Kirjat – Elizabeth Hand: Pitkä varjo

HandPitkaVarjoWEB

Elizabeth Hand
Pitkä varjo
Hard Light
Suom. Juha Ahokas. Like

”Tuuli, tuuli, tuuli se puhaltaa, taivaalta sataa tuhkaa, kaikkien lasten tie, Kultaiseen kaupunkiin vie.”

Elizabeth Hand aloitti kirjailijanuransa omaperäisillä tieteisteksteillä (ks. Tähtivaeltaja 2/08), mutta on sittemmin siirtynyt yhä selvemmin musiikkivaikutteisten valtavirtaromaanien suuntaan. Tämä kehitys on tuonut tullessaan myös ikääntyneestä punkkarivalokuvaajasta, Cass Nearysta, kertovat rikosromaanit. Sarjan suomentaminen aloitettiin Pimeää kohti -romaanista, joka sijoittuu osin talviseen Helsinkiin.

Nyt ilmestynyt Pitkä varjo on jo kolmas Neary-teos. Sen yhtenä keskeisenä tapahtumapaikkana toimii monille Lontoon kävijöille tuttu Camdenin alue. Suoria genreaineksia teoksessa ei ole, mutta kaiken taustalla voi aistia selluloidinitraattifilmiltä ponnistavaa pahansuopaa lumousta, joka herättää mielleyhtymiä Theodor Roszakin Tähtivaeltaja-palkitun Flicker-romaanin suuntaan.

Islannin verisiksi yltyneiden tapahtumien jäljiltä Cass on paennut Lontooseen. Vuosikymmenten rankan elämän kuluttama kehäraakki pysyy tolpillaan lähinnä viinan ja huumeiden voimin. Hän pukeutuu mustaan nahkatakkiin ja teräskärkisiin cowboysaappaisiin ja kantaa koko omaisuuttaan olkalaukussa – tärkeimpänä niistä vanha Konica-kamera sekä viimeiset rullat Kodakin mustavalkoista Tri-X-filmiä.

Cass kohtaa Camdenin hämyisissä pubeissa nuoren pillerinhuuruisen laulajattaren, Krishna Morgenthaliin. Samalla hän joutuu sekoitetuksi monimutkaiseen kuvioon, johon liittyy niin laittomien muinaisesineiden salakauppaa kuin vuosikymmenten takaisia salaisuuksia. 1970-luvun tapahtumien pitkät varjot kurkottavat nykypäivään niin entisten julkkisbändäreiden kuin kokeellisen Thanatrope-elokuvan kautta. Mikä kytkee yhteen vapaata rakkautta julistaneet teinibändärit, alitajuista ahdistusta herättävän okkultistisen kulttifilmin ja Kethelwiten kartanon tuhoisan tulipalon?

Myös kuolema astuu peliin uusien ruumiiden sekä jo aikoja sitten haudattujen vainajien muodossa.

Edellisten Neary-kirjojen tapaan Pitkän varjon henkilökaarti keskittyy alakulttuuripiireihin ja varjoissa viihtyviin ihmisiin. Hand osaa maalata näistä sielunsa haavoille repineistä kulkijoista kiehtovia persoonallisuuksia, joita normielämän säännöt ja moraali eivät kosketa. Käytännössä maailma on kuitenkin jo ajanut heidän ohitseen ja he edustavat enää kuolevan kulttuurin viimeisiä kouristuksia.

Hand pippuroi tarinaa useilla musiikkiviitteillä aina The Clashin lontoolaisuutta kuvastavista biiseistä alkuaikojen Rolling Stonesiin ja The Velvet Undergroundin klassikoihin. Myös elokuvat saavat osansa. Yksikään romaani, jossa mainitaan samassa lauseessa sekä Alejandro Jodorowskyn El Topo että Harold P. Warrenin Manos: The Hands of Fate, ei voi olla huono. Valokuvauksen historiasta kirjailija nostaa esille erityisesti visionäärisen William Mortensenin aikoinaan pahennusta herättäneet kuvat – joiden sanotaan osin vaikuttaneen jopa Anton LaVeyn Saatanan kirkon syntyyn.

