Tähtivaeltaja 2/26

Kirjat – Ian McEwan: Mitä voimme tietää

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

Ian McEwan
Mitä voimme tietää
What We Can Know
Suom. Jaakko Kankaanpää. Otava

Kirja alkaa hitaasti. Se ei ole Ian McEwanille mitenkään poikkeuksellista. Joskus hänen tekstinsä kiskaisevat mukaansa nopeasti, joskus hitaasti, mutta aina ne tarjoavat juuri sitä, mitä lukija on oppinut odottamaan: Sympaattisia ihmisiä, hitaasti kehkeytyviä kohtaloita, suuria historiallisia ajankohtia ja lempeää hauskuutta. Vain harvoin oikeasti pahoja ihmisiä, vaikka usein he ovatkin pikkusieluisia, ärsyttäviä tai aikaansaamattomia. Ja monesti lopulta aivan uuden näkökulman siihen, mitä aiemmin on kerrottu. Niin tavallaan käy myös nyt.

Mitä voimme tietää alkaa tulevaisuudesta. Ollaan vuodessa 2119. Kirjallisuudentutkija Thomas Metcalfe on erityisen kiinnostunut ”sekoamisen ajasta”, vuosista 2014–2035, jolloin ihmiskunta pisti ranttaliksi eikä lähtenyt korjaamaan virheitään esimerkiksi ilmaston suhteen. Silloin ja sen jälkeen tapahtui paljon, muun muassa suuri merennousu, minkä takia Metcalfe aikalaisineen elää hajanaisilla saarilla ja tekee pitkät matkansa vesiteitse. Ihmisiä on paljon vähemmin kuin sekoamisen aikaan, ja vaikka esimerkiksi internet toimii yhä tiedon valtaväylänä, kaikki on hitaampaa, rauhallisempaa – ja ehkä siksi kirjakin käynnistyy hiljalleen. Maailmantilanteen taustoista kerrotaan suurina vetoina ilman yksityiskohtia.

Aivan erityisesti Thomasia kiinnostaa runoilija Francis Blundy ja tämän vaimo Vivienne. Vuonna 2014 Blundyt järjestivät ystäväpiirilleen illalliset upeassa maaseutukodissaan, ja illan aikana Francis esitti vaimonsa syntymäpäivien kunniaksi kirjoittamansa eeppisen runoelman Korona sinulle, Vivien. Runoudessa korona viittaa tapaan järjestää sonetit kuin kehäksi, jossa loppu kiinnittyy jälleen alkuun.

Thomas yrittää jäljittää kadonnutta, kulttiaseman saanutta koronaa lukemalla Vivienin päiväkirjoja, pariskunnan ja heidän ystäväpiirinsä välistä viestinvaihtoa ja ennen kaikkea kuvittelemalla, kuinka kyseinen tilaisuus, ”toiset kuolemattomien illalliset”, oikeastaan etenivät. Hän luulee tietävänsä erityisesti Vivienin mielenliikkeet jo hyvin tarkkaan.

Kirjan toisessa osassa päästään seuraamaan Vivienin omaa kertomusta – vaan kuinka aukoton sekään on? Ihmiset kertovat, mitä haluavat kertoa, ja aina, kun he muistelevat jotakin, muisto muuttuu. Voimme oikeastaan tietää aika vähän varsinkin toisistamme.

Romaanissa Ian McEwan kyselee samaa kuin vaikkapa ranskalainen Laurent Binet kirjassaan HHhH, tai mitä ovat kyselleet elämäkerturit kautta aikain. Kuinka toisen ihmisen elämästä voi kirjoittaa? Kuinka pitkälle häntä saa tulkita? Miten historiallisista tapahtumista voi uskottavasti kertoa syyllistymättä valehteluun? Saako illallisille keksiä ruokalajin, henkilölle tunteen tai ulkoilmaan tuulenvireen?

Nautinnollisimmillaan Mitä voimme tietää on Vivienin osuudessa. Olen pohjattoman kateellinen McEwanille hänen taitavuudestaan henkilöhahmojen suhteen. Vivien on tunteiden ja motiivien kirjossaan täydellisen uskottava. Hän täyttää kertomuksellaan reippaasti ne aukot, joissa Thomas Metcalfe sata vuotta myöhemmin empii, kaunistelee tai ei ole voinut kuvitellakaan.

