Ian McEwan
Mitä voimme tietää
What We Can Know
Suom. Jaakko Kankaanpää. Otava

Kirja alkaa hitaasti. Se ei ole Ian McEwanille mitenkään poikkeuksellista. Joskus hänen tekstinsä kiskaisevat mukaansa nopeasti, joskus hitaasti, mutta aina ne tarjoavat juuri sitä, mitä lukija on oppinut odottamaan: Sympaattisia ihmisiä, hitaasti kehkeytyviä kohtaloita, suuria historiallisia ajankohtia ja lempeää hauskuutta. Vain harvoin oikeasti pahoja ihmisiä, vaikka usein he ovatkin pikkusieluisia, ärsyttäviä tai aikaansaamattomia. Ja monesti lopulta aivan uuden näkökulman siihen, mitä aiemmin on kerrottu. Niin tavallaan käy myös nyt.

Mitä voimme tietää alkaa tulevaisuudesta. Ollaan vuodessa 2119. Kirjallisuudentutkija Thomas Metcalfe on erityisen kiinnostunut ”sekoamisen ajasta”, vuosista 2014–2035, jolloin ihmiskunta pisti ranttaliksi eikä lähtenyt korjaamaan virheitään esimerkiksi ilmaston suhteen. Silloin ja sen jälkeen tapahtui paljon, muun muassa suuri merennousu, minkä takia Metcalfe aikalaisineen elää hajanaisilla saarilla ja tekee pitkät matkansa vesiteitse. Ihmisiä on paljon vähemmin kuin sekoamisen aikaan, ja vaikka esimerkiksi internet toimii yhä tiedon valtaväylänä, kaikki on hitaampaa, rauhallisempaa – ja ehkä siksi kirjakin käynnistyy hiljalleen. Maailmantilanteen taustoista kerrotaan suurina vetoina ilman yksityiskohtia.

Aivan erityisesti Thomasia kiinnostaa runoilija Francis Blundy ja tämän vaimo Vivienne. Vuonna 2014 Blundyt järjestivät ystäväpiirilleen illalliset upeassa maaseutukodissaan, ja illan aikana Francis esitti vaimonsa syntymäpäivien kunniaksi kirjoittamansa eeppisen runoelman Korona sinulle, Vivien. Runoudessa korona viittaa tapaan järjestää sonetit kuin kehäksi, jossa loppu kiinnittyy jälleen alkuun.

Thomas yrittää jäljittää kadonnutta, kulttiaseman saanutta koronaa lukemalla Vivienin päiväkirjoja, pariskunnan ja heidän ystäväpiirinsä välistä viestinvaihtoa ja ennen kaikkea kuvittelemalla, kuinka kyseinen tilaisuus, ”toiset kuolemattomien illalliset”, oikeastaan etenivät. Hän luulee tietävänsä erityisesti Vivienin mielenliikkeet jo hyvin tarkkaan.

Kirjan toisessa osassa päästään seuraamaan Vivienin omaa kertomusta – vaan kuinka aukoton sekään on? Ihmiset kertovat, mitä haluavat kertoa, ja aina, kun he muistelevat jotakin, muisto muuttuu. Voimme oikeastaan tietää aika vähän varsinkin toisistamme.

Romaanissa Ian McEwan kyselee samaa kuin vaikkapa ranskalainen Laurent Binet kirjassaan HHhH, tai mitä ovat kyselleet elämäkerturit kautta aikain. Kuinka toisen ihmisen elämästä voi kirjoittaa? Kuinka pitkälle häntä saa tulkita? Miten historiallisista tapahtumista voi uskottavasti kertoa syyllistymättä valehteluun? Saako illallisille keksiä ruokalajin, henkilölle tunteen tai ulkoilmaan tuulenvireen?

Nautinnollisimmillaan Mitä voimme tietää on Vivienin osuudessa. Olen pohjattoman kateellinen McEwanille hänen taitavuudestaan henkilöhahmojen suhteen. Vivien on tunteiden ja motiivien kirjossaan täydellisen uskottava. Hän täyttää kertomuksellaan reippaasti ne aukot, joissa Thomas Metcalfe sata vuotta myöhemmin empii, kaunistelee tai ei ole voinut kuvitellakaan.

Nautin syvästi romaanista. Silti minulle jäi tunne, etten ainakaan välittömästi ymmärtänyt kaikkea, mitä kirjailija yritti sillä sanoa. Tuntuu, että petollisen tietämisen teema kosketti lopulta kirjassa muutakin kuin vain ihmisten tulkintoja toisista ihmisistä.

Tieto, tiedon säilöminen ja sen varassa tehnyt päätökset toistuvat teoksessa monessa muodossa. Internet ja digitaalisen materiaalin ohuus, fyysiset arkistot ja niiden vaikea tavoitettavuus ja vaikkapa ilmastonmuutosta koskeva tieto, joka “suuren sekoamisen” aikaan ei kuitenkaan johtanut mihinkään, vihjaavat, että McEwanilla on ehkä ollut mielessään jokin suurempi yleisväite aiheesta.

Vaan mitäpä minä voisin tietää toisen motiiveista.

Tiina Raevaara

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/26.