Sarjakuva-arvostelut

Sarjakuvat – Tim Probert: Lightfall 1: Viimeinen liekki

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Tim Probert
Lightfall 1: Viimeinen liekki
Suom. Kati Valli. WSOY

”Vaikutat uteliaalta tapaukselta. Sinunlaisistasi tulee hyviä seikkailijoita!”

Tim Probertin Lightfall 1: Viimeinen liekki tuo monella tapaa mieleen Janne Kukkosen palkitun Voro–sarjan. Molemmat teokset edustavat koko perheelle sopivaa, vangitsevan kauniisti piirrettyä taianomaista fantasiaa, jonka pääosassa seikkailee nuori tyttö. Voron tapaan Lightfall on myös kooltaan tavanomaista sarjakuva-albumia pienempi, mutta kerta-annokseltaan tuhti – Viimeisessä liekissä on sivuja lähes 250. Tosin siinä missä Voron suomenkieliset laitokset ovat mustavalkoisia, Lightfall on toteutettu ruskaisessa väriloistossa.

Beatrice, eli Bea, asuu isoisänsä, suuren Possuvelhon luona. Hajamielisyydestä kärsivä velhovanhus pyörittää Sikapossun Tipat ja Tinktuurat -puotia, jossa nimensä mukaisesti myydään rohtoja ja eliksiirejä. Eräänä päivänä Possuvelho kuitenkin katoaa sillä aikaa, kun Bea on ollut keräämässä aineksia tuoreinta mikstuuraa varten. Pöydällä odottaa vain lappu, jossa vaari kertoo, että hän on unohtanut hoitaa äärettömän tärkeän velvollisuuden: ”Rauhattoman nukkujan sinetti täytyy käydä tarkistamassa!”

Bea ei luota siihen, että hataramuistinen vanhus selviäisi matkasta – varsinkin kun tämä mainitsee viestissä unohtaneensa, missä sinetti ylipäätään sijaitsee. Niinpä hän päättää jäljittää vaarin, vaikka ei tiedä, mihin ilmansuuntaan tämä on lähtenyt. Tukea Bea saa vastikään kohtaamaltaan Cadwalladerilta, eli Cadilta. Cad on jo sukupuuttoon kuviteltu galduuri. Laji tunnettiin aikoinaan siitä, että heillä oli kahdentoista miehen voimat ja viisautta sadan vuoden edestä.

Cad huokuu ystävällisyyttä, positiivisuutta ja auttamisen halua. Vaikeimpienkin vastoinkäymisten keskellä hän on varma, että kyllä tästäkin jotenkin selvitään. Apua Bea kaipaakin, sillä hänellä on paha tapa hermostua, hämmentyä ja jähmettyä vaarojen ja valintojen edessä. Yhdessä nämä kaksi etsijää muodostavat sympaattisen parivaljakon, jonka reippaita ja iloluontoisia seikkailuja on nautinto seurata.

Myös tarinan taustalle rakennettu fantasiamaailma hurmaa. Auringon laskettua lopullisesti mailleen maisemia valaisee enää kahdeksan keinotekoista Valoa, jotka määrittelevät myös todellisuuden rajat. Vaan voisiko pimeyden takaa löytyä lisää valoja? Teoksessa esiintyy erilaisia mielikuvituksellisia otuksia, kulkijoita, kasveja ja eläimiä kiitettävän runsaasti – kuten myös vanhojen rakennusten ja patsaiden raunioita. Puhumattakaan lumotuista luista, jotka varoittelevat matkalaisia vaaroista ja uhkailevat heitä kauhulla, turmiolla ja kadotuksella. Lisäksi liikkeellä on pahaenteisiä tahoja, jotka tahtovat levittää pimeyttä ja kuolemaa.

Lightfall 1: Viimeinen liekki on kaikin puolin lumoava lukukokemus, jonka pariin tulee varmasti palattua useaan otteeseen tarinan seuraavaa jaksoa odotellessa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/24.

Sarjakuvat – Floyd Gottfredson: Mikki Hiiri: Lain pitkä häntä

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Floyd Gottfredson
Mikki Hiiri: Lain pitkä häntä
Suom. Antti Hulkkonen & Aku Ankka -lehden toimitus. Egmont

Mikki Hiiri tillin tallin

Floyd Gottfredsonin vuosina 1930–1975 piirtämät Mikki Hiiri -stripit lukeutuvat Disney-sarjakuvien ikuisiin klassikoihin. Suomeksi niistä on julkaistu erilaisia koosteita useaan otteeseen.

