Sarjakuva-arvostelut

Sarjakuvat – John Byrne: Ihmeneloset – Kun kutsuu Galactus!

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

John Byrne:
Ihmeneloset: Kun kutsuu… Galactus!
Suom. Jouko Ruokosenmäki. Egmont

”Joskus Galactuskin oli ihminen, kuolevainen kuten sinäkin. Mutta muistot siitä ajasta ovat vaisu, hiipuva kipu sydämeni uumenissa.”

John Byrne oli aikoinaan kovista kovin. Oma supersankari-innostukseni sai aivan uutta puhtia, kun tutustuin Byrnen piirtämiin ja Terry Austinin tussaamiin X-Men-sarjakuviin 1970-luvun lopussa. Sen jälkeen seurasin Byrneä kaikkialle, minne hän meni: Fantastic Four, Alpha Flight, She-Hulk, Namor, Next Men jne.

Kesän superelokuvien vanavedessä suomeksi on nyt saatu rautaisannos Byrnen sarjakuvia.

Hänen kirjoittama ja kuvittama Ihmeneloset: Kun kutsuu… Galactus! on yli 150-sivuinen kattaus fantastisia, jopa kosmisia tarinoita. Sisältö on kotoisin 1980-luvun alkupuolelta, ja osa jaksoista on julkaistu Suomessa Ihmeneloset- ja Hämähäkkimies-lehdissä vuosina 1982 ja 1985.

Albumin käynnistää Kunnia keisarille -tarina, jossa Ihmeneloset päätyvät muinaiseen afrikkalaiskaupunkiin, joka muistuttaa menneisyyden Roomaa. Idea on niin poskettoman upea, että se tuo elävästi mieleen Tarzanin parhaat seikkailut kadonneissa valtakunnissa. Samalla Reed Richards joutuu pohtimaan liiallisen itsevarmuutensa aiheuttamia ongelmia.

Seuraavaksi vuorossa on pidempi kertomus, joka alkaa avaruuden ääristä ja sykkii vahvaa ihmeen tuntua – samalla kun se seuraa sankarinelikon arkista elämää. Juuri tämänkaltaiset yhdistelmät tekevät Byrnen Ihmeneloset-tarinoista niin koukuttavia.

Tällä kertaa vaikeuksia aiheuttaa Galactuksen mahtava palvelija Terrax, jolla on ylivertaiset voimat jopa Ihmenelosiin verrattuna. Inhimillisiä tragedioita ja suurta oopperaa soittelevassa kertomuksessa esiintyvät luontevasti myös mm. Hämähäkkimies, Daredevil, Thor, Tohtori Outo ja Rautamies. Ja kyllähän planeettoja syövä Galactuskin ilmestyy mukaan kuvioihin – eikä yksikään tarina, jossa hän näyttäytyy, voi olla huono. Nyt päästään jopa pohtimaan sankarien syvempää etiikkaa ja moraalisia valintoja.

Hieman maanläheisemmässä Lapsuuden loppu -tarinassa valokeilaan nostetaan sekä Näkymätön tyttö Sue että hänen ja Reedin pieni Franklin-poika. Sue osoittaa epäilijöille, että hän on yhtä vahva ja tärkeä osa Ihmenelosia kuin Liekki, Möykky ja Herra Fantastinen yhteensä.

Albumin viimeisessä rupeamassa pahiksen roolin ottaa Tohtori Doom – vai ottaako sittenkään? Tarina käsittelee yksinvaltiutta ja diktaattorien tuhoisia vainoharhoja. Sekä sitä, että edes Ihmeneloset eivät ole erehtymättömiä.

Kun kutsuu… Galactus! on supersankarisarjakuvan parhaimmistoa. Touhu ei tyydy pelkkään aivottomaan mätkintään, vaan mukaan on ujutettu sekä tieteishenkistä visiointia, elämän pieniä iloja ja suruja, vahvaa draamaa että yhteiskunnallista kritiikkiä. Kaikki tämä tekee sarjakuvan hahmoista eläviä ja hengittäviä yksilöitä, jotka eivät jää trikoidensa vangeiksi.

Myös sarjakuvan taide on erinomaista, huolellista ja pikkutarkkaa, Byrneä lähes parhaimmillaan.

”Ilmaantuuko tänne jonakin päivänä haurasta elämää, joka pohtii kaiken tarkoitusta? Vai onko täällä vain kuolleita maailmoja, jotka tuijottavat kuihtuvaa aurinkoa sokein silmin? Vai kuolevatko ne jo syntyessään… Jättäen jälkeensä loputtoman yön läpi kiitäviä jäänteitä maailmasta, joka ei koskaan ollut.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/25.

