Elokuvat – The Ice Tower

The Ice Tower
– La tour de glace

Sijaisperheessä vaatimattomissa oloissa elävää Jeannea (Clara Pacini) ei hymyilytä. Maaseudun alkutalvi tarjoaa teini-ikäiselle orpotytölle huonoja virikkeitä: lehdettömiä puita, räntäisiä vuoria, pimeyttä, kylmyyttä ja ankeutta. Rinteessä saa sentään paarustaa, ja illalla voi lukea pienelle sisarpuolelle H. C. Andersenin Lumikuningatarta ja unelmoida jostakin paremmasta. Kaupungista lähetetyssä postikortissa on lumoava kuva hyvin valaistusta luistinradasta. Eräänä päivänä Jeanne lähtee.

Lumisessa kaupungissa ei ole tuttuja, ja yösijan tarpeessa Jeanne murtautuu elokuvastudion kellariin. Rakennuksessa filmataan Lumikuningatarta. Aluksi Jeanne seuraa elokuvantekoa sivusta, mutta pian hänet vedetään mukaan tapahtumiin.

Ohjaaja Lucile Hadžihalilović on tehnyt upean aikuisten satuelokuvan. Valaistus, lavastus, värit ja linssivalinnat luovat maagista tunnelmaa. Valkokankaalla kimaltelee ja heijastelee: on kristalleja, peilejä (filmin ranskankielisessä nimessä sanalla ”glace” on kaksoismerkitys: se tarkoittaa paitsi jäätä, myös peiliä), astioita, huulikiillettä, glittermaskaraa. Myös itse elokuva on tietenkin heijastus todellisuudesta.

Mystistä lumousta rakennetaan myös hillityllä ääniraidalla. Filmissä puhutaan verrattain vähän, ja taustoissakin vaalitaan hiljaisuutta. Sitäkin merkittävämmiksi muuttuvat ne äänet ja sanat, joita kuullaan, sekä ne, joita ei kuulla. On kohtauksia, joissa katsoja tulee otetuksi sisään elävään, tavattoman todentuntuiseen äänimaisemaan. Vilun pystyy suorastaan aistimaan.

Kimmellykset viittaavat Andersenin satuun, jossa paholaisen peilin sirpaleet paitsi heijastavat myös suurentavat ihmisten pahuuden. Kun Lumikuningatarta näyttelevä suuri tähti, Cristina (Marion Cotillard), näkee itsestään otettuja otoksia, hän on tyytymätön ja epätoivoinen. Kylmä ja paha roolihahmo on epämieluisa, mutta näyttää silti korostavan hänen omaa piittaamatonta, jopa julmaa käytöstään. Hänen ja Jeannen, kahden yksinäisen, välille muodostuu kuitenkin voimakas, vaarallinen yhteys. Lumikuningatar vaatii lähimmiltään uhreja. On lähdettävä taas, mutta jäärouvan kanssa vai tämän luota?

Marion Cotillard on työskennellyt Hadžihalilovićin ohjauksessa myös mestariteoksessa Innocence (2004). Nyt hän näyttelee vaarallista ja piinattua Cristinaa väkevän jännitteisesti. Clara Pacini on teinitytön rooliin vähän liian vanha, mutta ruumiillistaa Jeannen surullisen-uteliaan katseen ja varautuneisuuden hienosti. Kumpikin hahmo huokuu arvoituksellisuutta: heidän sisällään myllertäviä suruja ja kaipuita ei selitetä puhki.

Psykologinen selittelemättömyys on osa satuelokuvan traditiota. ”Aikuiset” toimivat niin kuin toimivat, ja protagonistille heidän todellisuutensa näyttäytyy vieraana, paikkana, jossa ei ainakaan aluksi osaa toimia. Lapsi itse taas on puolityhjä taulu. Useimmissa tilanteissa Jeannekin ajelehtii johdateltavana ja ohjailtavana, mutta koettelemusten myötä hän itsenäistyy ja löytää oman voimansa. Vaikka hän kasvaa aikuisten maailmaan, Hadžihalilović ei riko lumousta. Tyttö saa jäädä mysteeriksi, joka kenties aikanaan houkuttelee pienen sisarpuolensa lähtemään omalle tutkimusmatkalleen.

