”Kalpeanaamoilla on käärmeen kieli, ja heidän sanansa ovat tuulen lennättämiä lehtiä!”
Lännentie-pokkarit eivät tietenkään sisällä spekulatiivista fiktiota, mutta koska ulkomaisten toimintasarjakuvien saralla eletään nihkeää rospuuttokautta, on kaikki uutuudet – jopa ne vanhatkin – otettava ilolla vastaan.
Egmontin julkaisema, lähes 200-sivuinen Lännentie kronikka 1 on näköispainos Lännentie-lehden numeroista 1 ja 2/1975. Nimensäkin mukaisesti kyseessä on villiin länteen sijoittuva, osin jopa tosipohjainen sarjakuva. Toisin kuin yleensä, nyt kurkotetaan lännen valtauksen alkuaikoihin.
On vuosi 1804, kun Brett McDonald astuu ensi kertaa Yhdysvaltojen maaperälle. Taiteilijan ammatista haaveileva innokas nuorimies pääsee sattumalta mukaan Merriwether Lewisin ja William Clarkin johtamalle tutkimusmatkalle. Retkueen on tarkoitus kartoittaa Mississippi-joesta länteen avautuvia neitseellisiä maisemia ja samalla etsiä vesireittiä St. Louisista Tyynelle merelle. Näin hedelmälliset maat saataisiin avattua uudisraivaajille.
Yhdysvaltojen tulevaisuudelle suuntaa näyttävä retki kestää parisen vuotta, ja sen aikana Brett ja hänen kumppaninsa joutuvat vaaraan jos toiseenkin. Sarjakuvan pääpaino ei kuitenkaan ole pyssytaisteluissa, vaan matkan vaatimissa ponnistuksissa sekä uuden löytämisessä. Tarttuupa Brettille reissulta mukaan myös rakas intiaanivaimo.
Tarinan toisessa osassa vuodet ovat vierineet ja Brettin kasvava perhe on asettunut asumaan Ohion laaksoon. Rauhaisa elo rikkoutuu, kun paikalle saapuu intiaaneille tulilientä kaupitteleva juonittelija. Häntä tukee kuvernööri, joka on päättänyt ajaa ”kirotut villit” pois ikiaikaisilta metsästysmailtaan.
Lännentie kuvailee aika raadollisestikin lännen valloitusta ja valkoisten tapaa kohdella maan alkuperäisasukkaita. Kiitettävästi intiaaneja ei demonisoida ja pahimmat konnat löytyvät valkoisten joukosta. Todellisuudelle ei kukaan kuitenkaan mahda mitään, joten intiaanien elintila käy jatkuvasti väkisinkin ahtaammaksi. Eikä tällaisessa tilanteessa voi välttyä verisiltä yhteenotoilta, joissa Brettin edustama järjen ääni jää auttamatta jalkoihin.
Vaikka vuosikymmenet ovat vierineet siitä, kun nämä tarinat on ensi kertaa painettu paperille, on lopputulos yhä varsin toimiva. Juonenkuljetus rullaa sujuvasti, ihmiskuvaus on osuvaa ja piirrosjälki toimivaa. Niinpä kokonaisuus viehättää, viihdyttää ja vetää mukaansa.
Petri Hiltunen ja Nalle Virolainen eivät ole ainoastaan leffahulluja…. He ovat leffamielipuolia!
Elokuvat viljelevät usein johtolankoja, joita tarinan henkilöt eivät syystä tai toisesta osaa tulkita oikein. Tämä hämmennys saattaa tarttua katsojaankin niin, ettei hän näe ilmeistä totuutta tapahtumien takana. Varsinkin kun jotkut rainat tuntuvat tekevän kaikkensa syöttääkseen yleisölle harhaanjohtavaa informaatiota.
Steven Spielbergin ohjaama Ready Player One (2018) jättää aivan tarkoituksellisesti joitain kutkuttavia kysymyksiä avoimeksi. Tämä on tietysti hämännyt katsojat oikein kunnolla!
Väärä tulkinta: Eletään vuotta 2045. Maailma on kurja paikka, minkä takia melkein kaikki ihmiset viettävät aikaansa Oasis-virtuaalimaailmassa. Simulaation perustaja ja sitä hallinnoivan Gregarious Gamesin johtaja James Halliday on kuollut. Testamenttinsa mukaan hän haluaa lahjoittaa taitavalle etsijälle peliin piilotetun pääsiäismunan, joka tekee haltijastaan Oasiksen uuden omistajan. Wade Watts, pelaajanimeltään Parzival, on nuori ”munastaja”, joka lopulta löytää tuon kaikkien tavoitteleman aarteen.