Vielä kauemmas menneisyyteen romaanissa kurkottavat vanhoista hautakammioista löydetyt thaumatroopit, jotka ovat eräässä mielessä elokuvataiteen esihistoriallisia edeltäjiä. Myös ne liittyvät elimellisesti yhteen kirjan teemoista, joka käsittelee sekä valon että näköhavaintojen luonnetta.

Pitkä varjo tempaa lukijan armotta maailmaansa. Teos ei ole missään mielessä tyypillinen rikosromaani, jossa urhea etsivä selvittäisi murhatapauksia. Pikemminkin se on kaunistelemattoman antisankarin kuljettama kuvaus traagisista ihmiskohtaloista ja elämän perimmäisestä järjettömyydestä – jopa kaiken toivottomuudesta.

”Tuuli, tuuli, tuuli se puhaltaa, kutsuu sinua turhaan, olet vailla suojaa, Kultainen kaupunki harhaa.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/17.

Kirjat – Andrzej Sapkowski: Myrskykausi

SapkowskiMyrskykausiWEB

Andrzej Sapkowski
Myrskykausi
Sezon burz
Suom. Tapani Kärkkäinen. WSOY

Myrskykausi on noituri Geraltin seikkailuista kertovan The Witcher -sarjan viimeinen osa. Se julkaistiin puolaksi vuonna 2013 – neljätoista vuotta edellisen noiturikirjan jälkeen. Pitkä tauko ei kuitenkaan ole ollut haitaksi, sillä Myrskykausi solahtaa kauniisti osaksi Geraltin saagaa. Tätä tunnetta edesauttaa se, että koko sarjan suomentanut Tapani Kärkkäinen on tehnyt jälleen takuuvarmaa työtä.

Myrskykauden tapahtumat sijoittuvat lomittain ensimmäisen noiturikirjan, Viimeinen toivomus -episodiromaanin tapahtumien kanssa. Tarina käynnistyy, kun Geralt saapuu Kerackin mitättömään kuningaskuntaan. Siellä hänet pidätetään ja hänen noiturinmiekkansa ryöstetään. Kun Geralt koettaa saada miekkojaan takaisin, hän joutuu Punakoralli-velhonaisen lumoihin. Tästä seuraa monenlaisia juonitteluja, joiden aikana miestä viedään välillä kuin pässiä narussa – joskin varsin vihaista sellaista.

Myrskykausi muistuttaa episodimaisen rakenteensa puolesta kahta ensimmäistä noiturikokoelmaa. Erillisten kertomusten koosteen nivoo löyhänlaisesti yhteen tarina Geraltin varastetuista miekoista. Periaatteessa melkein jokainen kirjan kertomuksista toimisi hyvin myös itsenäisenä novellina.

Vauhdikkaissa tarinoissa tavataan monenmoisia otuksia neitoketusta ihmissusiin. Juonikuvioiden lomassa Sapkowski käsittelee myös ajankohtaisia teemoja, kuten naisten oikeutta aborttiin, geenimanipulointia ja tieteen etiikkaa. Esille nousee myös sarjassa alusta lähtien mukana kulkenut kysymys siitä, kuka tai mikä on hirviö? Ja miten sellainen voitetaan, ilman että muuttuu itse samanlaiseksi?

Myrskykausi on luultavasti paras yksittäinen noiturikirja sitten kahden ensimmäisen, Tähtifantasia-palkitun kokoelman. Tämä ei johdu vain siitä, että kirjan dialogi on nokkelaa tai että Sapkowski leipoo uusista tuttavuuksista jälleen nopein, yksinkertaisin vedoin mieleenpainuvia hahmoja.

Syy on ihan muualla. Ensinnäkin Sapkowski on parhaimmillaan lyhyissä tarinoissa. Toisekseen, koska kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen romaaneissa käsiteltyä suurta sotaa, siinä on kevyempi ja veijarimaisempi ote. Geralt ei myöskään ole vielä niin kyyninen ja ahdistunut kuin myöhemmin.

