Elokuvat – Foliohatun alla 12: Ready Player One

Foliohatun alla
Osa 12: Ready Player One

Petri Hiltunen ja Nalle Virolainen eivät ole ainoastaan leffahulluja…. He ovat leffamielipuolia!

Elokuvat viljelevät usein johtolankoja, joita tarinan henkilöt eivät syystä tai toisesta osaa tulkita oikein. Tämä hämmennys saattaa tarttua katsojaankin niin, ettei hän näe ilmeistä totuutta tapahtumien takana. Varsinkin kun jotkut rainat tuntuvat tekevän kaikkensa syöttääkseen yleisölle harhaanjohtavaa informaatiota.

Steven Spielbergin ohjaama Ready Player One (2018) jättää aivan tarkoituksellisesti joitain kutkuttavia kysymyksiä avoimeksi. Tämä on tietysti hämännyt katsojat oikein kunnolla!

Väärä tulkinta: Eletään vuotta 2045. Maailma on kurja paikka, minkä takia melkein kaikki ihmiset viettävät aikaansa Oasis-virtuaalimaailmassa. Simulaation perustaja ja sitä hallinnoivan Gregarious Gamesin johtaja James Halliday on kuollut. Testamenttinsa mukaan hän haluaa lahjoittaa taitavalle etsijälle peliin piilotetun pääsiäismunan, joka tekee haltijastaan Oasiksen uuden omistajan. Wade Watts, pelaajanimeltään Parzival, on nuori ”munastaja”, joka lopulta löytää tuon kaikkien tavoitteleman aarteen.

Hätkähdyttävä totuus: Kaikki elokuvan henkilöt ovat kuolleita. Heidän tietokoneeseen ladatut tajuntansa elävät simulaatiossa, jonka he kuvittelevat todellisuudeksi. Oasis on vain yksi virtuaalimaailma simulaation sisällä. Lisäksi Wade Wattsin muistia on peukaloitu, sillä todellisuudessa hän on nuorempi kopio Hallidaysta itsestään. Pelin tarkoitus on auttaa digikloonia välttämään aidon luojansa virheet. Lopulta nero jättää siis Oasiksen hallinnan onnellisemmalle itselleen.

Maailma pieni paikka on…

Heti alkuun kannattaa kiinnittää huomiota siihen, miten suppea elokuvan ”reaalimaailma” oikeasti on. Katsojille kerrotaan, että kyseessä on vuosi 2045, jolloin liikakansoitus on ajanut ihmiset asumaan kiikkerissä konttitorneissa. Tätä todellisuutta ihmiset pakenevat Oasiksen keinomaailmaan. (K1) Siellä hengaillaan ja tavataan ystäviä, rakastutaan ja mennään naimisiin. Lainatakseni suoraan päähenkilömme sanoja:

”Syömistä, nukkumista ja vessataukoja lukuun ottamatta, mitä ikinä ihmiset haluavat tehdä, he tekevät sen Oasiksessa. Ja koska kaikki ovat täällä, tämä on se paikka jossa tapaamme toisiamme. Täällä ystävystymme ihmisiin.”

Jos tämä väite pitäisi paikkansa, virtuaalimaailmassa täytyisi hääriä miljardeja käyttäjiä! Paikat näyttävät kuitenkin enimmäkseen autioilta. Enimmilläänkin Oasiksessa nähdään korkeintaan tuhansia käyttäjiä yhtä aikaa. Kun otetaan huomioon tietokoneen luomat ”viholliset” ja muut sivuhahmot, käyttäjien määrä pienenee entisestään.

Leffan ”fyysinen” tapahtumapaikka on Columbus, Ohio, jonka Wade vakuuttaa olevan maailman nopeimmin kasvava kaupunki. Meille ei kuitenkaan kerrota ensimmäistäkään syytä, miksi ihmiset pakkautuisivat tähän horjuvien konttitornien slummiin. (K2) Jos kerran maailma on niin virtuaalinen, eikö työt voisi hoitaa mistäpäin Maapalloa tahansa? Jos siis edes saa työpaikan. Suurin osa sankarimme naapureista ei ole duunissa, vaan surffaa kotonaan virtuaalimaailmassa. Verhot auki. Mitenköhän moinen yhteiskunta oikein toimii?