Hätkähdyttävä totuus: Kaikki elokuvan henkilöt ovat kuolleita. Heidän tietokoneeseen ladatut tajuntansa elävät simulaatiossa, jonka he kuvittelevat todellisuudeksi. Oasis on vain yksi virtuaalimaailma simulaation sisällä. Lisäksi Wade Wattsin muistia on peukaloitu, sillä todellisuudessa hän on nuorempi kopio Hallidaysta itsestään. Pelin tarkoitus on auttaa digikloonia välttämään aidon luojansa virheet. Lopulta nero jättää siis Oasiksen hallinnan onnellisemmalle itselleen.
Maailma pieni paikka on…
Heti alkuun kannattaa kiinnittää huomiota siihen, miten suppea elokuvan ”reaalimaailma” oikeasti on. Katsojille kerrotaan, että kyseessä on vuosi 2045, jolloin liikakansoitus on ajanut ihmiset asumaan kiikkerissä konttitorneissa. Tätä todellisuutta ihmiset pakenevat Oasiksen keinomaailmaan. (K1) Siellä hengaillaan ja tavataan ystäviä, rakastutaan ja mennään naimisiin. Lainatakseni suoraan päähenkilömme sanoja:
”Syömistä, nukkumista ja vessataukoja lukuun ottamatta, mitä ikinä ihmiset haluavat tehdä, he tekevät sen Oasiksessa. Ja koska kaikki ovat täällä, tämä on se paikka jossa tapaamme toisiamme. Täällä ystävystymme ihmisiin.”
Jos tämä väite pitäisi paikkansa, virtuaalimaailmassa täytyisi hääriä miljardeja käyttäjiä! Paikat näyttävät kuitenkin enimmäkseen autioilta. Enimmilläänkin Oasiksessa nähdään korkeintaan tuhansia käyttäjiä yhtä aikaa. Kun otetaan huomioon tietokoneen luomat ”viholliset” ja muut sivuhahmot, käyttäjien määrä pienenee entisestään.
Leffan ”fyysinen” tapahtumapaikka on Columbus, Ohio, jonka Wade vakuuttaa olevan maailman nopeimmin kasvava kaupunki. Meille ei kuitenkaan kerrota ensimmäistäkään syytä, miksi ihmiset pakkautuisivat tähän horjuvien konttitornien slummiin. (K2) Jos kerran maailma on niin virtuaalinen, eikö työt voisi hoitaa mistäpäin Maapalloa tahansa? Jos siis edes saa työpaikan. Suurin osa sankarimme naapureista ei ole duunissa, vaan surffaa kotonaan virtuaalimaailmassa. Verhot auki. Mitenköhän moinen yhteiskunta oikein toimii?
Myös koko muu maailma ongelmineen tuntuu oudosti unohtuneen. Kun kerran Amerikka kävi läpi ”maissisiirappipulan” ja ”laajakaistamellakat”, niin entä köyhempien maiden koettelemukset?
Wade puhuu näistä vastoinkäymisistä kuin ne olisivat olleet raamatullisia vitsauksia, mutta katsojan korvaan ne kuulostavat lähinnä vitseiltä. Laajakaistamellakat tosin selvästi tuottivat tulosta, koska jopa slummien asukkailla on varaa virtuaalipelivarusteisiin ja niiden vaatimiin nettiyhteyksiin. (K3) Huojuvissa torneissaan he tilailevat onnellisen näköisinä pizzaa tai kastelevat kukkiaan. Meno näyttää yhteisölliseltä ja kotoiselta. Jos köyhilläkin menee näin hyvin, niin maailma ei voi olla kovin paha paikka.
Wade tuntuu kertojana luottavan siihen, että pelkkä lause ”täällä Halliday ja Morrow perustivat Gregarious Gamesin” riittäisi selittämään kaupungin suosion. Firman päämaja näyttäisi toki edelleen sijaitsevan kaupungissa, mutta ainakaan Waden lähipiiristä kukaan ei käy siellä töissä. Itse asiassa kenenkään ei varsinaisesti nähdä työskentelevän Maapallon vaikutusvaltaisimman ja suurimman yhtiön laskuun – eikä firma näy mitenkään edes katukuvassa. Sen sijaan maailman toiseksi suurin yhtiö, IOI – ilkeä teknologiajätti, joka haluaa Oasiksen haltuunsa – riehuu yksityisarmeijoineen joka paikassa. (K4) Ja kas kummaa, senkin päämaja on Columbuksessa!
