Sarjakuvat – Tintti: Faaraon sikaarit

tinttifaaraokansiweb

Hergé: Lehtimies Tintti seikkailee: Faaraon sikaarit

Lehtimies Tintti seikkailee: Faaraon sikaarit (Otava) on paremmin Faaraon sikarit -nimellä tunnetun Tintti-sarjakuvan vanha laitos. Vuoden 1934 alkuperäisjulkaisusta ammentava faksimilepainos esittelee lukijoille tarinan 124-sivuisen mustavalkoversion, joka poikkeaa monin tavoin 1950-luvulla kokonaan uudelleenpiirretystä, 62-sivuisesta värialbumista.

Faaraon sikaarit on aikajärjestyksessä neljäs Tintti-seikkailu, ja tässä vaiheessa Hergé antaa vielä mielikuvituksensa laukata vapaasti. Juoni on lähes tajunnanvirtamaista poukkoilua, eikä realistisuuden tavoittelu pääse häiritsemään vinkeää menoa. Mukana on jopa puusta veistetty trumpetti, jonka avulla Tintti keskustelee norsujen kanssa!

tinttifs4web

Tintti ja hänen puhuva koiransa, Milou, törmäävät pitkällä risteilyllä harvinaisen hajamieliseen egyptologiin. Lyhytjalkainen herra on löytänyt kuuluisan faarao Kih-Oskhin haudan ja kutsuu Tintin mukaan kaivauksille. Ennen kuin Egyptiin asti päästään sankarimme kimppuun rynnivät kuitenkin salaisen poliisin etsivät X33 ja X33B, jotka myöhemmissä tarinoissa saavat nimikseen Dupont ja Dupond. He pidättävät nuoren lehtimiehen epäiltynä huumeiden salakaupasta.

Tästä käynnistyy vauhdikas vipellys, jonka kuluessa Tintti mm. eksyy pelottavan hautamausoleumin uumeniin, seilaa sarkofagilla Punaisellamerellä, sekaantuu aseiden salakuljetukseen ja joutuu värvätyksi muslimiarmeijaan. Lopulta maalla, merellä ja ilmassa seikkaileva nuorukainen päätyy Intiaan asti – jossa hän lähes ensi töikseen osuu jälleen yksiin alussa tavatun egyptologin kanssa!

tinttifs2web

Vaarojen ja sankarillisten pakomatkojen muodostaman tiheärytmisen kavalkadin taustalla sykkii kaikkialle lonkeronsa levittänyt salaliitto. Salaisen johtajan pyörittämä rikollisrinki tuo kummasti mieleen James Bond -elokuvista tutun Spectre-järjestön.

Toiminnan keskellä hupia tarjoilevat toheloiva etsiväpari sekä useampikin hersyvään hulluuteen sortuva hahmo. Mielisairaus on paras huumorin lähde, tuntuu Hergé ajatelleen. Poliittista korrektiutta on turha hakea myöskään Afrikan tai Intian paikalliskuvauksesta, sillä ne noudattelevat uskollisesti tekoaikansa takapajuisimpia kliseitä.

tinttifspari2web

Sarjakuvan vanhan version avuja ovat ilmavuus ja soljuvuus. Isokokoisten mustavalkoruutujen kuljettama tarinointi etenee vaivattoman oloisesti, eikä kuvia ole ruuhkautettu turhilla yksityiskohdilla. Ero uudempaan laitokseen on niin selkeä, että välillä tuntuu kuin lukisi kahta eri tarinaa, vaikka tapahtumat noudattavatkin pääpiirteittäin samaa kaavaa. Tosin kohtausten mittoja, rytmitystä sekä yksityiskohtia on myöhemmässä versiossa viilattu paikoin paljonkin. Sama koskee henkilöhahmojen ulkomuotoa.