Gottfredsonin uppoupeaa kynänjälkeä löytyy Mikki Hiiren kulta-aika -sarjasta (1971–1972), useista jättikirjoista (1974–1988), Mikin ja Hessun juhlakirjoista (2008 & 2012), Suurverolan varjokuningas -teoksesta (2013), sekalaisista albumeista, Aku Ankka -lehdistä, taskukirjoista ja ties mistä.

Viimeisin kokonaan Gottfredsonin tuotannolle omistettu teossarja käsitti neljä paksua opusta: Mikin oma sanomalehti (2014), Vaa­rallinen Mikki (2015), Mikki, konnien kauhu (2016) ja Cowboy Mikki (2017).

Nyt tätä samaista herkkua on jälleen saatavilla. Egmontin julkaisema Mikki Hiiri: Lain pitkä häntä sisältää neljä Floyd Gottfredsonin Mikki-seikkailua vuosilta 1930–1932. Muutamaa värillistä alku- ja loppusivua lukuunottamatta sarjat nähdään alkuperäisessä mustavalkoisessa asussaan.

Teoksen käynnistää pitkä ja polveileva Mikki Hiiri Autiolaaksossa -tarina. Siinä Minni perii vanhan Mortimer-setänsä kartanon, josta löytyy kartta, joka johtaa Autiolaaksossa sijaitsevalle salaiselle kultakaivokselle. Kartan ja kaivoksen haltuunotto on kuitenkin vaaroja täynnä, sillä aarretta havittelevat myös petollinen asianajaja Samu Suutari sekä julma rikollinen Jopi Jalkapuoli. Mikin ja Minnin onneksi heitä auttaa salaperäinen naamiomies Kettu.

Itse juonikuviota tärkeämpää sarjakuvassa ovat pähkähullu koheltaminen ja sinne tänne sinkoilevat sivujuonet. Jo ensimmäisellä sivulla kohdataan Heluna Ammu, joka on poistattanut nielurisansa, jotta voisi puhua tuntikaupalla yhteen pötköön: ”Mortimer oli kuulemma upporikas. Nyt voit hankkia vaikka juustolla silatun kylpyammeen.” Polle puolestaan varoittelee, kuinka perintö on suvulle kuin sokeri muurahaisille. Onneksi Mikki lohduttaa Minniä: ”Älä sure. Polle ei tiedä mitään. Hän käyttää hattuakin vain suojaksi tikoilta.”

Jatkossa möyhitään pelkoja aavemaisen kartanon pimeydessä, kurvaillaan polkupyörällä lätäköissä, lennetään hevosen selästä, ajetaan autolla rautatiekiskoilla, matkustetaan pummilla junassa, toimitaan tarjoilijana ja tiskaajana sekä tehdään temppu jos toinenkin. Anarkistisen villin lännen tarinan siivillä Mikki meinaa päätyä aina hirsipuuhun asti. Lisäksi Autiolaaksossa kohdattu Erasmus Rotta satuilee, kuinka hän aikoinaan piiritti aivan yksin sata intiaania.

Järkeä tästä on turha hakea, mutta kajahtanutta hubaa riittää senkin edestä.

Edellisen kerran Mikki Hiiri Autiolaaksossa on nähty suomeksi Cowboy Mikki -kokoelmassa sekä Aku Ankan taskukirja -sarjan Tiiliskivi-spesiaalissa (2023).

Lain hännän toinen pitkä seikkailu tottelee nimeä Mikki seilaa aarresaarelle. Sen edellinen suomenkielinen julkaisu löytyy Mikin oma sanomalehti -teoksesta.

Mikki ja Minni haluavat auttaa rouva Kirkonrottaa ja lähtevät aarrejahtiin, joka on täynnä sudenkuoppia ja hullunkurisia käänteitä. Jo purjelaivassa sankareitamme vaanivat niin kapinalliset merimiehet, pahantahtoiset huijarit kuin raivostunut gorilla. Perillä aarresaarella päänvaivaa aiheuttavat eksoottiset kannibaalialkuasukkaat, jotka viskaavat ensi töikseen Mikin pataan: ”Äläkä säästele suolaa ja ketsuppia. Ruoassa pitää olla makua.”

Meno ja meininki on jälleen ihastuttavan päätöntä – sekä nykypäivän standardien mukaan totaalisen sopimatonta. Tästä ei sarjakuvahulluus enää paljon riemastuttavammaksi muutu.

