Kirjat – Markus Leikola: Teidän edestänne annettu

Markus Leikola
Teidän edestänne annettu

WSOY

Markus Leikola tunnetaan monipuolisena kirjailijana, jolta on julkaistu niin tietokirjoja, runoutta kuin kolumnejakin. Teidän edestänne annettu on hänen toinen romaaninsa – yli tuhatsivuinen järkäle. Ja mitä kaikkea kansien väliin mahtuukaan!

Ristillä riippuva Jeesus alkaa empiä. Oliko hänen varmasti määrä uhrautua juuri ihmiskunnan puolesta? Parasta varmistaa, ettei kaikkivaltias sittenkin tarkoittanut simpansseja, ovathan simpanssit ja ihmiset niin lähellä toisiaan, että kosmisessa mittakaavassa asiasta voi helposti erehtyä. Tuumasta toimeen, ja niinpä viidakoihin syntyy kaivattu simpanssivauva Hesus. Sattuman ja ihmisten oikuista Hesus ei kuitenkaan ehdi kauan seurata simpanssikunnan syntejä tai viattomuutta, kun hän jo päätyy ihmettelemään 1900-luvun ihmiseloa.

Pyörteitä riittää natsien lääketieteellisistä laboratorioista Eichmannin oikeudenkäyntiin, jaetusta Berliinistä kiistellylle Pyhälle maalle ja kristikunnan historian hämäriin. Kehyskertomuksesta siirrytään kohdattujen hahmojen, luettujen kirjeiden ja löydettyjen kirjojen sisäkertomuksiin.

Leikola kuljettaa lukijaa paikasta ja ajasta toiseen välillä hitaasti viipyillen, välillä niin että päätä huimaa. Ja se hahmokavalkadi: on juutalaisia, natseja, palestiinalaisia, iranilaisia; historiallisia ja keksittyjä henkilöitä halki Euroopan, Lähi-idän ja Amerikan – ja saadaanpa soppaan sotkettua jopa Sherlock Holmes. Jottei rönsyilevä aikajana suotta jäisi vain parintuhannen vuoden mittaiseksi, nousevat painavan sanansa sanomaan myös bakteerit, jotka olivat täällä kauan ennen meitä.

On vihollisia ja ystäviä, liittojen solmimista ja murtumista. Rajoilla ja muureilla tehdään meitä ja toisia vuoroin kenestäkin. Syyllisyyttä podetaan ja väistellään. Monet hamuavat valtaa ja omaa etuaan, toiset pyrkivät edistämään itseään suurempaa hyvää aina siinä kuitenkaan onnistumatta.

Kiehtovaa on myös historian olosuhteiden ja tiedon kietoutuminen yhteen. Tieto hukkuu tai on vaaraksi, kun vallassa olijat määrittävät oikean opin ja kerettiläisyyden. Toisten tietämys tai kyvyt ohitetaan, kun taas toiset käyttävät häikäilemättä hyväksi tilaisuuksia kartuttaa tietoaan menetelmien eettisyydestä piittaamatta. Kulkutaudit kietoutuvat kulttuurihistoriaan, mistä olemme saaneet myös tosielämässä muistutuksen. Epävarmuuden ja epäilyn keskelläkin joskus parasta ja kauneinta on luottaa toiseen ihmiseen.

Ei johdu vain romaanin pituudesta, ettei kaikkea kiinnostavaa voi mahduttaa yhteen arvioon. Ennen kaikkea syy on kirjan huikeassa runsaudessa, valtavassa tietopohjassa ja mielikuvituksellisuudessa. Kerronta tuo mieleen paikoin sukusaagan, paikoin historiallisen mysteerin, paikoin fantastisen ilottelun tai jopa tieteisjännärin.

Asialliseen proosaan sekoittuu aimo annos intertekstejä ja kielellä leikittelyä. Usein nokkeluus piristää, mutta toisinaan myös ärsyttää: täytyykö vakavaksi romaaniksi asemoidun teoksen edelleen ottaa spekulatiivisiin elementteihin etäisyyttä ironisoimalla? Näin eeppinen eepos saisi olla anteeksipyytelemättömän eeppinen.

Varsinkin historiasta innostuneet saavat romaanista takuulla irti paljon, mutta hatara vuosilukumuistikaan ei estä nauttimasta kirjan käänteistä. Lukija tuntee olevansa hyvissä käsissä, ja kokonaisvaikutelma on ihailtavan hallittu. Poikkeuksellinen suoritus.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/20.

Kirjat – Kim Liggett: Armonvuosi

Kim Liggett
Armonvuosi

The Grace Year
Suom. Leena Ojalatva. Karisto

Kim Liggettin Armonvuosi-romaani paaluttaa teemansa jo kirjan alkuun valituilla lainauksilla. Ensimmäinen niistä on Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanista ja toinen William Goldingin Kärpästen herra -klassikosta. Valinnat kuvastavat hyvin Liggettin teoksen sisältöjä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat syrjäiseen ja eristäytyneeseen Garnerin piirikuntaan. Vain karskit turkistenmetsästäjät uskaltautuvat paikkakuntaa ympäröiville metsäisille vuoristoseuduille. Muun muassa pohjoismaalaisista siirtolaisista koostuva yhteisö on hurmoshenkisen uskonnollisuuden läpitunkema, todellinen taivas maan päällä. Tai näin ainakin miehet väittävät. Käytännössä uskon oppeja käytetään lähinnä vain naisten alistamiseen.