Jukka Laajarinne – 5 tähteä

Suomen ensi-ilta 28.8.

Elokuvat – Deathstalker

Deathstalker

Kanadalaisohjaaja Steven Kostanski on erikoistunut kopioimaan vanhojen B-luokan genreleffojen kasariestetiikkaa kieli kainaloa lutkuttaen. Tähtivaeltajassa hänen luomuksistaan on arvosteltu mm. Manborg (2011) ja Psycho Goreman (2020). Samalla hilpeällä linjalla, mutta selvästi isommalla budjetilla jatkaa barbaarifantasia Deathstalker. Se nojaa suoraan samannimiseen kasarileffaan, joka sai aikoinaan peräti kolme jatko-osaa.

Filmi käynnistyy riemastuttavasti, kun pahuuden örkkimörkit, dreadiitit, lahtaavat kasan haarniskoituja ihmisritareita. Jo ihan ensimmäisissä kuvissa katkeava kaula suihkii verta kuin tulviva Tonava. Myöhemmin taistelukentän ruumisröykkiöiden keskelle ilmaantuu barbaarisoturi Deathstalker (Daniel Bernhardt), joka lahtaa kaikki yhä paikalla olevat dreadiitit. Sen jälkeen hän ei todellakaan yritä auttaa haavoittuneita, vaan ryhtyy ryöväämään arvoesineitä kuolleilta ja kuolonkielissä makaavilta.

Sormusten ja muun omaisuuden ohessa hänen näppeihinsä tarttuu mystinen amuletti. Sen varastaminen osoittautuu virhearvioksi, sillä kyseinen esine on kirottu, eikä siitä pääse eroon edes yrittämällä. Lisäksi amulettia halajaa käsiinsä ylimaallisen pahuuden kajahtanein ylipappi, maailmanvaltaa hamuava velho Nekromemnon (Nicholas Rice). Niinpä Deathstalker saa peräänsä dreadiitti-laumojen lisäksi toinen toistaan eriskummallisemman näköisiä hirviöitä ja palkkionmetsästäjiä.

Aivan yksin Deathstalker ei sentään joudu taistelemaan pahuuden voimia vastaan, sillä hänen kumppaneinaan häärivät sekä voimiltaan vähemmän tarkka velhonkäppänä Doodad (äänenä Patton Oswalt) että Brisbayne (Christina Orjalo), tuo naispuolisista varkaista taitavin ja tarmokkain.

Onnistuuko kolmikko päihittämään Nekromemnon ja tämän kätyrit? Saako Deathstalker kouriinsa supermiekan, jossa on neljä valtavaa terää? Kakkiiko paavi kikkareita?

No avot! Tämähän on ihan täydellistä herkkua kaikille kökköviihteen ystäville. Mukaan on ahdettu jok’ikinen fantasiaklisee aina kryptisestä ennustuksesta muinaisiin demonijumaliin. Elementtien itsetietoinen höpsöys ja repliikkien korviaraastava idioottimaisuus on vieläpä kohotettu potenssiin kymmenen, joten naurulta on mahdoton välttyä. Kestohymy kohoaa huulille jo siinä vaiheessa, kun kuvaan astuvat dreadiitit, jotka eivät enää selvemmin voisi olla ihmisiä punaisissa kumihirviöpuvuissa.

Muutenkin efektit on toteutettu pääosin kasarityyliin joko monsteriasuilla, maskeilla tai stop motion -animaatiolla. Tietokonetehosteita on hyödynnetty kiitettävän harvakseltaan, mikä lyö kokonaisuuteen ihastuttavan käsityömäisen leiman. Lopputulos on omassa tyylilajissaan useimmiten jopa erinomainen.

Ainoiksi puutteiksi voisi laskea sen, ettei mukana ole ensimmäistäkään vähäpukeista naissoturia, hikisten miesten halipainia tai kohtausta, jossa pahikset hävittävät sankarin synnyinkylän. Nämä aspektit kun olivat 1980-luvun barbaarielokuvissa ihan must-kamaa.