Teoksesta löytyy myös pari huomattavasti lyhyempää kokonaisuutta, joista ensimmäisessä herra Hiiri taittaa peistä hurjan ilkeän Katin kanssa. Toisessa Mikki yrittää puolestaan vältellä virkaintoista rankkuria, joka tahtoisi passittaa Pluton kaasukammioon. Makaaberit ainekset ja väkivaltaiset temput olivat 1930-luvun alussa selvästikin suosittu huumorin lähde.

Voihan paukkuvat päitset!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/24.

Sarjakuvat – Petri Hiltunen: Harmaan jumalan hetki

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Petri Hiltunen
Harmaan jumalan hetki
Zum Teufel

Hitusen hämäävästi nimetty Harmaan jumalan hetki sisältää todellisuudessa kaksi Petri Hiltusen tekemää Robert E. Howard -sarjakuvaversiota. Nimikertomuksen ohessa mukana on Conan-tarina Mustan rannikon kuningatar – sekä laaja kattaus oheismateriaaleja. Alunperin nämä sarjakuvat ovat ilmestyneet albumimuodossa vuosina 1994 ja 1991, mutta nyt ne nähdään kovissa kansissa ja aiempaa isommassa koossa.

Harmaan jumalan hetki on taiteellisesti yksi Hiltusen läpimurtoteoksista. Esiin vyöryy huolellisesti toteutettuja kuvia, joissa ihmiset ja erityisesti heidän asunsa on kuvitettu pikkutarkalla pieteetillä. Kelttien ja viikinkien Irlannissa käymästä viimeisestä suurtaistelusta kertova tarina hakee pohjansa historiasta, mutta sekoittaa mukaan fantastisia elementtejä.

Jumalten ja haltioiden silmien alla käydään eeppistä, veristä sotaa, joka on päätepiste useammallekin ajanjaksolle. Suuresta henkilökaartista ja hetkittäisestä tekstipainotteisuudesta huolimatta taistelukenttien yllä leijuvan kuoleman voi lähes haistaa – samoin kuin sodan mielettömyyden, joka ei tunne voittajia tai sankareita.

Mustan rannikon kuningatar on kuvituksensa puolesta harjaantumattomampaa Hiltusta. Ihmishahmojen kuvauksessa on paikoin ongelmia, eikä yksityiskohtiin ole panostettu yhtä paljon kuin Harmaan jumalan hetkessä. Huonoksi ei tätäkään jälkeä kutsuisi silti edes metallipiru.

Itse tarina on karua fantasiaa, jossa tappamista ja ryöväämistä ei kaunistella. Kun mässäilystä, väkijuomista ja väkivallasta nauttiva rautainen barbaari lyö hynttyyt yhteen naispaholaiseksi kutsutun jääkylmän Belit-merirosvon kanssa, ovat rannikkoseudut helisemässä. Myyttistä ihmeen tuntua tarinaan tuovat muinaisen suurkaupungin rauniot, sen mysteerien täyteinen historia ja siellä yhä asustava paholaishirviö.

Jos yhtä neljän sivun tekstimättöistä kohtausta ei oteta huomioon, niin jo pelkät kuvat kuljettavat kerrontaa harvinaisen onnistuneesti. Väliin edetään yli kymmenen sivua ilman sanoja, mikä on vahva osoitus Hiltusen kyvyistä sarjakuvataiteilijana.

Oheismateriaaleina kirjasta löytyy Hiltusen uusi esipuhe, selvitys hänen ja Howardin yhteisestä matkasta sekä kunnon rupeama Hiltusen mustavalkoisia ja värillisiä Conan-kuvituksia. Jostain syystä settiin ei ole kelpuutettu yhtään näytettä Tähtivaeltajasta 4/91, jossa sekä kansi että useat kokosivun mustavalkografiikat kuvittavat samaisessa lehdessä julkaistua Conan-novellia Rautapaholainen. Toisaalta tämä tarkoittaa sitä, että jos haluaa kattavan valikoiman Hiltusen Howard-tuotantoa, niin kyseinen lehti kuuluu pakkometsästettäviin kohteisiin Harmaan jumalan hetki -kokoelman lisäksi.

Crom vieköön!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/24.

Sarjakuvat – J. M. DeMatteis & Mike Zeck: Hämähäkkimies – Kravenin viimeinen jahti

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

J. M. DeMatteis & Mike Zeck
Hämähäkkimies: Kravenin viimeinen jahti
Suom. M. Kinnunen. Egmont

”Olen lyönyt Hämähäkin. Tullut häneksi.”

