Kirja-arvostelut

Kirjat – Mats Strandberg: Muusa

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

Mats Strandberg
Muusa
Musan
Suom. Antti Immonen. Like

Muusa on erittäin taitavasti rakennettu ”slow burn” -painajainen, jonka keskiössä ovat taiteilijuuden mytologia ja kaikkien himoitseman luovuuden pimeä puoli. Taiteen tekemistä ei romantisoida vaan se kuvataan vaarallisena ja orjuuttavana, parhaimmillaan lähes jumalallisena, pahimmillaan kirouksena.

Sitkeästä kirjoitusjumista kärsivä Hedda saa kollegaltaan kutsun tulla etsimään kadonnutta luovuuttaan tämän kuuluisan kulttuuriperheen syrjäiseen kartanoon. Hyväksyttyään kutsun Hedda tuntee tarinansa alkavan kipinöidä. Mutta taiteilijakodin juhannusidylli osoittautuu pian kauniiksi ansaksi, sillä inspiraatio ei ole ilmaista.

Kirjan päähenkilöt ovat monimutkaisia, syvästi inhimillisiä ja osittain myös vastenmielisiä. He käyvät kiinnostavia keskusteluita taiteilijoita ympäröivistä myyteistä ja riivaavista kysymyksistä: syntyykö suurin taide kärsimyksestä, tuleeko inspiraatio ihmisen sisältä vai ulkopuolelta ja omistaako lopulta taide taiteilijansa? Hahmojen välistä kitkaa ja kunnianhimoista kisailua on herkullista seurata.

Muusa on täynnä vahvaa symboliikkaa, ja pakanallinen juhannusjuhla toimii hienosti romaanin keskipisteenä. Juhannus edustaa uhreja ja uudistumista, ja sen perinteiset rituaalit saavat kirjassa lopulta synkemmän merkityksen. Upea kartano ei ole pelkkä tapahtumapaikka vaan lähes elävältä tuntuva luovuuden lähde ja toisaalta klaustrofobinen taiteen alttari. Ympäröivä, rehevä luonto on kaunis mutta sekin sisältää omat tappavat salaisuutensa.

Parasta kirjassa on juuri tämä tihenevä tunnelma. Juhannus lähestyy, kartanosta löytyy aina vain syvempiä kerroksia, ja ahnaasti hunajan parissa ahkeroivat mehiläiset kuhisevat pesissään pihalla. Kaikkialla on niin paljon taidetta, että yltäkylläisestä inspiraatiosta humaltunut Hedda alkaa kokea tajuntaa hämärtäviä hallusinaatioita. Hän aistii vaaran, mutta ei välitä siitä tarpeeksi ennen kuin on liian myöhäistä.

Muusa on hyytävä, psykologisesti tarkkanäköinen romaani, joka varmasti puhuttelee kaikkia taiteentekijöitä sekä lukijoita, joita kiinnostavat luovuuden ja ihmisyyden pimeä puoli. Päihdyttävin lukukokemus aikoihin.

Melina Marras

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/26.

Kirjat – Adrian Tchaikovsky: Lukinvalo

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , , , ,

Adrian Tchaikovsky
Lukinvalo
Spiderlight
Suom. J. Pekka Mäkelä. Rosebud

Alunperin vuonna 2016 julkaistu Lukinvalo saa kunnian toimia brittikirjailija Adrian Tchaikovskyn ensimmäisenä suomennettuna romaanina. Valinta on onnistunut, sillä Lukinvalo on hervottoman hauska fantasiaparodia, joka käsittelee myös vakavia teemoja. Tchaikovskyn sujuvasti soljuvien sivallusten kohteeksi ovat päätyneet fantasiakliseet yleisesti ja J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -klassikko aivan erityisesti.

Kaiken taustalla on tietenkin hyvän ja pahan ikuinen taistelu. Tämä erottelu syntyi, kun profeetta Armes laskeutui Jumalallisista Korkeuksista ja teki selväksi, että vain ihmisillä on kyky Valoon – ja, että kaikki muut ihmismäiset lajit olivat sieluttomia Pimeyden palvelijoita. Kirjan tapahtumahetkellä Pimeyden voimia johtaa setä Pimeyden herra Darvezian kolkossa ja tuulenpieksemässä laaksossa sijaitsevasta Pimeyden Tornista käsin.

Kuten asiaan kuuluu, juonta vauhdittaa kryptinen profetia, joka kertoo, kuinka Pimeyden ruhtinas voidaan voittaa. Ennustuksen merkityksestä on kiistelty Armesin kirkon piirissä jo pitkään. Nyt tulkinnasta on päästy jonkin sortin konsensukseen ja tehtävän suorittaminen on laskettu papitar Dionin harteille. Matkan aikana Dion joutuu kuitenkin jatkuvasti tilanteisiin, joissa kyseenalaiseksi päätyy sekä hänen uskonsa että sanonta, jonka mukaan tarkoitus pyhittää keinot.