Lisäksi teos on vapaa romaanien valtavasta henkilökaartista ja moniin suuntiin polveilevasta juonirihmastosta. Nyt Sapkowski voi keskittyä lähinnä Geraltiin, Valvattiin, Punakoralliin ja muutamaan muuhun henkilöhahmoon. Näin kirja pysyy tiiviinä ja jännite yllä.

Myrskykausi osoittaa, ettei Sapkowski ole kadottanut teräänsä ja että hänellä on yhä varastossa oivallisia noituritarinoita. En janoa jatkoa Järven neidon puoliavoimelle lopetukselle – niitä halajavat voivat pelata erinomaista Witcher-tietokonepelisarjaa – mutta Geraltin alkuaikojen seikkailuita lukisi kyllä mielellään lisääkin.

Tiettävästi tämä nyt kuitenkin oli tässä, joten on koittanut aika heittää hyvästit Geraltille… tai sitten aloittaa luku-urakka uudestaan alusta. Mikä ei sekään kuulosta huonolta vaihtoehdolta.

Aleksi Kuutio

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/17.

Muista myös Tähtivaeltaja-lehden 2/14 muhkea Sapkowski-kokonaisuus!

Kirjat – Tiina Raevaara: Veri joka suonissasi virtaa

RaevaaraVeriJokaSuonissasiVirtaaWEB

Tiina Raevaara
Veri joka suonissasi virtaa
Like

”Painajaiset asuvat meissä, ne kulkevat aina mukanamme.”

Veri joka suonissasi virtaa jatkaa Tiina Raevaaran Yö ei saa tulla ja Korppinaiset -romaaneilla alkanutta kirjasarjaa. Goottilaista kauhuperinnettä mukailevat teokset ovat aiemmin hakeneet inspiraationsa E. T. A. Hoffmannin ja Edgar Allan Poen klassikkotarinoista. Nyt vuorossa on Bram Stokerin Dracula. Raevaara ei tyydy kierrättämään ja modernisoimaan esikuviaan, vaan lainaa heiltä joitain aineksia ja rakentaa niiden pohjalta aivan omanlaisensa kertomuksen.

Siitä kun viimeksi tapasimme kirjojen päähenkilön, Johanneksen, on vierähtänyt jo vuosia. Teodorin kellokauppaa pyörittävä nuorimies on nyt naimisissa ja hänellä on nelivuotias poika, Teo. Irrationaalisilta vaikuttavat pelkotilat, varmuus kaiken mielettömyydestä sekä polttava kaiho nuoruudenrakkauden, Aalon, perään eivät ole kuitenkaan jättäneet Johannesta rauhaan. Mielessä pyörii jatkuvasti myös esikoispoika Aaron menehtyminen luusyöpään vuotta aiemmin.

Murheessa vellominen ei ole tehnyt hyvää kelloliikkeelle tai avioliitolle. Hanna-vaimo saa lopullisesti tarpeekseen, kun Johannes väittää, että kuolemastaan katkeroitunut Aaro-aave yrittää vallata pikkuveljensä kehon.

Samaan aikaan Johannes joutuu sekoitetuksi tapahtumasarjaan, jonka juuret juontavat Karpaattien vuoristoseudulle. Kellokauppaan ilmestyy Teodorin aneeminen sukulaispoika, joka kertoo paenneensa romanialaisesta laitoksesta, joka on erikoistunut verenluovutukseen ja rikkaiden vanhusten hoitamiseen. Sen johtajana toimii tohtori Modest Isopescu.

Tämä nimi tuo Teodorille mieleen, kuinka hänen vanhempansa sekä neljäkymmentätuhatta muuta juutalaista murhattiin raa’asti Bogdanovkan keskitysleirillä vuonna 1941. Kokemuksen synnyttämät painajaiset eivät jätä vanhaa miestä rauhaan ja alkavat pian kiusata myös Johannesta.

