Kirjat – T. H. White: Muinainen ja tuleva kuningas

WhiteMuinainenJaTulevWEB

T. H. White
Muinainen ja tuleva kuningas
The Once and Future King
Suomentanut Pekka Tuomisto. Vaskikirjat

Vaskikirjat on suorittanut kulttuuriteon julkaisemalla suomennoksen vuonna 1958 ilmestyneestä Arthur-mytologian rakastetusta tulkinnasta. Muinainen ja tuleva kuningas on tärkeä osa brittiläistä arturiaanan kaanonia. Sukupolvien ketjussa se asettuu Sir Walter Scottin ja Sir Thomas Maloryn manttelinperijäksi ja myöhempien kirjoittajien, kuten Bernard Cornwellin, innoittajaksi. Juonellisesti Whiten teos kattaa kuningas Arthurin elämänkaaren poikavuosista hamaan loppuun saakka.

Tyylivalinta on eksentrinen. Neljättä seinää horjutetaan sulavasti kommentoimalla kirjoitusajankohdan päivänpolitiikkaa ja tekemällä poimintoja modernista kielestä ja ilmiöistä. Whiten taidoilla menetelmä osoittautuu hyväksi ratkaisuksi. Tarinan sisäinenkin syy on kohdallaan: Arthurin neuvonantaja, Merlin-velho, elää ajassa taaksepäin ja tuntee näin menneisyydessä koko pitkän tulevaisuutensa historian. Sieltä käsin hän pudottelee usein käsittämättömiä viisauden murusiaan ja ohjaa Arthuria kohti jotakin hänelle ennalta annettua päämäärää.

Merlinin neuvosta Arthur ottaa toivottomalta näyttävän tehtävän, jonka tarkoituksena on saada Englannin valtaapitävät luopumaan henkilökohtaisesta vallastaan. Hänen tavoitteenaan on Pyöreän pöydän instituution kautta luoda oikeuskäsitys, jossa ei noudateta vahvimman oikeutta, vaan pyritään suurimpaan hyvään koko yhteisön kannalta. Tämän aiheen työstämisessä apuna toimivat jaksot, joissa nuori Arthur havainnoi eläinten yhdyskuntia ja niiden rakentumista ohjaavia luonnonlakeja itsekin eläimen muotoon muuttuneena.

Kerronnallinen työkalu avaa koko kirjan premissiään laajemmaksi pohdinnaksi ihmisen ja ihmisyhteisön luonteesta. Kommunismin ja kapitalismin suhdetta ja sen kerrannaisia, kuten yksityisomistuksen perusteita ja sotien tarpeellisuutta, puntaroidaan syvällisesti. Teoksesta välittyy aito huoli ihmiskunnan sieluntilasta – jos kohta kirjoitusajankohdan poliittiset trendit näkyvätkin lopputuloksessa hieman vanhahtavasti.

Whiten kerronta on seikkaperäistä ja lempeää. Välillä teksti tulvii yksityiskohtia kuin kuvakudos. Haarniskoiden, turnajaisten ja haukkametsästyksen hienovireisimmätkin piirteet tulevat tutuiksi, mutta tylsistymään ei silti pääse.

Arthurin legendaan kuuluvan epiikan ja tragiikan vastapainoksi ajoittain käydään farssin puolella, jopa montypythonmaiseen tapaan. Paikoin taas hahmojen inhimillisiä heikkouksia kuvataan hyväntahtoisen humoristisesti. Siellä täällä juonen reunamilla tusinoittain ritareita ja linnanneitoja koheltaa suuntaan jos toiseen. White osoittaa tietoisuutensa legendaperinteestä ja samalla kunnioituksensa edeltäjilleen hyppäämällä joitain juonen osioita yli ja kehottamalla velmusti lukijaa tarkistamaan nämä kohdat suoraan Malorylta.