Dionin saattue koostuu varsin sekalaisesta seurakunnasta. Harras kirkonritari, lihaksikas Harathes on jokaisen fantasiasankarin perikuva, mutta myös tyhmä kuin saapas. Sekä varsinainen kusipääsovinisti, kuten myöhemmin käy ilmi. Jousinainen Cyrene joutuu puolestaan kärvistelemään sen tosiasian kanssa, että kaikki miespuoliset henkilöt pyrkivät hänen pöksyihinsä. Hänen turha toiveensa on, että hänet nähtäisiin kerrankin taitavana jousiampujana, eikä vain valloituksen kohteena.

Joukon pakollisena velhona häärii itseään muita parempana pitävä Perimmäisen Voiman suurmestari Penthos, joka haluaisi jatkuvasti kylvää ympärilleen tuhoisten liekkien meren. Sosiaalisista tilanteista tai ihmisten välisestä kanssakäymisestä hänellä ei ole mitään hajua.

Toinen pakkonakki on juonikas ja olueen menevä varas Lief. Hänestä kasvaa lopulta joukkion sympaattisin jäsen.

Eikä sovi unohtaa jättiläishämähäkki Ännäsiä, josta Penthos on loitsinut hitusen ihmistä muistuttavan epäsikiön. Ännäs täydentää profetian ja hänellä on oma välinearvonsa, mutta käytännössä hän herättää muissa matkalaisissa vain vihaa ja inhoa. Heidän silmissään hän on vaarallinen, epäinhimillinen ja sieluton hirviö, jolla ei voi olla tunteita tai ajatuksia. Mistä päästäänkin myös John Wiswellin vastikään suomennetusta Sinusta teen pesäni -romaanista tuttuun kysymykseen siitä, kuka lopulta onkaan tarinan todellinen hirviö.

Ja miksi ihmeessä ihmiset, jotka tappavat toisiaan eivätkä muutenkaan käyttäydy hyveellisesti, ansaitsisivat ainoina olentoina Armesin Valon pyhän kosketuksen?

Ännäsin kautta Tchaikovsky perkaa mm. ihmisten käytöksen päättömyyttä, uskontoja ohjastavaa kaksinaismoralismia ja muunlajisiin suunnattua katteetonta halveksuntaa. Ylimielistä ajatusta ihmisistä luomakunnan kruununa.

Yksi Tchaikovskyn vahvuuksista on kyky kuvata tapahtumia ihmismielelle vieraiden olentojen näkökulmasta. Tämänkin romaanin ensisivujen kokijahahmona toimii jättiläishämähäkki, joka aistii, kommunikoi ja hahmottaa maailman aivan eri tavoin kuin ihminen.

Kokonaisuutena Lukinvalo loistaa kuin eläin ja herättää tyylilajillaan vertailuja jopa Terry Pratchettin parhaiden teosten suuntaan. Vänkää kamaa!

”Setä Darvezian tulee olemaan kimpussasi kuin hiivatulehdus, usko huviksesi.”

Toni Jerrman

Adrian Tchaikovsky on kunniavieraana Turun Finnconissa, joka järjestetään 10.–12.7.

Kirjat – Adrian Tchaikovsky: Shroud

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , , ,

Adrian Tchaikovsky
Shroud
Tor Books

Turun Finnconin (10.–12.7.) kunniavieraaksi saapuva Adrian Tchaikovsky on useaan otteeseen palkittu brittiläinen tieteis- ja fantasiakirjailija. Hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat Children of Time -trilogia (2015–2022) sekä Shadows of the Apt -kirjasarja (2008–2018). Vierailun kunniaksi häneltä saadaan heinäkuussa suomeksi Lukinvalo-romaani (Spiderlight, 2016).

Ahkeran kynänikkarin tuorein julkaisu on kuitenkin vuonna 2025 englanniksi ilmestynyt Shroud-romaani.

Kirjan maailmassa ihmiskunta puskee yhä syvemmälle avaruuteen. Kokonaisia aurinkokuntia tyhjennetään resursseista, jotta pitkä marssi voi jatkua. Myös ahtaissa avaruushabitaateissa elävät kansalaiset on valjastettu tämän tavoitteen edistämiseen. Heidän jokainen hetkensä kuluu suuren päämäärän palveluksessa. Mitä hyödyllisempi olet, sitä todennäköisemmin pääset etenemään elämässäsi. Tosin tästä ratas koneistossa -elämästä on karsittu pois ihmisarvoinen onni ja ilo.

Kaiken taustalla kuikii ajatus siitä, että mitä laajemmalle ihminen on levittäytynyt, sen todennäköisempää on, ettei mikään yksittäinen katastrofi voi pyyhkiä ihmiskuntaa olemattomiin.

Tarina käynnistyy Prospector413-aurinkokunnasta, josta on tarkoitus tulla yksi ihmiskunnan etenemisen välietapeista. Sieltä paljastuu jotain ennenkuulumatonta: kaasujättiläistä kiertävä kuu, joka ulvoo kakofonista sähkömagneettista äänimattoa. Kuun tutkiminen osoittautuu lähes mahdottomaksi paikallisten olosuhteiden takia. Ongelmia aiheuttavat painovoima, kaasukehä, paine ja lämpötila, jotka ovat ihmisille tappavia – eivätkä droonitkaan pärjää sen paremmin tässä ikuiseen pimeyteen vajonneessa ympäristössä.