Nautin syvästi romaanista. Silti minulle jäi tunne, etten ainakaan välittömästi ymmärtänyt kaikkea, mitä kirjailija yritti sillä sanoa. Tuntuu, että petollisen tietämisen teema kosketti lopulta kirjassa muutakin kuin vain ihmisten tulkintoja toisista ihmisistä.

Tieto, tiedon säilöminen ja sen varassa tehnyt päätökset toistuvat teoksessa monessa muodossa. Internet ja digitaalisen materiaalin ohuus, fyysiset arkistot ja niiden vaikea tavoitettavuus ja vaikkapa ilmastonmuutosta koskeva tieto, joka “suuren sekoamisen” aikaan ei kuitenkaan johtanut mihinkään, vihjaavat, että McEwanilla on ehkä ollut mielessään jokin suurempi yleisväite aiheesta.

Vaan mitäpä minä voisin tietää toisen motiiveista.

Tiina Raevaara

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/26.

Sarjakuvat – Frank Miller & Klaus Janson: Daredevil – Tekijänä Frank Miller, osa 2

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , , ,

Frank Miller & Klaus Janson:
Daredevil: Tekijänä Frank Miller, osa 2
Suom. Topi Makkonen. Egmont

New Yorkin köyhien kujien puna-asuinen piru on jälleen täällä. Daredevil: Tekijänä Frank Miller, osa 2 sisältää tuhdin annoksen nimisankarin klassisia seikkailuja 1980-luvun alun varjoisilta vuosilta. Tällä kertaa Frank Miller vastaa taiteen ohessa myös käsikirjoituksista. Kuvituspuolella hänen apurinaan häärii tussaaja Klaus Janson.

Käsikirjoittajan pallille heittäytyminen ei sujunut Milleriltä heti ihan sutjakkaasti, sillä parissa ensimmäisessä tarinassa on havaittavissa kerronnallista haparointia. Tekstimuotoinen kaupunkitunnelmointi ja dynaaminen kuvakerronta ovat kuitenkin näissäkin jaksoissa kuosissaan. Ja esitelläänhän jo ensimmäisessä tarinassa Millerin ikonisimpiin luomuksiin lukeutuva ninjapalkkasoturi, Matt Murdockin yliopistoaikainen rakastettu Elektra. Seuraavassa jaksossa valokeilaan nostetaan murhanhimoinen Napakymppi, joka on nyt normaaliakin sekavammassa tilassa.

Sekä Elektra että Napakymppi ovat albumissa muutenkin merkittävässä roolissa. Heidän lisäkseen myräkkään jysäytetään Kingpin, tuo rikollisruhtinaista kaikkein massiivisin ja armottomin. Koska tämäkään ei vielä riitä, New Yorkin katoilla hiipivät myös Käsi-nimisen salamurhaajien veljeskunnan ninjasoturit. Mitä katu-uskottavuudessa hävitään, se selkäpiitä kutkuttavassa jännityksessä voitetaan. Lopputuloksena on kovaksikeitettyä toimintatykitystä, jonka liemissä jopa Daredevil on helisemässä.

Tiukkojen taisteluakrobatioiden ja rikollisten juonien ohessa Miller kiinnittää huomiota hahmojen luonteisiin ja motiiveihin, moraaliin ja tragedioihin. Koska Daredevil itse ei periaatteen vuoksi tapa kiinniottamiaan roistoja, hän joutuu pohtimaan, ovatko näiden myöhemmin tekemät murhat käytännössä hänen syytään. Elektra kipuilee puolestaan sen kanssa, ollako tunteeton tappaja vai Daredevilin suojelusenkeli.

Rakkaus vaikuttaa myös Kingpinin ratkaisuihin. Hän haluaisi jättää rikollisen elämän taakseen ja omistautua Vanessa-vaimolleen. Vanhat liittolaiset eivät kuitenkaan katso moista ratkaisua hyvällä silmällä, joten paluu jengin kingiksi saattaa hyvinkin olla edessä.