Tarinan loimilankana on Arthurin, Gueneverin ja Lancelotin kolmiodraama. Tosin sitä ei niinkään esitetä draamana kuin värisevänä jännitteenä, joka säätelee valtakunnan kohtaloa. Kukaan pääosan esittäjistä ei ole pahantahtoinen, sillä kaikki heistä toimivat toivoen aiheuttavansa mahdollisimman vähän vahinkoa. Henkilökuvat ovat monitahoisia ja inhimillisiä.

Kuitenkin kahden miehen kilpailu saman naisen sydämestä jakaa valtakunnan ytimen osiin juuri silloin, kun Arthur tarvitsisi kaiken voimansa puolustautuakseen Pyöreän pöydän sisäisiä ristiriitoja vastaan. Erityisesti Orkneyn vanhan suvun vesat Gawaine, Agravaine, Gareth ja Gaheris sekä Arthurin äpäräpoika Mordred huolehtivat siitä, että kuningas harmaantuu ennen aikojaan.

Kirjan viimeinen osa, myöhemmin lisätty Merlinin kirja toimii lohdullisena loppukoontina, joka raamittaa aiemmin kerrotun osittaiseksi onnistumiseksi kirvelevän pettymyksen sijasta. Vaikka Pyöreä pöytä hajosi ja ritarikunnan parhaimmisto luopui maailmasta Graalin löydettyään, tulee uusia aikoja, jolloin Arthuria vielä tarvitaan rakkaan Englantinsa puolustamiseen.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/18.

Kirjat – Katja Törmänen: Karhun morsian

Tormanen-KarhunMorsianWEB

Katja Törmänen
Karhun morsian
Like

Karhun morsian on pohjoismaiseen rautakauteen sijoittuva kasvukertomus, joka taiteilee fantasian ja historiallisen realismin välimaastossa. Tapahtumat sijoittuvat kahteen naapurikylään, joiden asukkaiden elämät kietoutuvat toisiinsa syvemmin kuin pelkkä vierekkäinen sijainti antaa ymmärtää. Kylät erottaa toisistaan syvä kuilu, joka paitsi estää asukkaiden kanssakäymisen, myös symboloi tapa- ja uskomuskulttuurien eroja.

Suolakarin Freydis ja Surmankylän Aslaug ovat nuoria naisia, joita odottaa ennalta määrätty kohtalo. Freydis on kylän suojelushengelle, Karhulle, luvattu morsian, jonka hengenmenon määrää se, milloin hän synnyttää ensimmäisen lapsensa. Aslaug puolestaan aiotaan naittaa kylän päällikölle, kiivaalle ja epävakaalle miehelle, joka on mukiloinut kuoliaaksi jo useammankin naisen.

Ajan tavan mukaan yhteisöjen sukupuoliroolitus on jyrkkä ja naisen osa aina miehelle ja suvulle alisteinen. Päähenkilöt ottavat kuitenkin valtaa itselleen ja tekevät päätöksiä niissä kehyksissä, joissa se on heille mahdollista.

Ilahduttavasti kerronnassa ei tyydytä pelkästään toisintamaan historiallisia roolituksia, vaan naisille annetaan aitoa toimijuutta. Freydisin ja Aslaugin elämän tärkeimmät ratkaisut eivät koske heidän suhdettaan miehiin vaan kyliä hallitsevaan karhujumaluuteen. Myös merkittävimmät päähenkilöiden neuvonantajat ovat naisia.

Kirjan ajankuva ja miljöö ovat ehjiä ja eläviä. Kylät elävät vuodenaikojen sanelemassa rytmissä, jota tahdittavat myös miesväen pitkät poissaolot merillä ryöstelemässä tai kauppaa käymässä. Elannon turvattomuus ja ihmisten pyrkimykset vaikuttaa asioiden kulkuun rituaalien ja loitsujen kautta ovat oleellinen osa päähenkilöiden arkea. Kilpailevia jumaluuksia on useita, ja yhden palvominen voi merkitä toisen suututtamista. Onko taikamenoilla objektiivisessa mielessä vaikutusta, ei ole väliä, koska ne ovat päähenkilöille tosia ja merkityksellisiä.