Pahisten joukot koostuvat jättivelkoihin ajautuneista pelaajista, jotka yhtiö pakottaa nimettömiksi orjikseen. Sekä ilmeisesti muuttamaan Ohioon, sillä vaikka luulisi, että etätyökin kelpaisi noin kansainväliselle firmalle, kaikki duunarit pidetään fyysisesti isoissa saleissa ja kennostoissa pääkonttorin sisällä. (K5) Muutenkin on hiukan epäselvää, mitä IOI tekee. Se on maailman toiseksi suurin yhtiö, mutta ketkä sen palveluita käyttävät, jos kerran kaikki maailman ihmiset viihtyvät ilmaiseksi Gregarious Gamesin omistamassa Oasiksessa?
Niin, siitä Waden lähipiiristä muuten…. Parzival on ystävystynyt keinomaailmassa neljän muun käyttäjän kanssa. Aech, Daito, Sho ovat lähinnä kavereita, kun taas Art3mis on nuoren miehen romanttisten tunteiden kohde. Pelaajat ovat tutustuneet sattumalta, eivätkä he tunne toisiaan ”reaalimaailmassa”. Asioiden edetessä käy kuitenkin ilmi, että he kaikki asuvat samassa kaupungissa! Eivät edes eri puolilla Yhdysvaltoja, vaan juuri Columbuksessa, Ohiossa. (K6)
On jo tarpeeksi outo sattuma, että kaikista maailman miljoonista ”munastajista” palkinnon löytää juuri Wade, joka asuu samalla paikkakunnalla kuin firma, jota tulee hallitsemaan. Mutta se, että kaikki hänen satunnaiset online-ystävänsä ja vihollisensa sattuvat hekin asumaan Columbuksessa…. Tämän epätodennäköisyyden laskemisessa loppuvat numerot kesken!
Eli Ready Player One -elokuvan maailma on todellisuudessa vain yhden kaupungin kokoinen, ja sen asukkaat ainoastaan kuvittelevat olevansa edelleen Maapallolla. Mutta miksi moinen huijaus? Jos kerran kuolleen tajunnan voi siirtää tietokonesimulaatioon, niin miksi tälle pitäisi uskotella, että hän on edelleen elossa?
Helsingin Science Fiction Seuran Tähtifantasia-palkinto parhaasta vuonna 2020 suomeksi ilmestyneestä fantasiakirjasta annetaan Kariston julkaisemalle MARGARET ROGERSONIN romaanille KIRJOJEN TYTÄR. Teoksen on suomentanut Mika Kivimäki.
Margaret Rogersonin Kirjojen tytär -romaanin (Sorcery of Thorns, 2019) tapahtumat sijoittuvat vaihtoehtoiselle 1800-luvulle. 16-vuotias Elisabeth Scrivener on varttunut Suuressa kirjastossa, jossa häntä on kasvatettu kirjojen vartijaksi. Kirjasto sisältää demonologisia kirjoja, joilla on oma tietoisuutensa. Irti päässyt loitsukirja on vaarallinen ja saattaa muuttua demoniksi, eli maleficiksi. Elisabeth onnistuu tuhoamaan karanneen maleficin, mutta päätyy väärin perustein syytetyksi vanhemman kirjastonhoitajan murhasta.
Kokematon mutta sinnikäs Elisabeth joutuu taistelemaan koko maailmaa uhkaavaa juonittelujen verkkoa vastaan. Liittolaisikseen hän saa arvoituksellisen nuoren velhon, Nathaniel Thornin, sekä tämän demonipalvelija Silasin.
Kirjojen tytär on mukaansatempaava seikkailufantasia, jonka persoonallisiin henkilöhahmoihin muodostuu tunneside. Kerrontaa kantavat nokkelan humoristinen vuoropuhelu, luonteva romanttinen kipinöinti, kiinnostava maailmanrakennus ja pysähtymätön vauhti.
Rogersonin kaasulyhtyfantasia on nuorille aikuisille suunnattu romaani ilman yläikärajaa. Se on häpeilemättömän viihteellinen ja ammentaa seikkailukirjojen perinteestä, mutta on tämän päivän lukijalle suunnattu moderni teos.