Tytöille taotaan jo pienestä pitäen päähän, että naisten tärkeimpiä avuja ovat säyseys, tottelevaisuus ja miesten miellyttäminen. Naisilla ei ole mitään sanansijaa piirikunnan asioissa tai aviomiehen valinnassa. Naimakauppojen jälkeen vaimot ovat miehensä yksityisomaisuutta, jota sopii kohdella miten huvittaa.

Mikäli on liian ruma tai tuittupäinen vaimomateriaaliksi, joutuu pelloille orjatyöhön. Vielä kehnommin käy ”sivistyksen” laitamaille karkotetuille naisille, jotka joutuvat myymään ruumistaan kaupungin himokkaille ja väkivaltaisille ”herrasmiehille” pysyäkseen leivänsyrjässä kiinni.

Jos jotakuta naista epäillään – tai edes syytetään – yhteisön tiukkojen sääntöjen rikkomisesta, on edessä pikainen polttaminen tai hirttäminen. Tämä tarjoaa myös miehille mainion keinon vaihtaa vaimo nuorempaan.

Jotta naiset eivät ryhtyisi edes kuvittelemaan, että heillä on ihmisarvoa, heidät passitetaan 16-vuotiaina ankeaan leiriin, jossa heidän on tultava toimeen miten parhaiten taitavat. Tämän ”armonvuoden” aikana heidän tulisi löytää omat yliluonnolliset kykynsä sekä puhdistautua näistä syntisistä taikavoimista.

Ankarien olosuhteiden kurittamasta leiristä palaavat naiset ovat sekä henkisesti että fyysisesti totaalisesti murskattuja. Kaikki eivät edes palaa, sillä leiriä ympäröivissä metsissä heitä vaanivat armottomat saalistajat. He nylkevät kiinni saamansa tytöt mahdollisimman julmasti ja myyvät pilkottujen teinien palaset kaupungin miehille, jotka uskovat lihassa piilevän potenssia kasvattavia voimia.

Romaanin päähenkilö on 16-vuotias Tierney, joka valmistautuu omaan armonvuoteensa. Hän on luonteeltaan jääräpäinen, paremmasta maailmasta unelmoiva kapinallinen, joka ei haluaisi alistua miesvallan alle. Mutta kuinka yksi tyttö voisi muuttaa vuosikymmeniä vaalittuja perinteitä ja elämäntapoja?

Liggettin romaani kuvaa oivallisesti sortoyhteiskunnan rakenteita ja vääristyneitä ajattelumalleja – kapsahtaen saarnaamaan vain hetkittäin. Alun yhteisökuvauksessa on voimaa, mutta komeimmille siivilleen kirja nousee kohtauksissa, joissa armonvuottaan viettävien tyttöjen leiri sortuu väkivaltaiseen mielipuolisuuteen. Kun kateus, kilpailuvietti ja mielen synkimmät pohjavireet ottavat vallan aivopestyissä tytöissä, on lopputulos tuikirumaa katsottavaa.

Näiden värisyttävien kokemusten jälkeen koittaa eräänlainen suvantovaihe, joka on kuitenkin tarpeen loppunousua silmälläpitäen. Kirjan viitisenkymmentä viimeistä sivua onnistuvatkin yllättämään aivan toiseen tapaan kuin aiempien jaksojen ennalta-arvattavat käänteet. Samalla ne tarjoilevat lukijalle lukuisia tunteita soittelevia, vahvasti koskettavia kohtauksia.

Monista muista YA-dystopioista poiketen Liggettin romaanilla on tärkeää sanottavaa yhteiskunnallisista rakenteista, jotka riivaavat myös todellista maailmaa. Hyvä niin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/20.

Kirjat – Lotta Dufva: Limbodusa

Lotta Dufva
Limbodusa
Otava

Euroopasta paenneet ihmiset juhlivat Italian ja Tunisian välissä sijaitsevalla Lampedusan saarella ylikansallisen Eurodef-puolustusyrityksen tyrannian kaatumista. Suomesta saarelle salakuljetettu Ingrid ei osaa iloita muiden mukana, vaikka oli itse aloittamassa vallankumousta. Hänen rakastettunsa ei ole täällä, eikä mikään tunnu miltään.

Näin alkaa Lotta Dufvan esikoisromaani Limbodusa, ”rakkaustarina ja vallankumous”. Ingrid kuvaa vuoroin arkeaan Lampedusan välitilassa, vuoroin muistelee, mitä Helsingissä ja Euroopassa tapahtui aiemmin. Kuinka hän opiskeli kieliä ja kirjallisuutta, strippasi hengenpitimiksi surkeassa räkälässä ja tutustui politiikkabloggariksi ja valtiotieteiden opiskelijaksi ryhtyneeseen entiseen Eurodefin palkkasotilaaseen, Suomalaiseen. Rakkaus roihahtaa, ja samalla alkaa kyteä myös vallankumouksen liekki. Kaksikko päättää yhdistää voimansa, Ingridin sanan säilän ja Suomalaisen karisman.

Dufvan lähitulevaisuusdystopiassa on paljon kutkuttavia yksityiskohtia. On vihamielisyyksien ja inflaation runtelema Eurooppa, joka valuu yksityisen puolustusyrityksen vallan alle. On Helsingin maisemia, tuttuja katuja ja rantoja uudessa valossa. On koulutuksen kurjistamista, nuorison epätoivoista vimmaa, somekanavia ja verkkofoorumeita.