Lopulta kuvioihin uivat myös mystisesti kadonnut Aalo sekä ensimmäisestä romaanista tuttu, pelonväreitä herättävä Ellen Sandvall – sillä Johanneksen elämässä ihmiset ja tapahtumat kytkeytyvät yhteen lähes yliluonnollisin tavoin.

Raevaara kuljettaa monitahoista tarinaansa tehokkaasti. Hän kutoo alkuun hieman eriparisiltakin vaikuttavista elementeistä yhtenäisen kokonaisuuden, joka käsittelee usealta kantilta sekä kuoleman olemusta, ihmisten identiteettiä että lääketieteen rajoja. Pimeyttä, jota kannamme sisällämme.

Kirjailija rakentaa puistattavia kuvia niin keskitysleirien kauhuista, romanialaisen instituutin epäinhimillisistä ihmiskokeista kuin kaunaa kantavista kuolleista, jotka yhä halajavat elämän kosketusta. Yössä hiipivät haamunvaaleat painajaisolennot ja Johanneksen mieltä kaivertava psykologinen myllerrys istuvat saumattomasta samaan vahvaan visioon.

Stokerin klassikkoon viittaavat romaanin toteutustavan kirjeet ja päiväkirjamerkinnät. Sen sijaan yhtäläisyydet Gore Verbinskin tuoreeseen A Cure for Wellness -elokuvaan kertonevat vain ilmassa leijuvista heikoista signaaleista, joihin molemmat taiteilijat ovat sattuneet tarttumaan. Vai oliko se niin, ettei tahattomia yhteensattumia ole olemassakaan ja kaiken taustalla kuikii Thomas Mannin Taikavuori-romaani?

”Kuolema on tuuli, joka tulee sisään ikkunan raoista, oven alta, kaikista pienistä näkymättömistä raoista”, toteaa Johannes. Samoin toimii Raevaaran romaani, joka tunkee hurmaavan hyiset lonkeronsa lukijan ihon alle ja aivojen onkaloihin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/17, joka ilmestyy syyskuun viimeisellä viikolla.

Kirjat – Matias Riikonen: Suuri fuuga

RiikonenSuuriFuugaWEB

Matias Riikonen
Suuri fuuga
Aula & co

Sanotaan se nyt suoraan: Matias Riikosen Suuri fuuga on tajunnanräjäyttävä mestariteos. He, jotka haluavat nauttia teoksesta altistumatta muiden mielipiteille, marssikoot saman tien kirjakauppaan ja lukekoot arvostelun vasta myöhemmin.

Marraskuisen ankea Ruovesi, neljä ääntä. Riikonen lainaa teoksensa struktuurin Beethovenin Suuresta fuugasta: ykkösviulu, kakkosviulu, alttoviulu ja sello vuorottelevat ja polveilevat, näkökulmahahmot toimivat kaikukoppana sävelille ja niistä muodostuvalle teemalle. Samalla teoksen nimi viittaa myös dissosiatiiviseen fuugaan, eli pakkovaellukseen, josta kärsivä henkilö vaeltaa muistamatta identiteettiään tai menneisyyttään.

On nettidominalle elämänsä ja rahansa luovuttanut perheenisä. On teinityttö, joka pakenee kavereineen todellisuutta selkouniin. On lääkiksen keskeyttänyt mies, joka redusoi kaiken aivokemiaksi, odottaa transhumanistista maailmaa ja kulkee karhupuvussa saadakseen tyttölapsilta ilmaisia haleja. On telttailijapoika, joka pelkää omaa hajuaan, käyttää outoa, arkaaista suomea ja yrittää saada yhteyden veljeensä, kuuluun CS-pelaajaan.

Fyysiset ja virtuaaliset paikat ovat tärkeitä. Kohtaamisten ja yksin kulkemisen viitepisteinä toimivat kolea leirintäalue mökkeineen, yhteissauna, karaokeräkälä, kirkkokonsertti. Harmaat kadut, MMO-pelit, nettivideot ja -päiväkirjat rinnastuvat. Riikonen soittaa henkilöitään armotta muttei julmasti ja käyttää kieltä niin taitavasti, että itkettää. Ja samalla naurattaa, kun inhorealistinen ja absurdi läpsivät yläfemmoja minkä kerkeävät.