Pientä miinusta pitää antaa henkilöhahmoista: päähenkilöt muistuttavat liiaksi toisiaan, eikä heidän tarinoissaan ole erityistä omintakeisuutta. Vaihtelevien aikatasojen ja näkyjen käyttö tarinallisina elementteinä tuo puolestaan juonenkulkuun paikoin turhaa sekavuutta.

Kantaviksi teemoiksi nousevat toisaalta kohtalo, toisaalta yhteisöön kuuluminen: sen edestä toimiminen, jopa uhrautuminen. Mikä kaikki kiinnittää yksilön osaksi kokonaisuutta ja millaisen hinnan joutuu maksamaan, jos haluaa irrottautua muista? Tuttujen polkujen ulkopuolella, suvustaan lähteneenä, ihminen on varsinkin muinaisaikoina ollut orpo ja kaikille vaaroille altis. Rooli kylän puolesta annettavana uhrina voi olla paitsi raskas, myös keskeinen osa identiteettiä. Jos se otetaan pois, mitä jää jäljelle? Näiden kysymysten ympärille sekä Freydisin että Aslaugin kertomukset kiertyvät seuraten toisiaan varjokuvan lailla.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/18.

Kirjat & Sarjakuvat – Severi Nygård: Sarjakuvasensuuri

SarjakuvasensuuriKansiWEB

Severi Nygård:
Sarjakuvasensuuri

Kuten kaikki tietävät, sensuuri on sairaus. Sensuuri on keino, jolla valtaapitävät tai valtaan haluavat ryhmittymät yrittävät kontrolloida, mitä me ajattelemme. Keino, jolla he pönkittävät omaa asemaansa ja tyrkyttävät ihmisille kapeakatseista maailmankuvaansa. Sensuuri onkin oiva tapa suitsia kulttuuria ja muokata kansalaisista ääliöitä. Se on propagandan ja valeuutisten vaikutusvaltainen veli.

Myös sarjakuvat ovat kohdanneet vuosikymmenten kuluessa monensorttista sensuuria. Tähän aiheeseen porautuu Severi Nygårdin tuhti Sarjakuvasensuuri-kirja (Jalava). Valtavan pohjatyön vaatinut teos ei ole mikään hupaisa lukupaketti, vaan pikkutarkalla informaatiolla raskautettu totinen tietokirja, joka laajoine lähdeluetteloineen kelpaisi yliopistoissa käytettäväksi oppikirjaksi.

Teoksen käynnistää pitkä katsaus amerikkalaiseen sarjakuvasensuuriin. Sen juuret juontavat jo vuonna 1940 julkaistuun sanomalehtiartikkeliin, jossa sarjakuvat tuomittiin silkaksi myrkyksi.

SarjakuvasensuuriKuva2WEB

Todellinen sarjakuvien vastainen hyökyaalto käynnistyi 1950-luvulla, jolloin julkaistiin mm. Fredric Werthamin surullisenkuuluisa Seduction of the Innocent -kirja. Teoksen väitteet, että sarjakuvat pilaavat lasten mielenterveyden ja tekevät heistä nuorisorikollisia, ovat tietenkin täyttä huuhaata. Mutta harvoinpa totuus on noitavainoja estänyt.

Nygård kuvaa kirjassaan pieteetillä Yhdysvaltojen sarjakuvavastaisia kampanjoita ja kirjoituksia, jotka lopulta johtivat alan itsesensuurikoodistoihin – ja samalla tuhosivat amerikkalaisen sarjakuvan kehityksen vuosikymmeniksi. Säännöstöissä puututtiin seksin ja väkivallan kuvaamiseen sekä vaadittiin avioliiton pyhyyden kunnioittamista ja laillisen vallan edustajien esittämistä nuhteettomassa valossa. Mukana on myös joitain valaisevia esimerkkejä sensuurin kohteeksi joutuneista sarjakuvista.

Amerikasta teos siirtyy Suomen kamaralle. Toisin kuin moni muistaa, täälläkin on käyty läpi useita sarjakuvaan kohdistuneita sensuuriaaltoja. Useimmiten hyvin hatarin perustein ja epäilyin. Erityisen paljon tilaa saa vuonna 1955 järjestetty Piirrettyä julmuutta -näyttely, joka hyökkäsi monin kyseenalaisin tavoin sarjakuvaa vastaan.