Myös koko muu maailma ongelmineen tuntuu oudosti unohtuneen. Kun kerran Amerikka kävi läpi ”maissisiirappipulan” ja ”laajakaistamellakat”, niin entä köyhempien maiden koettelemukset?

Wade puhuu näistä vastoinkäymisistä kuin ne olisivat olleet raamatullisia vitsauksia, mutta katsojan korvaan ne kuulostavat lähinnä vitseiltä. Laajakaistamellakat tosin selvästi tuottivat tulosta, koska jopa slummien asukkailla on varaa virtuaalipelivarusteisiin ja niiden vaatimiin nettiyhteyksiin. (K3) Huojuvissa torneissaan he tilailevat onnellisen näköisinä pizzaa tai kastelevat kukkiaan. Meno näyttää yhteisölliseltä ja kotoiselta. Jos köyhilläkin menee näin hyvin, niin maailma ei voi olla kovin paha paikka.

Wade tuntuu kertojana luottavan siihen, että pelkkä lause ”täällä Halliday ja Morrow perustivat Gregarious Gamesin” riittäisi selittämään kaupungin suosion. Firman päämaja näyttäisi toki edelleen sijaitsevan kaupungissa, mutta ainakaan Waden lähipiiristä kukaan ei käy siellä töissä. Itse asiassa kenenkään ei varsinaisesti nähdä työskentelevän Maapallon vaikutusvaltaisimman ja suurimman yhtiön laskuun – eikä firma näy mitenkään edes katukuvassa. Sen sijaan maailman toiseksi suurin yhtiö, IOI – ilkeä teknologiajätti, joka haluaa Oasiksen haltuunsa – riehuu yksityisarmeijoineen joka paikassa. (K4) Ja kas kummaa, senkin päämaja on Columbuksessa!

Pahisten joukot koostuvat jättivelkoihin ajautuneista pelaajista, jotka yhtiö pakottaa nimettömiksi orjikseen. Sekä ilmeisesti muuttamaan Ohioon, sillä vaikka luulisi, että etätyökin kelpaisi noin kansainväliselle firmalle, kaikki duunarit pidetään fyysisesti isoissa saleissa ja kennostoissa pääkonttorin sisällä. (K5) Muutenkin on hiukan epäselvää, mitä IOI tekee. Se on maailman toiseksi suurin yhtiö, mutta ketkä sen palveluita käyttävät, jos kerran kaikki maailman ihmiset viihtyvät ilmaiseksi Gregarious Gamesin omistamassa Oasiksessa?

Niin, siitä Waden lähipiiristä muuten…. Parzival on ystävystynyt keinomaailmassa neljän muun käyttäjän kanssa. Aech, Daito, Sho ovat lähinnä kavereita, kun taas Art3mis on nuoren miehen romanttisten tunteiden kohde. Pelaajat ovat tutustuneet sattumalta, eivätkä he tunne toisiaan ”reaalimaailmassa”. Asioiden edetessä käy kuitenkin ilmi, että he kaikki asuvat samassa kaupungissa! Eivät edes eri puolilla Yhdysvaltoja, vaan juuri Columbuksessa, Ohiossa. (K6)

On jo tarpeeksi outo sattuma, että kaikista maailman miljoonista ”munastajista” palkinnon löytää juuri Wade, joka asuu samalla paikkakunnalla kuin firma, jota tulee hallitsemaan. Mutta se, että kaikki hänen satunnaiset online-ystävänsä ja vihollisensa sattuvat hekin asumaan Columbuksessa…. Tämän epätodennäköisyyden laskemisessa loppuvat numerot kesken!

Eli Ready Player One -elokuvan maailma on todellisuudessa vain yhden kaupungin kokoinen, ja sen asukkaat ainoastaan kuvittelevat olevansa edelleen Maapallolla. Mutta miksi moinen huijaus? Jos kerran kuolleen tajunnan voi siirtää tietokonesimulaatioon, niin miksi tälle pitäisi uskotella, että hän on edelleen elossa?

Ehkäpä annamme Hallidayn kertoa asiasta omilla sanoillaan.

”Ymmärrätkö mitä sanon?”

Elokuvan loppupuolella Halliday itse ojentaa hohtavan palkintomunan Parzivalille. (K7) Kohtaaminen hämmentää nuorta miestä, sillä onhan nero sentään virallisesti vainaja. Kun Halliday tekee lähtöä, nuorukainen uskaltautuu esittämään muutaman kysymyksen.