Teemat ovat suuria. Mitä on ihmiskunta, yksilö, maailma tai elämä? Todellisuus hapertuu, kun inhimillinen kommunikaatio käy mahdottomaksi tai on sitä alun alkaenkin. Kieli ei riitä, verkkoon katoaa, ruumiillista olemassaoloa ei kestä, mutta virtuaalinen on valetta. Lopun odotus on päättymätöntä limboa tai helvetin esikartanoa. Hahmot takertuvat omiin riippuvuuksiinsa, pakokeinoihin ja pakkomielteisiin. Vain nostalgia ja humala voivat suoda hetken helpotuksen. Mutta niidenkin maku on kitkerä, sillä kuten arkijärjen äänenä sivuhenkilönä häärivä Göstä-vainaa muistuttaa yhteislaulun hetkellä: ”Liian usein huomaat: ei se totta ollutkaan.”

Lukukokemuksena romaani on vaativa mutta antoisa. Ensimmäiset parikymmentä sivua saavat kysymään, mitä ihmettä minä juuri luin, mutta sitten kerrokset alkavat aueta. Lukija joutuu sekä tekemään älyllistä työtä että heittäytymään Riikosen maailmaan. Pudotus voi tuoda tullessaan mitä vain.

Jos nyt jostain voi valittaa, niin siitä, että Riikosen fuuga on lohduttomampi kuin Beethovenin oikeastaan melko valoisa sävelteos. Toisaalta rinnastuksessa on myös mahdollinen avain tulkintaan. Riikosen hahmot hoipertelevat kuilun partaalla mutta välttelevät kaikin voimin sinne katsomista, sen näkemistä. Valo nousee maailmasta teoksen ulkopuolella, kun kuilu iskee silmää lukijalle: eksistentiaalinen kauhu on yhtäältä yksilöllinen kokemus, toisaalta kaikille yhteinen.

Jos taideproosa ei pelota, lue tämä. Jos pelottaa, Suuri fuuga on parhaita mahdollisia syitä päästä pelosta yli ja lukea se siitä huolimatta. Usko ja hyppää.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/17.

Kirjat – Heikki Kännö: Mehiläistie

KannoMehilaistieWEB

Heikki Kännö
Mehiläistie
Sammakko

Yhä useampi suomalainen kirjailija käyttää spekulatiivisen fiktion aineksia sujuvasti romaaneissaan. Nyt tähän joukkoon liittyy taidemaalari ja graafinen suunnittelija Heikki Kännö. Turkulaiskirjailijan esikoisromaani Mehiläistie on kiehtova yhdistelmä taidefilosofiaa, lähihistoriaa sekä taiteesta ponnistavaa shamanistista alkemiaa. Kirja räjäyttää todellisuuden rajat kutomalla osin aitojen ihmisten, tapahtumien ja taideteosten ympärille metafyysisen ulottuvuuden.

Eletään toista maailmansotaa. Alfred Riemann johtaa saksalaista tutkimusosastoa, joka seuloo esiin ihmisiä, joilla on yliluonnollisia kykyjä. Hänen mielenkiintonsa kohdistuu erityisesti taiteilijoihin, sillä hän näkee taideteokset koodeina, jotka avaavat reitin aistiemme kokeman todellisuuden tuolle puolen, olemassaolon mystiselle tasolle.

Riemannin silmätikuksi päätyy saksalaislentäjä Joseph Beyus, jonka lapsuuden töherrykset saavat mystikon käytössä olevat psyykkiset mittarit hehkumaan punaisina. Beyusin arvoituksellisuutta korostaa entisestään, että hän katoaa selittämättömästi kahdeksi viikoksi Krimiin suuntautuneella sotilaslennolla. Ylimaallisen kokemuksensa myötä Beyusille syntyy pakkomielteinen suhde huopiin, eläinten rasvaan, myyttiseen alkuhirveen sekä mystiseen herra jänikseen.