Viime syksynä ilmestyneen Hämähäkkimies: Kravenin viimeinen jahti -albumin julkaisulle odotettiin tukea Kraven The Hunter -leffan Suomen kierroksesta. Hollywood-näyttelijöiden lakon takia filmin ensi-ilta siirtyi kuitenkin lokakuun alusta hamaan tulevaisuuteen (näillä näkymin leffa saapuu suomalaisille valkokankaille vasta ensi syksynä). Täytyy silti toivoa, että kokoelma löytää mahdollisimman suuren lukijakunnan, sillä kyseessä on huomattavasti tavallista supersankaritarinaa vahvempi visio.

J. M. DeMatteisin käsikirjoittama dramaattinen kertomus syöksyy syvälle päähenkilöiden minuuteen ja henkilöpsykologisiin ulottuvuuksiin. Kravenista ja Hämähäkkimiehestä kasvaa lähes myyttisiä arkkityyppejä, jotka elävät ja kipuilevat omien pakkomielteidensä vietävinä.

Länsimaisen yhteiskunnan saastaisuuteen pettynyt Kraven Saalistaja on päättänyt viime töikseen todistaa olevansa joka suhteessa parempi kuin Hämähäkkimies – vaikka se vaatisi lukin nahkoihin asettumista. Tätä tavoitetta hän lähtee toteuttamaan kaiken uhraavalla vimmaisella raivolla: ”Tänä yönä olen laajentanut tajuntaani yrteillä. Olen uppoutunut sinuun… syönyt lihaasi.”

Myös Hämähäkkimiehellä on omat riivaajansa. Hermot ovat riekaleina, sisukset solmussa ja mieli kuolemanpelkoa täynnä. Jostain olisi kuitenkin löydettävä sekä voimaa että se perimmäinen identiteetti, joka on hautautunut hämähäkkimyytin ja Hämähäkkimies-hahmon alle: ”Olen hämähäkki? Sekö minä tosiaan olen?”

Kokonaisvaltaiseen tragediaan tuo lisäulottuvuutta Löyhkän verenhimoinen mutta samalla traaginen hahmo: ”Mikä olin ennen kuin minusta tuli? …mikä?”

Hämähäkkimies: Kravenin viimeinen jahti lyö pöytään vahvan ja ja tunteisiin käyvän lukukokemuksen. Pontta kerronnalle tuovat hahmojen toisiaan peilaavat monologit, lähes hakkaavalla temmolla kulkeva teksti sekä kohtausten voimaa kasvattava kuvakuljetuksen toisteisuus. Mike Zeck ei ole maailman paras piirtäjä, mutta tähän synkkään tarinaan hänen tyylinsä istuu lähes saumattomasti.

Kravenin viimeinen jahti on aiemmin julkaistu suomeksi Hämähäkkimies-lehden numeroissa 9–11/1990.

”Mutta minä voitan. Nöyryytetty isä. Pyhä äiti. Viety kunnia. Minä voitan!”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/23.

Sarjakuvat – Tohtori Matti Hagelberg: Suomaan kansan muinaisusko

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , ,

Tohtori Matti Hagelberg
Suomaan kansan muinaisusko
WSOY

”Oi Koto kotoisin, tuo maamme suloisin.”

Tähtivaeltajassa 4/21 pureuduttiin laajan artikkelin ja haastattelun kautta tohtori Matti Hagelbergin massiiviseen Läskimooses-eepokseen. Nyt teos on saanut itsenäisen esiosan nimeltään Suomaan kansan muinaisusko (WSOY). Se kertoo Läskimooseksesta tuttujen suomaalaisten esihistoriasta.

Opus käynnistyy lyhyellä kertauksella maailmankaikkeuden ja ihmissuvun synnystä. Seuraavaksi esittelyvuoron saa Ämmä, kaikkien suomaalaisten kantaäiti. Hän törmää matkoillaan Kivisilmäjumalaan, joka antaa hänelle sekä puheen lahjan että toisen silmänsä. ”Se oli maailman ensimmäinen kieli ja se oli maailman kaunein kieli.”

Seuraavaksi Ämmän kansa nimeää maailman asiat ja keksii tulen salaisuudet. Nämä seikat aiheuttavat myös aivopähkinöitä, sillä onhan niin, että asian nimi ja asia itsessään ovat kaksi eri asiaa. Tulen teoriassakin ajaudutaan aikamoisen vinkeisiin sfääreihin. Näkemys siitä, että ihminen muodostuu sekä hengestä että lihasta, selittää mielikuvitusta kutkuttavin tavoin zombieiden syntyprosessin. Asiaan kytkeytyy pieniä otuksia, maanalaista elämää ja uudelleenkootun lihan ruokkimista.