Seuraavaksi vuoronsa saavat Ranskan, Italian, Saksan, Iso-Britannian ja Belgian moraalinvartijat. Heidän käsiinsä joutuivat amerikkalaisen kulttuuri-invaasion ohessa monet kotimaiset tuotannot – aina André Franquinin klassista Piko ja Fantasio -sarjaa myöten. Jopa Marsupilami sai ranskalaiselta valvontakomissiolta huomautuksen, koska kyseinen ”absurdi ja kuvitteellinen olio ääntelee käsittämättömin huudahduksin”.

Italialaisten ikiomana erikoisuutena voidaan pitää tapaa sensuroida sarjakuvista pois kaikki yliluonnolliset elämänmuodot. Ne kun olisivat voineet uhmata Raamatun käsitystä ihmisestä luomakunnan kruununa.

SarjakuvasensuuriKuva1WEB

Yli 400-sivuisen kirjan loppuneljännes käsittelee viimeisen 50 vuoden sensuuritapauksia. Suomesta mainitaan erityisesti Huuli-lehden lopettaminen sekä Ville Rannan Muhammed-sarjakuvan aiheuttama kuohunta. Maailmalta esiin nousee mm. Disney-sarjakuvien sensurointi sekä Charlie Hebdo -lehden toimitukseen kohdistunut terrori-isku.

Ylipäätään kirjasta käy hyvin ilmi sensuurin synnynnäinen järjettömyys sekä se, kuinka sarjakuvavastaista propagandaa on käytetty poliittisena ja uskonnollisena lyömäaseena. On myös helppo huomata, että aktiivisimmin sensuuria ovat ajaneet uskonnolliset organisaatiot sekä äärikonservatiiviset järjestöt. Euroopassa usein myös vasemmisto, joka on kokenut sarjakuvat amerikkalaisena kulttuuri-imperialismina.

Nygårdin teos pursuaa tärkeää asiaa, mutta helposti lähestyttäväksi sitä ei voi kutsua. Sivut ovat niin täynnä yksityiskohtaista nippelitietoa – joka ei läheskään aina kytkeydy kirjan aihepiiriin – että lukeminen tuntuu väliin kuin suossa kahlaisi. Nygårdin urakka on kuitenkin kunnioitettava, sillä kaiken tämän faktasisällön kokoaminen yksiin kansiin on huikea kulttuuriteko.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/18.

SarjakuvasensuuriKuva3WEB

Kirjat – Siiri Enoranta: Josir Jalatvan eriskummallinen elämä

EnorantaJosirJalatvanWEB

Siiri Enoranta
Josir Jalatvan eriskummallinen elämä
Robustos

Rakastaako ihminen toisen ulkoista olemusta vai sisällä olevaa persoonaa, ydintä? Millaista rakkaus olisi, jos toinen näyttäytyisi välillä omassa, välillä jonkun toisen kehossa? Miten keho muokkaa sitä, miten koemme itsemme?

Sirkustirehtöörin perillinen Josir Jalatva rakastuu ensisilmäyksellä historianopiskelija Micholei Rostukseen. Micholei, eli Miho, katoaa kuitenkin pian tapaamisen jälkeen, ja kun hän palaa, mikään ei ole ennallaan. Yksi maageista, maailmasta paenneen Jumalan jälkeensä jättämistä seuraajista, on kironnut Mihon. Niinpä tämän ruumis vaihtuu milloin mieheksi, milloin naiseksi.

Josir ei voi jättää rakastajaansa pulaan. Hän käynnistää uudelleen isänsä lakkauttaman Sirkus Minimissimin ja kokoaa sekalaisen joukon taiteilijoita, jotka lähtevät seuraamaan maagia halki sodan runnoman Aurosian. Yksi seurueen jäsenistä, nuorukainen nimeltä Pitir, kirjaa ylös oman näkemyksensä Josirin elämästä ja päästää välillä muutkin seurueen jäsenistä ääneen.