Kielellinen kirjokin ilahduttaa: kerronnassa vilahtelee yleis- ja puhekieltä, totalitarismin tueksi konstruoitua yleiseuroa, fraaseja lukuisilla eurooppalaisilla kielillä. Parhaiden perinteiden mukaisesti kärjistyneen tilanteen siemeniä on helppo löytää nykytodellisuudesta: demokratianvastaisia voimia, pelkoon ja vihollisuuksiin perustuvaa maailmankatsomusta. Eurooppalaisten pakolaisten sijoittaminen välimerelliseen limboon ei voisi juuri allegorisempaa olla.

Romaanin alku koukuttaa kuin kirpeänsuolainen sitruunasalmiakki, antaa juuri sellaista kiihkoa, kapinaa ja punkhenkistä sekoilua kuin takakansi lupaa. Kun kerrontaratkaisu muuttuu kirjan keskivaiheilla, muuttuvat kuitenkin myös sävy, teematkin. Räväkkyys saa entistä synkempiä pohjavireitä.

Ratkaisu on toisaalta perusteltu, toisaalta myös romaanin heikkous. Ingridin näkökulmasta täytyy irrottautua, jotta voi kertoa sen, mitä hän ei tiennyt tai ymmärtänyt – mutta samalla aiempi kuvaileva, lukijan päätelmille ja mielikuvitukselle varaa jättävä kerronta vaihtuu puuduttavaksi selittämiseksi. Hahmoille ei jää enää tilaa muotoutua lukijan päässä, ja niin huikeatkin paljastukset tuntuvat vain paasaamiselta, henkilöt alkavat kalskahtaa ontoilta. Nihilistinen kyynisyys maistuu kahmalokaupalla annosteltuna erehdyttävästi naiiviudelta.

Eriparisuudestaan huolimatta Dufvan romaani on erittäin virkistävä tulokas. Se on kunnianhimoinen, vetävä ja häpeilemätön. Etenkin kieli viehättää, joten Dufvalle on syytä toivoa pitkää ja antoisaa kirjailijanuraa.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/20.

Kirjat – Johanna Sinisalo : Vieraat

JohannaSinisaloVieraatWEB

Johanna Sinisalo
Vieraat
Karisto

Johanna Sinisalon tuorein romaani sukeltaa tamperelaisen pikkulapsiperheen ruuhka-arkeen, jossa alkaa tapahtua kauheita.

Kahvilayrittäjänä uraa tekevä, MasterChef-tv-sarjasta tunnettu Essi ehtii käydä kotona lähinnä vain nukkumassa. Tällä välin kirjanpitäjän ammatista hoitovapaalla oleva Siiri turhautuu kotiarkeen puhumattoman taaperon kanssa. Kuopuksen kielelliset vaikeudet harmittavat vanhempien lisäksi perheen toista lasta, varhaiskypsää Sissiä, joka päättää etsiä keinoja auttaa veljeään.

Juoni etenee vuoroin Essin, Siirin ja Sissin näkökulmista, ja samat tapahtumat täydentyvät kolmesta erilaisesta tulkinnasta. Kollaasitekniikkaa hyödyntävään tekstiin on sulautettu suoran kerronnan lisäksi sähköpostikeskusteluja ja lehtijuttuja.

Sinisalon takuuvarma valtti, tarkkanäköinen psykologinen kuvaus ei ole menettänyt teräänsä. Perheasetelmaan hiipii hiljalleen pelottavia sävyjä, kun kuusivuotias Sissi alkaa tutkailla oman ruumiinsa erikoisia tuntemuksia, kuin ääniä, joita muut eivät kuule.

Siirin narratiivissa tarkastellaan osuvasti luonteeltaan neuroottisen vanhemman huolestumista lapsen pienistä ja isommista terveysongelmista. On sisaruskateutta, turvaverkkojen puutetta, riippuvuutta työssäkäyvän vanhemman aikatauluista ja epäreiluuden kokemuksia elämän kavennuttua pelkän kodin kokoiseksi.

Essin kohdalla esille nousevat uraäidin ajankäyttöhaasteet, trendikahvilan hektisen arjen pyöritys, vaativan luonteenlaadun aiheuttamat kahnaukset sekä pakonomainen julkisuushakuisuus. Parisuhteen hankaluuksia kuvataan hyvin tunnistettavasti, tosin paikoin vahvat henkilökuvaukset käyvät pari askelta karikatyyrin puolella.

Sinisalon teksti on jälleen kerran tehokasta ja iskevää, ja tarinan vetävyys säilyy loppuun asti. Perheen periaatteessa onnellinen lähtötilanne luisuu uskottavalla tavalla vähän kerrallaan kriisiä kohti, kunnes päätyy varsinaiseen syöksykierteeseen. Vanhemman pelkoa lapsen puolesta hyödynnetään taitavasti. Ruuvia väännetään näppärästi tiukemmalle, kunnes sen paremmin hahmot kuin lukijakaan eivät voi enää olla varmoja siitä, mitä on tapahtumassa ja mihin se vielä johtaa. Siirin hiipivä vainoharhaisuus yltyy yhtä matkaa Sissin kokeilujen hurjistumisen kanssa.

Sissi muodostaa kirjoja ja verkkolähteitä salaa lukemalla kokonaisvaltaisen selitysmallin kokemilleen tuntemuksille. Sen perusteella hän ryhtyy toimiin, joilla hän tarkoittaa hyvää, mutta joilla on odotettua vakavampia seurauksia.