Mutta vaikka päähenkilö kuinka alkuun toistelee, ettei ihmisillä ole mitään asiaa tähän helvettiin, niin sinnehän hän päätyy – kuten jo prologista käy ilmi.

Tchaikovsky on luonut romaaniinsa hämmästyttävän vieraan maailman erikoisine elämänmuotoineen. Ihmeen tuntua soittelevia ja ihmismielin lähes käsittämättömiä visioita vyöryy eteen käytännössä joka sivulta. Ja kun tähän ympäristöön heitetään pari ihmistä huonosti maastoon sopivassa kapselissa, niin lienee selvää, että luvassa on epätoivoinen selviytymistaisto ja lukuisia aivoja raastavia kauhunhetkiä.

Lisäpontta tarinaan tuovat jaksot, joissa kerrataan kuun omituisten olentojen evoluutiota ja sen mukanaan tuomia erikoisia selviytymis- ja kukoistamisstrategioita. Ja vaikka romaanin hahmot pohtivatkin pitkään, saattaisiko kuusta löytyä älyllistä elämää, niin lukijoille tämä käy ilmi jo pätkistä, joissa tapahtumat nähdään alieneiden kuulokulmasta. Vaikka tämä temppu syökin osan olentojen vieraudesta, tuo se hienosti esiin, kuinka erilaisin tavoin todellisuutta voi tulkita.

Hitaasta liikkeellelähdöstä huolimatta Shroud on päräyttävän kunnianhimoinen, aivot räjäyttävä tieteisvisio, jonka mielikuvituksellisuuden edessä voi vain kumartaa. Varsinkin kun mukaan on ympätty teemoja, jotka koskettavat mm. ihmisten rajoittunutta kykyä nähdä ja ymmärtää ympäröivää todellisuutta. Minuuden häilyvästä käsitteestä ja ihmisten omahyväisyydestä nyt puhumattakaan.

Huutaa kuin eläin!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/26.

Kirjat – Niilo Sevänen: Unten kruunu

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , , ,

Niilo Sevänen
Unten kruunu
Gummerus

”Voi pieni Sorkkajalka. Minä näytän sinulle kätketyt ihmeet ja aarnihautojen salaisuudet, opetan sinulle kaiken, mitä sinun tarvitsee tietää. Miten huudat tuulta, sidot sinistä liekkiä, vedät kuun alas taivaalta ja keskustelet vainajien kanssa… Mitä muuta pieni lapsi voisi toivoa?”

Unten kruunu on Niilo Seväsen eeppisen Ikitalvi-fantasiatrilogian toinen osa. Toisin kuin usein, se ei kärsi trilogian keskivaiheen ongelmista. Käytännössä kirja päihittää jopa sarjan erinomaisesti käynnistäneen Ikitalven polku -romaanin. Temppu, jota pidin ennalta mahdottomana.

Vuoden 1007 Eurooppaan sijoittuvan tarinan siemenet on kylvetty vuonna 1000. Tuolloin Maailmansärkijäksikin kutsuttu Valkoinen noita marssi petoineen Dublinista Roomaan ja toi mukanaan maanosaa yhä piinaavaan ikitalven. Nyt autioitunutta ja raunioitunutta Roomaa ympäröi läpipääsemätön musta metsä, jonka luonnottomien puiden katveessa ei yksikään lintu laula tai hiiri vikise. Sitä, mistä metsä on tullut ja minne noita on päätynyt, ei tiedä kukaan.

Unten kruunu käynnistyy kolmella tarinalinjalla. Yhtäällä on leskikeisarinna Theofana, joka matkaa 300 ratsumiehen saattueessa kohti Roomaa. Hän on etsimässä kadonnutta poikaansa, keisari Ottoa, eikä anna minkään tai kenenkään tulla tavoitteidensa tielle. Joukkion mukana kulkee myös seitsemän vuotta uinunut Dublinin viikinkikuningas Trym Tulikieli, joka ei muista, kuinka aikoinaan päätyi Kalevan maan metsiin tai sitä, kuinka sittemmin kadotti rakkaan vaimonsa ja lapsensa.

Ankarien talvimyrskyjen keskellä pyristelevä seurue kohtaa matkallaan sekä tuhottuja luostareita että nälkäänäkeviä ihmisiä. Samalla aukeavat niin Theofanan kokemukset vuoden 1000 myllerryksissä kuin Trymin muistia kahlinneet lukotkin.

Ajattarien hyökkäyksen jäljiltä pientä Halla-tyttöä saattanut seurue on hajonnut. Useiden mystisten tahojen tavoittelema Halla ja hänen seitsensorminen bardi-enonsa Orfeus ovat päätyneet mustan metsän siimekseen, jossa he kohtaavat outojen varjolasten kolmikon. Mestarinsa pettänyt palkkamiekka Skadi, rautanaamion taakse kasvonsa kätkevä Silfúr ja omia juoniaan punova puhuva kettu Repolainen ovat puolestaan löytäneet toisensa ja lähtevät etsimään Hallaa ja Orfeusta synkän metsän uumenista.

