Joker
Kuten muun muassa Gotham-televisiosarja on todistanut, Batmanin arkkiviholliset ovat niin värikkäitä hahmoja, että heidän ympärilleen on helppo kutoa hyviä tarinoita – jopa ilman yön ritaria. Tähän ajatukseen pohjaa myös Todd Phillipsin ohjaama inhorealistinen Joker-elokuva. Se kertoo mieleltään järkkyneestä, elämän päähänpotkimasta itsetuhoisesta miehestä, josta kasvaa sorretun väestönosan ikoninen antisankari.
Jokerista on nähty jo aiemmin valkokankailla monta onnistunutta tulkintaa, mutta Joaquin Phoenixin fyysisellä pieteetillä ja sisäistetyllä vimmalla vetämä roolisuoritus nostaa riman aivan uusiin korkeuksiin. Hänen esittämänsä luurangonlaiha Arthur ”Happy” Fleck on loistelias kuvaus ahdistuneesta luuserista, joka ei löydä elämästään mitään hyvää – mutta joka hetken aikaa jaksaa silti haaveilla toiveidensa täyttymyksestä.
Tapahtumat sijoittuvat ankeaan, 1970-lukua muistuttavaan Gothamiin. Talojen seinät ovat tagien ja graffitien peitossa, ja kadut ovat täynnä haisevia jätekasoja. Taloudellisen laman kurittamassa kaupungissa työttömyys lisääntyy ja niin köyhät kuin sairaatkin hylätään oman onnensa nojaan.
Raihnaisen äitinsä (Frances Conroy) kanssa asuva Arthur raapii elantonsa toimimalla sairaalaklovnina sekä mainoksia pyörittävänä pellenä. Hänen suurin unelmansa on päästä stand up -koomikoksi ja kenties joskus jopa esiintymään ihailemansa Murray Franklinin (Robert De Niro) vetämään tv-show’hun. Onhan äitikin todennut, että hän on tullut maailmaan tuomaan iloa ja hymyjä. Tosin äiti on myös sitä mieltä, ettei Arthurista ole koomikoksi, koska hän ei ole lainkaan hauska.
Jo alusta lähtien on selvää, ettei Arthurin pääkopassa ole kaikki kohdallaan. Hän saa tahdottomia naurukohtauksia ja joutuu popsimaan useita pillereitä selvitäkseen arjesta. Väkivallan värittämässä kaupungissa hän on helppo uhri kiusaajille, jotka eivät jätä häntä rauhaan. Siinä vaiheessa, kun Arthurille selviää, että myös hänen elämänsä on monella tapaa valhetta, syöksy mielen mustimpiin syövereihin on väistämätön.
Joker-elokuva pohjustaa Arthurin romahdusta huolella. Ehkä turhankin huolella, sillä huomattavasti vähemmälläkin uskoisi, että tällä miehellä menee todella huonosti – ja että hänen otteensa todellisuudesta on hatara.
Nerokkaimpiin sfääreihin leffa yltääkin vasta viimeisen puolen tunnin aikana, kun Arthurista kuoriutuu kuolemasta ja kaaoksesta nauttiva Jokeri. Klovnihahmo, josta on jo aiemmin tullut kaupungin rahavaltaa vastaan järjestettyjen mielenosoitusten symboli – Alan Mooren ja David Lloydin V for Vendettasta tutun Guy Fawkes -hahmon tapaan.
Joker-filmi on erinomainen henkilötulkinta, joka sisältää myös enemmän kuin ripauksen yhteiskuntakritiikkiä. Elokuvan synkkyys ja toivottomuus peilaa hyvin myös tämän päivän mielenmaisemaa, jossa ahneus ja oman edun tavoittelu tuntuu olevan monenkin valtionpäämiehen ainoa agenda. Mieleltään järkkyneiden dumppaamisesta kaduille nyt puhumattakaan.
Leffan yhteydessä on moneen otteeseen nostettu esiin Martin Scorsesen ja Robert De Niron yhteiset elokuvat, kuten Taksikuski (1976) ja Koomikkojen kuningas (1982). Vaikutteet niin näistä kuin monista muistakin kyseisen aikakauden tummemman puoleisista filmeistä ovatkin Jokerissa selvästi nähtävillä – aina moraaliltaan kyseenalaista päähenkilöä myöten.
Sarjakuvaviitteistä esiin täytyy nostaa ainakin Alan Mooren ja Brian Bollandin Tappava pila sekä Frank Millerin Yön ritari.
Kaikista näistä vaikutteista huolimatta Joker seisoo omilla jaloillaan ja tykittää kankaille vahvan elokuvakokemuksen. Tätä vain korostaa mainio musiikkiraita, jolla kuullaan mm. Frank Sinatran esittämät biisit That’s Life ja Send in the Clowns.
Jos tästä leffasta ei irtoa Joaquin Phoenixille Oscaria, niin maailmankirjat ovat pahasti sekaisin.
Toni Jerrman – 4 tähteä
tähtivaeltajablogi 