Faaraon sikaarit on sekä mielenkiintoinen historiallinen kuriositeetti että omillaan toimivaa sarjakuvataidetta. Siihen kannattaakin tarttua, vaikka julkaisun tuoreempi versio olisi entuudestaan tuttu.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/16.

tinttifspari1web

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinto 2016 jaettu

AtwoodUusiMaaWEBTiivistelmä:

Tähtivaeltaja-palkinto Margaret Atwoodille

Margaret Atwoodin Uusi maa -romaani (Otava) on voittanut Tähtivaeltaja-palkinnon vuoden 2015 parhaana suomeksi julkaistuna tieteiskirjana. Asiantuntijaraadin mukaan Atwoodin teos ottaa terävästi kantaa nykyajan arveluttaviin kehityskulkuihin. Kirjailija käsittelee merkittäviä globaaleja teemoja taitavasti ja kehottaa ihmiskuntaa heräämään todellisuuteen ennen kuin on myöhäistä. Samalla romaani valaisee hyvinkin konkreettisella tavalla uskontojen syntymekanismeja ja tarinankerronnan voimaa.

Uusi maa -romaanin on suomentanut Kristiina Drews, ja se päättää Atwoodin päätyöksi kohoavan MaddAddam-trilogian. Trilogian muut teokset ovat Oryx ja Crake (2003) ja Herran tarhurit (2010).

Helsingin Science Fiction Seura on jakanut Tähtivaeltaja-palkintoa vuodesta 1986 lähtien.

Koko tiedote:

Tähtivaeltaja-palkinto 2016

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-palkinto
parhaasta vuonna 2015 suomeksi ilmestyneestä
science fiction -kirjasta annetaan Otavan julkaisemalle
MARGARET ATWOODIN romaanille UUSI MAA.
Teoksen on suomentanut Kristiina Drews.

Kanadalainen Margaret Atwood on pitkän linjan kirjailijamestari. Uusi maa -romaani (MaddAddam, 2013) päättää Atwoodin päätyöksi kohoavan MaddAddam-trilogian, jonka ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 2003. Uusi maa vetää onnistuneesti yhteen kunnianhimoisen romaanisarjan yhteiskuntakriittiset teemat.

Tekstiltään valovoimainen MaddAddam-trilogia käsittelee merkittäviä globaaleja teemoja taitavasti, inhimillisen kokoisesta näkökulmasta. Osittain takaumien kautta kerrottu, sisäkkäisiä tarinoita hyödyntävä rakenne muodostaa sarjan päätösosassa huimaavan kokonaisuuden, jolla on paljon sanottavaa juuri meidän ajallemme.

Atwoodin visio ottaa terävästi kantaa nykyajan arveluttaviin kehityskulkuihin. Harvinaisen kattava kokonaisnäkemys kehottaa ihmiskuntaa heräämään todellisuuteen ennen kuin on myöhäistä. Osansa kirjailijan huomiosta saavat niin suuryritysten ylivalta, sosiaalinen eriarvoistuminen kuin ekokatastrofitkin. Lähitulevaisuuden kauhukuvassa rikkaudet ovat valuneet harvojen käsiin, luonto on pelkkää kauppatavaraa ja ihmishenki lähes arvoton.

Tältä maailmalta putoaa lopullisesti pohja, kun yhden ihmisen koordinoima pandeeminen joukkotuho pirstoo ihmiskunnan pieniksi, eloonjäämisestä taisteleviksi yhteisöiksi. Kuinka ihmisen psyyke käsittelee kaiken tutun ja turvallisen romahtamista, kun jopa perusasiat, kuten ravinnon ja suojan löytäminen tuottavat lähes ylitsepääsemättömiä vaikeuksia?

Uusi maa -romaanin paikoin jopa kuivan humoristinen kerronta keskittyy yhteisödynamiikkaan sekä tapoihin, joilla tuore selviytymistä ohjaava perimätieto muodostuu. Uusien elämää ohjastavien sääntöjen ja oppien juurtuminen tapahtuu lähes vaivihkaa ja usein väärinkäsitysten kautta. Samalla kuvaus valaisee hyvinkin konkreettisella tavalla uskontojen syntymekanismeja ja tarinankerronnan voimaa.

Ihmiskunnan rippeiden kanssa rinnakkain elää geneettisesti muokattu ihmislaji, jolla on omat lainalaisuutensa. Lempeät, lapsenkaltaiset crakelaiset on suunniteltu elämään sopusoinnussa luonnon kanssa, eivätkä he osaa odottaa muilta pahaa. Mutta ovatko kaiken särmänsä kadottaneet lammasmaiset crakelaiset enää aidosti inhimillisiä olentoja? Näiden kahden populaation yhteistyöstä sikiää silti toivo jonkinlaisen ihmisyyden säilymisestä tuhon keskelläkin.