Tosikoille Deathstalkeria on turha suositella, ja markkinointitekstin viittaukset Conan barbaariin ja Taruun sormusten herrasta kannattaa ottaa huumorilla, kuten lienee tarkoituskin. Oikealla asenteella varustettu katsoja saa filmistä joka tapauksesta irti enemmän hubaa kuin rekkalastillisesta Koskenkorvaa.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Elokuvat – Teenage Sex and Death at Camp Miasma

Teenage Sex and Death at Camp Miasma

Jane Schoenbrun on aiemmin käsitellyt kuvaruutujen ja mielen suhdetta esimerkiksi Slender Man -aiheisessa dokumentissa A Self-Induced Hallucination (2018) ja kauhuelokuvassa I Saw the TV Glow (2024). Hänen uusimpansa, Teenage Sex and Death at Camp Miasma, siirtyy kuvaruuduista isommalle kankaalle ja slasher-elokuvien maailmaan.

Tarina kertoo queer-kauhuohjaajasta, Krisistä (Hannah Einbinder), joka suunnittelee vanhan B-leffasarjan uudelleenkäynnistämistä. Camp Miasma -elokuva on aikoinaan poikinut järjettömän määrän huonoja ja ehkä pari ihan hyvääkin jatko-osaa.

Sarjan keskiössä on Little Death, lampeen hukutettu transseksuaalinen nuori. Hän nousee elokuva toisensa jälkeen yhä uudelleen lutakon pohjasta ja teurastaa leirikeskuksen väkeä ilmastointikanavan venttiili päässään. Uusi versio ei kuitenkaan saa toisintaa vanhoja transfobisia asenteita, vaan sen täytyy olla jotakin aivan muuta.

Kris haluaa ehdottomasti omaan versioonsa mukaan alkuperäisen elokuvan scream queenin, Billyn (Gillian Anderson). Tämä on jo vuosikymmeniä asunut Camp Miasman kuvauspaikalla, syrjäisellä leirintäalueella, jonne Kris lähtee häntä tapaamaan.

Ja kuten tällaisissa elokuvan tekemistä käsittelevissä filmeissä on tapana, alkaa leffan ja todellisuuden välinen ero hämärtyä.

Teenage Sex and Deathin taustamaalaukset ovat tarkoituksellisen epärealistisia ja etäännyttäviä. Metatasoja riittää. Alkuperäinen elokuva on mieskatseen tuotos, mutta sitä hallitsee Billyn naiskatse – jota taas katsoo ja tulkitsee Krisin nais-/queerkatse. Eläytyykö katsoja filmirullalle esineellistettyyn naishahmoon, joukkomurhaajaan, molempiin – vaiko itseensä? Ja mistä nämä kuvat tulevat?

Einbinder ja Anderson vetävät roolinsa upeasti. Heidän välillään kipinöi ja pirskahtelee. Seksuaalisuutta ja lempeää hulluutta, syvää inhimillisyyttä ja harvinaisen todentuntuista haavoittuvuutta.

Teenage Sex and Death at Camp Miasma on paitsi älyllinen ja rehellinen, myös hauska luomus. Pöljyyksiin asti paisuteltua splatteria tarkastellaan sen verran kaukaa, että se ei itsessään naurata. Sitäkin enemmän hymyilyttää lämminhenkinen huumori, jolla Schoenbrun, Einbinder ja Anderson ihmistä lähestyvät.

Jukka Laajarinne – 5 tähteä

Kirjat – Ian McEwan: Mitä voimme tietää

Ian McEwan
Mitä voimme tietää

What We Can Know
Suom. Jaakko Kankaanpää. Otava

Kirja alkaa hitaasti. Se ei ole Ian McEwanille mitenkään poikkeuksellista. Joskus hänen tekstinsä kiskaisevat mukaansa nopeasti, joskus hitaasti, mutta aina ne tarjoavat juuri sitä, mitä lukija on oppinut odottamaan: Sympaattisia ihmisiä, hitaasti kehkeytyviä kohtaloita, suuria historiallisia ajankohtia ja lempeää hauskuutta. Vain harvoin oikeasti pahoja ihmisiä, vaikka usein he ovatkin pikkusieluisia, ärsyttäviä tai aikaansaamattomia. Ja monesti lopulta aivan uuden näkökulman siihen, mitä aiemmin on kerrottu. Niin tavallaan käy myös nyt.