Sodan jälkeen Beyus heittäytyy taiteilijan uralle ja tutustuu sekä Johann Wolfgang Goethen että Rudolf Steinerin esoteerisimpiin kirjoituksiin. Lisäksi hän analysoi luonnon, ihmisen, henkisyyden, magian ja okkultismin välisiä salattuja yhteyksiä. Sekä käy pitkiä vuoropuheluja toistakymmentä vuotta aiemmin kuolleen James Joycen kanssa. 1960-luvulla Beuys nousee Düsseldorfin taideakatemian kuvanveiston professoriksi ja alkaa todenteolla levittää kontroversaalia, poliittisesti latautunutta taidekäsitystään.

Vuosien vieriessä Riemann kätyreineen seuraa tarkasti Beyusin elämää. Hän tutkii taiteilijan luomuksia ja etsii niistä keinoja, joilla murtautua toiseen todellisuuteen.

1960-luvun koittaessa romaanin keskiöön astahtavat aloittelevat berliiniläistaiteilijat Dora ja Klaus, joilla on yhteyksiä sekä saksalaisessa taidekentässä vaikuttavaan fluxus-liikkeeseen että Joseph Beuysiin. Heidän myötään tarina siirtyy vuosikymmen myöhemmin Yhdysvaltoihin, jossa pääosan nappaa lopulta Doran Walter-poika.

Walter kokee omalaatuisia todellisuuden nyrjähdyksiä. Sekä hänen elämänsä että ympäröivä maailma notkahtavat tämän tästä uusille raiteille, kun jo tapahtuneet asiat pyyhkiytyvät pois historiankirjoista. Eräänä aamuna hän herää huomaamaan, ettei Mark Chapman koskaan ampunutkaan John Lennonia. Toisena hetkenä katoaa hänen vaimonsa, joka kuolikin nyt jo lapsena. Jotenkin näihin käänteisiin kytkeytyy mehiläisten peittämä, kultahileeseen verhoiltu mies.

Kännön Mehiläistie on todellinen taidonnäyte. Omintakeinen romaani, joka sukeltaa syvälle metafyysisten taideteorioiden, kokeellisten performanssien, henkisen maailman ja antroposofisten ajatusten sokkeloihin. Villeimpienkin visioiden keskellä Kännö onnistuu kuitenkin pitämään kerrontansa vahvasti kytköksissä reaalimaailmaan tarkkaan rakennettujen henkilöhahmojen ja heitä ympäröivän historiallisen todellisuuden kautta. Samalla vähitellen avautuvat mysteerit pitävät juonenkulun jouhevana ja vetävänä.

Mitä kaikkea Kännö haluaa romaanillaan sanoa, jääköön jokaisen lukijan oman tulkinnan varaan. Aineksia monenlaisiin päätelmiin ja aivoja soitteleviin oivalluksiin on joka tapauksessa runsaasti tarjolla, sillä kahlitsemattoman luovuuden merkitys ihmiskunnan ajattelua avartavana voimavarana on rajaton. Mehiläistie on yksi askel matkalla parempaan maailmaan.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/17.

Kirjat – Laura Luotola: Suoja: Kaupungit ja paluu

LuotolaSuojaWEB

Laura Luotola
Suoja: Kaupungit ja paluu
Iris Kustannus

Suoja: Kaupungit ja paluu aloittaa Laura Luotolan kunnianhimoisen, eeppisen scifi-trilogian. Lähin kotimainen vastine sille on Maria ”Megatron Braineater” Candian Kapteeni Shiva -teossarja.

Eletään kaksiosaisessa valtakunnassa, jossa ihmiskunnan viimeiset rippeet kituuttavat Suojaksi kutsutun rakennelman alla. Yhteiskunta on rakentunut totalitaarisen kurin varaan: jokaisella on oma työtehtävänsä ja siihen liittyvät oikeutensa. Kaiken yläpuolella vaikuttavat Mahdit, joiden toiveesta koko ihmiskunta osallistuu salaperäiseen Projektiin. Mahtien käsikassarana toimii pelätty jhazugain, naamioituneiden lainvartijoiden joukkio.