Sarjakuvat – Tuoni Myllylä & Tuuli Hypén: Jumala koneesta

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Tuoni Myllylä & Tuuli Hypén:
Jumala koneesta
Zum Teufel

Joitain vuosia sitten veikeästä fantasiasta innostunutta kansanosaa ilahdutettiin mainiolla Kuoleman pidot -albumilla (2021). Nyt teos on saanut itsenäisen jatko-osan Jumala koneesta. Tuoni (ent. Tuomas) Myllylän kuvakäsikirjoittamassa ja Tuuli Hypénin lopulliseen muotoon saattamassa teoksessa on sivuja peräti 160. Siihen määrään mahtuu paljon hupia, toimintaa sekä mielikuvitusta kutkuttavia fantasiavisioita.

Garaxin kaupunkia hallitsee Valon veljeskunnan mahtava temppeli. Jo kolmentuhannen vuoden ajan siellä on järjestetty valon jumalalle omistettu vuosittainen kisa, jossa järvimaan parhaat soturit taistelevat voitosta ja kunniasta. Monikulttuurisena valtakuntana paikalla on peikkoja, haltijoita, petomiehiä, kissaihmisiä, manaajia, velhoja sekä mitä ihmeellisimpiä magian luomuksia.

Lopunajat ovat kuitenkin käsillä, sillä pyhän äidin näyt ennustavat tuhoa, kuolemaa ja turmiota. Niiden airueina toimii kenties Azmuthin papisto, joka yrittää herättää henkiin lonkerojumalansa. Tai sitten tiedon ja taikuuden taitaja Zandramas, joka halajaa uinuvasta valon jumalasta oman käsikassaransa.

Tämän kaiken keskelle heitetään tarinamme sankarit, djinni Ripkin ja manaaja Darrol. Ripkin kamppailee pakottavan palvelualttiuden kanssa, kun kuvioihin kurvaa hänen ensimmäinen isäntänsä. Darrol taasen kasaa haudasta kaivetuista ruumiinosista monipäistä ja -kätistä taistelijaa soutajien killalle. Joukkoon tummaan liittyy myös muita aiemmista tarinoista tuttuja hahmoja, kuten aina yhtä rakastettava berserkkipeikko Thurinn.

Myyttisten fantasiakertomusteen kunniakkaaseen tapaan juoniaineksiin lukeutuu muun hyvän lisäksi muinaisia jumalia, salaperäisiä käsikirjoituksia, temppelinraunioita, hautaholveja, taikakristalleja, magiaa sekä kirotun armeijan katkeria luurankosotureita.

Jumala koneesta rokkaa kuin ilokaasu tyrmässä. Albumi hauskuuttaa, ihastuttaa, naurattaa ja innostaa. Veijarimaiset hahmot ovat symppiksiä, käänteet usein vähemmän sankarillisia ja väkivalta veristä. Hypénin selkeän siisti piirrosjälki toimii sekin erinomaisesti. Tarjolla siis namia fantsua koko navan täydeltä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Sarjakuvat – Frank Miller & Roger McKenzie: Daredevil – Tekijänä Frank Miller 1

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Frank Miller & Roger McKenzie:
Daredevil: Tekijänä Frank Miller
Suom. Mail-Man & Jouko Ruokosenmäki. Egmont

Daredevil: Kiirastuli -albumin arvostelun lopussa esitin hartaan pyynnön, että loputkin Frank Millerin Daredevil-tarinat saataisiin ulos suomalaisina kokoelmateoksina. Nyt tuo toive käy toteen, sillä Egmont on laukaissut liikkeelle Daredevil: Tekijänä Frank Miller -kirjasarjan.

Ykkösalbumi sisältää yhdeksän ensimmäistä Millerin kuvittamaa Daredevil-lehteä 1970- ja 1980-lukujen taitteesta. Tässä vaiheessa käsikirjoituksista vastasi vielä Roger McKenzie, mutta taisi Millerilläkin olla tarinoihin sanansa sanottavana. Albumin esipuheessa hän näet kertoo, kuinka vietti monet iltapäivät McKenzien kanssa pohtien, miten he voisivat Comics Coden rajoitusten puitteissa kertoa mahdollisimman rankkoja tarinoita. Ja jo tällöin kelkkaan hyppäsi myös tussaaja Klaus Janson, joka teki jatkossakin runsaasti yhteistyötä Millerin kanssa.