Mitä voimme tietää alkaa tulevaisuudesta. Ollaan vuodessa 2119. Kirjallisuudentutkija Thomas Metcalfe on erityisen kiinnostunut ”sekoamisen ajasta”, vuosista 2014–2035, jolloin ihmiskunta pisti ranttaliksi eikä lähtenyt korjaamaan virheitään esimerkiksi ilmaston suhteen. Silloin ja sen jälkeen tapahtui paljon, muun muassa suuri merennousu, minkä takia Metcalfe aikalaisineen elää hajanaisilla saarilla ja tekee pitkät matkansa vesiteitse. Ihmisiä on paljon vähemmin kuin sekoamisen aikaan, ja vaikka esimerkiksi internet toimii yhä tiedon valtaväylänä, kaikki on hitaampaa, rauhallisempaa – ja ehkä siksi kirjakin käynnistyy hiljalleen. Maailmantilanteen taustoista kerrotaan suurina vetoina ilman yksityiskohtia.

Aivan erityisesti Thomasia kiinnostaa runoilija Francis Blundy ja tämän vaimo Vivienne. Vuonna 2014 Blundyt järjestivät ystäväpiirilleen illalliset upeassa maaseutukodissaan, ja illan aikana Francis esitti vaimonsa syntymäpäivien kunniaksi kirjoittamansa eeppisen runoelman Korona sinulle, Vivien. Runoudessa korona viittaa tapaan järjestää sonetit kuin kehäksi, jossa loppu kiinnittyy jälleen alkuun.

Thomas yrittää jäljittää kadonnutta, kulttiaseman saanutta koronaa lukemalla Vivienin päiväkirjoja, pariskunnan ja heidän ystäväpiirinsä välistä viestinvaihtoa ja ennen kaikkea kuvittelemalla, kuinka kyseinen tilaisuus, ”toiset kuolemattomien illalliset”, oikeastaan etenivät. Hän luulee tietävänsä erityisesti Vivienin mielenliikkeet jo hyvin tarkkaan.

Kirjan toisessa osassa päästään seuraamaan Vivienin omaa kertomusta – vaan kuinka aukoton sekään on? Ihmiset kertovat, mitä haluavat kertoa, ja aina, kun he muistelevat jotakin, muisto muuttuu. Voimme oikeastaan tietää aika vähän varsinkin toisistamme.

Romaanissa Ian McEwan kyselee samaa kuin vaikkapa ranskalainen Laurent Binet kirjassaan HHhH, tai mitä ovat kyselleet elämäkerturit kautta aikain. Kuinka toisen ihmisen elämästä voi kirjoittaa? Kuinka pitkälle häntä saa tulkita? Miten historiallisista tapahtumista voi uskottavasti kertoa syyllistymättä valehteluun? Saako illallisille keksiä ruokalajin, henkilölle tunteen tai ulkoilmaan tuulenvireen?

Nautinnollisimmillaan Mitä voimme tietää on Vivienin osuudessa. Olen pohjattoman kateellinen McEwanille hänen taitavuudestaan henkilöhahmojen suhteen. Vivien on tunteiden ja motiivien kirjossaan täydellisen uskottava. Hän täyttää kertomuksellaan reippaasti ne aukot, joissa Thomas Metcalfe sata vuotta myöhemmin empii, kaunistelee tai ei ole voinut kuvitellakaan.

Nautin syvästi romaanista. Silti minulle jäi tunne, etten ainakaan välittömästi ymmärtänyt kaikkea, mitä kirjailija yritti sillä sanoa. Tuntuu, että petollisen tietämisen teema kosketti lopulta kirjassa muutakin kuin vain ihmisten tulkintoja toisista ihmisistä.