Kirjojen tytär kertoo hyvän ja pahan kamppailusta sekä epäitsekkyyden ja periksiantamattomuuden merkityksestä. Ihmiset, joilla näyttää olevan vain vähän yhteistä keskenään, voivat löytää toisensa. Yhtä tärkeää kuin kamppailu oikeudenmukaisuuden puolesta on omien ennakkoluulojen ylittäminen.
Kirjailija on luonut hyviksi havaituista ainesosista tuoreen yhdistelmän. Rogerson kuvaa kiinnostavasti, minkä hinnan ihmiset ovat valmiit maksamaan magiasta ja mikä on lopulta tärkeää elämässä. Mika Kivimäen suomennos on tasaisen varmaa laatua.
Kirjojen tytär on kunnianosoitus voimaa ja lohtua sisältäville esineille, jotka ovat parhaimmillaan suurina kokoelmina.
Tähtifantasia-palkinto jaettiin viidettätoista kertaa. Tähtifantasia-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat kriitikko Jukka Halme, kriitikko Aleksi Kuutio, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä sekä kirjabloggaaja Niina Tolonen.
Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (Siltala, 2019) Samanta Schweblin: Houreuni (Like, 2018, suom. Einari Aaltonen) David Mitchell: Luukellot (Sammakko, 2017, suom. Einari Aaltonen) Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016, suom. Helene Bützow) Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015, suom. Jaana Kapari-Jatta) Terry Pratchett: FC Akateemiset (Karisto, 2014, suom. Mika Kivimäki) Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen) Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä) Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen) Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen) Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm) Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo) Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen) Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Kokkolalaisen kuvataiteilija Hannu Leimun esikoissarjakuva-albumi Kadonneet (Like) on mittakaavaltaan kunnianhimoinen teos: 150-sivuinen, realistishenkiseen tyyliin piirretty mustavalkoinen dystopiavisio sodan autioittamasta maailmasta.
Cormac McCarthyn Tähtivaeltaja-palkitun Tie-romaanin tapaan Kadonneet kertoo isästä ja pojasta, jotka vaeltavat läpi tuhottujen maisemien. Tarkemmin määrittelemätön sota on jättänyt jälkeensä ruostuvia tankkeja, raunioituneita taloja ja luodinreikien puhkomia seiniä. Pelkoja lietsovat villiintyneet koiralaumat, joukkoteloitusten jäljet sekä surutta muita ihmisiä lahtaavat jengiläiset. Isällä ja pojalla on kuitenkin missio, joka ajaa heitä eteenpäin: he haluavat löytää pojan äidin, jonka ihmiskauppiaat ovat kaapanneet.
Kaksikon pitkä vaellus on sekoitus vaaroja, kohtaamisia, yksinäisyyttä ja toveruutta. Rikki revityt kaupunkiympäristöt tarjoilevat ankeutta, mutta maaseudulla luonto jatkaa elämäänsä ihmisten poissaolosta piittaamatta. Väliin leijutaan unten kuvastossa, toisinaan ihmetellään ihmisten julmuutta toisiaan kohtaan.
Kovasta yrityksestä huolimatta albumi ei missään välissä temmo kunnolla kraivelista. Kohtaukset jäävät ulkokohtaisiksi, eikä kuolleen maailman tunnelma välity lukijalle asti. Myös päähenkilöt ovat kovin etäisiä. Pahiten mennään metsään pahisten kohdalla. He ovat toimiltaan ja ulkoiselta olemukseltaan kuin postapokalyptisen elokuvaviihteen pilakuvakortistosta lainattuja.
Leimun viivapiirros on taitavaa ja huolellista – se tuo mieleen jopa Milo Manaran tuotannon. Hahmoissa esiintyy silti jäykkyyttä, joka tuppaa hukkaamaan liikkeen vaikutelman. Niinpä väliin tuntuu kuin katsoisi paikoilleen jähmettyneitä valokuvia. Leimulla on ongelmia myös sarjakuville ominaisessa kuvakuljetuksessa, joka ei aina solju eteenpäin luonnollisen oloisesti.
Kauneusvirheineenkin Kadonneet on huomionarvoinen sarjakuva. Esikoisteokseksi se on jopa huikea saavutus. Ihan siitä huolimatta, että vastaavia kujanjuoksuja on nähty jo lähes loputon määrä sekä zombeilla että – kuten tässä – ilman.
tähtivaeltajablogi 