Suomeksi näistä tarinoista on aiemmin julkaistu osa vuoden 1995 Sarjakuvalehdessä.

Albumi käynnistyy keskeltä toimintaa, kun Epäpyhä kolmikko iskee Matt Murdochin toimistoon ja vie miehen mennessään. Taustalla häärii kylmäverinen tappaja, Kalmankoura, jolla on kana kynittävänään Daredevilin kanssa. Synkkä tarina saa odotettuakin synkemmän päätöksen.

Jatkossa sokea asianajaja Matt Murdoch joutuu tämän tästä vetämään ylleen puna-asuisen Daredevilin vermeet ja käymään rikollisia päin yli-inhimillisten aistiensa ja moniin tarpeisiin taittuvan taistelusauvansa tuella. Vastaan tulee mm. Napakymppi, jonka käsissä mikä tahansa esine on ase, lonkeroitaan säälittä heiluttava Mustekala sekä lähes lapsenmielinen mutta silti äärettömän väkivaltainen Gladiaattori.

Muistelujaksossa kerrotaan Murdochin nyrkkeilijäisän karusta kohtalosta ja Daredevilin ensiaskelista tuolloin vielä keltaruskeaan asuun sonnustautuneena kostajana.

Vuosikymmenten vierimisestä huolimatta näiden sarjakuvien voima on ja pysyy. Jo tässä vaiheessa Millerin kuvakerronnassa on dynamiikkaa ja realistista rosoisuutta. Tyyli sopii täydellisesti Hell’s Kitchenin pimeillä kujilla ja katoilla käytäviin matseihin, joissa pirunsarvinen huimapää ottaa mittaa alamaailman pahimmista rikollisista. Tämä on kuin kovaksikeitettyä rikoskirjallisuutta supersankarimaustein, ja hyvä niin.

Kokonaisuutta sävyttää myös tunteiden koko kirjo, josta löytyy niin rakkautta, mustasukkaisuutta kuin pettymystäkin. Vihasta, vallanjanosta ja kostonhimosta nyt puhumattakaan. Monen hahmon kohdalla on helppo puhua jopa klassisesta tragedian kaaresta.

Tahtoo heti lisää tätä suurenmoista herkkua!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Sarjakuvat – Stan Sakai: Usagi Yojimbo 5 – Elämän rajoilla

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Stan Sakai:
Usagi Yojimbo 5: Elämän rajoilla
Suom. Vesa Heino, Zum Teufel

Stan Sakain Usagi Yojimbo 5: Elämän rajoilla tarjoilee yli 400-sivuisen kattauksen samuraijänis Miyamoto Usagin seikkailuja. Hän kiertää isännättömänä roninina 1500-luvun loppupuolen kuohuvaa Japania rauhaa ja tasapainoa etsien. Rauha on näinä vuosina kuitenkin kaukainen asia, sillä shogunin vallan alla moni samurai on jäänyt omilleen ja hankkii nykyisin elantonsa veren maku suussa – muista rikollisista ja maantierosvoista nyt puhumattakaan.

Usagi ei ole moiseen alennustilaan sortunut, vaan on aina valmis auttamaan ja puolustamaan heikompiaan. Hyvin usein tämä tarkoittaa suurten vihulaislaumojen saattamista manan majoille – vaikka tappaminen ei yleensä olekaan Usagin ensimmäinen valinta.

Kirja käynnistyy rauhallisella Kaiso-viipaleella. Siinä merituulen henkäyksistä nauttiva Usagi tutustuu merilevänviljelijöiden jo sukupolvia samanlaisena jatkuneeseen elämään. Hallitsijat tulevat ja menevät, mutta täällä arki pyörii niin kuin aina ennenkin.

Seuraavassa tarinassa miekoille riittää töitä, kun sekä Usagi että naissamurai Inazuma joutuvat niittämään peräänsä lähetettyjä palkkatappajia kuin heinää. Kokonaisuuden yleistunnelma on silti jossain määrin auvoisa ja arvoituksellinen.

Teos koostuu lyhyistä ja pidemmistä tarinanviipaleista, joista osa kytkeytyy toisiinsa. Niinpä Inazumaan törmätään myöhemmin uudelleen, ja silloin saamme tietää enemmän hänen menneisyydestään. Toinen pari kertaa esiintyvä hahmo on salaperäinen Jei, jonka jumalat ovat lähettäneet surmaamaan Usagin. Matkansa kuluessa hän puhdistaa maailmaa syntisistä ja pahansuovista sieluista – ja niitähän riittää.