Tieto, tiedon säilöminen ja sen varassa tehnyt päätökset toistuvat teoksessa monessa muodossa. Internet ja digitaalisen materiaalin ohuus, fyysiset arkistot ja niiden vaikea tavoitettavuus ja vaikkapa ilmastonmuutosta koskeva tieto, joka “suuren sekoamisen” aikaan ei kuitenkaan johtanut mihinkään, vihjaavat, että McEwanilla on ehkä ollut mielessään jokin suurempi yleisväite aiheesta.

Vaan mitäpä minä voisin tietää toisen motiiveista.

Tiina Raevaara

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/26.

Sarjakuvat – Frank Miller & Klaus Janson: Daredevil – Tekijänä Frank Miller, osa 2

Frank Miller & Klaus Janson:
Daredevil: Tekijänä Frank Miller, osa 2

Suom. Topi Makkonen. Egmont

New Yorkin köyhien kujien puna-asuinen piru on jälleen täällä. Daredevil: Tekijänä Frank Miller, osa 2 sisältää tuhdin annoksen nimisankarin klassisia seikkailuja 1980-luvun alun varjoisilta vuosilta. Tällä kertaa Frank Miller vastaa taiteen ohessa myös käsikirjoituksista. Kuvituspuolella hänen apurinaan häärii tussaaja Klaus Janson.

Käsikirjoittajan pallille heittäytyminen ei sujunut Milleriltä heti ihan sutjakkaasti, sillä parissa ensimmäisessä tarinassa on havaittavissa kerronnallista haparointia. Tekstimuotoinen kaupunkitunnelmointi ja dynaaminen kuvakerronta ovat kuitenkin näissäkin jaksoissa kuosissaan. Ja esitelläänhän jo ensimmäisessä tarinassa Millerin ikonisimpiin luomuksiin lukeutuva ninjapalkkasoturi, Matt Murdockin yliopistoaikainen rakastettu Elektra. Seuraavassa jaksossa valokeilaan nostetaan murhanhimoinen Napakymppi, joka on nyt normaaliakin sekavammassa tilassa.

Sekä Elektra että Napakymppi ovat albumissa muutenkin merkittävässä roolissa. Heidän lisäkseen myräkkään jysäytetään Kingpin, tuo rikollisruhtinaista kaikkein massiivisin ja armottomin. Koska tämäkään ei vielä riitä, New Yorkin katoilla hiipivät myös Käsi-nimisen salamurhaajien veljeskunnan ninjasoturit. Mitä katu-uskottavuudessa hävitään, se selkäpiitä kutkuttavassa jännityksessä voitetaan. Lopputuloksena on kovaksikeitettyä toimintatykitystä, jonka liemissä jopa Daredevil on helisemässä.

Tiukkojen taisteluakrobatioiden ja rikollisten juonien ohessa Miller kiinnittää huomiota hahmojen luonteisiin ja motiiveihin, moraaliin ja tragedioihin. Koska Daredevil itse ei periaatteen vuoksi tapa kiinniottamiaan roistoja, hän joutuu pohtimaan, ovatko näiden myöhemmin tekemät murhat käytännössä hänen syytään. Elektra kipuilee puolestaan sen kanssa, ollako tunteeton tappaja vai Daredevilin suojelusenkeli.

Rakkaus vaikuttaa myös Kingpinin ratkaisuihin. Hän haluaisi jättää rikollisen elämän taakseen ja omistautua Vanessa-vaimolleen. Vanhat liittolaiset eivät kuitenkaan katso moista ratkaisua hyvällä silmällä, joten paluu jengin kingiksi saattaa hyvinkin olla edessä.

Vain Napakympin ongelmat ovat yksinkertaisia, sillä hän pähkäilee ainoastaan sitä, kenen leipiin kannattaa kulloinkin liittyä. Kun oma napa on kyseessä, opportunismi ja voittajan puolelle asettuminen ovat parhaita keinoja selvitä naarmuitta vallanhimoisten haikalojen duetosta.

Jytäkesättää kuin pirullinen kujanjuoksu jengisodan tiimellyksessä!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/26.