Lopulta Ämmä johdattaa kansansa luvattuun maahan, suojaiseen Kotoon, jossa suomaalaiset kehittyvät, kisailevat ja täyttävät maan. Siinä välissä pitää toki keksiä, kuinka päihittää pieninkäisten ja alastomuuden synnyttämät ongelmat. Pohdintaa aiheuttaa myös se, missä välissä kivikasojen henget asettuvat kivikasoihin asumaan: ”Olivatko tulleet jo ensimmäisestä kivestä vaiko vasta kolmannesta?”

Kaikki tämä on tietenkin totta, vaikka pimittäjät ovatkin yrittäneet painaa Suomaan kansan suuren tarinan pimentoon ja unohduksiin. Jopa Akseli Gallen-Kallela onnistuttiin vaientamaan, vaikka hän löysi salaisella, Itä-Afrikkaan suuntautuneella tutkimusretkellään suomaalaisten alkukodin, tarujen Kalevanmaan. Totuus on kuitenkin paljastumaisillaan ja siitä saamme toivottavasti lukea lisää Hagelbergin seuraavassa albumissa.

Suomaan kansan muinaisusko on jälleen huikean riemastuttava ja päräyttävän nerokas teos. Tohtori Hagelbergin pää suoltaa paperille mitä villeimpiä visioita, jotka huokuvat myyttistä totuudellisuutta. Tekstissä kuultaa luomiskertomusten ja pyhien kirjojen poljento. Kuvissa graafiset kuviot yhtyvät hahmoihin, jotka on piirretty joko vanhojen huumoritarinoiden karikatyyriseen malliin tai valokuvamaista realistisuutta tavoitellen – unohtamatta näiden ääripäiden välisiä tyylilajeja tai populaarikulttuurista tuttua kuvastoa.

Jos tätä haluaisi suomaalaisten omalla kielellä ylistää, niin pakko olisi lausua: ”Känkärnäkkärnökö.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/23.

Sarjakuvat – Pat Mills & Joe Colquhoun: Charleyn sota

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Pat Mills & Joe Colquhoun
Charleyn sota
Suom. Vesa Heino & Sauli Santikko. Kvaak Kirja & Zum Teuf

Anteliaiden mesenaattien, Kvaak Kirjan ja Zum Teufelin ansiosta suomeksi on vihdoin saatu sodanvastaisten sarjakuvien merkittävin klassikko, Charleyn sota (suom. Vesa Heino & Sauli Santikko). Pat ”Marshal Law” Millsin käsikirjoittama ja Joe Colquhounin kuvittama tuhatsivuinen teos julkaistiin alunperin Battle Picture Weekly -lehdessä vuosina 1979–1985. Viikoittain uutta tavaraa ilmestyi 3–4 sivun verran.

Ensimmäisen maailmansodan melskeisiin sijoittuvan tarinan päähenkilö on Charley Bourne. Hevosia rakastava työläispoika ei ole älyllä pilattu, mutta velvollisuudentuntoisena nuorukaisena hän valehtelee ikänsä ja värväytyy brittiarmeijan leipiin vain 16-vuotiaana. Ensimmäisen taistelukokemuksensa hän saa kesällä 1916 Sommen rintamalla.

Propagandapuheet nopeasta voitosta ja lokoisista oltavista paljastuvat nopeasti perättömiksi. Asemasodan aikaiset juoksuhaudat pursuavat mutaa, rottia, täitä, kirppuja ja mätäneviä ruumiita. Kuolema vaanii joka nurkalla, ja kaukana etulinjasta viihtyvät upseerit määräävät sotilaat kerta toisensa jälkeen järjettömiin itsemurhahyökkäyksiin. Rintaman molemmin puolin luodit, pistimet ja puukot kylvävät kuolemaa – tappavista kaasuiskuista nyt puhumattakaan. Itse rintama liikkuu vain kymmeniä metrejä edestakaisin, eikä raatoja tai haavoittuneita jaksa laskea enää kukaan.