Väliin tarinat ovat hyvinkin traagisia ja koskettavia, sillä hyvyys ja ystävällisyys eivät ole tässä ympäristössä mikään tae, että elämästä selviäisi hengissä edes seuraavaan aamuun asti. Joidenkin ihmisten julmuus koskettaa kaikkia. Useimmiten näiden tekojen taustalla kuumottaa silmitön pahuus, ahneus ja vallanhimo.

Sakain luonteva kerronta, tarinoiden harkitut käänteet ja vahvasti ihmisläheinen ote saavat sarjakuvan soittamaan tunteita. Hahmojen kohtaloiden pyöritykseen ja historiallisen Japanin kuvaukseen uppoaa silloinkin, kun mukaan tuodaan demoneja ja muita yliluonnollisia olentoja.

Myös Sakain viiva soljuu kauniisti. Piirrosten selkeys, kuvakuljetuksen rentous ja tyylin tarunomainen luonne takaavat sen, että väkivaltaisimmistakin kohtauksista selvitään ilman ylenpalttista verenlennätystä.

Elämän rajoilla on täyttä nautintoa ilman ensimmäistäkään heikompaa lenkkiä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Sarjakuvat – Petri Hiltunen: Praedor – Varjo menneisyydestä

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , ,

Petri Hiltunen:
Praedor: Varjo menneisyydestä
Zum Teufel

Nyt on tarjolla niin kovan luokan historiallinen merkkiteos, ettei paremmasta väliä.

Petri Hiltusen ensimmäinen lyhyt Praedor-tarina valmistui vuonna 1985. Se ilmestyi Conan-lehdessä 2/86. Sarjakuva esitteli Ferron-nimisen praedorin, josta oli tuleva Hiltusen Praedor-kertomusten keskeisin hahmo. Hänen synnyin- ja kuolintarinansa valmistuivat jo niinkin varhain kuin vuonna 1988. Loput kertomukset asettuvat luonnollisestikin näiden kahden väliseen ajanjaksoon.

Isokokoinen, lähes 100-sivuinen Praedor: Varjo menneisyydestä -albumi on Hiltusen itsensä mukaan viimeinen pitkä Ferron-tarina – ja samalla hahmon 40-vuotisjuhla. Tapahtuman kunniaksi kertomus sisältää viitteitä Ferronin aiempiin seikkailuihin, mutta albumin voi helposti lukea vaikkei niitä tunnistaisikaan.

Teokseen alkuun on liitetty tekstiosio, joka avaa Jaconian ja sitä ympäröivän Borvarian historiaa. Erityistä huomiota saavat Jaconiaa pitkään hallinneet velhokuninkaat, joista vaikutusvaltaisin oli Warthin kaupungin valtias Kirel Curarim. Hän vähät välitti magian pyhimmistä säännöistä ja avasi kiellettyjä portaaleja toisiin todellisuuksiin.

Lopulta demoniritarit kukistivat Kirelin, mutta hänen ruumistaan ei koskaan löydetty. Taistelujen seurauksena Warth romahti rauniokaupungiksi, jonka yliluonnollisten vaarojen keskelle kenelläkään ei ole asiaa.

Yli 500 vuotta myöhemmin Ferron ja hänen praedor-toverinsa ovat jälleen tunkeutuneet Borvarian kirotuille maille aarteita etsimään. Moni Ferronin kumppaneista heittää retkellä henkensä, kuten on käynyt jo liiankin usein. Onneksi saalis on kuitenkin sen verran mittava, että sen turvin Ferron ja Tina voivat asettua aloilleen ja luopua praedorin urasta.

Rauhallinen elämä päättyy, kun Farrignian kaupunkiin saapuu aavemainen ilmestys, jonka luonteesta edes kirkon inkvisitio tai velhojen neuvosto ei saa selvää. Ja kirkollehan moinen pyhäinhäväistys ei käy, joten he haluavat pyyhkiä olemattomiin sekä kumman kuvajaisen että Ferronin, jonka seuraan manifestaatio on hakeutunut.

Ferron itse uskoo, että haamuhahmo on hyväntahtoinen ja haluaa hänen matkaavan Warthin muurien sisäpuolelle. Tästä käynnistyy pitkä vaarojen ja vaikeuksien sävyttämä matka kohti mystisen kaupungin sydäntä.