Sevänen on luonut eepoksensa taustalle omintakeisen maailman, jossa yhdistyvät lumoavin tavoin pohjoisen myytit, viikinkitarut, kreikkalais-roomalaiset mytologiat, Kalevalan runoelmat ja Euroopan historia. Kristinuskon opetukset törmäävät vanhoihin jumaliin, ja uskomusten taistossa ristinpalvojat hävittävät surutta tieltään kaikki, jotka eivät suostu alistumaan yhden jumalan seuraajiksi.

Tarinan edetessä vastaan tulee niin peikkoja, huldria, hiidenvuohia, hämärän väkeä, tuulessa supattavia aaveita kuin alisen petojakin. Lisäksi tilaa saavat mm. Toscanan luolakappeliin suljettu auguuri, salaperäinen Kuuneito, pohjoisen tietäjä ja tuhannen virstan kulkija Asbjörn Yksikäsi sekä unten maailmassa liikkuva korppi Mustasulka, joka asuu kätkettyjen polkujen takana.

Päheitä tunteita nostattavat myös monet tapahtumapaikat, kuten Orvieton kukkulaan koverretut ikiaikaiset luolakäytävät sekä pikimustien helvetinköynnösten peittämä Rooma, jonka raunioiden keskeltä kohoaa alisen sirpaleita kuin painajaisista nousseina torahampaina.

Kerronnan myötä moni kutkuttava arvoitus saa ratkaisunsa. Hallan perimä ja mahdit kuoriutuvat esiin. Repolaisen emäntä paljastuu ja Iki-Äidin olemus käy ilmi. Päähenkilöiden luonnekuvaus syvenee ja menneisyyden salat tulevat päivänvaloon. Mutta paljon jää myös pimentoon, odottamaan trilogian seuraavaa osaa.

Unten kruunu on uskomattoman rikasta ja koukuttavaa luettavaa. Tarina on tulvillaan mielikuvitusta kiihottavia elementtejä, ja teksti soljuu kuin unelma. Lähes 500-sivuisen romaanin haluaisikin ahmia yhdellä istumalla. Ja käydä sen jälkeen välittömästi seuraavan kirjan kimppuun.

Silkkaa parhautta!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/26.

Niilo Sevänen esiintyy Finnconissa La 11.7. klo 13:00 Natura XV -salissa.

Kirjat – Artemis Kelosaari: Kolme hurjaa miestä

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Artemis Kelosaari
Kolme hurjaa miestä
Nysalor

Artemis Kelosaaren romaanin kolme hurjaa miestä ovat Åke Tott, Torsten Stålhandske ja Johan Banér. He ovat aitoja historiallisia henkilöitä, jotka olivat korkeissa asemissa Ruotsin armeijassa kolmikymmenvuotisen sodan aikana. Åke ja Torsten ovat suomalaisia hakkapeliittajohtajia ja Johan marsalkka.

Kelosaaren vaihtoehtohistoriassa tämä kolmikko lyöttäytyy yhteen ja alkaa muokata sekä omaa että Ruotsin ja koko Euroopan kohtaloa. Käännepiste esitetään Baijerissa vuonna 1634 tapahtuvassa prologissa, jossa katkeroitunut Johan Banér päättää alkaa edistää omaa uraansa kaiken muun kustannuksella. Vaikka tapahtumat käyntiin sysäävä aloite lähtee Banérilta, tarinan johtohahmoksi nousee Åke Tott.

Meidän aikajanallamme Tott joutui luovuttamaan sotatantereet sairastelun vuoksi, mutta Kelosaaren kirjassa suomalainen noita Valpuri Kyni tunnistaa keuhkotaudin kiroukseksi ja parantaa hänet vaivastaan. Tott ja kumppanit suorittavat mystisen juhannusriitin, jossa he sitovat itsensä yhteen ylimaallisilla siteillä. Rituaalin vahvistamat sotaherrat saavat tästä etua taisteluissa ja diplomatiassa. Mutta riittääkö se muuttamaan historian kulkua?

Tarina on sidottu vahvasti oikeisiin tapahtumiin ja henkilöihin. Tämä on tehty niin vakuuttavasti, että monesti joutuu miettimään ja jopa tarkistamaan, miten tapahtumat oikeasti menivät. Mainioissa jälkisanoissaan Kelosaari mainitsee, että monet groteskitkin yksityiskohdat ovat totta.

Kerrontatyyli on genreen sopivaa vanhanaikaisen koukeroista, jota on yllättävän miellyttävää lukea. Myös juoni rakentuu perinteisten historiallisten kirjojen tapaan. Tämä johtaa osaltaan siihen, että juonenkuljetus jää välillä junnaamaan paikoillaan, kun päähenkilöt vain jutustelevat, odottelevat ja muutenkin vatuloivat – sekä tietenkin juopottelevat ja rietastelevat.

Kirjan aihe huomioon ottaen teosta tulee väistämättä verratuksi Sakari Topeliuksen Välskärin kertomuksiin, jonka ensimmäiset osat sijoittuvat samaan aikakauteen ja tapahtumiin. Mutta siinä missä Topeliuksen tarinoissa on ylevyyttä, puhdashenkisyyttä ja kansallisromantiikkaa, Kelosaaren kertomusta höystävät alkemia, väkivalta ja dekadenssi. Ero heijastuu myös henkilöhahmoihin, sillä vaikka nämä hurjat miehet ovatkin harmaasävyisiä, niin käytännössä he edustavat tyylipuhtaita A-luokan paskiaisia. Huolimatta tästä – tai juuri sen takia – heidän kohtalonsa sekä keskinäiset suhteensa ovat varsin kiinnostavia.