MaddAddam-trilogiaan kuuluvat Kristiina Drewsin suomentamat teokset Oryx ja Crake (2003), Herran tarhurit (2010) ja Uusi maa (2015).

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluivat:

Kriitikko Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja kriitikko Antti Oikarinen.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-lehden nettisivut:
Tähtivaeltaja
Tähtivaeltajablogi

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinnon ehdokkaat julkistettu

TVPehdokkaat2015WEB

Tähtivaeltaja-palkintoehdokkaat

Tähtivaeltaja-palkintoehdokkaat vuodelta 2015 on julkistettu!

Vuodesta 1986 lähtien jaetun Tähtivaeltaja-palkinnon tuorein ehdokaslista on julkistettu.

Helsingin Science Fiction Seura ry:n luotsaama palkinto luovutetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle tieteiskirjalle.

Tällä kertaa viiden kärkiteoksen valinta oli normaaliakin palkitsevampaa, koska hyviä ehdokkaita oli niin runsaasti. Lopulliselle ehdokaslistalle raati nosti seuraavat kirjat.

Margaret Atwood: Uusi maa (Otava. Suom. Kristiina Drews) – ”Ihmiskunnan kohtalonhetkiä perkaavan lähitulevaisuustrilogian vahva päätösjakso. Älykästä, yhteiskuntakriittistä ja monitahoista laatukirjallisuutta.”

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki (Teos) – ”Taianomaiseen saarivaltioon sijoittuva, kauniisti soiva kertomus rakkaudesta ja ihmisyydestä. Rikas ja lumoava lukukokemus.”

Ursula K. Le Guin: Haikaran silmä (Vaskikirjat. Suom. Jyrki Iivonen) – ”Ihanteet ja yhteiskuntamallit joutuvat koetukselle humaanissa, ajatuksia herättävässä romaanissa, joka on iästään huolimatta yhä ajankohtainen.”

Jeff VanderMeer: Hävitys (Like. Suom. Niko Aula) – ”Salaisuudet, mysteerit ja vainoharhat sykkivät Alue X:n uumenissa. Eteläraja-trilogian ensimmäinen kirja koukuttaa lukijan pauloihinsa.”

Gene Wolfe: Liktorin miekka (Gummerus. Suom. Tero Valkonen) – ”Uuden auringon kirja -sarjan kolmannessa osassa pohditaan maailmankaikkeuden olemusta ja vapaan tahdon käsitettä. Huumaavan taidokkaasti kirjoitettu romaani.”

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat toimittaja Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja kriitikko Antti Oikarinen. Voittaja julkistetaan toukokuussa.

Viime vuonna palkinnon voitti Antti Salmisen romaani Lomonosovin moottori (Poesia, 2014).

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen Legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Kirjat – Margaret Atwood: Uusi maa

AtwoodUusiMaaWEBMargaret Atwood
Uusi maa
MaddAddam
Suom. Kristiina Drews. Otava

Uusi maa on kolmas osa Margaret Atwoodin tuhtia ja kunnianhimoista MaddAddam-trilogiaa. Kirja käynnistyy hetkestä, jossa Oryx ja Crake ja Herran tarhurit -romaanien tarinalinjat kohtaavat.

On kulunut puolisen vuotta lähes koko ihmiskunnan hävittäneestä keinotekoisesta pandemiasta. Herran tarhurit -ekokommuunin ja MaddAddam-bioterroristiryhmän harvat eloonjääneet ovat perustaneet yhteisön, joka yrittää selvitä hengissä uudessa maailmantilanteessa. Vaaroja aiheuttavat niin geenimuovatut älysiat kuin raa’an Verikuula-pelin koulimat väkivaltaiset veteraanit.

Pian myös nerokkaan Craken kehittelemät muuntogeeniset crakelaiset lyöttäytyvät ryhmän seuraan. Tämä laboratorioissa muovattu humanoidilaji edustaa luojansa näkemystä täydellisistä ihmisistä. Fyysisesti virheettömistä, mutta ajatuksiltaan naiivin lapsenomaisista crakelaisista on siivottu pois niin aggressiivisuus, mustasukkaisuus, omistamisenhalu kuin lihanhimokin.

