Susanna Clarke
Piranesi
Piranesi
Suom. Helene Bützow. WSOY

Susanna Clarken pitkään odotettu toinen romaani on omalakinen, tekisi mieli sanoa uniikki teos, jonka miljöö on samalla kertaa sekä unenomainen että erikoisella tavalla konkreettinen, selittämätön ja selityksiä kaihtava. Esikoisteos Jonathan Strange & herra Norrell nojasi osittain 1800-luvun epookkiin. Piranesissa edes summittainen aikakausi ei selviä kovin pian, eikä sillä ole suurta merkitystä juonen kannalta.

Romaania on vaikea kuvailla paljastamatta sen oleellisia juonenkäänteitä. Tunnelmaan pääsee sisään vasta lukiessaan. Kirjan teemat sivuavat muistia, psykologista traumaa, kognitiivista koherenssia ja käsityskyvyn huolellisesti valvottuja rajoja.

Piranesin nimihenkilö asuu Talossa, valtavan laajassa, monikerroksisessa rakennuksessa, jossa on kilometreittäin holvistoja, saleja, portaikkoja, uponneita kerroksia ja jopa vuorovesiä. Talon syntyhistoria ei ole selvillä, ja päähenkilökin olettaa sen olleen olemassa aina. Se on hänen maailmankaikkeutensa, jossa hän pärjäilee miten kuten alituisen työnsä ja toimeliaisuutensa kautta. On kalastusta, alkeellisten tarvekalujen valmistusta saatavilla olevista materiaaleista (kuten meriheinästä), salien ja niiden sisältämien valtavien patsasmäärien luettelointia. Muut elävät olennot ovat lintuja ja kaloja.

Piranesi on löytänyt myös muutamia ihmisvainajia, joiden jäännöksiä hän huolellisesti vaalii – kehittäen niille samalla hypoteettisia elämäntarinoita. Piranesin ainoana puhekumppanina on Toinen, salaperäinen mies, jota päähenkilö tapaa tarkan aikataulun mukaisesti avustaessaan häntä rakennuksen tutkimisessa.

Heti alusta asti on selvää, että Toisen suhde Piranesiin ei ole vastavuoroisuudeltaan sellainen kuin Piranesi itse luulee. Piranesin lapsenomainen luottamus ja mukautuvuus saavat vastaansa välinpitämättömyyttä ja ailahtelevuutta. Epätasapaino tuodaan esille alkaen pienistä väreilyistä, jotka kasvavat nopeasti huolestuttaviin mittasuhteisiin. Samalla tavalla lukijaa johdatetaan tarkastelemaan myös Piranesin itsensä suhdetta häntä ympäröivään todellisuuteen ja sen rajoituksiin.

Rakennuksen ikkunoista näkyy aurinko, kuu ja tähtiä, mutta mitään maisemia ei kuvailla. Säätilat vaihtuvat ja Piranesi pitää niistä tarkkaa kirjaa, taulukoi vuorovesivaihtelun säännönmukaisuuksia tutkijan systemaattisuudella. Hän ei kuitenkaan kyseenalaista ymmärryksensä rajoja silloinkaan, kun hänen käyttämänsä kieli ja käsitteet selkeästi viittaavat elinpiiriin, joka on laajempi kuin hänen tällä hetkellä tuntemansa. Lukija on jatkuvasti askelen päähenkilön edellä hiljalleen alkavassa tutkimusmatkassa tämän erikoisen todellisuuden reunamille, mutta kokonaiskuva tarjoaa silti paljastuessaan hienoja yllätyksiä.

Kirjan puolesta välistä alkaen auki keriytyvä mysteeri sivuaa niin okkultismia kuin rituaalimagiaakin. Pääpaino säilyy silti päähenkilön psyyken kerrosten eriytyneisyydessä ja niissä psykologisissa kehityskuluissa, joihin Piranesi lähes tahtomattaan joutuu.

Piranesin Talo on autiudestaan huolimatta tavattoman elävä ja mielenkiintoinen luomus, joka nousee kirjassa lähes henkilöhahmon asemaan. Teos onkin eheä, hienopiirteinen kokonaisuus, jonka hallittu ote säilyy alusta loppuun.

Elli Leppä