Vain Napakympin ongelmat ovat yksinkertaisia, sillä hän pähkäilee ainoastaan sitä, kenen leipiin kannattaa kulloinkin liittyä. Kun oma napa on kyseessä, opportunismi ja voittajan puolelle asettuminen ovat parhaita keinoja selvitä naarmuitta vallanhimoisten haikalojen duetosta.

Jytäkesättää kuin pirullinen kujanjuoksu jengisodan tiimellyksessä!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/26.

Kirjat – Mats Strandberg: Muusa

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

Mats Strandberg
Muusa
Musan
Suom. Antti Immonen. Like

Muusa on erittäin taitavasti rakennettu ”slow burn” -painajainen, jonka keskiössä ovat taiteilijuuden mytologia ja kaikkien himoitseman luovuuden pimeä puoli. Taiteen tekemistä ei romantisoida vaan se kuvataan vaarallisena ja orjuuttavana, parhaimmillaan lähes jumalallisena, pahimmillaan kirouksena.

Sitkeästä kirjoitusjumista kärsivä Hedda saa kollegaltaan kutsun tulla etsimään kadonnutta luovuuttaan tämän kuuluisan kulttuuriperheen syrjäiseen kartanoon. Hyväksyttyään kutsun Hedda tuntee tarinansa alkavan kipinöidä. Mutta taiteilijakodin juhannusidylli osoittautuu pian kauniiksi ansaksi, sillä inspiraatio ei ole ilmaista.

Kirjan päähenkilöt ovat monimutkaisia, syvästi inhimillisiä ja osittain myös vastenmielisiä. He käyvät kiinnostavia keskusteluita taiteilijoita ympäröivistä myyteistä ja riivaavista kysymyksistä: syntyykö suurin taide kärsimyksestä, tuleeko inspiraatio ihmisen sisältä vai ulkopuolelta ja omistaako lopulta taide taiteilijansa? Hahmojen välistä kitkaa ja kunnianhimoista kisailua on herkullista seurata.

Muusa on täynnä vahvaa symboliikkaa, ja pakanallinen juhannusjuhla toimii hienosti romaanin keskipisteenä. Juhannus edustaa uhreja ja uudistumista, ja sen perinteiset rituaalit saavat kirjassa lopulta synkemmän merkityksen. Upea kartano ei ole pelkkä tapahtumapaikka vaan lähes elävältä tuntuva luovuuden lähde ja toisaalta klaustrofobinen taiteen alttari. Ympäröivä, rehevä luonto on kaunis mutta sekin sisältää omat tappavat salaisuutensa.

Parasta kirjassa on juuri tämä tihenevä tunnelma. Juhannus lähestyy, kartanosta löytyy aina vain syvempiä kerroksia, ja ahnaasti hunajan parissa ahkeroivat mehiläiset kuhisevat pesissään pihalla. Kaikkialla on niin paljon taidetta, että yltäkylläisestä inspiraatiosta humaltunut Hedda alkaa kokea tajuntaa hämärtäviä hallusinaatioita. Hän aistii vaaran, mutta ei välitä siitä tarpeeksi ennen kuin on liian myöhäistä.

Muusa on hyytävä, psykologisesti tarkkanäköinen romaani, joka varmasti puhuttelee kaikkia taiteentekijöitä sekä lukijoita, joita kiinnostavat luovuuden ja ihmisyyden pimeä puoli. Päihdyttävin lukukokemus aikoihin.

Melina Marras

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/26.

Sarjakuvat – Hal Foster: Prinssi Rohkea – Laulava miekka

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Hal Foster
Prinssi Rohkea: Laulava miekka
Suom. Sauli Santikko. Jalava

Harold ”Hal” Fosterin (1892–1982) luoma Prinssi Rohkea on yksi amerikkalaisen sanomalehtisarjakuvan suurimpia klassikoita. Sunnuntaisin kokosivun koossa ilmestynyt sarja käynnistyi vuonna 1937 ja jatkuu yhä, vaikka Foster itse jättäytyi sivuun vuonna 1980.