Kaikki se, mitä Ferron kohtaa Kirelin entisessä valtakunnassa, saa lukijan haukkomaan henkeään. Kertomus tykittää eteen ihmeen tuntua säteileviä visioita sekä syvälle aivokudokseen pureutuvia juonenkäänteitä. Näin huikeaa mielikuvituksen lentoa on harvoin tarjolla yhtään missään.

Praedor: Varjo menneisyydestä on silkkaa timanttia kuvituksenkin osalta. Hiltusen piirrosjälki on huolellista, yksityiskohtaista ja pikkutarkkaa. Se herättää eloon niin moninaiset ihmishahmot, poikkeukselliset maisemat kuin Warthin kukoistuksen ajasta kertovat loisteliaat rauniot.

Tapahtumien tuoksinassa Ferron saa eteensä myös moraalisia dilemmoja sekä päätyy kyseenalaistamaan aiemman praedor-ammattinsa etiikan. Tämä tuo kokonaisuuteen lisätason, joka syventää lukukokemusta.

Varjo menneisyydestä on mitä suurimmalla todennäköisyydellä vuoden 2025 paras kotimainen sarjakuva-albumi.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Sarjakuvat – Ram V & Filipe Andrade: Rare Flavours

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Ram V & Filipe Andrade
Rare Flavours
Boom!

”Haluan, että ymmärrätte, kuinka kauniita… kuinka herkullisia te olette.”

Kuten on tullut jo aiemminkin mainittua, intialaiskäsikirjoittaja Ram V teki lopullisen läpimurtonsa Filipe Andraden kuvittamalla The Many Deaths of Laila Starr -albumilla. Nyt parivaljakko on palannut yhteen ja työstänyt iloksemme Rare Flavours -helmen. Teos on filosofinen ja lyyrinen ylistys sekä ruualle että elämälle.

Sarjakuvan pääosaa esittää ylensyönnistään tunnettu hindudemoni Bakasura, joka joutui aikoinaan Bhima-sankarin päihittämäksi. Tätä käännettä seuranneet vuosisadat Baka on piilotellut väkijoukoissa sortuen vain silloin tällöin nauttimaan ihmislihasta. Viimeiset pari sataa vuotta ovat vierähtäneet pienen Somarah-kylän maisemissa.

Sanomalehdestä löytyvä maininta Bakan suosikkiohjelmaa juontaneen Anthony Bourdainin kuolemasta saa hänet kuitenkin taas liikkeelle. Tarkoituksena on kuvata ruokaan keskittyvä dokumentti, joka samalla puhdistaisi Bakasuran maineen ihmissyöjäahmattina ja osoittaisi, kuinka paljon hän ihmisiä arvostaa ja rakastaa – ihan aromeja myöten.

Tarina seuraa Bakan ja dokumenttia kuvaavan Mon matkaa halki Intian. Esiin vyöryy todellinen makujen sinfonia ja huolella valmistettujen aterioiden kavalkadi. Siinä samalla Baka yrittää auttaa Mota löytämään olemassaolonsa kiintopisteen, ymmärtämään sekä itseään että elämän loputtomia ulottuvuuksia. Kerrontaa juoksuttavat eteenpäin myös kaksi hirviönmetsästäjää, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen ihmissyöjädemonin saattamisen tuonpuoleiseen.

Kokonaisuudesta heijastuu haikeus muutoksesta ja siitä, kuinka ihmisillä ei enää riitä aikaa ruoanlaiton syvälliseen sisäistämiseen. Sivutarinoissa kohdataan hahmoja, jotka ovat omistaneet koko elämänsä makujen magialle ja sitä kautta myös oman sydämensä ja minuutensa ymmärtämiselle. Näitä kertomuksia siivittävät aidot reseptit, joiden kuvailemia ruokia ei ihan tunnissa tai kahdessa valmistetakaan.

Rare Flavours on omintakeisesti kuvitettu, nyanssien täyteinen sarjakuva, joka herättää aromit, ateriat, maut, torit ja kahvilat henkiin – hylkäämättä koskaan historiaa ja niitä ihmisiä, joita kerronta koskettaa. Lumoava lukukokemus!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25 osana laajaa Sarjakuvavuosi 2024 Amerikassa -artikkelia

Sarjakuvat – Tim Probert: Lightfall 2: Linnun varjo

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Tim Probert
Lightfall 2: Linnun varjo
Suom. Kati Valli. WSOY

Tim Probertin Lightfall-fantasiasaagan ensimmäinen osa, Viimeinen liekki, oli kaikin puolin lumoava kokemus. Niinpä onkin aikamoinen järkytys huomata, että sarjan kakkosalbumi, Linnun varjo, on joka saralla huomattavasti kehnompaa jälkeä. Jo yksistään piirros on selvästi hutaistumpaa ja kuvien taustat turhan usein tyhjää täynnä. Jopa väritys toimii huonommin kuin edellisessä kirjassa.