Tarinan päähenkilö on tyttö nimeltä Tiyan. Hän on tvil, humanoidi, joka on monin tavoin erilainen kuin ihmiset. Tvilit ovat laikukkaita ja honteloita, sosiaalisessa hierarkiassa alhaalla ja jopa mésmerien huumaamien tavallisten ihmisten ylenkatsomia.

Tiyan ei ole mikään kirkasotsainen sankari, vaan rasavilli, jota ajavat eteenpäin selviytymisvietti sekä intohimo. Hän on yltiöpäinen rizikesh-taistelija, oman tiensä kulkija. Tiyan on rakastunut tulenpalavasti tyttöön nimeltä Cismartha ja valmis toimimaan rakkauden vuoksi. Toisaalta hän kokee, että hänen paikkansa on jossakin muulla kuin Kandússa, huumaavan jeran turruttamien sukulaistensa parissa.

Kun tiedemies Maxin kiinnostuu Tiyanista, tämän on pakko tarttua tilaisuuteen ja selvittää, mitä hänen kadonneelle sedälleen on tapahtunut. Vähitellen Tiyan pääsee lajiaan koskevan salaisuuden jäljille. Tvilit, jotka kutsuvat itseään nimellä saayequtain, ovat jostain syystä hyvin tärkeitä Mahdeille – jopa niin tärkeitä, että heidät halutaan tuhota. Tiyan aavistelee, että asia voisi liittyä hänen heimonsa taitoon parantaa ihmisiä pelkällä tahdonvoimalla.

Luotola on luonut omintakeisen ja omalakisen maailman, jossa ei selitellä, vaan annetaan lukijan oivaltaa asiat ja yhteydet itse. Miten viettimme ja halumme johdattavat meitä eteenpäin? Onko ihmisen osa aina rakentaa totalitaarisia rakenteita, joissa alhaisimpia riistetään, vai ylevöittääkö eloonjääminen pahatkin teot?

Tieteis- ja fantasiakirjallisuuden kuvastoon harjaantumattomalle lukijalle Luotolan ratkaisu voi tuntua vaikealta, mutta lukukokemus palkitsee. Postapokalyptisessa maailmassa on vahva kyberpunkiin ja kyberjumaliin vivahtava juonne, mutta mitään varmoja selityksiä menneisyyden tapahtumista ei anneta. Muutamissa kohdissa juoni hyppää Tyianin näkökulmasta toisaalle ja kerii esiin taustatarinaa, joka liittyy niin historiaan kuin tuleviin uhkakuviin. Tätä kehittelyä olisi voinut viedä pidemmälle, sillä nyt moni langanpätkä jää odottamaan nappaajaansa.

Hengästynyt kerrontatapa, lauseiden vyöryttäminen sekä subjektin tietoinen poisjättäminen ovat tyylikeinoja, jotka tuovat mukaan eeppisyyden tunnetta.

Luotolan romaani on julkaistu hänen oman kustantamonsa kautta. Laatunsa puolesta teos olisi voinut ilmestyä miltä tahansa isoltakin alan toimijalta. Henkilöiden motiivit piirtyvät pienin mutta tarkoin vedoin ja kannattelevat tarinaa. Luotola tuntee luomansa maailman ja sen hahmot niin hyvin, että pystyy johdattamaan lukijan keskelle tapahtumia ja rakentamaan luotettavan illuusion. Sen varaan on hyvä heittäytyä.

Anne Leinonen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/17.

Kirjat – Maria Turtschaninoff: Naondel – Punaisen luostarin kronikoita

TurtschaninoffNaondelWEB

Maria Turtschaninoff
Naondel – Punaisen luostarin kronikoita
Naondel. Krönikor från det Röda Klostret
Suom. Marja Kyrö. Tammi

Maria Turtschaninoffin edellinen romaani, Maresi, kertoi Menos-saaren Punaisesta luostarista, jonne naiset vetäytyvät hakemaan turvaa tai koulutusta. Voimallinen ja tyylikäs Maresi vertautuu helposti Le Guinin Maameren tarinoihin ja on kiistämättä Finlandia Junior -palkintonsa arvoinen. Nyt ilmestynyt Naondel on Maresin esiosa, kertomus siitä, miksi ja miten ensimmäiset naiset saapuivat Menosille ja perustivat Punaisen luostarin.