Vähitellen Mihon kirouksen säännöt paljastuvat lukijalle. Enoranta malttaa näyttää tapahtumat rauhallisesti ja nautiskellen. Kieli on runsasta ja polveilevaa, miesrakkauden kuvaukset aistivoimaisia, ja kaiken yllä leijuu vieraan maailman kiehtova dekadenssi.

Tarina kasvaa kuvaamaan sukupuolisuuden ja rakkauden rajoja sekä määritelmiä. Epäilyksistään huolimatta Josir rakastaa Mihoa, vaikka tämä on välillä Josirille vaikeasti hyväksyttävässä kehossa. Mihon psyyke vuorostaan kestää kasassa juuri Josirin uskollisen rakkauden vuoksi. Aina, kun hän horjuu, on Josir ottamassa vastaan ja vannomassa rakkauttaan.

Runsas henkilögalleria elävöittää kokonaisuutta ja mahdollistaa maailman syventämisen koskettavien elämänkohtaloiden avulla. Sota on jättänyt jälkensä kaikkiin Aurosian asukkaisiin, eikä ahdinkoa auta yhtään, että maailmassa on vielä itsensä korjaavan junanradan kaltaisia todisteita suuruuden päivistä. Onneksi seurueen yhteisöllinen voima saa hyvin erilaiset ihmiset kulkemaan samaan suuntaan ja auttamaan rakastavaisia vainoajan etsinnöissä.

Teos innostanee erityisesti lukijoita, jotka hakevat fantasiasta syviä teemoja ja vahvoja henkilöhahmoja. Seikkailu tai toiminta eivät ole tarinassa keskeisessä roolissa, ja sirkusseurueen tekemä matkakin on oikeastaan toissijainen kielletyn rakkauden ja suvaitsevaisuuden kysymysten edessä. Omalakisessa maailmassa viehättää sen samanaikainen tuttuus ja outous: magian ja teknologian yhdistyminen ja kokonaisuuden rakentuminen moninäkökulmatekniikan avulla.

Romaani on Enorannan seitsemäs. Hän on aiemmin ollut mm. Tulenkantaja- ja Finlandia Junior -palkintoehdokkaana.

Anne Leinonen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/17.

Kirjat – Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

JaaskelainenVaaranKissanPaivaWEB

Pasi Ilmari Jääskeläinen
Väärän kissan päivä
Atena

Väärän kissan päivä on moneen otteeseen palkitun Pasi Ilmari Jääskeläisen neljäs romaani. Se sukeltaa syvälle oikeiden ja väärien muistojen labyrinttiin, menneisyyden sokkeloiseen kummitustaloon.

Kirjan kertojana toimiva Kaarna on keski-ikäinen kaupunkisuunnittelija. Vanhemmilla päivillään hän on palannut takaisin lapsuutensa kotiseuduille, Marrasvirralle, jossa hän toimii kaupungin pääinnovaattorina. Marrasvirta on mieleenpainuva sekoitus historian eri kerroksia, myyttisiä vanhoja kivitaloja, maagisia puistoja ja katseita vältteleviä kujia.

Romaanin nykyhetkessä Marrasvirralla vietetään karnevalistista syysfestivaalia, jolloin kaupungin kadut ovat täynnä värikkäitä myyntikojuja, musikantteja ja naamiaisasuisia ihmisiä. Illemmalla ohjelmassa ovat Kaarnan puhe uuden Keskuspuiston juhlallisuuksissa sekä hänen Minerva-vaimonsa kokoaman Stasi-näyttelyn avajaiset. Itä-Saksan salaisen poliisin Suomi-operaatioista kertovassa näyttelyssä on tarkoitus paljastaa valokuva, joka tuo julki pahamaineisen saksalaisvakoojan ja Marrasvirran tärkeimmän vaikuttajan, lääketehtailija Engel Langin, salatun yhteydenpidon.