”Herra Halliday. Yhtä asiaa en ymmärrä. Sinä et ole kenenkään avatar, ethän?”

”En.”

”Onko Halliday todella kuollut?”

”On.”

”Mikä sinä sitten olet?”

Halliday hymyilee salaperäisesti ja vastaa:

”Hyvästi, Parzival. Kiitos. Kiitos kun pelasit peliäni.”

Waden ajattelu on niin juurtunut käsitykseen pelaajasta ja tämän avatar-hahmosta, ettei hän kykene tajuamaan, mistä oikein on kyse. Todellisuudessa kyseessä on kuolleen Hallidayn tajunta, joka on ladattu virtuaalimaailman syövereihin. Paikan luojana hänellä on käytännössä jumalan voimat omassa maailmassaan. Miksi hän ei sitten kerro totuutta pojalle? Eräässä mielessä hän kertookin. Ennen palkinnon luovuttamista Halliday pitää pienen puheen. Lainaan sen nyt tähän sanatarkasti:

”Loin Oasiksen, koska en koskaan tuntenut oloani kotoiseksi tosimaailmassa. En vain tiennyt, miten saada yhteyttä muihin ihmisiin. Olin peloissani koko elämäni ajan. Aina siihen asti, kun tiesin sen olevan loppumassa. Katsos, silloin… silloin ymmärsin, että niin pelottava ja tuskallinen kuin todellisuus onkin, se on myös ainoa paikka, jossa voi syödä kunnollisen aterian. Koska todellisuus on totta. Ymmärrätkö mitä sanon?”

Parzival vakuuttaa ymmärtävänsä, vaikka selvästikään ei. Käytännössä Halliday yrittää selittää pojalle, miksi kuolleiden virtuaalimaailma täytyy perustua elämisen illuusioon. Ihmisen psykologia on yksinkertaisesti rakennettu niin. Keinotodellisuus saattaa rentouttaa ja vapauttaa kokeilemaan kaikkea villiä, mutta tajunta, jolla ei ole mitään kiinnikettä reaalimaailmaan, tulee nopeasti hulluksi. Me kaipaamme tiettyjä perusasioita. Jos tietäisimme olevamme pelkkiä simulaatioon suljettuja kuolemattomia ajatuksia, meidän elämältämme katoaisi pohja ja tarkoitus.

Columbuksessa kuolema on tietenkin silmänlumetta. Jos kuolee, herää uudelleen henkiin ja saapuu ”muualta” takaisin kaupunkiin. Ihmisten ei myöskään tarvitse aloittaa elämäänsä vauvana, vaan he voivat tulla takaisin samana aikuisena henkilönä – vaikkakin näennäisesti uusien lapsuusmuistojen kera. He eivät näe tässä kaikessa mitään omalaatuista, koska heidät on ohjelmoitu olemaan näkemättä ja tajuamatta elämänsä ristiriitaisuuksia.

Kaipaatteko esimerkkejä? Otetaan sankarimme Wade Watts. Kun Halliday on kävelemässä ulos ovesta, sankarimme kysyy, kuka hän todellisuudessa on. Mutta on asia, johon hän ei – erikoista kyllä – kiinnitä mitään huomiota. Ovesta on kävelemässä ulos kaksi Hallidayta! (K8) Huoneessa on koko kohtauksen ajan ollut myös nuori poika, joka pelaa vanhaa videopeliä. Kohtauksen alussa vanhus kuittaa asian kädenheilautuksella ja lauseella:

”Oi, se on vain minä kaukaa historiasta. Pidän siitä, että hän on maisemissa aina silloin tällöin.”

Kuultuaan nämä sanat Wade lakkaa välittömästi ihmettelemästä poikaa. Näin hän missaa tärkeimmän johtolangan omasta identiteetistään: Halliday pystyy tekemään itsestään kopioita! Vieläpä eri ikäisiä kopioita. Ja Parzival on yksi heistä.

Kun päähenkilömme muistojen ristiriitoja ryhtyy tutkimaan, täytyy suorastaan ihmetellä, ettei hän kykene näkemään omassa historiassaan mitään outoa. Kertomansa mukaan hän on 18-vuotias. Halliday kuoli viisi vuotta sitten, eli pojan ollessa 13-vuotias. Samaan aikaan pystytettiin virtuaalikirjasto, johon on tallennettu neron koko elämä. (K9) Aivan kirjaimellisesti, sillä valvojan mukaan arkiston luomiseen on käytetty myös vauvamonitorin kuvaamaa materiaalia.