Maresin saattoi vielä luokitella nuortenromaaniksi. Naondel on jo selkeämmin aikuisten kirjallisuutta. Sen tapahtumat ovat ahdistavan brutaaleja ja väkivaltaisia. Turtschaninoff ei kuitenkaan mässäile julmuuksilla, vaan kertoo niistä epäsuorasti mutta sitäkin paljastavammin, totuudellisesti. Romaanin lukuisat raiskaukset, pahoinpitelyt, kidutus ja henkinen väkivalta eivät edusta viihdettä vaan inhimillistä pahuutta – kuten todellisuudessakin.

Romaani kertoo luostarin seitsemän Alkusisaren tarinat näkökulmatekniikalla. Naiset ovat eri ikäisiä, erilaisten kulttuurien ja sosiaaliluokkien kasvatteja. Yksi on rikkaasta ylhäisösuvusta, toinen puukansaa, kolmas soturi. On palvelija ja on köyhä satamaprostituoitu. He astuvat tarinaan yksitellen, aluksi verrattain pitkinä, sitten yhä tiiviimmin vaihtuvina katkelmina. Joku aloittaa seikkaperäisesti lapsuudestaan, joku ei kerro itsestään paljonkaan. Vaan mikä yhdistääkään maailman eri kolkissa syntyneitä naisia? Mies.

Kertomuksen keskushenkilöksi asettuu sen antagonisti. Naiset ovat visiiri Iskanin naisia, valloitettuja, alistettuja ja hyväksikäytettyjä. Vaimoja, jalkavaimoja ja orjia, jotka yrittävät kukin omalla tavallaan selviytyä mielivaltaisen herransa Kauneuden talossa.

Kirjan aikajänne on pitkä. Se käsittää kymmeniä vuosia, joiden aikana nuori ylimys kasvaa vanhaksi ja mahtavaksi noitahallitsijaksi. Ulkoisesti hänen naistensa koko oleminen määrittyy hänen valtansa kautta, mutta kaikilla heillä on sisäinen, salainen elämänsä.

Kirjan tunnelma on pitkään nujertava ja toivoton. Onkin sykähdyttävä ja dramaattinen hetki, kun kirjan nimi saa lopulta toivoa antavan merkityksensä ja tarina vankeudesta muuttuu pakomatkaksi.

Turtschaninoff on jälleen kirjoittanut emotionaalisesti vahvan ja mieleenpainuvan teoksen. Romaanin rakenne ja kerronta toimivat erinomaisesti. Kirjan temaattinen vire on selkeän feministinen. Lukijasta itsestään tosin riippuu, mihin maailmankolkkaan hän lukemaansa vertaa ja miten metaforisena tai konkreettisena tilana Iskanin haaremi näyttäytyy. Kirjan mieskuva jää valitettavasti varsin yksipuoliseksi patriarkaatin esitykseksi eikä yllä läheskään samalle tasolle kuin tapa, jolla moniulotteisia naisia käsitellään.

Romaanin isoin kauneusvirhe on pyrkimys kerronnalliseen täydellisyyteen: lopetuksessaan Turtschaninoff pyrkii päättämään jokseenkin kaikki repsottamaan jääneet langanpäät, sulkemaan sellaisetkin osajuonet, jotka olisi ehkä ollut tyydyttävämpää jättää auki. Viimeiset luvut näyttävät luonnollisen lopun jälkeen kirjoitetuilta irrallisilta lisäyksiltä. Kokonaisuutta tämä ei kuitenkaan onnistu pilaamaan. Naondel on hieno kirja.

Jukka Laajarinne

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/17.