Kelosaaren 530-sivuinen magnum opus on välillä raskaslukuinen, mutta silti äärimmäisen kiinnostava vaihtoehtohistoria, jossa suomalaisuus nousee yllättävän isoon rooliin.

Antti Oikarinen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/26.

Kirjat – Leonora Carrington: Kuulotorvi

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , , , ,

Leonora Carrington
Kuulotorvi
The Hearing Trumpet
Suom. Kristiina Drews. Kosmos

Kosmos on tarttunut klassikkoon, surrealisti Leonora Carringtonin vuonna 1974 kirjoittamaan feministiseen Kuulotorvi-teokseen. Sen minämuotoisen kerronnan keskiössä on 92-vuotias Marian Leatherby, joka saa ystävättäreltään lahjaksi kuulotorven. Uuden laitteen myötä Marianille paljastuu, että hänen poikansa Galahad perheineen haluaa päästä eroon riesana kokemastaan isoäidistä. Marian ehtii varautua, vaikka väistämätöntä ei voi välttää.

Gambitien pariskunnan omistamassa vanhainkodissa meno on hurjaa eikä lainkaan pysähtynyttä kuoleman odottamista. Iäkkäät rouvat asuvat toinen toistaan kummallisemmissa rakennuksissa ja osallistuvat päivisin laitoksen askareisiin, kuten ruuan valmistamiseen ja voimisteluharjoitukseen eli Liikehdintään. Eksentriset hahmot omituisine tapoineen värittävät päivien kulkua. Kun tapahtuu murha, koko laitoksen väki joutuu puolustuskannalle ja selvittämään, mihin kaikkeen maailmankaikkeus venyy.

Tarinan sisällä on kertomus ilkikurisesta abbedissasta, jonka muotokuva roikkuu hoitolaitoksen seinällä. Jos abbedissa oli levoton sielu ja kaikkea muuta kuin patriarkaatin ikeen alla, sellaisia ovat myös vanhainkodin naiset.

Kuulotorvessa on juoni, mutta se kurkottaa tapahtumineen ja yhteyksineen surrealistiseen kaivoon, jossa mikä tahansa on mahdollista aina Graalin maljan etsimisestä ihmisen keittämiseen. Erityisen ilahduttavaa on vanhuuden ja ikääntymisen käsittely: nämä rouvat elävät anarkistisesti ilman siteitä tai velvoitteita. Elävät ruojat vielä reippaasti yli satavuotiaiksi olematta yhteiskunnalle hyödyksi!

Kristiina Drews tekee suomennoksessaan erinomaista työtä. Kieli hersyy, mutta on soljuvaa luettavaa. Leonora Carringtonin (1917–2011) elämäntarina on sekin huikea mielisairaaloineen ja natseilta pakenemisineen. Romaania koristaa myös kirjailijan pojan, Pablo Weisz-Carringtonin laatima kuvitus.

Tapani Kärkkäisen suomentamissa Olga Tokarczukin jälkisanoissa pohditaan genren tai genrettömyyden merkitystä ja asetetaan tarina aikansa kontekstiin. ”Kuulotorvi karkaa kaiken luokittelun ulottumattomiin” ja ” …luo sisäisesti koherentin universumin, joka toimii omien lakiensa mukaisesti”, Tokarczuk kirjoittaa. Arvelen hänen haluavan sanoa, että mikä tahansa, joka rikkoo sille määriteltyjä rajoja, kutkuttaa genrestä riippumatta mielikuvitustamme.

Anne Leinonen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/26.

Kirjat – R. F. Kuang: Katabasis – Matka Manalaan

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

R. F. Kuang
Katabasis – Matka Manalaan
Katabasis
Suom. Veera Kaski. Teos

Tuonpuoleinen on innoittanut taiteilijoita maailman sivu, ja aivan viime vuosina eri vinkkeleistä kirjoitettuja manalanmatkoja on ilmestynyt pikku rypäs: ainakin Olga Tokarczukin Anna In maailman hautakammioissa, Toni P. J. Saarisen Kuolleita kukkia Miasmalasta ja Laura Gustafssonin Lihakirja. Värikkääseen joukkoon liittyy myös R. F. Kuangin uusin romaani Katabasis.

Alice Law on muuttanut Yhdysvalloista Cambridgeen analyyttisen magian jatko-opiskelijaksi. Väitöskirjaprojekti uhkaa kuitenkin tyssätä, kun äreä ja vaativa ohjaaja Jacob Grimes menehtyy onnettomuudessa, joka on osin Alicen syytä. Epäonnistuminen ei todellakaan sovi määrätietoisen Alicen pirtaan, joten ratkaisuna on loitsia itsensä Manalaan hakemaan professorin sielu takaisin.

Viime tingassa viisikantaan änkeää myös opiskelutoveri Peter Murdoch, Grimesin toinen ohjattava ja Alicen pahin kilpailija. Raivostuttavan täydellinen Peter, jolle kaikki on lastenleikkiä. Alice on saman tien varma, että pelastusretkestä tulee, no, yhtä helvettiä.