Kuten historiankirjoista tiedämme, ensimmäinen maailmansota oli helvetillinen, absurdi lihamylly, jonka kitaan tuupattiin miljoonia miehiä näännytystaistojen polttoaineeksi. Charleyn sota tekee tästä tragediasta todellisen lukijan silmien edessä. Tekijät eivät säästele kuvatessaan sodan raakuutta ja armottomuutta, kaikkea sitä turhaa kuolemaa ja kärsimystä, joka ladattiin nuorten sotilaiden niskaan. Kokonaisuus säteilee vahvaa todistusvoimaa jo senkin ansiosta, että Mills ja Colquhoun ovat tehneet pohjatyönsä huolella – jopa tarinan omalaatuisimmat käänteet ja yksityiskohdat perustuvat tosiasioihin. Charleyn sodassa sota tulee iholle mitä karmaisevimmin tavoin.

Sarjakuvan koukuttavuuden takeena on koskettavan kerronnan ja upean piirroksen ohessa henkilöhahmojen uskottavuus. Jopa Charleyn naiivi toiveikkuus karisee tarinan edetessä. Tästä huolimatta hän yrittää aina parhaansa, eikä menetä empatiaansa muita kohtaan. Lisäksi hänen ympärillään pyörii iso joukko värikkäitä hahmoja, joilla on omat vahvat luonteenpiirteensä. Osa heistä kohtaa kalman kylmän kouran nopeasti, sillä taistelut vaativat joka päivä uudet uhrinsa, mutta toisiin törmätään vielä vuosienkin päästä.

Ensimmäisen maailmansodan yleisen järjettömyyden rinnalla Mills kritisoi ankarasti yläluokkaista upseeristoa, joka vähät välittää sotilaidensa hyvinvoinnista: ”Verikaste on välttämätön. Viis kaatuneista.” Edes haavoittuneista ei piitata, vaan heidät pakotetaan takaisin rintamalle väliin aseellakin uhaten. Ankaria rangaistuksia jaellaan pikkuseikoista, joilla ei ole mitään tekemistä sotilastaitojen tai -tekojen kanssa. Koko komppanian pelastavaa tykistökeskitystä on turha huudella, jos upseereilla sattuu olemaan teehetki kesken.

Rivien välistä voi lukea myös vihaa heitä kohtaan, jotka tienasivat rahaa sodan kauheuksilla – olivat kyseessä sitten molemmille puolille aseita myyvät tehdasparonit tai niljakkuudestaan tunnetut mustan pörssin kauppiaat.

Itse tarina ei juutu vain juoksuhautoihin, sillä sivuhenkilöiden kautta päästään tutustumaan myös ilma- ja meritaisteluihin. Charley itsekin nähdään useassa roolissa aina lähetistä tarkka-ampujaan ja teloituskomppanian jäsenestä paarinkantajaan. Lisäksi sarjakuvassa vieraillaan kotirintamalla ja törmätään sotaa muovaaviin keksintöihin, kuten ensimmäisiin tankkeihin, valtaviin ilmalaivoihin, massiivisiin pommikoneisiin ja raskaasti aseistettuihin panssarijuniin.

Pituudestaan huolimatta Charleyn sota toimii lähes joka hetki täysillä tehoilla. Teos tarjoaa kauhua ja epätoivoa huokuvan lukukokemuksen, joka resonoi vahvasti myös nykypäivään, jossa Venäjä toistaa ensimmäisen maailmansodan hulluuksia omassa sodankäynnissään. Aivan loppuun asti tuuli ei kanna, sillä viimeisessä kymmenyksessä kerronta ajautuu perinteisen sotasarjakuvan suuntaan ja Charley muuttuu jokamiehestä voittamattomaksi pyssysankariksi. Mutta tämä on vain pieni kauneusvirhe muuten huikeassa mestariteoksessa.

Sarjakuvien oheen kolmeen kirjaan jaettu kokonaisuus sisältää mm. Pat Millsin suomalaista laitosta varten kirjoittaman esipuheen, kansigallerian, Millsin antoisan kommenttiraidan sekä kääntäjän jälkisanat.

Toteutukseltaan teos on ensiluokkainen. Graafinen suunnittelu, painojälki ja pääosin myös lähdemateriaali ovat oivassa kunnossa. Lisäksi paikoin käytetyt värisivut on säilytetty väreissä, vaikka sarjakuva onkin muuten mustavalkoinen.

Silkkaa parhautta.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/23.

Sarjakuvat – Edgar P. Jacobs: Blake ja Mortimer seikkailevat – Suuren pyramidin arvoitus, osa 1

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Edgar P. Jacobs
Blake ja Mortimer seikkailevat: Suuren pyramidin arvoitus, osa 1
Suom. Kirsi Kinnunen. Egmont

Edgar P. Jacobsin luomat, 1940-luvun lopulla käynnistyneet Blake & Mortimer -sarjakuvat olivat Ranskassa aikoinaan lähes yhtä kova juttu kuin Hergén Tintti. Suomessa sarjaa on yritetty lanseerata useampaan otteeseen ilman mainittavaa menestystä.