Lammaslaumaa muistuttavat crakelaiset eivät ymmärrä pelon käsitettä, parittelevat vailla estoja ja syövät vain vihreitä lehtiä. He kommunikoivat laulullaan eläinten kanssa ja ovat perusluonteeltaan ystävällisiä, luottavaisia sekä hyväuskoisia. Tarinoiden kautta he ovat korottaneet Craken lempeäksi jumalhahmoksi. Hyväntekijäksi, jonka jokainen teko ja sana on autuas.

Asetelma rakentaa romaaniin antoisaa ristiriitaa, sillä juuri Crake loi Super-Onni-pillerit, jotka pyyhkivät ihmiskunnan olemattomiin. Hän koki, että totaalinen perikato oli ainoa keino pelastaa Maapallon luonto ja eläimet ihmisten ahneudelta ja tuhovimmalta.

Myyttiset kertomukset Craken urotöistä valottavat hienosti uskontojen syntymekanismeja ja tarinoiden voimaa. Legenda korvaa todellisuuden, ja huolimaton lausahdus ja sen epätoivoinen selitysyritys muuttuvat pyhäksi sanaksi. Niinpä crakelaisille on aivan turha väittää, ettei Vittu oikeasti tarkoita Craken lähettämää näkymätöntä sankaria, joka lentää heidän avukseen pahimman hädän hetkellä.

Myös elämäntapaopetukset on helppo saada juurtumaan, kun toteaa, että kyseessä on luojalta saatu käsky. Kun narratiivit toistuvat ja leviävät, niistä tulee uskonkappaleita, joiden totuutta ei sovi kyseenalaistaa.

Romaanin toinen keskeinen juonne on Herran tarhureita johtaneen Aatami Ensimmäisen veljen, Zebin, elämäntarina. Siihen kietoutuu myös suhde Tobyyn, kirjan keskushahmoon.

Zebin kautta lukijalle esitellään tuhoa edeltäneen maailman dystopistisia ulottuvuuksia. Yhteiskunta, jossa valta on valunut ahneiden suuryritysten käsiin ja ihmiset jakautuneet rikkaisiin ja köyhiin.

Korporaatioiden muurien sisäpuolisissa Piireissä nautitaan yltäkylläisestä elämästä, kun slummiutuneissa Rahvaanmaissa henki on halpa, palkka olematon ja seksibisnes kukoistaa. Terveysfirmalla menee taatusti lujaa, kun se ensin levittää tautia ja sitten myy siihen kalliita hoitokeinoja.

Perinteiseen tapaan piiskasta saavat myös äärikonservatiiviset tv-pastorit, jotka saarnaavat hyveellisyyttä ja nyhtävät seurakuntalaisiltaan rahat samalla, kun itse rypevät perversioiden keskellä.

Dystopiaosastolla Atwoodin romaani polkee moneen kertaan kaluttuja latuja. Hänen tekstinsä on kuitenkin niin valovoimaista ja kuvailunsa niin elämänmakuista, että sisällön kliseisyys on helppo antaa anteeksi. Sama pätee kirjan hetkittäisiin notkahduksiin poikakirjamaisen seikkailuviihteen ja harlekiini-romanssien tunnelmiin. Vastapainoksi kun on tarjolla moniulotteisia henkilöhahmoja, herkullista dialogia, piikikästä satiiria sekä aitoa huolta planeettamme tulevaisuudesta.

Kokonaisuutena MaddAddam-trilogia on vahva ja vaikuttava visio ihmiskunnan kohtalonhetkistä. Hyvää tieteiskirjallisuutta, joka tekijänsä ansiosta saanee lukijoita myös niistä piireistä, jotka yleensä suhtautuvat scifiin nyreästi. Ja mikäs sen hienompaa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/15.

Kirjat – Esa Mäkinen: Totuuskuutio

EsaMakinenTotuuskuutioWEBEsa Mäkinen
Totuuskuutio
Otava

Toimittaja Esa Mäkisen esikoisromaani Totuuskuutio sijoittuu lähitulevaisuuden valvontayhteiskuntaan. Se on vahvasti kiinni tässä ajassa, sillä hyvin monet kirjan ahdistavista asioista ovat jo käyneet lähes toteen tai ovat ainakin hyvää vauhtia toteutumassa.