Kirjan suurin vahvuus, ja samalla sen heikkous, on Sissin poikkeuksellinen älykkyys ja hänen sisäisen maailmansa kuvaus. Lapsen ja aikuisen todellisuuksien ristiriidat ovat juonen polttopiste, ja ne tuodaan taitavasti ilmi; pinnan alla kuplii jatkuvasti asioita, joita aikuiset eivät tajua, mutta jotka lapselle ovat päivänselviä ja loogisia. Sankariksi pedattu lapsihahmo on kuitenkin hieman liiankin aikuismainen ja koherentti yrityksissään systemaattisesti kohentaa pikkuveljensä neuropsykologista tilaa.

Tarinan keskeinen scifi-idis, aivo-suolistoakselin yhteys ja sen konkreettiset ilmentymät, on kutkuttava ja kantaa loppuun asti. Juonta sekoittavia tekijöitä olisi kuitenkin voinut karsia, kuten Essin vaikeaa isäsuhdetta ja siitä juontuvia yliluonnollisia viittauksia, samoin kuin Sissin erikoisen kokemusmaailman toistumista Essin lapsuusmuistoissa.

Psykologinen kauhumomentti voimistuu kirjan viimeiselle sivulle asti. Lopulta mahdollisuus painaa Sissin tekemiset villaisella katoaa tragedian hyökynä.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/20.

Kirjat – Heikki Kännö: Runoilija

KannoRunoilijaKansiWEB

Heikki Kännö
Runoilija
Sammakko

Kylmänä, tammikuisena iltana vuonna 1888 kiertävän teatterin leiriin raahautuu kuolemankielissä oleva nuori mies. Tämä Aurelian lienee sama runoilija, jota etsitään murhasta – syyttä tai syystä, kukapa tietää. Wasilewskin teatteriseurue päättää silti ottaa pahoinpidellyn karkurin hoiviinsa, onhan kynäniekalle käyttöäkin Goethen Faustin esitysversion hiomisessa.

Näin alkaa Heikki Kännön kolmannen romaanin, Runoilijan, ensimmäinen näytös. Kirjan näyttämölle hoipertelee Aurelian Benn, kaltoinkohdeltu runosielu, häikäilemätön ja kitkerä opportunisti, oman elämänsä Faust. Aurelianin mukana kuljetaan Ranskan maaseudulla, Torinon oopperapiireissä ja Nietzschen filosofinkammioissa. Kaiken yllä häilyy arvoituksellinen sudenkasvoinen mies, nukkemestari, tämän muunnelman Mefistofeles.

Vaan miksipä tyytyä vain yhteen sieluun tai pohjatekstiin – eikä Kännö tyydykään. Goethen lisäksi heijastellaan Bizet’n Carmenia, perehdytään Nietzschen vaiheisiin ja tutustutaan Steinerin esoteerisiin oppeihin. Kuten Kännöä aiemmin lukeneet osaavat odottaa, kulttuurihistoriallisista aineksista punotaan silti jotain aivan omaa. Tosi ja taru, elämä ja taide, todellisuus ja tuonpuoleinen sekoittuvat, virtaavat ja yhdistyvät kirjalliseksi maalaukseksi.

Kun keskeisenä aihelmana toistuu valta, ei kuva ole aina kaunis. Romantisoitu taiteilijaelämäkin on väkivaltaa, välinpitämättömyyttä ja heitteillejättöä – jäämistä yhteiskunnan marginaaliin, parempiosaisten huvitukseksi tai toisten pyrintöjen välineeksi. Valta on myös tulkintaa, esittämistä, lähteiden muokkaamista, kuten silloin kun Elisabeth Förster-Nietzsche hyödyntää sairaan veljensä muistiinpanoja omiin ideologisiin päämääriinsä. Taiteen vangiksi jää yksi jos toinenkin, kun rooli ja identiteetti sekoittuvat tai luomisvoima tyrehtyy. Hahmot rimpuilevat verkoissa, joita eivät ole aina itse edes kutoneet. Vangiksi jää myös lukija, eikä tunne oloaan viattomaksi sivulliseksi. Minunko viihdytyksekseni kaikki tämä julmuus ja kärsimys?

Kännön romaani on alaotsikoltaan ”eli miten veitsellä filosofoidaan”. Fraasi viittaa Nietzschen Epäjumalten hämärään ja sen vasaralla filosofoimiseen. Sanankäyttäjinä Kännöä ja Nietzscheä yhdistääkin tietynlainen runollisuus, jopa leikittelevyys, temaattisesti kyseenalaistamisen ja myyttien purkamisen periaate. Siinä missä Nietzsche on kuitenkin sirpaleiden ja fragmenttien mestari, Kännö luo aineksistaan häkellyttävän eheän illuusion. Romaanin paholaishahmokaan ei vain katko lankoja, vaan myös solmii niitä yhteen.

Valmiita vastauksia ei kuitenkaan heru. Lukijan on tanssittava nuoralla ja katsottava pimeyteen. Takaisin katsoo paitsi se, mitä kirjassa on, myös se, mitä lukukokemukseen itse tuo. Prosessi ei välttämättä ole helppo tai miellyttävä, mutta vaikuttava kyllä. Romaanin alaotsikoksi voisikin anastaa Nietzscheltä myös toisen vaihtoehdon: kirja kaikille eikä kenellekään.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/20.