Myös käsikirjoituksen taso on lössähtänyt. Aiemman lämminhenkisen, sympaattisen ja huumorilla silatun kerronnan tilalle on tullut sinne tänne säntäilyä ja pitkiä, suurta tuhoa kylväviä taistelukohtauksia. Samalla tuntuu kuin hahmoista olisi puhallettu kaikki henki pois. Jäljelle on jäänyt lähinnä yksiulotteisia hahmoja: Bea kuvastaa nyt ainoastaan epävarmuutta ja hetkellistä urheutta, Cad yksinomaan pohjatonta itsevarmuutta. Herkemmät nyanssit ovat kadonneet kuin lanta viemäriin.

Itse tarinassa Rauhaton nukkuja, jumallintu Kest, on herännyt ja ryhtynyt ahmimaan Irpaa valaisevia Valoja. Kokonaiset kaupungit tuhoutuvat Kestin ja tämän pimeyden olentojen marssiessa halki valojen mereksi kutsutun valtakunnan. Bean ja Cadin tehtävänä on etsiä myyttinen Vetten herra ja pyytää tältä apua Kestin pysäyttämiseksi. Väliin seurataan myös sivuhahmojen seikkailuja myllerrysten keskellä.

Kertomuksen ainoa aidosti toimiva aspekti on Bean tapa kyseenalaistaa ennakkoluuloja ja varmoina pidettyjä totuuksia. Onko valoja syövä jumallintu sittenkään paha? Voisiko vaikeudet selvittää ilman väkivaltaisia yhteenottoja?

Sivuhenkilöistä parhaat pisteet ansaitsee nimetön mirna-otus, jonka lakonisissa toteamuksissa piilee aina vissi totuus.

Mutta eipä näillä yksityiskohdilla pelasteta lähes 250-sivuista tiiliskiveä.

PS. Onneksi tämä tason aleneminen jäi nyt vain yhden albumin mittaiseksi, sillä vast’ikään suomeksi ilmestynyt kolmas kirja, Synkkiä aikoja, on jälleen kaikin puolin erinomainen teos.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Sarjakuvat – William Patterson & Sydney Jordan: Jeff Hawke – Ylivaltias

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

William Patterson & Sydney Jordan:
Jeff Hawke: Ylivaltias
suom. Asko Alanen & Sauli Santikko. Jalava

Lähes 40 vuoden tauon jälkeen suomeksi on taas saatu rautaisannos Jeff Hawken brittiläisiä avaruusseikkailuja. William Pattersonin käsikirjoittama ja Sydney Jordanin piirtämä sarja on yksi parhaista alkujaan sanomalehdissä julkaistuista scifi-sarjakuvista – hauska, älykäs, upeasti kuvitettu ja tulvillaan kiehtovan eriskummallisia avaruusolentoja.

Jeff Hawke: Ylivaltias -kokoelma sisältää kuusi tarinaa vuosilta 1960–1962. Niistä ensimmäisessä Jupiterin kiertoradalla on käynnissä taistelu hyönteisolioiden laivaston ja Pyöveliksi nimetyn koneälyn välillä. Koska näyttää siltä, että tuhoisan sodan laineet voisivat iskeä Maahan asti, Jeff Hawke saa YK:lta valtuudet rientää paikalle solmimaan sopimusta. Kerronnan edetessä tilanne paljastuu kuitenkin aivan toisenlaiseksi kuin alkuun on kuviteltu.

Kyseinen Ylivaltias-tarina on hyvä esimerkki Jeff Hawke -sarjakuvien vahvuuksista. Hyvin rakennettu juonikuvio on monipolvinen ja täynnä yllättäviä käänteitä. Scifi-sisältöä lähestytään vakavissaan, ja mukana on mielikuvitusta kutittelevia, luonteiltaan hyvinkin erilaisia alien-hahmoja. Lisäksi Jordan kuvittaa tämän kaiken pikkutarkalla pieteetillä ja käyttää hienosti hyväkseen sekä tiheää viivavarjostusta että jopa kokonaan rasteripinnoilla luotuja näkymiä.