Suomeksi kuningas Arthurin aikoihin sijoittuvaa ritariseikkailua on aiemmin julkaistu niin albumimuodossa kuin Kippari Kalle ja Mustanaamio-lehdissäkin. Nyt ilmestynyt Prinssi Rohkea: Laulava miekka -albumi käsittää sarjan satakunta ensimmäistä sivua. Se on sekä väritykseltään että suomennokseltaan mahdollisimman uskollinen alkuperäiselle versiolle.

Tarina käynnistyy prinssi Rohkean nuoruudesta, jolloin hänen kuningasisänsä ja äitinsä sekä joukko heille uskollisia sotilaita joutuivat pakenemaan kotimaastaan Thulesta. He löytävät uuden asuinpaikan soiden ympäröimältä saarelta Britanniasta. Jo tuolloin Rohkea on nimensä mukaisesta hullunrohkea, mutta myös utelias, kyvykäs ja nopea oppimaan. Taistelutaitojakin tulee harjoiteltua, sillä kun hän ensi kertaa kohtaa yhden Arthurin Pyöreän pöydän ritareista, hän asettaa tavoitteekseen päästä itsekin istumaan samaisen huonekalun ääreen.

Mutta pelkkä polttava halu ei välttämättä avaa tietä arvostetun ritarin asemaan. Varsinkin kun kuumapäisyys ja yli-innokkuus saattavat Rohkean pulaan jos toiseenkin. Niinpä hän päätyy aloittamaan uransa sir Gawainin aseenkantajana. Tämän jälkeen luvassa on toinen toistaan vaarallisempia seikkailuja, joissa Rohkean täytyy käyttää kaiken neuvokkuutensa päihittääkseen itseään huomattavasti suurempia vihollislaumoja. On petollisia juonia punovia aatelisia, Pohjolasta saapuvia viikinkisotureita ja kaksintaisteluista nauttivia ritareita. Sekä tietenkin se pakollinen pelastettava neitokainen – johon tosin liittyy useampikin yllättävä tarinallinen käänne.

Tutuiksi käyvät Camelotin linna, kuningas Arthur ja velhomestari Merlin. Fantasian puolelle kurkottavat myyttiset jättiläiseläimet, peikot sekä suonoita, joka ennustaa, ettei Rohkea tule koskaan elämässään kokemaan onnea ja mielenrauhaa.

Vaikka Prinssi Rohkea edustaakin tarinankerronnallisesti sarjakuvan muinaismuotoja, joita sävyttävät puhekuplattomuus sekä ruutuihin ladotut tekstipalkit, etenee Fosterin teksti- ja kuvakuljetus todella vetävästi. Tarina ja sen esitystapa sieppaavat mukaansa. Väkivallassakaan ei säästellä, sillä jopa puhtaalla sydämellä varustettu oikeamielinen sankari tappaa vastustajansa ilman huolen häivää. Paikoin kerrontaa keventää varsin onnistunut huumori.

Lopullisen niitin Prinssi Rohkean maailmanmaineeseen iskee tietenkin Fosterin piirrosjälki, joka on uskomattoman komeaa, pikkutarkkaa ja realistista. Muutamilla ensisivuilla ollaan vielä pienten ruutujen puristuksissa, mutta hyvinkin pian Foster ryhtyy hyödyntämään sekä isompia ruutuja että dynaamisia sivusommitelmia. Kokonaisuuden kruunaa upea väritys, joka hivelee silmää jopa monen metrin päästä.

Antakaa kirotun kalvan ja lumotun miekan iskeä tulta turisemaan!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/26.

Sarjakuvat – Sunna Kitti: Kuriton planeetta

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Sunna Kitti
Kuriton planeetta
Zum Teufel

No nyt jylisee! Sunna Kittin lähes 200-sivuinen Kuriton planeetta, osa 1: Yön olennot -albumi pamauttaa peliin eeppisen kokoluokan tieteistoimintaa. Jo sarjakuvan ensimmäinen aukeama, jossa Krisu, yksi tarinan keskushenkilöistä, päräyttelee maastossa moottoripyörällään, on niin mestarillisesti piirretty, että moiseen jälkeen ei moni yllä.