Lukija tempautuu herkulliseen asetelmaan heti kättelyssä. Kuang tekee nopeasti selväksi satiirisen lähestymistapansa yliopistomaailmaan. Helvetin piirit näyttäytyvät matkaajille eri tavoin, ja Alice ja Peter saavat pian todistaa muun muassa Ylpeyden kirjastossa turhaan uurastavia tutkijoita. Välillä palataan siihen, mitä elävien maailman puolella tapahtui. Onko professori Grimes todella kaiken neronpalvonnan arvoinen? Saati sen hinnan, jonka Manalaan matkaamisesta joutuu maksamaan…

Kuang kierrättää tuttuja myyttejä varsin viihdyttävästi. Hän onnistuu jälleen kehittelemään vinkeän ja omaperäisen taikuussysteemin, joka istuu teoksen maailmaan eheästi: aiemmin suomennetussa Babelissa magia pohjautui käännösvastineiden eroihin, Katabasiksessa kaiken perustana ovat paradoksit, jotka saavat todellisuuden nyrjähtämään hetkeksi sijoiltaan.

Tuonpuoleista käsittelevien teosten lisäksi Kuang viittaileekin ahkerasti myös tunnettuihin paradokseihin. Vaikutelma ei silti ole rikkiviisas, vaan lähteitä tuntematonkin lukija pysynee pyörityksessä hyvin mukana. Suomentaja Veera Kaski suoriutuu interteksteistä ja kepeän ryöpsähtelevästä rytmistä mallikkaasti.

Katabasis riemastuttaa, piristää ja kutkuttaa usein, hetkittäin liikuttaakin. Käänteet pitävät otteessaan ja yllättävät sopivasti. Hieman tosin vaivaa, että romaani on markkinoinnissa esitetty merkittävämpänä tai korkeakirjallisempana kuin mitä se on. Yhtä kaikki nuorten tutkijanalkujen epävarma rimpuilu oravanpyörässä on samaistuttavaa, ja Kuangin lempeä purevuus on virvoittava tuulahdus kaikille, jotka ovat joskus väsyneet vaatimuksiin.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/26.

Kirjat – J. S. Meresmaa: Noidanlanka

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

J. S. Meresmaa
Noidanlanka
Myllylahti

J. S. Meresmaa osaa taiturimaisesti vedellä lukijoidensa sydänlankoja. Hayao Miyazakin rakastettujen teosten henkinen Noidanlanka saa paatuneemmankin henkilön vuodattamaan kyyneleen jos toisenkin.

Nooa on helmenkuiskaajien suvun nuorimmainen, jolta odotetaan äitilinjassa periytyvän taidon ilmenemistä. Perhe on pahoissa veloissa, äiti on menettänyt kuiskaamisen taidon onnettomuudessa ja isä on vankilassa. Kaiken lisäksi siskokin sairastuu vakavasti. Onneksi taito puhkeaa sopivaan aikaan ja Nooa voi lähteä pääkaupunkiin etsimään merkittävän noidan apua tuiki tärkeä helmi taskussaan.

Matkalla on monta mutkaa, jotka vievät kiemuroineen kirjasta hieman yli puolet. Meresmaa antaa lukijoiden nautiskella huimasta maailmanrakennuksestaan ja johdattaa heidät rakastumaan päähenkilöihin, Nooan lisäksi Vesper-nimiseen kuljettajaan. Loppupuolella tarina ottaa lisää kierroksia ja kerä alkaa purkautua auki huimaavaa vauhtia.

Meresmaan kieli on ilottelevaa, erikoisemmatkin sanat ja uniikit ilmaukset tuntuvat luontevilta. Harvoin yksittäiseen kirjaan ja näin lyhyeen sivumäärään saa mahtumaan näin täyteläisen miljöön, josta löytyy steampunkia, suomalaisen kansanuskon kaltaisia piirteitä, huima taikajärjestelmä ja ison kaupungin hulinaa. Rakkauttakaan ei puutu, ja sitä on kirjailijalle uskollisesti myös sateenkaaren sävyissä.

Perusrakenteeltaan juonessa ei ole keksitty pyörää uudelleen, mutta rungon päälle on rakennettu uniikki kokonaisuus, joka toimii. Alkaen rapukävelijöistä ja tehdastyöläisten jytä-bileistä aina raakuista kuiskattaviin helmiin ja lemmikkinä elelevään rupikonnaan.

Meresmaa on onnistunut yhdistämään fantasiaa, draamaa, romantiikkaa ja huumoria sellaiseksi sopaksi, josta ei soisi poistettavan ensimmäistäkään maustetta.

Niina Tolonen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/25.

Kirjat – Emmi Itäranta: Lumenlaulaja

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Emmi Itäranta
Lumenlaulaja
Teos

Emmi Itärannan odotettu neljäs romaani on jälleen jotain täysin muuta kuin hänen aiemmat teoksensa. Kuunpäivän kirjeiden scifi-visioista mennään nyt toiseen äärilaitaan, itämerensuomalaiseen muinaisuuteen. Kirja on Louhen synty, uudelleenversiointi ja vastatarina Lönnrotin Kalevalalle, jonka pääosassa keikaroi patriarkaalinen Väinämöinen.