Kaarnan päivä kääntyy kuitenkin mutkikkaaksi kujanjuoksuksi. Hän saa puhelun Kirsikkapuiston hoivakodista, jossa hänen dementoitunut äitinsä on hoidettavana. Kansainvälisestikin tunnettu psykoterapeuttiäiti on iän karttuessa menettänyt muistinsa. Nyt kaupungin vilkkaille kaduille kadonnut nainen on päänsisäisellä aikamatkalla menneisyytensä uumenissa.

Samalla kun Kaarna etsii äitiään, esiin purkautuvat hänen omat muistonsa lapsuudesta. Tarinan edetessä nämä muistikuvat asettuvat yhä epäilyttävämpään valoon, kun Kaarna törmää ihmisiin, joilla on aivan erilainen käsitys hänen vuosien takaisista teoistaan. Onko Kaarna siis epäluotettava kertoja vai onko taustalla jotain paljon synkempää? Piileekö Kaarnan hyvän ihmisen kuoren alla pirullinen psykopaatti? Mikä on totta, mikä valhetta?

Jääskeläinen pyörittää valtavaa vihjeiden, viittausten, salaisuuksien ja paljastusten palettiaan varsin taitavasti. Mukaan vyöryy jatkuvalla syötöllä uusia yllättäviä käänteitä ja salapoliisityötä vaativia arvoituksia. Kaarna toteaakin itsetietoisesti olevansa kuin murhattoman mysteeridekkarin juonikuvioon juuttunut etsivä.

Romaanissa riittää mielenkiintoisia aineksia muutamankin teoksen edestä, eikä kirjailija anna konventioiden rajoittaa ideoidensa tulvaa. Niinpä kuvaston keskeisiin elementteihin lukeutuvat mm. kaikkialla vaanivat, uhkaavasti mutatoituivat kissat sekä salaperäiset mielenhallintaoperaatiot. Star Trekin hengestä nyt puhumattakaan.

Tunnelmiltaan romaani liikkuu sujuvasti pienieleisen jännityksen, hetkittäisen kauhun, haikean nostalgian ja maagisen sadunomaisuuden ristivedossa.

Kaikesta tästä huolimatta Väärän kissan päivä jättää jälkeensä hienoisen pettymyksen maun. Teos kun on lopulta vain ja ainoastaan näppärä kirjallinen palapeli. Kuin yhdistä pisteet -kuva-arvoitus tai romaanin mittainen pulmatehtävä. Muttei mitään sen enempää.

Toki kirjasta käy hyvin ilmi, kuinka ihmisen minuus ja identiteetti rakentuvat muistojen varaan, mutta se nyt lienee itsestäänselvää. Jääskeläisen tasoiselta kirjailijalta olisi toivonut tarinaan syvempiäkin merkityksiä ja sisältöjä. Nyt kirjan parhaan annin muodostavat mysteerileikin siivellä tarjoiltavat Marrasvirran taianomaiset maisemat sekä romaanin kaunis kieli ja melankolinen yleisilme.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/17.

Kirjat – Elizabeth Hand: Pitkä varjo

HandPitkaVarjoWEB

Elizabeth Hand
Pitkä varjo
Hard Light
Suom. Juha Ahokas. Like

”Tuuli, tuuli, tuuli se puhaltaa, taivaalta sataa tuhkaa, kaikkien lasten tie, Kultaiseen kaupunkiin vie.”

Elizabeth Hand aloitti kirjailijanuransa omaperäisillä tieteisteksteillä (ks. Tähtivaeltaja 2/08), mutta on sittemmin siirtynyt yhä selvemmin musiikkivaikutteisten valtavirtaromaanien suuntaan. Tämä kehitys on tuonut tullessaan myös ikääntyneestä punkkarivalokuvaajasta, Cass Nearysta, kertovat rikosromaanit. Sarjan suomentaminen aloitettiin Pimeää kohti -romaanista, joka sijoittuu osin talviseen Helsinkiin.