Itse taide on vahvasti manga-vaikutteista. Tämä näkyy peruspiirrosjäljen ohessa myös ruutujaottelussa, kuvakuljetuksessa ja hahmojen ulkoisessa olemuksessa. Monien mangojen tapaan tyylikkääseen mustavalkografiikkaan tuodaan lisävirtaa erilaisten rasterien ahkeralla hyödyntämisellä. Lopputulos on täyteläisen onnistunutta.

Tarinapuolikin toimii, vaikka heittääkin lukijan suoraan syvään päätyyn räpistelemään. Ensiaukeaman päätteeksi Krisu kohtaa reikäiseen ponchoon sonnustautuneen Boriksen, joka kyselee, mitä ihmettä tyttö tekee näin kaukana erämaassa. Ja vieläpä silmät paljaana ja ilman näkijämatoa. Siinä vaiheessa, kun Boris haluaa ottaa Krisulta parin desilitran verinäytteen varmistaakseen, että tämä on ihminen, tyttö kaasuttaa tiehensä. Seuraavalla sivulla selviää, että Boriksen käytös johtui siitä, että hän oli lukenut väärää planeettaa koskevan soluttautumisohjeiston.

Eikä tämä jää suinkaan ainoaksi kerraksi, kun juonen sekaan heitellään aivan yllättäen ihastuttavan kajahtanutta huumoria.

Nyt siis tiedämme, että Boris ei ole kotoisin Maapallolta. Mutta kuka hän oikein on, mistä hän tulee ja mitä hän tekee planeetallamme ovat kysymyksiä, joihin ei saada kovinkaan nopeasti vastauksia. Jostain syystä hän kuitenkin esittää sijaisopettajaa lukiossa, jossa Krisu ja hänen kaveripiirinsä opiskelevat. Tähän värikkääseen jengiin tutustutaankin seuraavaksi.

Sitten juoni kurvaa 20 vuotta taaksepäin Devon-planeetalle. Siellä Boriksen peiteroolina toimii pappi-lääkäri-lakimies-kolmoisammatti. Valmistelussa ovat seurapiirihäät, jotka päätyvät kaaokseen ja lähes 40 sivun mittaiseen toimintakohtaukseen.

Lukijaa heitellään kuin lastua laineilla, eikä hän voi muuta kuin yrittää pitää päänsä pinnalla ja luottaa siihen, että taiteilija tietää, mitä on tekemässä. Ja kyllähän Kitti tämän hanslaa. Hahmoja, juonielementtejä ja ihmeellisiä käänteitä on vinha määrä, mutta jotenkin kokonaisuus pysyy kasassa ja tarjoilee todella mielikuvituksellisen, vauhdikkaan ja aivoja potkivan tieteistykityksen.

Kuriton planeetta, osa 2 tänne ja heti!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/26.

Sunna Kitti esiintyy Finnconissa La 11.7. klo 12:00 Natura XI -salissa.

Kirjat – Adrian Tchaikovsky: Shroud

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , , ,

Adrian Tchaikovsky
Shroud
Tor Books

Turun Finnconin (10.–12.7.) kunniavieraaksi saapuva Adrian Tchaikovsky on useaan otteeseen palkittu brittiläinen tieteis- ja fantasiakirjailija. Hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat Children of Time -trilogia (2015–2022) sekä Shadows of the Apt -kirjasarja (2008–2018). Vierailun kunniaksi häneltä saadaan heinäkuussa suomeksi Lukinvalo-romaani (Spiderlight, 2016).

Ahkeran kynänikkarin tuorein julkaisu on kuitenkin vuonna 2025 englanniksi ilmestynyt Shroud-romaani.

Kirjan maailmassa ihmiskunta puskee yhä syvemmälle avaruuteen. Kokonaisia aurinkokuntia tyhjennetään resursseista, jotta pitkä marssi voi jatkua. Myös ahtaissa avaruushabitaateissa elävät kansalaiset on valjastettu tämän tavoitteen edistämiseen. Heidän jokainen hetkensä kuluu suuren päämäärän palveluksessa. Mitä hyödyllisempi olet, sitä todennäköisemmin pääset etenemään elämässäsi. Tosin tästä ratas koneistossa -elämästä on karsittu pois ihmisarvoinen onni ja ilo.