Vahvaa tieteisvisiointia löytyy myös Hengenvaarassa-sarjasta, jossa Hawken ja kumppaneiden alus haaksirikkoutuu pienelle asteroidille. Onnettomuuden syy on erikoisissa muukalaisissa, jotka erehtyivät luulemaan ihmisten alusta meteoriksi. Hyvittääkseen virheensä he ”korjaavat” räjähdyksessä haavoittuneen miehistön jäsenen vähän turhankin ehtaan kuntoon. Ja siitäkös ongelmia syntyy.

Rutkasti hupia tarjoilee puolestaan Ihmeiden lamppu, jonka aikajana kattaa lähes 2000 vuotta. Muinaisesta Kuwaitin autiomaasta edetään aina sarjan nykypäivään ja ministeriön työhuoneeseen asti. Mukana on eineksiä muukalaisten tiedustelualuksista aineensiirtoon ja minikokoisiin maailmanvalloittajiin. Kaikki tämä on kääritty kauniiseen pakettiin, joka tekee hauskaa pilaa sekä brittiministereistä että sotaisista barbaareista.

Patterson tapaa muutenkin ujuttaa tarinoihinsa kriittistä satiiria vaikkapa oikeusjärjestelmästä tai vallanhimosta. Usein muistetaan myös nostaa esiin yhteistyön voima sekä konfliktien ratkaisu diplomaattisin keinoin. Jännitystä ja toimintaa rakennetaan ilman väkivaltaa – siihen kun Hawke itse ei koskaan sorru.

Huumorin ohessa tarinoiden vakavampia aspekteja tasapainotetaan värikkäillä sivuhenkilöillä, jotka laukovat väliin ihastuttavan hupsuja repliikkejä. Heitä ovat mm. ilmassa leijuva yksisilmäinen pallokala Tallid sekä itsestään suuria luuleva epäonninen poliisivirkailija Kolvorok.

Tämä erinomainen tieteispaketti on pitkälti sama kuin vuonna 2008 Englannissa julkaistu Overlord-kokoelma. Eroja löytyy vain kolme. Ensinnäkin suomalaisversion lopussa on kaksi lyhyehköä lisätarinaa, jotka tosin ovat kokonaisuuden heikoimmat lenkit. Toisaalta suomalaislaitoksesta uupuvat sekä Sydney Jordanin esipuhe että hänen laatimansa tarinaesittelyt. Olisikin ehkä ollut parempi valinta ostaa oikeudet brittiversioon, jotta nämäkin kiinnostavat tekstit olisi saatu mukaan. Mutta hyvä näinkin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/24.

Sarjakuvat – Blutch: Lucky Luke – Kurittomat

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Blutch
Lucky Luke: Kurittomat
Suom. Mirka Ulanto. Egmont

”Tsot, tsot, tytteli. Ei ole kilttiä leikkiä iskän kiväärillä.”

Morrisin kuoleman jälkeen Lucky Luken lännenseikkailuja on kirjoittanut ja kuvittanut useampikin taho. Parhaaseen jälkeen on ylletty, kun yksittäiselle taiteilijalle on annettu vapaat kädet toteuttaa itsensä näköinen tarina. Tätä settiä edustaa myös Blutchin Lucky Luke: Kurittomat -albumi.

Rennon ilmeikkääseen tyyliin piirretyssä tarinassa Luke saa vaivoikseen kaksi rasittavaa esiteiniä. Casper-poika on vajaaälyinen kaheli, joka laukoo jatkuvalla syötöllä höynähtäneitä huudahduksia. Rose on puolestaan äärimmäisen itsepäinen tyttö, jota ei saa kuriin tiukkapipoisinkaan moraalinvartija – opettajasta, kabareelaulajasta, intiaanipäälliköstä tai yksinäisestä lehmipojasta nyt puhumattakaan.

Ihastuttavan kajahtaneen parivaljakon ohessa Luken elämää hankaloittavat saalistaan etsivä roistolauma sekä saamattomuudessaan ylivertainen sheriffi. Tilannetta eivät ainakaan paranna toimintaa sivusta seuraavat kaupunkilaiset tai paheita ja syntiä vihaavat kukkahattutädit. Molemmat ryhmät arvostelevat antaumuksella sankarimme jokaista liikettä.