Tero Lilja on menestyvä täsmäyttäjä hakukone- ja palvelujätti Celsiuksessa. Hän työskentelee yritysten ja julkkisten maineenhallinnan parissa. Kun menestyvä laulaja törttöilee kännissä ja kourii tarjoilijaa, Tero pitää huolen, että tieto oiotaan – eli täsmäytetään – maksavien asiakkaiden edun mukaiseksi. Koko palvelun kyseenalaisuus kiteytyy Teron esimiehen puistattavaan lausahdukseen ”Oikeus unohdukseen tarkoittaa myös oikeutta tulla muistetuksi oikein”. Työn moraalinen pohdinta ei Teroa kuitenkaan kiinnosta, ei ennen kuin täsmäytys liippaa liian läheltä hänen omaa elämäänsä.

Totuuskuutio on sekä lähitulevaisuustrilleri että suoranainen ennuste siitä, mihin olemme jo matkalla. Kirja tarkkailee tiukasti Googlen ja muiden jättimäisten internetyhtiöiden kehityskäyrää ja jatkaa viivaa pelottavan uskottavalta vaikuttavaan suuntaan. Teos on myös Dave Eggersin The Circle -romaanin hengenheimolainen – pisteliäs ja ironinen kuvaus valvontayhteiskunnasta. Mäkinen piikittelee niin nykyjournalismia kuin ihmisiä kuluttajina. Hänen näkemyksensä tosi-tv-viihteen tulevaisuudesta huvittaa ja ahdistaa.

Romaani esittää monenlaisia kysymyksiä, jotka ovat juuri nyt ajankohtaisia. Kenellä on oikeus internetissä olevaan tietoon? Mikä on yhtiöiden ja valtioiden vastuu? Kuinka paljon netissä muokataan informaatiota haluttuun suuntaan? Mäkinen ei kuitenkaan marinoi romaaniaan vainoharhassa, sillä Totuuskuution tyyli on varsin arkista ja toteavaa. Se tekee kirjan tapahtumista uskottavia. Jopa niin, että välillä unohtaa, etteivät romaanin esittämät visiot olekaan vielä tosiasioita.

Erityisen ilahduttavaa on Mäkisen kyky viljellä yksityiskohtia, mutta silti ilmaista asiansa tiiviisti. Kirjailija on myös miettinyt kokonaisuutta monelta kantilta eikä ratsasta pelkästään ihmisten yksityisyyden menettämisen peloilla. Totuuskuution sivujuonteena kulkee ekologisen katastrofin partaalla taiteileva maailma, jossa hiilivaluutta on kultaakin kalliimpaa ja väestö jakautunut yhä vahvemmin voittajiin ja häviäjiin.

Romaanin heikkous on ohueksi jäävä henkilökuvaus. Päähenkilö Terosta saa sentään jonkinlaisen otteen, mutta muut hahmot jäävät etäisiksi silueteiksi. Toinen särö kuution kylkeen tulee juonesta, joka on asetelman mahdollisuuksiin nähden turhan yksioikoinen.

Puutteineenkin Totuuskuutio säilyttää muotonsa, joten teoksen kulmien suoruutta ei tarvitse epäillä. Kirja pistää aivot hyrräämään eikä sorru tarjoilemaan valmiita vastauksia herättämiinsä kysymyksiin.

Vaan mikä se kaiken keskiössä oleva Totuuskuutio lopulta on? Eräänlainen taideteos, kaikkinäkevän silmän symboli.

Aleksi Kuutio

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/15.

Kirjat – Marisha Pessl: Yönäytös

PesslNightFilmWEBMarisha Pessl
Yönäytös
Night Film
Suom. Laura Beck. Otava

Kaikkia mysteereitä ei ole tarkoitettu avattaviksi. Ainakaan, jos totuudesta ei ole valmis maksamaan kovaa hintaa.

Amerikkalaiskirjailija Marisha Pesslin toinen romaani, Yönäytös, herätti maailmalla jo ennakkoon niin suurta pöhinää, että se julkaistiin pikavauhtia myös suomeksi. Käytännössä lähes samaan aikaan kuin Yhdysvalloissa. Kyseessä on arvoituksilla ja hämärillä johtolangoilla pippuroitu vetävä lukuromaani, jota on vaikea laske kesken käsistään – ihan siitäkin huolimatta, että sivuja tiiliskiveen on eksynyt yli seitsemänsataa.