Nyt ilmestynyt Pitkä varjo on jo kolmas Neary-teos. Sen yhtenä keskeisenä tapahtumapaikkana toimii monille Lontoon kävijöille tuttu Camdenin alue. Suoria genreaineksia teoksessa ei ole, mutta kaiken taustalla voi aistia selluloidinitraattifilmiltä ponnistavaa pahansuopaa lumousta, joka herättää mielleyhtymiä Theodor Roszakin Tähtivaeltaja-palkitun Flicker-romaanin suuntaan.

Islannin verisiksi yltyneiden tapahtumien jäljiltä Cass on paennut Lontooseen. Vuosikymmenten rankan elämän kuluttama kehäraakki pysyy tolpillaan lähinnä viinan ja huumeiden voimin. Hän pukeutuu mustaan nahkatakkiin ja teräskärkisiin cowboysaappaisiin ja kantaa koko omaisuuttaan olkalaukussa – tärkeimpänä niistä vanha Konica-kamera sekä viimeiset rullat Kodakin mustavalkoista Tri-X-filmiä.

Cass kohtaa Camdenin hämyisissä pubeissa nuoren pillerinhuuruisen laulajattaren, Krishna Morgenthaliin. Samalla hän joutuu sekoitetuksi monimutkaiseen kuvioon, johon liittyy niin laittomien muinaisesineiden salakauppaa kuin vuosikymmenten takaisia salaisuuksia. 1970-luvun tapahtumien pitkät varjot kurkottavat nykypäivään niin entisten julkkisbändäreiden kuin kokeellisen Thanatrope-elokuvan kautta. Mikä kytkee yhteen vapaata rakkautta julistaneet teinibändärit, alitajuista ahdistusta herättävän okkultistisen kulttifilmin ja Kethelwiten kartanon tuhoisan tulipalon?

Myös kuolema astuu peliin uusien ruumiiden sekä jo aikoja sitten haudattujen vainajien muodossa.

Edellisten Neary-kirjojen tapaan Pitkän varjon henkilökaarti keskittyy alakulttuuripiireihin ja varjoissa viihtyviin ihmisiin. Hand osaa maalata näistä sielunsa haavoille repineistä kulkijoista kiehtovia persoonallisuuksia, joita normielämän säännöt ja moraali eivät kosketa. Käytännössä maailma on kuitenkin jo ajanut heidän ohitseen ja he edustavat enää kuolevan kulttuurin viimeisiä kouristuksia.

Hand pippuroi tarinaa useilla musiikkiviitteillä aina The Clashin lontoolaisuutta kuvastavista biiseistä alkuaikojen Rolling Stonesiin ja The Velvet Undergroundin klassikoihin. Myös elokuvat saavat osansa. Yksikään romaani, jossa mainitaan samassa lauseessa sekä Alejandro Jodorowskyn El Topo että Harold P. Warrenin Manos: The Hands of Fate, ei voi olla huono. Valokuvauksen historiasta kirjailija nostaa esille erityisesti visionäärisen William Mortensenin aikoinaan pahennusta herättäneet kuvat – joiden sanotaan osin vaikuttaneen jopa Anton LaVeyn Saatanan kirkon syntyyn.

Vielä kauemmas menneisyyteen romaanissa kurkottavat vanhoista hautakammioista löydetyt thaumatroopit, jotka ovat eräässä mielessä elokuvataiteen esihistoriallisia edeltäjiä. Myös ne liittyvät elimellisesti yhteen kirjan teemoista, joka käsittelee sekä valon että näköhavaintojen luonnetta.

Pitkä varjo tempaa lukijan armotta maailmaansa. Teos ei ole missään mielessä tyypillinen rikosromaani, jossa urhea etsivä selvittäisi murhatapauksia. Pikemminkin se on kaunistelemattoman antisankarin kuljettama kuvaus traagisista ihmiskohtaloista ja elämän perimmäisestä järjettömyydestä – jopa kaiken toivottomuudesta.

”Tuuli, tuuli, tuuli se puhaltaa, kutsuu sinua turhaan, olet vailla suojaa, Kultainen kaupunki harhaa.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/17.