Kirjat – Ray Bradbury: Voikukkaviiniä

BradburyVoikukkaviiniaKansiWEB

Ray Bradbury
Voikukkaviiniä
Dandelion Wine
Suom. Hanni Salovaara. Vaskikirjat

Ray Bradbury on tunnettu vaikuttavista visioistaan ja kielestä, jolla hän manaa tarinansa eloon. Hänen teoksensa ovat täynnä fantastisia kauheuksia, jotka liukuvat lukijan ihon alle kuin paperiarkin paksuinen pala lämmintä metallia. Sitä kokenut lukija osaa odottaakin.

Vuodelta 1957 kotoisin oleva Voikukkaviiniä tekee kuitenkin hämäysliikkeen ja näpäyttää luunapin keskelle otsaa.

Eletään kesää 1928. Tai tarkemmin: eletään kesä 1928. Illinoisin Green Townissa lämpö on hiipinyt tummuviin iltoihin ja pihakeinut kaivetaan vajoista. Päivän laskettua aikuiset juovat jääteetä ja limonadia, kun lapset juoksevat pihoilla tai makaavat verannoilla vanhempiensa juttuja kuunnellen.

Douglas Spauldingille kesä on toisaalta täysin tuttu, toistuva ilmiö, ja samalla uniikki kokemus, jota ei voi verrata mihinkään aikaisempaan. Se on täynnä seikkailuja ja tunteita, menetystä ja havaintoja. Havainnoista hätkähdyttävin on tajuaminen, että hän on elossa. Tokihan jokainen tietää olevansa elossa, jos kysytään, mutta asiantilan itsenäinen tajuaminen on huima juttu.

Koska Voikukkaviiniä pohjautuu pitkälti Bradburyn omiin lapsuusmuistoihin, kerronnan vuossa ei poukkoile taikuutta, silkkaa fantasiaa tai yliluonnollista kauhua. Tämä ei kuitenkaan rajaa pois magiaa. Ja Douglasin, hänen kahta vuotta nuoremman veljensä Tomin ja heidän ystäviensä kesä on totisesti maaginen.

Kaupungin virkaatekevä pellepeloton väsää perheensä ihastukseksi ja kauhistukseksi, lähinnä kyllä kauhistukseksi, onnellisuuskoneen. Samaan aikaan seutua piinaa suorastaan myyttiset ulottuvuudet saanut sarjamurhaaja Yksinäinen vaeltaja. Lisäksi sisällissodassa palvelleen eversti Freeleighin talosta löytyy aikakone. Unohtaa ei sovi myöskään Madame Tarotia, satoja vuosia vanhaa ennustajaa, jonka Napoleon upotti aikoinaan vahaan – ja joka on nyt pakotettu sylkemään ulos ennustuskortteja pelihallissa.

Kuinka tosia nämä asiat ovat? Se vaatii tiukkaa pohdintaa, mutta varmaa on, että Douglasille ja muille pojille ne ovat totisinta totta. Ja mikseivät olisi?

Selvärajaista spefiä halajavalle Voikukkaviiniä voi olla outo kokemus. Kirjan fantastinen taika ja sielua kouraiseva kauhu kun eivät kumpua pelkästään siitä, mitä sivuilla sanotaan, vaan myös siitä, miten se sanotaan. Ja tässä kohtaa Bradburyn kerrassaan mestarillinen kyky laatia kokonainen mikrokosmos amerikkalaisen pikkukaupungin auringon paahtamille kaduille pääsee täysiin oikeuksiinsa.

Temppu on siinä, että lukiessa ei tarkkaile ja havainnoi. Sen sijaan on heittäydyttävä sanojen vietäväksi ja elettävä koko vuoden 1928 järisyttävä kesä Douglasin kanssa, juostava hänen rinnallaan uusissa lenkkareissa. Silloin pääsee myös kokemaan erään maailman todellisimmista rakkaustarinoista.

Green Town on tuttu paikka jo varhaisemmasta Bradbury-suomennoksesta Paha saapuu portin taa (ensipainos nimellä Painajainen). Kaupunkiin on palattu myös mm. vuonna 2006 ilmestyneessä Farewell Summer -romaanissa, joka jatkaa Dougin tarinaa.

Voikukkaviiniä on kirja, jota en tiennyt haluavani lukea ennen kuin olin jo uppoutunut sen maailmaan. Jouduttuani sieltä pois kaipaan jo takaisin. Romaani on omiaan nostattamaan nostalgisia tunteita ja herättämään kaihon omaan myyttiseen lapsuusaikaan, jota ei ehkä koskaan ollut sellaisena kuin sen muistaa.

Shimo Suntila

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/20.

Kirjat – Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

KarilaPienenHauenWEB

Juhani Karila
Pienen hauen pyydystys
Siltala

Elina Ylijaakolla on ongelma. Hänen on matkustettava joka kesä takaisin kotikonnuilleen Itä-Lapin syrjäseuduille ja kalastettava pienestä mutaisesta lammesta hauki. Tämä on tehtävä muutaman päivän kuluessa tai muuten tapahtuu jotain pahaa.

Tällä kertaa Elinaa vaivaa kuitenkin epäonni, sillä lammen rannalle tupsahtaa näkki – tuo klassikkoteoksistakin tuttu iki-ihana pahis – joka päättää ottaa kalan ja koko lammen suojelukseensa. Ihan kuin tässä ei olisi tarpeeksi, naisella on myös toinen ongelma: hänen perässään on poliisi, Janatuinen, joka epäilee häntä murhasta.