1980-luvun lopussa temppua yritti Jalava, mutta silloin suomeksi saatiin vain Aikakone-albumi. Pari vuotta myöhemmin asialla oli Semic, joka pisti pihalle teokset Keltainen merkki ja S.O.S. meteoreita. Sitten koitti pidempi tauko, kunnes vuosina 2010–2012 Egmont julkaisi iloksemme kolmiosaisen Miekkakalan salaisuus -tarinakokonaisuuden.

Nyt Egmont yrittää uudelleen, sillä BD-sarjan 17. albumi on ensimmäinen puolikas Jacobsin kaksiosaista Blake ja Mortimer -seikkailua Suuren pyramidin arvoitus.

Kuten teoksen nimestäkin voi päätellä, tarinassa setvitään Egyptissä sijaitsevan Suuren pyramidin arvoitusta. Intomielisenä amatööriarkeologina tunnettu professori Philip Mortimer pääsee tutkimaan pyramideihin kytkeytyviä sensaatiomaisia löytöjä ystävänsä professori Ahmed Rassimin ansiosta. Vanhat paryrusten jäänteet näyttäisivät sisältävän vihjeitä ammoisten aikojen aarteen sijainnista.

Selvitystyö ottaa kuitenkin takapakkia, kun vaikutusvaltainen rikollisliiga kiinnostuu asiasta. Sitten ollaankin jo juonittelujen ja seikkailujen kierteessä. Käänteet seuraavat toistaan, ja Mortimerin täytyy käyttää kaikkia älynystyröitään selvitäkseen pyörityksestä hengissä.

Suuren pyramidin arvoitus kutkuttaa jo aiheensa puolesta. Muinaisten faaraoiden salaisuudet ovat aina kiehtoneet ihmisiä, ja näitä mysteerejä sarjakuva availee mielikuvitusta soittelevin paljastuksin – pikkuhiljaa ja vauhdikkaan toiminnan tuella. Homma rullaa vetävästi eteenpäin, vaikka kompuroikin silloin tällöin valtaviin tekstimassoihin. Jatkoa jää joka tapauksessa odottamaan mieli pinkeänä.

Jacobsin piirrostyö edustaa klassista ligne claire -jälkeä parhaimmillaan. Hahmot on piirretty selkeästi, yksityiskohtiin on panostettu ja taustat toteutettu realismia tavoitellen. Sivuille on yleensä ahdettu myös valtava määrä kuvia, joten luettavaa ja ihailtavaa piisaa parinkin tavallisen albumin edestä.

Blake ja Mortimer -sarjakuvien ajattomuudesta käy hyvänä esimerkkinä se, että vaikka tämäkin albumi on kotoisin 1950-luvun alkupuolelta, ei vuosikymmenten vierintä haittaa lukunautintoa laisinkaan.

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Roy Thomas, Neal Adams & John Buscema: Kostajat – Krii-Skrull-sota

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Roy Thomas, Neal Adams & John Buscema
Kostajat: Krii-Skrull-sota
Suom. Jukka Torvinen. Egmont

”Paperista ja musteesta syntyneet sankarit käyvät taistelua, jota he eivät ymmärrä, mutta joka voi olla alkusoittoa… maailmankaikkeuden laajuiselle sodalle ja tuomiopäivälle!”

Marvel-elokuvien suursuosion vanavedessä Egmontin viime vuonna julkaisema Marvel-sarjakuva-albumi Salatut sodat myi loppuun alta aikayksikön. Täytyykin toivoa, että nyt ilmestyneestä Kostajat: Krii-Skrull-sota -teoksesta on otettu niin iso painos, että siitä riittää kaikille halukkaille. Seikkailu on toki nähty aiemminkin suomeksi vuonna 1985, mutta tuolloin kyseessä oli mustavalkoinen Sarjakirja-painos.

Roy Thomasin kirjoittama ja Neal Adamsin sekä John Busceman kuvittama albumiklassikko käynnistyy tekstimuotoon laaditulla selityksellä, jossa kerrotaan, kuinka kertomuksen aloittavaan tilanteeseen on päädytty. Se onkin tarpeen, sillä tarinassa riittää kiitettävän monta kimuraista juonilinjaa.

