Helene Bützow

Kirjat – Don DeLillo: Hiljaisuus

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Don DeLillo
Hiljaisuus
The Silence
Suom. Helene Bützow. Tammi

Super Bowl -iltana sähköverkko romahtaa ja kuvaruudut sammuvat. Euroopasta palaavan pariskunnan matka ystäviensä kotikatsomoon vaikeutuu, eikä mikään ole enää niin kuin ennen.

Don DeLillon pienoisromaanin tapahtumat sijoittuvat yhteen iltaan, rajattuihin tiloihin: lentokoneeseen, päivystyspoliklinikalle ja arkiseen asuntoon, jossa televisiosta tulee aluksi amerikkalaista jalkapalloa ja sitten ei. Selitystä järjestelmän romahtamiselle ei anneta, vaikka sillä spekuloidaankin. Hiljaisuus on kertomus tavallisista ihmisistä, joiden aikaisempi olemisen tapa on ainakin hetken aikaa katkolla.

Takakannessa lainataan The Guardianin arvostelua, jossa DeLilloa verrataan Samuel Beckettiin. Rinnastus osuu kohdilleen. Hiljaisuus lähestyy niin teemoiltaan, tyyliltään kuin kerronnan tavoiltaankin absurdin teatterin perinteitä. Enemmän kuin katastrofista, DeLillo kirjoittaa siitä, mitä kuvaruudut ja alituinen sähköinen yhteydenpito ovat tähän mennessä merkinneet. Kuten yksi kirjan henkilöistä selittää, mielialalääkitylle keskiluokalle ”elokuvat ovat yksi ulospääsytie” siitä, ettei enää tunne itseään peiliin katsoessaan.

Ennen järjestelmän rikkoutumista henkilöiden puhe on paljolti eräänlaista metapuhetta: keskustelua siitä, mitä kuvaruuduilla tai kirjoissa esitetään. Kieli ei käsittele itse elettyä vaan sivusta seurattua valmiiksi editoitua todellisuutta, enemmän sen muotoa kuin sisältöä.

Verkko on ollut todellisuutta luova ja ylläpitävä rakenne, jonka katoaminen koetaan maailman katoamisena. ”Todistammeko itse luonnon poikkeamaa? Eräänlaista virtuaalitodellisuutta?” ihmettelee yksi keskustelijoista. Simuloitu ja lihallinen ovat kääntyneet hänen ajattelussaan nurin. DeLillo on käsitellyt samantapaista tematiikkaa aiemminkin, esimerkiksi Valkoisessa kohinassa, jossa ihmiset käyvät ihmettelemässä ja valokuvaamassa Amerikan kuvatuinta latoa, koska se on Amerikan kuvatuin lato.

Hiljaisuuden kokijoille sivilisaatio on mennyt pirstoiksi. ”Olemme yhä ihmisiä, sivilisaation inhimillisiä sirusia.” Sivilisaatio on yhä heissä ja ottaa muotonsa esimerkiksi siinä, miten yksi romaanihenkilöistä istuu pimeän tv-ruudun äärellä suoltaen suustaan katkeamatonta kuvitteellista urheiluselostusta ja mainoskatkojen myyntipuhetta. Kun verkostoidut yhteydet ovat poikki eikä koetusta voi enää jakaa tallenteita, verkottuneet merkitykset alkavat kuitenkin vääjäämättä liueta olemattomiin. ”Meillä ei ole enää muuta sanottavaa kuin se mikä mieleen juolahtaa, eikä se jää kenenkään mieleen.”

Kertomus ei spekuloi netin jälkeisellä uudella ihmisellä tai maailman vaihtoehtoisilla perustuksilla. Emme saa lukea, palaavatko sähköt tai joutuvatko ihmiset tutustumaan naapureihinsa. Fokus on tiukasti siinä hämmennyksen tilassa, johon henkilöt on heitetty, kun teknologian maaperä pettää. Tässä yhteen asiaan keskittyneessä tiiviissä muodossaan Hiljaisuus nousee tekijänsä parhaiden kirjojen joukkoon.

Jukka Laajarinne

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/22.