Koska James eli vanhaksi mieheksi, virtuaalinäytöksen täytyy olla kestoltaan vuosikymmenten mittainen. Tästä huolimatta nuori sankarimme ylpeilee käyneensä sen kokonaisuudessaan lävitse. Wade on nähnyt esimerkiksi ”Gregarios Gamesin toimistobileet” -jakson jo tuhat kertaa. Lisäksi hän on ehtinyt katsoa Hallidayn fanittamat leffat Breakfast Clubista aina Bill & Ted’s Excellent Adventureen, lukea tämän suosikkisarjikset ja -kirjat, tsekata vanhat japanilaiset animaatiosarjat sekä pelata läpi kaikki muinaiset videopelit. Eikä vain pintapuolisesti, sillä hän osaa vastata mihin tahansa aiheeseen liittyvään trivia-kysymykseen silmää räpäyttämättä.

Missä ihmeen ajassa Wade on ehtinyt tehdä tämän kaiken? Teinipoika on muka viettänyt kaikki päivänsä hengailemalla Oasiksen virtuaalimaailmoissa ystäviensä kanssa ja samalla kuluttanut tuhansia tunteja perinteistä mediaa – ja vieläpä siinä sivussa kolunnut läpi Hallidayn koko pitkän elämän! Ehkä aika ei siis kulje tässä todellisuudessa samaan tapaan kuin meillä?

On toinenkin vaihtoehto. Ehkä Wadella on Hallidayn muistot tästä kaikesta, ja hän vain uskoo opiskelleensa nämä asiat – koska ohjelmointi estää häntä kyseenalaistamasta tätä väitettä. Samalla taktiikalla millä tahansa matriisiin ladatulla tajunnalla voisi olla kaikki persoonaa muokkaavat muistot tallella, vaikka hänellä olisikin pintapuolisesti uusi identiteetti Columbuksessa. Ehkäpä virtuaalikaupungin nimikään ei ole sattuma. Olisi hyvin Hallidayn tapaista nimetä digitaalinen tuonpuoleinen sellaisen löytöretkeilijän mukaan, joka piti päänsä muiden vastustuksesta huolimatta ja löysi ”uuden maailman”.

Pelin tarkoitus

Kaipaatko lisää todisteita? Koko munajahti on selkeästi suunniteltu Hallidayta itseään varten. Minkälaisia ominaisuuksia maailman suurimman virtuaalitodellisuuden tulevalta johtajalta odotetaan? Rehellisyyttä? Vastuuta? Organisaatiokykyä? Mielikuvitusta? Munastajille asetetut haasteet eivät testaa yhtäkään näistä luonteenpiirteistä.

Sen sijaan ne ovat Hallidayn viesti nuoremmalle itselleen: älä tee samoja virheitä, jotka minä tein matkani varrella, päätöksiä, joita nyt syvästi kadun. Opetukset ovat tyyliä: ”Älä työnnä ystäviä luotasi, älä anna rakkauden livahtaa sormiesi läpi, ja vielä kerran… älä työnnä ystäviä luotasi”!

Tärkeintä opetusta hierotaan naamaan oikein kaksi kertaa.

Vaikka ensimmäinen haaste on näennäisesti rallikisan voittaminen, oikea vastaus löytyy käymällä läpi Hallidayn muistojen kipeimpiä kohtia. Hän katui katkerasti hyvän ystävänsä Ogden Morrow’n erottamista yhtiöstä. Hän toivoi, että voisi palata ajassa taaksepäin, aina alkuun saakka. (K10) Kuten Bill & Ted. Tehdä kaikki toisin. Tästä Wade saa idean, että rallissa pitääkin ajaa taaksepäin – ja hän voittaa.