Näistä lähtökohdista alkaa Juhani Karilan kolmas teos, joka on omalaatuinen matka mystisten olentojen täyttämään Itä-Lappiin. Karila ei juuri tuhlaa aikaa siihen, että selittäisi, miksi mytologian olennot ovat palanneet pohjoiseen, vaan imaisee lukijan suoraan tapahtumien keskellä. Sen verran hän kuitenkin paljastaa, että Lapin ja Suomen väliin on isketty raja, jonka pohjoispuolella eivät mitkään vakuutukset ole enää voimassa. Se riittää.

Näkökulmahenkilöinä toimivat niin Elina kuin Janatuinenkin. Välillä palataan takaumissa Elinan lapsuuteen ja nuoruuteen ja raotetaan sitä, kuinka nykytilanteeseen on päädytty. Janatuisen jaksot ovat täynnä pienimuotoista, absurdia komiikkaa, joka syntyy siitä, ettei Janatuisella ole minkäänlaista kokemusta oudoista olennoista. Ja siinä vaiheessa kun ihastuttava peijooni hyppää Janatuisen matkaan, on lukijan sydämestä haukattu iso pala auton takapenkille.

Janatuinen joutuu kerta toisensa jälkeen outoihin tilanteisiin ja hämmästelee sitä, miten olkia kohauttaen kyläläiset tuntuvat suhtautuvan kaikkiin taianomaisiin asioihin. Matkalla kohdataan iso joukko värikkäitä hahmoja, joista kirjailija maalaa jo muutamalla virkkeellä eläviä henkilöhahmoja, todellisia karaktäärejä. Nämä pääsevät oikeuksiinsa etenkin nasevassa dialogissa. Elinan osuudet – vaikka huumoria on niihinkin ripoteltu – ovat surumielisempiä ja paikoin jopa sydäntä riipiviä.

Vetävän tarinan taustalla kulkee lähes huomaamattomasti Karilan kommenttiraita ihmisen vaikutuksesta ympäristöön. Vaikutuksesta, jolta eivät ole turvassa edes myyttiset, yliluonnolliset olennot. Samalla teos pohdiskelee oivaltavasti yksittäisen ihmisen valintoja ja niiden seurauksia, rakkauden voimaa (ja voimattomuutta!), syyllisyyttä ja anteeksiantoa. Tätä kaikkea tukee Karilan rikas kieli ja hänen kykynsä vaihtaa tunnelmaa ja tyyliä luvusta toiseen. Kirja etenee muutenkin niin sulavasti ja vaivattomasti, että sitä ei voi kuin ihailla.

Teos hyödyntää pohjoisia myyttejä taiten. Karila upottaa metelit, peijoonit, näkit, noidat ja riivaajat syvälle tarinansa sisään, eikä jätä niitä vain pintakiilloksi. Hän ei turhaan selittele outoja olentoja puhki ja keksii väliin omiaan. Tämä on tärkeää, sillä liian usein kotimaisessa reaalifantasiassa tai maagisessa realismissa ammennetaan mielikuvituksettomasti kalevalaisesta kuvastosta tai jostain vastaavasta. Karila ei tähän sorru. Pienen hauen pyydystys tuntuu raikkaalta ja kiihottaa mielikuvitusta.

Karilan huumorissa on jotain samaa kuin Veikko Huovisen ja Arto Paasilinnan teoksissa parhaimmillaan. Tämän yhdistäminen maagisiin elementteihin sekä lappilaiseen ja pohjoiseen mytologiaan tuottaa todella toimivan kokonaisuuden. Lopulta lukija ei voi kuin ihmetellä, kuinka pieni hauki osoittautuikin maagiseksi vonkaleeksi. Aikamoista.

Aleksi Kuutio

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/20.

Kirjat – Peter Høeg: Sinun silmiesi kautta

HoegSinunSilmiesiWEB

Peter Høeg
Sinun silmiesi kautta
Gennem dine øjne
Suom. Sanna Manninen. Tammi

Kun Peterin ystävä, miltei hänen veljenään kasvanut Simon, yrittää itsemurhaa, Peter kuulee sairaanhoitajalta erikoisesta neuropsykologisesta tutkimusyksiköstä. Laitoksen tutkimusohjelma kehittää aivokuvannusmenetelmien ja graafisen projektion yhdistelmää, jonka avulla on mahdollista nähdä ja kokea traumatisoituneen koehenkilön tietoisuus.

Voisiko menetelmästä olla apua Simonille? Peter pääsee yksikön johtajan, Lisan puheille. Sattumoisin myös Lisa on hänen lapsuudenystävänsä – onnettomuuden takia hän ei kuitenkaan muista lapsuuttaan. Yhdessä ensin Peter ja Lisa, sitten kaikki kolme, ryhtyvät tarkastelemaan teknologian mahdollisuuksia päästä käsiksi tiedostamattomaan, unohtuneeseen, omaan ja toisen ihmisen kokemukseen.

Høeg kutoo kiehtovan, reaalifantastisen kudelman lapsuuden siteistä, traumoista ja muistoista. Miten ihminen havaitsee ja muistaa elämäänsä? Entä miten siitä muodostuu oman elämän kertomus, joka voi kahlita tai vapauttaa? Romaani etenee syvälle mielenfilosofian ja neurotieteiden kysymyksiin ja spekuloi ajatuksella, että ihmisen tietoisuus ei ole vain fyysiseen kehoon rajautuva emergentti ilmiö – vaan jotain, mikä on mahdollista jakaa toisen kanssa ja jolla voi myös muuttaa kaikille yhteistä todellisuutta.