Lumenlaulajan kieli on aistivoimaista, metsän ja meren värisävyillä ja tunnelmilla maalailevaa. Pohjolan karua valtakuntaa, sen laaksoja ja rantoja kuvaillaan luonnonilmiöiden sanastolla, joka parhaimmillaan yltää taianomaiseen kauneuteen ja tenhoon. Ajankuva vaikuttaa todenmukaisen rautakautiselta, ja kirjan lopusta ilmenee, että se on myös perehtyneesti lähteistetty. Lautanauhat, naurissaavit, kaskisavut ja jumalille uhraamiseen käytetyt kuppikivet tulevat tutuiksi. Ankaruudesta ei ole tingitty: Lyhyet kesät ja kitsas maa merkitsevät, että nälkäkuolema on alati käsillä, jos ihminen joutuu yhteisöstään eroon. Kokonaisia yhteisöjä voi kohdata tuho, jos sää ei suosi viljelyksiä.

Maailmanselityksessä hyödynnetään suomalais-ugrilaista myyttiperinnettä, jolle annetaan uusia tulkintoja. Etelässä meren takana yhteisöjä johtavat miehet, mutta Pohjolassa on naisvalta. Kirjassa esitellään useita vahvojen naisten yhteisöjä, joiden jäsenillä on taikavoimia. Jo pienestä asti naiset pystyvät muuttamaan muotoaan, kukin luonteenomaiseen eläinhahmoon. Taikuus perustuu sekä synnynnäisiin kykyihin että opeteltuihin keinoihin, kuten loitsulauluihin ja tosimaailman kansanperinteestä tuttuihin syntysanoihin.

Hajanaisten kirjallisten lähteiden aukkopaikkoja kudotaan yhteen ja keitokseen tuodaan uutta omaa. Samaan kehykseen on saatu luontevasti mukaan niin metsänpeittoon meneminen, metsänneitojen kaarnaselät kuin hiiden väen hirvetkin. Muinaismenoon on tuotu mukaan sukupuolten ja seksuaalisuuksien moninaisuutta, joka istuu sulavasti paikalleen eikä vaikuta päälle liimatulta. Paikoin tapahtumien kuvailussa on hienoa jylhyyttä ja jyhkeyttä, kun vääryydellä surmatut nousevat vaatimaan sitä, mikä heiltä on viety.

Louhen tarinan kaari alkaa lapsuudesta, kun muualta tulleiden hyökkäys syöksee arjen raiteiltaan ja pakottaa pitkään hallinneen suvun rippeet pakenemaan kotikylästä. Nuoruusiän koettelemukset kovettavat Pohjolan perillisen, kunnes hänessä ei ole jäljellä armoa ryöstäjiä ja raiskaajia kohtaan. Kun Louhen valtakausi alkaa, päätösten taustalla kaikuvat menneet kokemukset, jotka värittävät hänen suhtautumistaan itseään täynnä oleviin miehiin. Hieman hitaasti käynnistyvä juonenkulku saa toden teolla vauhtia, kun Louhi ottaa Pohjolan valtaansa.

Jaksojen välissä seurataan Elias Lönnrotin elämän avainhetkiä, kuten Kalevalan julkaisuvuosia ja kirjailijamaineen kertymistä. Suurmiehen vaiheita katsotaan Louhen silmin, ulkopuolelta. Metakerronnassa punnitaan Lönnrotin tekijyyttä ja omistajuutta Louhen hahmoon. Katkelmat vaikuttavat alkuun irrallisilta, eivätkä edes lopuksi täysin puolla paikkaansa verevän rautakautisen narratiivin rinnalla. Pohdintakerroksen tavoite on ymmärrettävä: Lönnrot valikoi ja koosti keräämästään materiaalista mielensä mukaisen kokonaisuuden, josta väistämättä jäi pois moniäänistä materiaalia. Jos Louhi olisi todellinen, kerran elänyt henkilö, hänellä varmasti olisi yhtä ja toista sanottavaa Lönnrotin hirviömäiseksi kirjoittamasta Pohjan akasta.

Tyylillisesti Lumenlaulaja taituroi arkielämän, myyttien ja satujen välimaastossa. Hahmojen psykologinen syvyys ja inhimillisyys ihastuttavat. Louhen perimmäisiksi motivaatioiksi esitetään tarve suojella omaa sukua, kotipaikkaa ja yhteisöä, josta hän on hallitsijan asemassa vastuussa. Loppua kohti tarina kurottelee taivaallisiin sfääreihin, kun Louhi vangitsee auringon ja kuun kivimäen sisälle yrittäessään estää vihollisen uudet hyökkäykset Pohjolaan. Vanhenevan naisen valinnat, menneisyyden taakat ja sovinnonteot viimeistelevät mahtavan noitanaisen eheän tarinakaaren.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/25.

Kirjat – Johanna Sinisalo: Joutsenlaulu

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , ,

Johanna Sinisalo
Joutsenlaulu
Otava

Joutsenlaulu on useaan otteeseen palkitun Johanna Sinisalon tuorein romaani. Teos on sekä erinomainen että ajankohtainen.