Mainiosti rullaava albumi nousee heittämällä uusien Luke-tarinoiden kärkikastiin. Jo taide nostaa hymyn huulille, mutta kerrontaan upotettu huumori se vasta pistääkin naurulihakset koetukselle. Näin hauskaa ei Lucky Luken seurassa ole tainnut olla koskaan aiemmin.

Kymmenen kinkeriä ja karvaspuromerkki!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/24.

Sarjakuvat – John Wagner, Alan Grant, Ian Gibson & co: Judge Dredd – Kuoleman morsian

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

John Wagner, Alan Grant, Ian Gibson & co
Judge Dredd: Kuoleman morsian
Suom. Jukka Heiskanen. Jalava

”Minä olen laki!”

Kustannus Oy Jalava julkaisi viime vuosituhannen puolella kolmisenkymmentä Judge Dredd -albumia. Tulevaisuuden suurkaupungin, Mega City Yhden, kovin kyttä, kiitettävällä armottomuudella pikatuomioita jakava Dredd seikkaili 1980- ja 1990-luvulla Suomessa myös omassa sarjakuvalehdessään. Nyt kaikkien konnien legendaarisin kauhu palaa jälleen maamme kamaralle, sillä kuten Dredd on itsekin todennut ”lakia ei pääse pakoon!”

Judge Dredd: Kuoleman morsian sisältää neljä isokokoista mustavalkoista sanomalehtiseikkailua sekä neljä lauantaistrippiä, jotka ovat alkujaan kotoisin 1980-luvulta – ja joita ei ole aiemmin nähty suomeksi. Tarinoiden käsikirjoituksista vastaavat Dredd-mestarit John Wagner ja Alan Grant. Piirtäjäkaartista suurimman siivun nappaa viime joulukuussa menehtynyt tyylitaituri Ian Gibson.

Albumin käynnistää Mean Machine! -sarja, jossa tavataan vanhoista julkaisuista tuttu Mean Angel. Hän on pahamaineisen Angel-jengin jäsen, jonka otsalla komeilee kiekko, joka säätelee hänen mielialaansa äkeästä raivohulluun.

”Kirottu lakijehu! Pukkaan sut täältä Hampuriin… Missä hitossa se sitten onkaan!”

Kun vangiksi päätynyt Mean huomaa, että häntä ollaan kuljettamassa lobotomialeikkaukseen, hän vääntää kiekon täysille ja ryhtyy riehumaan. Onneksi paikalle saapuu Dredd, joka näyttää mielipuolelle kaapin paikan. Mutta mistä ihmeestä kuvioihin tulla tupsahtavat Angelin jengin muut jäsenet, jotka Dredd tappoi korkeimman omakätisesti jo aikoja sitten?

Vauhdikkaasti ja ihastuttavan räävittömästi kulkevassa tarinassa murhataan porukkaa ihan vain psykopaattisesta ilosta. Myös huumori kukkii, kun seinähullu Junior Angel saa isukiltaan luvan päästää tappavat taipumuksensa valloilleen: ”Ha ha! Narrasin! Ammun teidät kumminkin!”

Tarinassa on jopa juonenkäänteitä, jotka kytkeytyvät siihen, miten Angelin jengin kuolleet hourupäät voivat yht’äkkiä ollakin elossa.

Hitusen samankaltainen teema löytyy albumin nimisarjasta. Siinä paluun kuolon kourista tekee toisen ulottuvuuden olento, aina yhtä makoisa Judge Death – jonka silmissä elämä itsessään on rikos. Mainioon tarinaan on yhdistetty myös kajahtaneen oloinen Judge Dredd -elokuvaprojekti sekä sen seksikäs naistähti, joka esittää leffassa Kuoleman morsianta.

Tykittää ja hauskuuttaa kuin joukkomurhaaja häissä!

Muut sarjat eivät kohoa tämän kaksikon tasolle, mutta toki lämpökatseellaan tulipaloja sytyttelevästä miehestä kertova Pyro sekä syömävimmahuumeen uhreiksi joutuvien kansalaisten ahmimispakkoa kuvaileva Läski-City, jaksavat viihdyttää: ”Hei, läskit! Raahatkaapa ruhonne ulos, ennen kuin tulen ja posautan!”

Albumin loppuun liitetyt lauantaistripit esittelevät Mega Cityn todellisuutta ja Judge Dreddin persoonaa, mutta sen ihmeempää arvoa niillä ei ole.

Tahtoo heti lisää tuomaripökköä pesään!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/24.