Kaiken taustalla kuikii ajatus siitä, että mitä laajemmalle ihminen on levittäytynyt, sen todennäköisempää on, ettei mikään yksittäinen katastrofi voi pyyhkiä ihmiskuntaa olemattomiin.

Tarina käynnistyy Prospector413-aurinkokunnasta, josta on tarkoitus tulla yksi ihmiskunnan etenemisen välietapeista. Sieltä paljastuu jotain ennenkuulumatonta: kaasujättiläistä kiertävä kuu, joka ulvoo kakofonista sähkömagneettista äänimattoa. Kuun tutkiminen osoittautuu lähes mahdottomaksi paikallisten olosuhteiden takia. Ongelmia aiheuttavat painovoima, kaasukehä, paine ja lämpötila, jotka ovat ihmisille tappavia – eivätkä droonitkaan pärjää sen paremmin tässä ikuiseen pimeyteen vajonneessa ympäristössä.

Mutta vaikka päähenkilö kuinka alkuun toistelee, ettei ihmisillä ole mitään asiaa tähän helvettiin, niin sinnehän hän päätyy – kuten jo prologista käy ilmi.

Tchaikovsky on luonut romaaniinsa hämmästyttävän vieraan maailman erikoisine elämänmuotoineen. Ihmeen tuntua soittelevia ja ihmismielin lähes käsittämättömiä visioita vyöryy eteen käytännössä joka sivulta. Ja kun tähän ympäristöön heitetään pari ihmistä huonosti maastoon sopivassa kapselissa, niin lienee selvää, että luvassa on epätoivoinen selviytymistaisto ja lukuisia aivoja raastavia kauhunhetkiä.

Lisäpontta tarinaan tuovat jaksot, joissa kerrataan kuun omituisten olentojen evoluutiota ja sen mukanaan tuomia erikoisia selviytymis- ja kukoistamisstrategioita. Ja vaikka romaanin hahmot pohtivatkin pitkään, saattaisiko kuusta löytyä älyllistä elämää, niin lukijoille tämä käy ilmi jo pätkistä, joissa tapahtumat nähdään alieneiden kuulokulmasta. Vaikka tämä temppu syökin osan olentojen vieraudesta, tuo se hienosti esiin, kuinka erilaisin tavoin todellisuutta voi tulkita.

Hitaasta liikkeellelähdöstä huolimatta Shroud on päräyttävän kunnianhimoinen, aivot räjäyttävä tieteisvisio, jonka mielikuvituksellisuuden edessä voi vain kumartaa. Varsinkin kun mukaan on ympätty teemoja, jotka koskettavat mm. ihmisten rajoittunutta kykyä nähdä ja ymmärtää ympäröivää todellisuutta. Minuuden häilyvästä käsitteestä ja ihmisten omahyväisyydestä nyt puhumattakaan.

Huutaa kuin eläin!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/26.

Kirjat – Niilo Sevänen: Unten kruunu

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , , ,

Niilo Sevänen
Unten kruunu
Gummerus

”Voi pieni Sorkkajalka. Minä näytän sinulle kätketyt ihmeet ja aarnihautojen salaisuudet, opetan sinulle kaiken, mitä sinun tarvitsee tietää. Miten huudat tuulta, sidot sinistä liekkiä, vedät kuun alas taivaalta ja keskustelet vainajien kanssa… Mitä muuta pieni lapsi voisi toivoa?”

Unten kruunu on Niilo Seväsen eeppisen Ikitalvi-fantasiatrilogian toinen osa. Toisin kuin usein, se ei kärsi trilogian keskivaiheen ongelmista. Käytännössä kirja päihittää jopa sarjan erinomaisesti käynnistäneen Ikitalven polku -romaanin. Temppu, jota pidin ennalta mahdottomana.

Vuoden 1007 Eurooppaan sijoittuvan tarinan siemenet on kylvetty vuonna 1000. Tuolloin Maailmansärkijäksikin kutsuttu Valkoinen noita marssi petoineen Dublinista Roomaan ja toi mukanaan maanosaa yhä piinaavaan ikitalven. Nyt autioitunutta ja raunioitunutta Roomaa ympäröi läpipääsemätön musta metsä, jonka luonnottomien puiden katveessa ei yksikään lintu laula tai hiiri vikise. Sitä, mistä metsä on tullut ja minne noita on päätynyt, ei tiedä kukaan.