Scott McGrath on maailmaa nähnyt tutkiva reportteri. Hänen uransa kokee pahan kolauksen, kun hän syyttää erakkomaista elokuvaohjaaja Stanislas Cordovaa vaaralliseksi, Charles Mansonin kaltaiseksi saalistajaksi. Kunnianloukkaus ilman pitäviä todisteita tekee harvemmin hyvää journalistin uskottavuudelle.

Muutamaa vuotta myöhemmin Cordovan tytär Ashley kuolee epäselvissä olosuhteissa. Tämä herättää jälleen McGrathin pakkomielteen, joten hän ryhtyy entistäkin määrätietoisemmin tutkimaan ohjaajan ja tämän tyttären salaisuuksiin verhottua elämää. Yhdessä kahden nuoren kumppaninsa kanssa hän jäljittää Cordovat tavanneita ihmisiä ja saa heidät avautumaan kokemuksistaan.

Vähitellen esiin keriytyy kuva todellisuuden pimeälle puolelle sukeltaneesta nerosta, joka on valmis uhraamaan kaiken vimmaisten visioidensa vuoksi. Hurjat noitamenot, salatieteet ja lapsiuhrit värittävät kertomuksia – tai niin ainakin McGrath kuulemastaan päättelee. Mutta mikä on totuus? Onko kyseessä pelkkä huhujen kimara vai kumpuavatko Cordovan elokuvien hypnoottiset pelkotilat aidon pahuuden syövereistä?

Romaanin parasta antia ovat Cordovan filmien kuvaukset ja analyysit. Valtavalle maatilalleen sulkeutunut ohjaaja ei anna haastatteluja, mikä vain lietsoo hänen kauhuelokuviensa synkkiä tulkintoja. Pahaenteisyyttä lisäävät näyttelijöiden oudot katoamiset ja se, että Cordovan viimeisimmät filmit on luokiteltu niin ahdistaviksi, ettei niitä ole päästetty lainkaan viralliseen levitykseen. Salaisten näytösten ohessa kielletyt leffat voi katsoa vain kädestä käteen leviävinä piraattiversioina. Näissä elokuvissa maailma ja ihmissielu revitään vereslihalle eikä mikään ole katsomiskokemuksen jälkeen ennallaan.

Pessl osaa rakentaa kirjaan jännitteitä, jotka kuljettavat tarinaa mukaansatempaavasti. Kun päähenkilöt lopulta tunkeutuvat Cordovan tilalle, kiristyy vainoharhainen tunnelma käsinkosketeltavaksi. Myös romaanin ensimmäinen päätös on hämmästyttävän älykäs. Valitettavasti se toinen vetää hyvältä ratkaisulta jalat alta.

Pisteet ansaitsee kirjailijan paneutuminen henkilökuviin. Pääosa teoksen hahmoista on täysipainoisesti hahmoteltuja, omaehtoisia persoonallisuuksia. Tosin kaikkien vastaantulijoiden hillitön into tilittää McGrathille aiemmin salassa pitämiään Cordova-muistoja ei ole kovin uskottavaa. Muutenkin kerrontaa olisi voinut virtaviivaistaa, sillä nyt haahuillaan turhaa mustan magian hallusinatorisilla sivupoluilla.

Tavanomaisesta psykologisesta trilleristä Yönäytöksen erottaa kokeellinen toteutus. Normaalin tekstin sekaan on ympätty nettisivuja, lehtijuttuja ja poliisiraportteja visuaalisesti toisintavaa materiaalia. Konsepti ei ole pelkkää erikoisuuden tavoittelua, sillä se tuo tarinaan sekä realismin henkeä että tuoreita kerronnallisia keinoja.

Aiheen mukaisesti romaaniin on tietysti upotettu myös rutkasti elokuva- ja kirjallisuusviitteitä. Tämän ohessa piikitellään nykypäivän älyvapaata pikakulutuskulttuuria, jossa Twitter-viestit ovat korvanneet laatujournalismin.

Yönäytöstä on helppo suositella sekä kauhuelokuvien että jännärien ystäville. Se ei vedä vertoja Theodore Roszakin mestarilliselle, Tähtivaeltaja-palkitulle Flicker-romaanille (ks. Tähtivaeltaja 1/97), mutta tarjoilee silti ihan fiksun ja filmaattisen lukurupeaman.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/14.