Wade ei kuitenkaan tajua muiston syvempää merkitystä. Bill & Ted eivät osallistuneet mihinkään ralliin, he matkustivat ajassa! He rikkoivat törkeästi kaikkia aikamatkailun sääntöjä ja muokkasivat itselleen paremman tulevaisuuden. Halliday ja Morrow ovat kuin aikuiset Bill ja Ted. Halliday vihasi sääntöjä ja halusi muuttaa menneisyytensä. Hän myös lähti tekemään sitä. Luomalla itsestään nuoremman, viattoman kopion, hän pystyi luovimaan tämän version yhtiönsä johtoon ystävät ja rakastettu yhä mukanaan! Kaikki vaarat ja vastoinkäymiset saavat kiintymyksen ja rakkauden vain juurtumaan entistä syvemmälle. Ja vastoinkäymisiähän ystävillämme riittää…

Heitä jahtaa koko matkan ajan superilkeä IOI-firma ja sen kasvottomat hanslankarit. Yhtiön nokkamies Nolan Sorrento on niin paha, että hän on valmis lähettämään itsenäisen palkkasoturi iR0kin ja erillisen kommando-ryhmän tappamaan pojan avataria yhtä aikaa!

Yhtä kiinnostavaa kuin se, mitä IOI tekee, on, mitä muut sen ympärillä eivät tee. Gregarios Games omistaa Oasiksen, jonka kuuluisimman yökerhon Halliday loi aikoinaan aivan itse. IOI pystyy silti lähettämään sinne sotilaitaan ammuskelemaan ilman mitään seurauksia! (K11) Missään ei näy GG:n omia järjestyksenvalvojia, ja asia unohdetaan saman tien. Jos IOI on GG:n pahin kilpailija, luulisi GG:n olevan halukas suitsimaan aggressiivista korporaatiota. Firma saa kuitenkin mellastaa täysin vapaasti. Sen joukot ottavat haltuunsa Hallidayn Anorakin linnan ja tappavat sinne pyrkiviä pelaajia mielin määrin. Eikä GG tee asialle mitään. Kaikki tämä kuulostaa enemmän videopeliltä kuin oikean yhtiön toiminnalta, vai mitä?

Samassa virtuaalimuistossa, joka osoittautuu rallin kannalta ratkaisevaksi, Halliday on pahoillaan Oasiksen muuttumisesta.

Morrow toteaa: ”Me loimme jotain kaunista, mutta se on muuttunut. Okei? Se ei oikeasti ole mikään peli enää.”

Mihin Halliday vastaa: ”Minä pidin siitä, miten asiat olivat kun se… Kun se oli peli.”

Mutta Halliday onnistui, ja pelihän siitä taas tuli! Tarkemmin ottaen peli, joka on kaikissa käänteissään kuin luotu Parzivalille ja hänen ystävilleen. Mietitään vaikka ensimmäistä rallia. Videopelaajat ovat pahamaineisia siitä, että he kokeilevat kaikki temput löytääkseen kätketyt huoneet ja salaiset oikotiet. Leffan mukaan viiden vuoden aikana, maailman suosituimmassa autokilpailussa, kukaan ei ollut kokeillut ajaa kisaa taaksepäin? Jos se on epätodennäköistä, niin kuinka outoa on, että seuraavaksi avaimen nappaavat Art3mis, Aech, Daito ja Sho. Tässä järjestyksessä. Eli siis Waden ystävät.

Meidän pitäisi siis uskoa, että vaikka koko planeetta palvoo Hallidaytä ja on kiinnostunut munajahdista, kukaan ei tullut katsoneeksi pelistriimiä ja huomannut, miten Parzival teki temppunsa? Edes seuraavalla kerralla? Tai sitä seuraavalla? Ei edes se joukko palkattuja spesialisteja IOI:n toimitiloissa, jotka kirjaimellisesti selvittävät vihjeitä päivätyökseen?

Parzival saa muutenkin apua. Halliday-arkiston kyyninen robottikuraattori on mukana kahdessa keskeisessä käänteessä. Kun poika on katsomassa Hallidayn ratkaisevaa muistoa, hän sanoo kuraattorille, että on aika lopettaa ja lähtee paikalta. Mutta sen sijaan, että robotti pysäyttäisi nauhan, hän antaa sen pyöriä. Näin Wade kuulee olennaisen lauseen ollessaan jo kävelemässä poispäin.

Toisella kertaa kuraattori antaa sankarillemme kolikon, joka osoittautuu lisäelämäksi. (K12) Vaikka lisäelämät ovat vanhoissa videopeleissä yleisiä, niin Oasiksessa ne ovat selvästikin ainutlaatuisia, sillä vain Wade jää henkiin, kun Sorrento räjäyttää Cataclyst-pommin. Aivan kuin kuraattori olisi tiennyt, että moista tullaan vielä tarvitsemaan.

