas Kumia kantapäissä yhdistää onnistuneesti huumoria, voimafantasiaa ja mielikuvituksellista ilonpitoa. Ja mitäpä muuta sitä voisi koko perheen sarjakuvaviihteeltä toivoa!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/18.

TimJaTom4WEB