Uutiset – Tähtifantasia-palkinto 2022 jaettu

tonitahtivaeltaja Uutiset , , , , ,

Tähtifantasia-palkinto 2022

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtifantasia-palkinto
parhaasta vuonna 2021 suomeksi ilmestyneestä
fantasiakirjasta annetaan WSOY:n julkaisemalle
SUSANNA CLARKEN romaanille PIRANESI.
Teoksen on suomentanut Helene Bützow.

Piranesiksi kutsuttu mies elää loputtomassa sokkelossa, joka koostuu suurista saleista ja portaikoista. Saleissa on patsaita, rakennuksen yläkerroksista näkyvät pilvet ja tähdet, alhaalla on vettä. Mies vaikuttaa menettäneen muistinsa ja on vuoroveden sekä muiden luonnonvoimien armoilla.

Päähenkilö on vanki, omanlaisensa tieteilijä ja tutkimusmatkailija. Hänen maailmansa saattaa kätkeä sisälleen muinaisia salaisuuksia. Piranesin ainoa puhekumppani on Toinen, salaperäinen mies, jolta hän saa tehtävän suoritettavakseen. Piranesi kuitenkin kyseenalaistaa hänelle annetun tehtävän mielekkyyden. Toiselle maailma on labyrintti, mutta Piranesi kutsuu sitä Taloksi, joka on kaunis ja lempeä asukkailleen.

Piranesi-romaani on omaperäinen ja yllättävä, kaunis ja kiehtova. Tiivis teos toimii niin jännittävänä mysteerinä, runollisesti kuvattuna fantasiamatkana kuin filosofisena pohdintana. Taitavasti rytmitetty kerronta pitää lukijan otteessaan ja avaa arvoitusta vähitellen. Kirjailija luo maailmastaan täyteläisen yleiskuvan, joka laajenee lukijan mielessä. Päähenkilön myönteisyys ja vilpittömyys luovat vastakohdan hänen tilanteensa erikoisuudelle ja osin kauhistuttaville tapahtumille.

Susanna Clarken romaani on taideteos, joka ei tyhjene yksittäiseen tulkintaan. Se kertoo sairastumisesta ja toipumisesta, muistista ja identiteetistä, tiedon etsinnästä, yksinäisyyden ilosta ja kaipuusta muiden ihmisten luo. Piranesi näyttää, kuinka mahdottomilta tuntuvissa tilanteissa pystyy löytämään mielenrauhan pienistä asioista. Toisaalta kirjan sanoma ei kannusta romanttiseen haihatteluun. Päähenkilön selviytymiskeinoja ovat looginen päättely, arjen järjestäminen ja kouriintuntuva tekeminen.

Romaanin keskiössä ovat nimihenkilön psykologia sekä Talon, eli todellisuuden, äärettömyys, arvoituksellisuus ja kauneus. Kirja haastaa pohtimaan suhdetta maailmaan ja siitä pakenemiseen. Romaanissa taikuutta käytetään pelkäksi tekniikaksi rappeutuneena tieteenä. Kaikkeuden ihmeellisyyden paljastamisen sijasta se on väline vallantavoitteluun. Piranesi arvostaa ympäristöään sen itsensä vuoksi, kun toisille se on hyväksikäyttöä varten. Clarke viittaa yhteiskuntaan, jossa ihmiset ovat unohtaneet osansa suuremmasta kokonaisuudesta ja keskittyvät pikkumaiseen etujen kahmimiseen. Kirja vihjaa, että salaisuutta etsiessä kannattaa kiinnittää huomiota avoimuuteen ja kuuntelemiseen. Huolenpito ja myötätunto ovat avaimia maailmaan.

Kokoaan suurempi Piranesi jää lukijan mieleen. Se on borgesmainen palapeli Mervyn Peaken tyyliin. Kuvitelma, joka kertoo oudosta ja ihmeellisestä todellisuudestamme ja ihmisenä olemisesta.

Englantilaisen Susanna Clarken (s. 1959) edellinen romaani oli Jonathan Strange & herra Norrell (2004), joka ilmestyi suomeksi vuonna 2005. Molempien teosten loistavat suomennokset ovat Helene Bützowin käsialaa.