Juonen edetessä romaanin Peter Høeg -niminen päähenkilö joutuu matkustamaan myös omaan tietoisuuteensa. Kumpi oikeastaan on illuusio, kokemus erillisyydestä vai tunne toisen ihmisen kohtaamisesta? Hahmojen lapsuus näyttäytyy toisaalta maagisena, toisaalta hyvin tunnistettavana kuvauksena siitä, miten lapsen mutkaton suhtautuminen tekee mahdottomasta mahdollista. Kaiken muun painavan tematiikan ohella on siis kyse myös aikuisuuden ja lapsuuden luonteesta, kuten Høegin romaaneissa usein.

Høegin kerronta on pakotonta, nykyhetken ja menneisyyden elementit on rytmitetty hyvin. Sanna Mannisen sujuvasti virtaava suomennos antaa lukijan uppoutua häiriöttä hahmojen maailmaan ja mielenmaisemaan kuin se heijastettaisiin kolmiulotteisena kuvana verkkokalvoille. Siinäpä samalla romaanin tärkeä metaviesti: kirjoittamisen ja kirjapainon teknologia avaa meille ovia toisen ihmisen tajunnasta – ja kulttuurisesta tajunnasta – kumpuaviin eläviin todellisuuksiin.

Siis hyviä uutisia ihmisyydestä ja tietoisuudesta kiinnostuneille lukijoille: ei tarvitse hankkia ketamiinia ja uusinta neurotekniikkaa päästäkseen syvälle tajunnan perimmäisten kysymysten ääreen. Voi vain avata esimerkiksi juuri tämän kirjan.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/20.

Kirjat – Margaret Atwood: Testamentit

AtwoodTestamentitWEB

Margaret Atwood
Testamentit
The Testaments
Suom. Hilkka Pekkanen. Otava

Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanin jatko-osaa saatiin odottaa 35 vuotta – eikä teos valitettavasti voisi olla enää yhtään ajankohtaisempi.

Kirjan tapahtumia peilaa väistämättä edelliseen romaaniin ja siitä tehtyyn huippusuosittuun tv-sarjaan sekä yleiseen maailmantilanteeseen. Mieleen nousevat Yhdysvaltojen latvasta laho presidentti, aborttitilanteen huonontuminen ympäri maailmaa, #metoo-liike ja transihmisten oikeudet. Vielä Orjattaresi-romaania lukiessani pidin Gileadin fundamentalistikristityn valtion misogyynisiä olosuhteita aikansa eläneinä ja pohjimmiltaan epäuskottavina. En pidä enää.

Testamentit-romaanin juoni etenee kolmen hahmon näkökulmasta. Yksi Gileadin kulissien takaisista johtohahmoista, Lydia-täti, kirjoittaa salaisia muistelmiaan. Niissä hän kuvailee uskonnollisen vallankaappauksen kulkua ja omaa osuuttaan siinä. Hänen myöhemmät vaiheensa eivät nekään aseta Gileadin johtajia tai häntä itseään kovin mairittelevaan valoon.

Erinomaisesti suomennettu teksti on kuivan humoristista, yhtä aikaan sarkastista ja lempeää. Muistelmista ilmenee vanhan naisen sympatia olosuhteiden uhreja ja hankalassa tilanteessa tehtyjä valintoja kohtaan. Lydian ääni tuntuu jossain määrin olevan Atwoodin oma ääni – se ei milloinkaan lakkaa olemasta pistävän terävä niitä kohtaan, joiden tavoitteena on muiden alistaminen. Lydia-täti ei myöskään kaunistele päätöksiään. Tehtyjen valintojen kautta lukijan eteen hahmottuu erittäin pitkää peliä pelaava rautanyrkki, joka on kaikkein säälimättömin itseään kohtaan.

Toinen kertojanääni kuuluu Daisy-tytölle. Hän asuu Kanadassa ja elää tavanomaista elämää hiljaisten, pelokkaiden vanhempiensa kanssa – kunnes kohtalokas päivä paljastaa dramaattisia seikkoja hänen syntyperästään.

Daisy on nuriseva teini, joka etsii kapinahengelleen kohdetta ja päätyy vastoin tahtoaan monien lankojen muodostaman verkoston keskipisteeksi. Hänen kokemusmaailmansa asetetaan kontrastiin gileadilaisen elämänmenon kanssa paikoin melko alleviivaten.

Romaanin kolmas keskiö on Agnes Jemima, joka tarkastelee Gileadin teokratiaa sisältäpäin. Hänen kauttaan valottuu, miten naisia sosiaalistetaan sortoyhteiskunnan jäseniksi. Luku- ja kirjoituskielto, avioliittopakko sekä miesten suorittamat avoimet ja peitellyt alistamisteot ovat sinänsä tuttua kuvastoa. Agnesin näkökulmassa uutta on sosiaaliluokkien sisäinen nokittelu ja pikkumainen vallantavoittelu. Hänen ja vapaammin kasvaneen Daisyn mielenmaisemien erot kuvastavat tehokkaasti Gileadin vääristymiä.

Kirjassa hyödynnetään koko lailla samoja elementtejä kuin Orjattaresi-romaanissa: arki on tukahduttavaa, pinnan alla muhii kapinahenki, odottamaton apu tulee yllättäviltä tahoilta ja edessä on jännittävä pakomatka. Kokonaisuutena Testamentit on silti ansiokas jatko-osa, jonka maalaama visio totalitaarisesta, ultrakonservatiivisesta yhteiskunnasta on nykyisin vielä hyytävämpi kuin 35 vuotta sitten.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/19.