Kirjat – Andrzej Sapkowski: Myrskykausi

SapkowskiMyrskykausiWEB

Andrzej Sapkowski
Myrskykausi
Sezon burz
Suom. Tapani Kärkkäinen. WSOY

Myrskykausi on noituri Geraltin seikkailuista kertovan The Witcher -sarjan viimeinen osa. Se julkaistiin puolaksi vuonna 2013 – neljätoista vuotta edellisen noiturikirjan jälkeen. Pitkä tauko ei kuitenkaan ole ollut haitaksi, sillä Myrskykausi solahtaa kauniisti osaksi Geraltin saagaa. Tätä tunnetta edesauttaa se, että koko sarjan suomentanut Tapani Kärkkäinen on tehnyt jälleen takuuvarmaa työtä.

Myrskykauden tapahtumat sijoittuvat lomittain ensimmäisen noiturikirjan, Viimeinen toivomus -episodiromaanin tapahtumien kanssa. Tarina käynnistyy, kun Geralt saapuu Kerackin mitättömään kuningaskuntaan. Siellä hänet pidätetään ja hänen noiturinmiekkansa ryöstetään. Kun Geralt koettaa saada miekkojaan takaisin, hän joutuu Punakoralli-velhonaisen lumoihin. Tästä seuraa monenlaisia juonitteluja, joiden aikana miestä viedään välillä kuin pässiä narussa – joskin varsin vihaista sellaista.

Myrskykausi muistuttaa episodimaisen rakenteensa puolesta kahta ensimmäistä noiturikokoelmaa. Erillisten kertomusten koosteen nivoo löyhänlaisesti yhteen tarina Geraltin varastetuista miekoista. Periaatteessa melkein jokainen kirjan kertomuksista toimisi hyvin myös itsenäisenä novellina.

Vauhdikkaissa tarinoissa tavataan monenmoisia otuksia neitoketusta ihmissusiin. Juonikuvioiden lomassa Sapkowski käsittelee myös ajankohtaisia teemoja, kuten naisten oikeutta aborttiin, geenimanipulointia ja tieteen etiikkaa. Esille nousee myös sarjassa alusta lähtien mukana kulkenut kysymys siitä, kuka tai mikä on hirviö? Ja miten sellainen voitetaan, ilman että muuttuu itse samanlaiseksi?

Myrskykausi on luultavasti paras yksittäinen noiturikirja sitten kahden ensimmäisen, Tähtifantasia-palkitun kokoelman. Tämä ei johdu vain siitä, että kirjan dialogi on nokkelaa tai että Sapkowski leipoo uusista tuttavuuksista jälleen nopein, yksinkertaisin vedoin mieleenpainuvia hahmoja.

Syy on ihan muualla. Ensinnäkin Sapkowski on parhaimmillaan lyhyissä tarinoissa. Toisekseen, koska kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen romaaneissa käsiteltyä suurta sotaa, siinä on kevyempi ja veijarimaisempi ote. Geralt ei myöskään ole vielä niin kyyninen ja ahdistunut kuin myöhemmin.

Lisäksi teos on vapaa romaanien valtavasta henkilökaartista ja moniin suuntiin polveilevasta juonirihmastosta. Nyt Sapkowski voi keskittyä lähinnä Geraltiin, Valvattiin, Punakoralliin ja muutamaan muuhun henkilöhahmoon. Näin kirja pysyy tiiviinä ja jännite yllä.

Myrskykausi osoittaa, ettei Sapkowski ole kadottanut teräänsä ja että hänellä on yhä varastossa oivallisia noituritarinoita. En janoa jatkoa Järven neidon puoliavoimelle lopetukselle – niitä halajavat voivat pelata erinomaista Witcher-tietokonepelisarjaa – mutta Geraltin alkuaikojen seikkailuita lukisi kyllä mielellään lisääkin.

Tiettävästi tämä nyt kuitenkin oli tässä, joten on koittanut aika heittää hyvästit Geraltille… tai sitten aloittaa luku-urakka uudestaan alusta. Mikä ei sekään kuulosta huonolta vaihtoehdolta.

Aleksi Kuutio

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/17.

Muista myös Tähtivaeltaja-lehden 2/14 muhkea Sapkowski-kokonaisuus!