Tähtifantasia-palkinto jaettiin kuudettatoista kertaa. Palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat kriitikko Jukka Halme, kriitikko Aleksi Kuutio, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä sekä kirjabloggaaja Niina Tolonen.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

Margaret Rogerson: Kirjojen tytär (Karisto, 2020, suom. Mika Kivimäki)
Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (Siltala, 2019)
Samanta Schweblin: Houreuni (Like, 2018, suom. Einari Aaltonen)
David Mitchell: Luukellot (Sammakko, 2017, suom. Einari Aaltonen)
Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016, suom. Helene Bützow)
Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015, suom. Jaana Kapari-Jatta)
Terry Pratchett: FC Akateemiset (Karisto, 2014, suom. Mika Kivimäki)
Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinto 2022 jaettu

tonitahtivaeltaja Uutiset , , , , ,

Tähtivaeltaja-palkinto 2022

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-palkinto
parhaasta vuonna 2021 suomeksi ilmestyneestä
science fiction -kirjasta annetaan Tammen julkaisemalle
KAZUO ISHIGURON romaanille KLARA JA AURINKO.
Teoksen on suomentanut Helene Bützow.

Kazuo Ishiguron Klara ja aurinko (Klara and the Sun, 2021) sijoittuu tarkemmin määrittelemättömään lähitulevaisuuteen ja kertoo Klara-androidin tarinan. Romaanissa Keinoystäviksi kutsuttuja androideja kaupitellaan lasten ja nuorten seuralaisiksi tukemaan heidän tasapainoaan ja sosiaalisten taitojensa kehitystä kilpailukeskeisessä maailmassa.

Klaran katseen ja käsityskyvyn rajoissa kulkeva minämuotoinen kerronta vangitsee ensi sivulta lähtien. Klara on hahmona täysin omaperäinen ja poikkeuksellisen kokonainen. Hän on psykologisesti uskottava, asemansa hyväksyvä mutta maailmaa ja ihmisten välisiä suhteita tarkkanäköisesti pohtiva havainnoija. Hän on omaksunut elämäntehtäväkseen ymmärtää ja auttaa omistajaperhettään. Sattuma ja olosuhteet saavat Klaran turvaamaan aurinkoon luottavaisella, lapsenuskoisella tavalla, josta kasvaa hänelle uskonto.

Taidokkaan, hienovaraisen kerronnan alla piilee traagisia, ajoittain lakonisen julmia sävyjä. Ympäröivän yhteiskunnan karmivuus tulee esiin pienistä vihjeistä ja tiedonmuruista, jotka lukijan on osattava poimia hyvin toisenlaisen olennon havainnoista. Kaikessa inhimillisyydessään Klara on kirjan maailmassa esine, omaisuutta; menestymisen pakkomielle ajaa samalla romaanin ihmishahmot kohtelemaan välineellistävästi toisiaan, myös omia lapsiaan.

Ishiguro sieppaa lukijan mukaansa varmaotteisesti ja onnistuu myös yllättämään. Romaanin tasot tukevat toisiaan pienistä kielellisistä ratkaisuista juoneen. Kokonaisuus soi yhteen kuin sinfoniaorkesteri ja muodostaa sivumäärää suuremman omalakisen, omaamme häiritsevästi muistuttavan maailman. Jokainen yksityiskohta on harkittu, yksikään virke ei ole turha tai väärällä paikalla. Helene Bützowin vivahteikas suomennos täydellistää lukuelämyksen.

Kaunokirjallisesti äärimmäisen hiottu ja korkeatasoinen teos kunnioittaa scifin keskeisiä ihanteita: se näyttää oudon tuttuna ja tutun outona sekä antaa eväitä moniulotteiseen filosofiseen pohdintaan. Menetyksen pelko ja suru kietoutuvat kunnianhimoon, toive paremmasta houkuttelee uhrauksiin. Jos yhteiskunnan odotukset sisäistää, oma valinnanvapaus uhkaa kaventua – ja jos niille viittaa kintaalla, vaarana on jäädä sivuraiteille.

Klara valaisee ihmisenä olemisen perimmäisiä kysymyksiä tavalla, johon romaanin ihmishahmot eivät kykene tai rohkene. Raastavuuden keskelläkin teoksessa säkenöi silti rakkaus ja hyvyys.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluivat:
Kriitikko Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja kääntäjä, kriitikko Kaisa Ranta.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos, 2020)
Margaret Atwood: Testamentit (Otava, 2019)
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)