Kirjan kerronnassa on kolme keskeistä linjaa. Yksi näistä on taustoittava artikkeli teknomiljardööristä, rouva Wangista. Hän on hankkinut omaisuutensa kehittämällä etäohjattuja laitteita niin taistelukentille, pelastustoimiin kuin tieteelliseen tutkimukseenkin. Näihin avatareihin virtuaaliyhteydessä olevat kuljettajat voivat tuntea ympäristönsä aivan kuin olisivat itse paikan päällä.

Toisin kuin tosielämän vastineensa, rouva Wang käyttää sekä keksintöjään että mittavaa omaisuuttaan tehdäkseen hyvää. Hän on perustanut laajoja luonnonsuojelu- ja ennallistamisalueita, jonne ihmisillä ei ole asiaa. Lisäksi hän antaa teknologiansa liki ilmaiseksi käyttötarkoituksiin, jotka voivat pelastaa ihmishenkiä tai johtaa tieteellisiin läpimurtoihin. Käytännössä hän on onnistunut tekemään jopa sodista täysin turhanpäiväistä puuhastelua.

Yhdysvaltoihin muuttanut suomalainen Jane on yksi Avatarena-yhtiön avatarkuskeista. Hän haaveilee, että firma lähettäisi jossain vaiheessa etäohjattuja luotaimia avaruuteen ja hän pääsisi ohjastamaan niitä. Ensin pitäisi kuitenkin todistaa oma kyvykkyytensä, mikä ei ole aivan yksinkertaista. Lopullisesti Janen elämä naksahtaa raiteiltaan, kun hän saa tehtäväkseen noutaa AI-tiedoston koillissuomalaisesta metsässä sijaitsevasta tutkimuslippaasta.

Juonihaaroista kutkuttavimmassa kirjailija – jolla on huomattavia yhtäläisyyksiä Sinisaloon itseensä – kertoo vierailuistaan Häikäisyksi nimeämäänsä maailmaan. Kyseessä on ennemminkin mielentila kuin aktuaalinen miljöö. Häikäisy saa kirjailijan pohtimaan simulaatioteoriaa ja sen tueksi löytyviä todisteita.

Joutsenlaulu käsittelee syvällisesti lukuisia ajassamme ilmassa olevia kysymyksiä, joihin moni muukin kirjailija on nyt tarttunut. On tekoälyvisioita, kapitalismin kritiikkiä, peli-ideologiaa, misogyynisiä miehiä, ilmastonmuutoksen seurauksia ja vaikka mitä. Romaanin tärkeimmiksi teemoiksi nousevat kuitenkin kieli ja kommunikaatio sekä ihmisen ja luonnon välinen suhde.

Kuinka kieli rakentuu ja täytyykö sen pohjautua vain ääneen lausuttuihin sanoihin? Voimmeko koskaan ymmärtää eläinten mielenliikkeitä tai jopa kommunikoida heidän kanssaan? Olemmeko valmiita luopumaan virheellisestä käsityksestä ihmisistä luomakunnan kruununa ja myöntämään eläinten inhimillisyyden ja älykkyyden? Vai jatkammeko piittaamattomina tuholaisina, jotka hävittävät kaiken ympäriltään?

Kaikkia näitä elementtejä kirja käsittelee monimuotoisesti ja vakuuttavasti. Vieraat elämänmuodot kohdataan tasa-arvoisesti ja toiseus koetaan rikkautena. Ihmiskunnan raadolliset synnit levitetään eteemme. Todistusvoimainen teksti on vastaansanomatonta, mutta myös kiehtovaa ja mielikuvituksellista, sillä tieteiskirjallisuus tarjoaa jo käsitteenä mahdollisuuden visioida jotain uutta ja ihmeellistä. Romaani ei tyydy jo tiedettyyn, vaan astuu janalla useampia askeleita eteenpäin. Erityisesti simulaatioteorian immersiivinen tulkinta tarjoaa todella päräyttäviä näkymiä todellisuuden luonteesta ja tarkoituksesta.

Myös henkilökuvaus saa riittävästi tilaa. Se antaa hahmoille aikaa hengittää, tehdä valintoja ja elää omaa elämäänsä. Mukana on menneisyyden painolasteja, kasvua, ihmissuhteita sekä uusia alkuja. Tavoitteita ja saavutuksia. Toiveita ja pelkoja. Tunteista ja jännitteistä nyt puhumattakaan.

Jos etsimällä etsii, niin muuten ensiluokkaisesta teoksesta löytyy joitain pieniä kauneusvirheitä. Romaanin alkupuoli on hitusen selittelevä ja loppujaksot turhan venytettyjä. Väliin asiat esitetään luennonomaisesti, mutta tämä ei pahemmin häiritse, koska kyseiset luennot ovat ihastuttavan koukuttavia ja informatiivisia. Kerronta rullaa muutenkin vaivattomasti eteenpäin, ja tarina on kirjoitettu sellaisella tyylillä ja taidolla, että tekstiä on nautinto lukea.

Sisältönsä rikkauden ja näkemyksensä timanttisuuden ansiosta Joutsenlaulu asemoituu yhdeksi Sinisalon kirjailijauran huippuhetkistä. Ja yhdeksi vuoden 2025 parhaista kotimaisista romaaneista.

Toni Jerrman