Kirjat – Liu Cixin: Synkkä metsä

LiuCixinSynkkaMetsaWEB

Liu Cixin
Synkkä metsä
Heian senlin
Suom. Rauno Sainio. Aula & Co

Synkkä metsä on toinen osa kiinalaisen Liu Cixinin Muistoja planeetta Maasta -trilogiaa. Kyseessä on Isaac Asimovin ja Arthur C. Clarken hengessä kirjoitettu huikea tieteissaaga, jossa koko ihmiskunnan olemassaolo asettuu vaakalaudalle.

Kakkosromaanin alussa eletään synkissä tunnelmissa. Maapalloa lähestyy Trisolaris-aurinkokunnasta valloittajalaivasto, jonka teknologia on huomattavasti ihmiskuntaa edellä. Samaan aikaan Trisolariksesta saapuneet eriskummalliset Sofonit ovat estäneet fysiikan perustutkimuksen etenemisen. Tämän oheen ne tarkkailevat aivan kaikkea, mitä Maassa tapahtuu.

Epätoivoisessa tilanteessa YK sekä Planetaarinen puolustusneuvosto päätyvät erikoiseen ratkaisuun: koska ainoastaan ihmisten ajatukset ovat suojassa Sofonien tarkkailulta, Maapallon vastastrategian suunnittelu annetaan neljän erikoisyksilön tehtäväksi. Kullekin Seinänkohtaajalle luovutetaan lähes rajattomat resurssit, joiden avulla heidän tulisi kehittää juonia trisolarislaisten pään menoksi – ideoita, joista he eivät saa hiiskahtaa kenellekään.

Yksi Seinänkohtaajista on tähtitieteilijä Luo Ji, joka on aikoinaan tutkinut kosmista sosiologiaa. Itsekeskeisenä ja laiskanpuoleisena miehenä Luo Ji käyttää saamansa resurssit kuitenkin siihen, että hankkii itselleen unelmiensa vaimon ja kotikartanon. Ihmiskunnan tulevasta kohtalosta hän ei voisi vähempää välittää. Jostain selittämättömästä syystä trisolarislaiset ottavat kuitenkin juuri hänet silmätikukseen.

Synkkä metsä on uskomattoman rikas romaani. 700-sivuisen tiiliskiven mittaan päähenkilöiksi nousee useita hahmoja, jotka omalta osaltaan avittavat ihmiskunnan kehitystä ja pohjustavat tulevaa taistelua trisolarislaisia vastaan. Kirjassa käydään laajalla skaalalla läpi niin ihmisten reaktioita ulkoavaruudesta saapuvaan uhkaan kuin mahdollisia teknologisia edistysaskelia. Keskusteluissa esitelmöidään, filosofoidaan, haikaillaan, pohdiskellaan ja ideoidaan.

Lopulta toivottomuuden ajasta hypätään parisataa vuotta tulevaisuuteen, jolloin Maapallo ja sitä hallitseva tunnelma on aivan toisenlainen kuin kirjan alkupuolella. Mittavuudessaan muutos vaikuttaa epäuskottavalta, mutta oivallusten tuoksinassa moinen seikka ei hirveästi häiritse.

Cixin tykittää kehiin monenmoisia visioita, joista ei ihmeen tuntua puutu. On suuria suunnitelmia, teknologisia saavutuksia, valtavia avaruuslaivastoja ja ihmismielen ronkintaa. Väliin kirjailijan maalaama näkemys on hyvinkin pessimistinen, mutta hetkittäin kerronta kohoaa uuden aamuruskon siiville. Tämän pyörityksen keskellä lukija ei voi kuin ihastella Cixinin mielikuvituksen lentoa – joka kuitenkin aina pyrkii olemaan kytköksissä tieteellisten teorioiden tarjoamiin aitoihin kehitysmahdollisuuksiin.

Yhtä hyvin ei toimi romaanin inhimillinen puoli. Ajatus ideologisten mielialojen muokkaamisesta poliittisten kaaderien voimin voitaneen pistää kirjailijan kotimaan piikkiin. Hämmennystä herättävät kuitenkin käsitys koko ihmiskuntaa aidosti yhdistävistä perimmäisistä arvoista sekä yleiset ilmapiirivaihtelut, jotka vaikuttavat aivan jokaisen kansalaisen tunnetilaan.

Pahiten mennään silti metsään, kun kuvioihin astuu rakkaus. Cixinin kyky kirjoittaa romanttista kuvastoa on lähinnä Harlekiini-romaanien tasolla. Niinpä saamme luettavaksemme mm. sellaisia sanataiteen kukkasia kuin ”naisen hymy oli kuin auringon valollaan täyttämä kastepisara, joka keveästi tippui kuivimpaan paikkaan hänen sydämessään” ja ”hänen yhä lapsenomainen, pehmeä äänensä ja lähteenraikas hymynsä silittivät Tylerin voipunutta sielua kuin enkelin hellät kädet”.

Jos kykenee poistamaan mielestään romaanin satakunta kehnointa sivua, käsissä on erinomaisen kiehtova vanhan koulukunnan tieteisromaani. Teos, jonka äärellä mieli lentää sfääreihin, jotka aiemmin ovat jääneet käymättömiksi korpimaiksi.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/19.