Deathstalker

Kanadalaisohjaaja Steven Kostanski on erikoistunut kopioimaan vanhojen B-luokan genreleffojen kasariestetiikkaa kieli kainaloa lutkuttaen. Tähtivaeltajassa hänen luomuksistaan on arvosteltu mm. Manborg (2011) ja Psycho Goreman (2020). Samalla hilpeällä linjalla, mutta selvästi isommalla budjetilla jatkaa barbaarifantasia Deathstalker. Se nojaa suoraan samannimiseen kasarileffaan, joka sai aikoinaan peräti kolme jatko-osaa.

Filmi käynnistyy riemastuttavasti, kun pahuuden örkkimörkit, dreadiitit, lahtaavat kasan haarniskoituja ihmisritareita. Jo ihan ensimmäisissä kuvissa katkeava kaula suihkii verta kuin tulviva Tonava. Myöhemmin taistelukentän ruumisröykkiöiden keskelle ilmaantuu barbaarisoturi Deathstalker (Daniel Bernhardt), joka lahtaa kaikki yhä paikalla olevat dreadiitit. Sen jälkeen hän ei todellakaan yritä auttaa haavoittuneita, vaan ryhtyy ryöväämään arvoesineitä kuolleilta ja kuolonkielissä makaavilta.

Sormusten ja muun omaisuuden ohessa hänen näppeihinsä tarttuu mystinen amuletti. Sen varastaminen osoittautuu virhearvioksi, sillä kyseinen esine on kirottu, eikä siitä pääse eroon edes yrittämällä. Lisäksi amulettia halajaa käsiinsä ylimaallisen pahuuden kajahtanein ylipappi, maailmanvaltaa hamuava velho Nekromemnon (Nicholas Rice). Niinpä Deathstalker saa peräänsä dreadiitti-laumojen lisäksi toinen toistaan eriskummallisemman näköisiä hirviöitä ja palkkionmetsästäjiä.

Aivan yksin Deathstalker ei sentään joudu taistelemaan pahuuden voimia vastaan, sillä hänen kumppaneinaan häärivät sekä voimiltaan vähemmän tarkka velhonkäppänä Doodad (äänenä Patton Oswalt) että Brisbayne (Christina Orjalo), tuo naispuolisista varkaista taitavin ja tarmokkain.

Onnistuuko kolmikko päihittämään Nekromemnon ja tämän kätyrit? Saako Deathstalker kouriinsa supermiekan, jossa on neljä valtavaa terää? Kakkiiko paavi kikkareita?

No avot! Tämähän on ihan täydellistä herkkua kaikille kökköviihteen ystäville. Mukaan on ahdettu jok’ikinen fantasiaklisee aina kryptisestä ennustuksesta muinaisiin demonijumaliin. Elementtien itsetietoinen höpsöys ja repliikkien korviaraastava idioottimaisuus on vieläpä kohotettu potenssiin kymmenen, joten naurulta on mahdoton välttyä. Kestohymy kohoaa huulille jo siinä vaiheessa, kun kuvaan astuvat dreadiitit, jotka eivät enää selvemmin voisi olla ihmisiä punaisissa kumihirviöpuvuissa.

Muutenkin efektit on toteutettu pääosin kasarityyliin joko monsteriasuilla, maskeilla tai stop motion -animaatiolla. Tietokonetehosteita on hyödynnetty kiitettävän harvakseltaan, mikä lyö kokonaisuuteen ihastuttavan käsityömäisen leiman. Lopputulos on omassa tyylilajissaan useimmiten jopa erinomainen.

Ainoiksi puutteiksi voisi laskea sen, ettei mukana ole ensimmäistäkään vähäpukeista naissoturia, hikisten miesten halipainia tai kohtausta, jossa pahikset hävittävät sankarin synnyinkylän. Nämä aspektit kun olivat 1980-luvun barbaarielokuvissa ihan must-kamaa.

Tosikoille Deathstalkeria on turha suositella, ja markkinointitekstin viittaukset Conan barbaariin ja Taruun sormusten herrasta kannattaa ottaa huumorilla, kuten lienee tarkoituskin. Oikealla asenteella varustettu katsoja saa filmistä joka tapauksesta irti enemmän hubaa kuin rekkalastillisesta Koskenkorvaa.

Toni Jerrman – 4 tähteä