Nyt kun Jeff VanderMeerin mainio Eteläraja-trilogia on saatu kokonaan suomeksi, on hyvä hetki katsoa kymmenen vuoden taakse. Silloin näet julkaistiin suomeksi VanderMeerin täysosumateoksen, City of Saints and Madmenin, karsittu laitos.
Ohessa siis iloksenne Ilja Rautsin arvostelu Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki -kirjasta vuodelta 2006. Tämä teos on niin pään räjäyttävän upea, että se kannattaa kaivaa käsiinsä vaivoja säästelemättä!
Jeff VanderMeer
Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki
Valikoima kirjasta City of Saints and Madmen
Suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo. Loki
Uuskumman yhdeksi kärkinimeksi noussut amerikkalaiskirjailija Jeff VanderMeer tunnetaan parhaiten Ambergris-tarinoistaan, joista osa on Suomessakin koottu Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki -nimikkeen alle. Laitoksessa on vain pieni hippunen laajemmasta samannimisestä kokonaisuudesta, mikä on ikävää, sillä novellien intertekstuaaliset viittaukset jäävät nyt monessa tapauksessa tyhjän päälle. Kolme pitkää tarinaa ja lopun liitteet riittävät kuitenkin tarjoamaan kiehtovan ja monipuolisen näkymän VanderMeerin vinksahtaneeseen maailmaan.
Moth-joen rannalle perustettu Ambergrisin kaupunki, joka on nimetty ”valaan salaisimman ja arvokkaimman osan” mukaan, on eräänlainen mosaiikkipeilikuva omasta maailmastamme jälkiteollisen ajan kynnyksellä. Tosin meiltä uupuvat mm. kääpiökokoinen, harmaalakkeina tunnettu sienikansa sekä Makean veden kalmarin festivaali, jolloin joukkopsykoosi valtaa kaupungin asukkaat.
Kokoelman kolme novellia täydentävät toisiaan ja rakentavat yhdessä kuvan Ambergrisista, joka elää jatkuvassa muutoksen tilassa. Subjektiivisten kertojien, fantastisten ideoiden ja makaaberien yksityiskohtien kautta kokonaisuus muodostuu suuremmaksi kuin osiensa summa. VanderMeer on onnistunut luomaan paikan, joka jää moniulotteisten hahmojen ohella lukijan päähän hengittämään. Ambergris tuntuu samaan aikaan liian todelliselta ollakseen keksitty ja liian hullulta ollakseen olemassa.
Tarinoista Martin Laken muodonmuutos satirisoi painajaismaisesti taiteen syntyprosessia sekä sen myöhempää akateemista tulkintaa. X:n outo tapaus, jossa mielisairaalaan suljettu kirjailija väittää jo hyväksyneensä Ambergrisin olevan pelkästään hänen mielikuvituksensa tuotetta, kiskaisee puolestaan todellisuuden maton lukijan alta useampaankin otteeseen. Molemmat tarinat ovat erinomaisia, mutta kokoelman varsinainen helmi ja VanderMeerin bravuurinumero on kuitenkin Hoegbottonin opas Ambergrisin varhaishistoriaan.
Novelli on historioitsija Duncan Shriekin alaviitteitä ja sivupolkuja vilisevä, sävyltään leikillisen ylimielinen katsaus nimensä mukaiseen aiheeseen. Matka kaupungin perustajan määräämästä sienikansan joukkomurhasta läpi sotien ja vuosisatojen on melko lailla uskomatonta luettavaa. Tarinassa myös tiivistyy hyvin VanderMeerin viehtymys epäluotettaviin kertojiin sekä muotoleikkeihin – juttu on saanut myöhemmin jatkoa Shriek: An Afterword -romaanissa, jossa irrotellaan kertojilla ja muodolla vielä vimmaisemmin. Novelli osoittaa polveilevan rakenteensa sekä fantastisten ideoidensa kudoksen kautta myös, miten pohjaton mielikuvitus VanderMeerillä oikein onkaan.
VanderMeer rakastaa kirjallisuuden muodoilla leikkimistä, ikään kuin haastaen lukijan pysymään perässä ja ratkomaan, mikä osuus on ”totta” ja mikä ei. Tarinat tarinoiden sisällä, absurdin huumorin ja groteskien käänteiden pilkahdukset sekä toimiva itsetietoisuus elävöittävät jo valmiiksi herkullisia novelleja. Kikkailu ei nouse kuitenkaan koskaan itseisarvoksi.