Unten kruunu käynnistyy kolmella tarinalinjalla. Yhtäällä on leskikeisarinna Theofana, joka matkaa 300 ratsumiehen saattueessa kohti Roomaa. Hän on etsimässä kadonnutta poikaansa, keisari Ottoa, eikä anna minkään tai kenenkään tulla tavoitteidensa tielle. Joukkion mukana kulkee myös seitsemän vuotta uinunut Dublinin viikinkikuningas Trym Tulikieli, joka ei muista, kuinka aikoinaan päätyi Kalevan maan metsiin tai sitä, kuinka sittemmin kadotti rakkaan vaimonsa ja lapsensa.

Ankarien talvimyrskyjen keskellä pyristelevä seurue kohtaa matkallaan sekä tuhottuja luostareita että nälkäänäkeviä ihmisiä. Samalla aukeavat niin Theofanan kokemukset vuoden 1000 myllerryksissä kuin Trymin muistia kahlinneet lukotkin.

Ajattarien hyökkäyksen jäljiltä pientä Halla-tyttöä saattanut seurue on hajonnut. Useiden mystisten tahojen tavoittelema Halla ja hänen seitsensorminen bardi-enonsa Orfeus ovat päätyneet mustan metsän siimekseen, jossa he kohtaavat outojen varjolasten kolmikon. Mestarinsa pettänyt palkkamiekka Skadi, rautanaamion taakse kasvonsa kätkevä Silfúr ja omia juoniaan punova puhuva kettu Repolainen ovat puolestaan löytäneet toisensa ja lähtevät etsimään Hallaa ja Orfeusta synkän metsän uumenista.

Sevänen on luonut eepoksensa taustalle omintakeisen maailman, jossa yhdistyvät lumoavin tavoin pohjoisen myytit, viikinkitarut, kreikkalais-roomalaiset mytologiat, Kalevalan runoelmat ja Euroopan historia. Kristinuskon opetukset törmäävät vanhoihin jumaliin, ja uskomusten taistossa ristinpalvojat hävittävät surutta tieltään kaikki, jotka eivät suostu alistumaan yhden jumalan seuraajiksi.

Tarinan edetessä vastaan tulee niin peikkoja, huldria, hiidenvuohia, hämärän väkeä, tuulessa supattavia aaveita kuin alisen petojakin. Lisäksi tilaa saavat mm. Toscanan luolakappeliin suljettu auguuri, salaperäinen Kuuneito, pohjoisen tietäjä ja tuhannen virstan kulkija Asbjörn Yksikäsi sekä unten maailmassa liikkuva korppi Mustasulka, joka asuu kätkettyjen polkujen takana.

Päheitä tunteita nostattavat myös monet tapahtumapaikat, kuten Orvieton kukkulaan koverretut ikiaikaiset luolakäytävät sekä pikimustien helvetinköynnösten peittämä Rooma, jonka raunioiden keskeltä kohoaa alisen sirpaleita kuin painajaisista nousseina torahampaina.

Kerronnan myötä moni kutkuttava arvoitus saa ratkaisunsa. Hallan perimä ja mahdit kuoriutuvat esiin. Repolaisen emäntä paljastuu ja Iki-Äidin olemus käy ilmi. Päähenkilöiden luonnekuvaus syvenee ja menneisyyden salat tulevat päivänvaloon. Mutta paljon jää myös pimentoon, odottamaan trilogian seuraavaa osaa.

Unten kruunu on uskomattoman rikasta ja koukuttavaa luettavaa. Tarina on tulvillaan mielikuvitusta kiihottavia elementtejä, ja teksti soljuu kuin unelma. Lähes 500-sivuisen romaanin haluaisikin ahmia yhdellä istumalla. Ja käydä sen jälkeen välittömästi seuraavan kirjan kimppuun.

Silkkaa parhautta!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/26.

Niilo Sevänen esiintyy Finnconissa La 11.7. klo 13:00 Natura XV -salissa.