Kun seikkailu on onnellisesti ohi, paljastuu, että kuraattori on oikeasti Ogden Morrow, Hallidayn vanha ystävä. Juuri se henkilö, jonka kanssa ratkaiseva keskustelu aikoinaan käytiin. Eli James & Ogden, Bill & Ted, keksivät miten mennä taaksepäin ajassa ja palauttaa samalla pelaamisen jännitys Oasikseen.

Smokin gun, Parzival

Oletko yhä skeptinen? Ratkaiseva vihje liittyy Wade Wattsin pelaajanimeen, Parzivaliin. Sankarimme kertoilee vuolaasti asioista, mutta yllättävän vähän itsestään.

Oikeasta nimestään hän sanoo näin:

”Isäni valitsi sen nimen, koska se kuulosti supersankarin alter-egolta, kuin Peter Parker tai Bruce Banner. Mutta hän kuoli kun olin pentu. Äitini myös…”

Aivan… kiinnostavasti kieltämättä kuin Marvelin sarjakuvasta. Entäs se pelaajanimi? Ainoa kohta, jossa siitä tulee puhetta, menee näin:

Wade toteaa: ”Hän on todella hyvä, mutta en liity mihinkään klaaniin.”

Mihin Art3mis vastaa: ”Ai, koska olet Parzival, kuin se ritari joka löysi Graalin maljan aivan yksinään.”

Tämä selitys onnahtaa aika pahasti. Alkuperäisen Parzivalin suurin toive oli nimenomaan päästä yhdeksi Arthurin pyöreän pöydän ritareista, hän ei ollut mikään yksinäinen susi omasta halustaan. Sen sijaan hänen elämässään on muita mielenkiintoisia seikkoja, jotka ovat teoriamme kannalta paljon tärkeämpiä. (K13)

Parzival oli kuninkaan poika, vaikkei tiennyt sitä. Hänet kasvatettiin metsässä, eikä hän tiennyt mitään ritareista tai todellisesta perimästään. Nähtyään ohi kulkevia ritareita hän kuitenkin innostui ja lähti heidän kanssaan Arthurin hoviin – liittyäkseen tämän joukkoihin.

Parzivalin viimeinen haaste oli ritari Feirefiz, joka paljastui Parzivalin veljeksi. Tähän sankari totesi: ”Minähän taistelin itseäni vastaan.” Tämän jälkeen Graalin sanansaattaja saapui kertomaan, että Parzivalin nimi on ilmestynyt maljan kylkeen ja että hän on nyt uusi Graali-kuningas.

Tämän perusteella voidaan olettaa, että Parzival-nimen valitsi Halliday eikä Wade. Koko munahaaste oli tarkkaan käsikirjoitettu peli, jolla jännittävistä juonenkäänteistään huolimatta saattoi olla vain yksi lopputulos.

Nyt joku saattaa huomauttaa, että ehkäpä Wade keksi nimen Excalibur-elokuvasta, jossa ritarin tarina etenee hyvin toisella tavoin. Leffassa hän ei ole ylhäistä syntyperää, ei tapaa veljeään eikä hänestä tule kuningasta. Ready Player Onessa onkin suora viittaus John Boormanin klassikkofilmiin. Manaus, joka avaa tien Anorakin linnaan, on Merlinin voimaloitsu kyseisestä elokuvasta: ”Anal nathrakh, urthvas bethad, dokhjel djenve”.

Tämän teorian kaataa kuitenkin se tosiseikka, että Excaliburissa hahmon nimi on Perceval. Kukaan oikea munastaja ei ikinä tekisi moista trivia-virhettä 1980-luvun leffan suhteen. Parzival on avain kaikkeen. Nuori syntyperästään tietämätön ritari, joka kamppailee itseään vastaan ja nousee kuninkaaksi löydettyään kaikkien tavoitteleman pyhän reliikin. Sen pituinen se.

Petri Hiltunen & Nalle Virolainen

Artikkeli on etukäteismaistiainen parin viikon sisällä ilmestyvästä Tähtivaeltaja 3/21 -lehdestä.

Tämän ja aiemmat Foliohatut löydät kätevästi oheisen linkin kautta:
Foliohatun alla

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.