Lopputulos on samaan aikaan kaunis ja julma, irvokas ja viettelevä, täynnä konkreettisia yksityiskohtia ja silti oudon häilyvä. Mielikuvituksen riemussaan VanderMeerin luomus on unohtumaton.
Ilja Rautsi
Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/06.
Bitwisards – Nuoret gurut kyberavaruudesta
Meno on päättömän villiä, ideat riemastuttavia ja rasitus käsinkosketeltava. Tätä touhua katsoessa nauruhermot raikaavat ja katsojan ilo on ylimmillään – toisin kuin epätoivon alhossa rypevillä työntekijöillä.
Bonuksena julkaisemme tässä yhteydessä myös Bitwisardsin pohjana toimineen Miha Rinteen Matkailua pelialalla -sarjakuvan arvostelun vuodelta 2013. Albumista on ensi vuonna luvassa uusintapainos, joka tulee sisältämään runsaasti bonusmateriaaleja.
Albumin kuluessa tutuksi tulevat raivohullut pomot, järjettömät projektit, kahjot työtoverit ja jatkuvalla syötöllä päälle painava stressi sekä rahapula. Logiikkaa koko touhusta ei tunnu löytyvän etsimälläkään.
Apinain Tarzan: Kultainen leijona
Kauhea Tarzan -tarinassa ei onneksi enää tuhlata aikaa törttöihin sotatoimiin, vaan mennään suoraan asiaan. Saksalaisten kaappaamaa Jane-vaimoaan etsivä Tarzan törmää jo sarjakuvan ensimmäisessä ruudussa outoon hännälliseen alkuihmiseen. Pian kohdataan myös siniturkkinen soturi, karvainen puoli-ihminen sekä kolmisarvinen dinosaurus. Pal-ul-Donin esihistoriallisessa laaksossa aika on selvästi pysähtynyt Burroughsin vilkkaan mielikuvituksen tantereille – eikä lopputuloksesta voi kuin nauttia.
Teoksen päättää Tarzan ja pikkuväki -adaptaatio. Se kuljettaa lannevaatesankarin luolanaisten hallitseman alkukantaisen paratiisin kautta piikkipensaiston saartamaan mini-ihmisten maahan. Muurahaiskekojen näköisissä tötteröissä asuva polvenkorkuinen minuniaaniväki on rohkeaa eikä pahemmin rauhasta perusta.
Kirjan ulkoinen ilme pyrkii jäljittelemään vanhojen suomalaisten Tarzan-lehtien tunnelmaa ja onnistuu tässä useimmiten mainiosti. Paikoin jälki on kuitenkin turhan haaleaa ja mustat pinnat häiritsevän harmaita.
Lauren Beukes
Suicide Squad
Hallituksen timmi mimmi Amanda Walker (Viola Davis) kasaa siis väkisin kokoon ryhmää, joka voisi vastata Teräsmiehen kaltaisten yli-ihmisten synnyttämiin uhkakuviin. Elokuvan toimivuuden kannalta liiankin suureksi paisuvaan iskujoukkoon napataan vielä viemäreissä viihtyvä Killer Croc (Adewale Akinnuoye-Agbaje), goottiseksikäs noitaneito Enchantress (Cara Delevingne) sekä täysin unohdettaviksi seinäperunoiksi jäävät Boomerang, Katana ja Slipknot.
Elokuvan parasta antia ovat kybällä toimivat Harley Quinn ja Jokeri. Robbie ja Leto saavat hahmoista irti nerokasta hulluutta sekä yhdessä että erikseen. Filmin edetessä Jokerin rooli kuitenkin kapenee lähes olemattomiin, vaikka juuri tähän parivaljakkoon olisi kannattanut panostaa – sen sijaan, että aikaa tuhlataan turhiin sivuhenkilöihin ja täysin geneerisiin armeijaräiskintäkohtauksiin.
Lähes epätoivoiselta vaikuttaa tekijäkaartin ratkaisu tunkea joka väliin katsojia kosiskelevia musiikkipätkiä. Vaikka rock-klassikoiden kierrätys toimi Guardians of the Galaxyssa, se ei tarkoita, että tempun sieluton kopiointi olisi suorin tie onnelaan.
tähtivaeltajablogi 