Perusasetelmassa avaruuden mahtavat sivilisaatiot, kriit ja skrullit, ovat keskenään sotajalalla. Sijaintinsa takia Maapallosta tulee keskeinen pelinappula tässä galaktisen mittaluokan pelissä. Ja aivan kuin tässä ei olisi tarpeeksi tekemistä, Kostajat saavat kimppuunsa myös palavasieluisen poliitikon, joka lietsoo supersankarien vastaista ilmapiiriä ja pistää kaikkensa peliin Kostajien vangitsemiseksi.

Lisäksi kuvioihin luikahtaa Epäinhimillisiksi kutsuttua superkansaa heilutteleva vallankaappaus sekä joitain Kostajia riivaavat epäilyt kumppaniensa motiiveista. Kun epäilyn siemenet on kerran kylvetty, kaikkia niitä ei ehdi napsia kitaansa edes nälkäinen mustarastas.

Tarjolla on siis aineksia suureen kosmiseen välienselvittelyyn, jossa sankareitamme revitään suuntaan jos toiseenkin. Ihastuttavasti kaikki alkaa kuitenkin hyvin pienen mittakaavan tapahtumista. Kun Vision-androidi kellahtaa kumoon Kostajien tukikohdassa, vain Muurahaismies voi selvittää, mikä on vikana. Fantastic Voyage -leffan (1966) tapaan hän pienentää itsensä mikroskooppiseen kokoon ja lennähtää Visionin scifistisiin sisuksiin etsimään syytä androidin elottomuudelle. Rulaa ihan ehdottomasti.

Jatkossa matkataan jopa käymättömille korpimaille, joten avaruustaisteluista ei tule pulaa. Mutta toisin kuin usein, tarinan keskiössä eivät ole turpakäräjät, vaan persoonallisiksi rakennettujen hahmojen kyky selvittää ongelmat älynsä ja voimiensa avulla. Kerronta on myös niin täynnä käänteitä ja yksityiskohtia, että lukukokemus pistää mielikuvituksen laulamaan. Juuri näin on pakahduttavia tunteita soitteleva eeppinen supersankaritaru luotava.

Sarjakuvan taide on oman aikakautensa supersankariseikkailujen aatelia. Sekä Adams että Buscema hallitsevat suvereenisti niin hahmojen kuin scifististen laitteiden ja ympäristöjen kuvittamisen.

Superia dullaa ja pullaa joka lähtöön!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/23.

Sarjakuvat – Gianfranco Manfredi & Giovanni Freghieri: Tex Willer – Kaksi karkulaista

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Gianfranco Manfredi & Giovanni Freghieri
Tex Willer – Kaksi karkulaista
Suom. Ville Mäkelä. Egmont

Tex Willer -suuralbumi -sarjan tuorein julkaisu on Gianfranco Manfredin käsikirjoittama ja Giovanni Freghierin kuvittama Kaksi karkulaista. Yli 200-sivuinen teos lataa pöytään monipolvisen lännenseikkailun, joka sisältää tiukkaa jännitystä ja komeita visioita.

Tarinassa riittää toimijoita. Tex Willerin ja Kit Carsonin ohessa keskeisin on parikymppinen lainsuojaton Billy Cobb. Hän on ryövännyt rosvojoukon rahat ja pakenee nyt takaa-ajajia henkensä edestä Josephine-rakkaansa kanssa. Nuorenparin perässä ovat väkivaltaisen Wade Gormanin johtaman rikollisjengin lisäksi hautojakin ryöstelevä palkkionmetsästäjä Jeff Barnes kumppaneineen.

Rakastavaisten jäljillä hiihtelevät tietenkin myös Tex ja Kit – ja vain he voivat pelastaa Billyn ja Josephinen tappavalta lyijymyrkytykseltä.

Kun vielä sivuosissakin nähdään monta värikästä tyyppiä, on sarjakuvan hahmokaarti vähintäänkin kohdillaan. Myös juonikuvio rullaa nautinnollisesti paikasta ja käänteestä toiseen. Aina ei tarvitse edes juosta ja puhkua eteenpäin, kun kulissit ovat näin hyvässä kuosissa.

Lopullisesti laadun takeena toimii Freghierin taide, joka on dynaamista ja klassisen huoliteltua. Näin taitavaa mustavalkografiikkaa hienoine viivavarjostuksineen tehdään tänä päivänä enää harvoin, joten mielikuvat kurkottavatkin automaattisesti vanhojen mestaritaiteilijoiden suuntaan. Tämä näkemys saa tukea Freghierin haastattelusta, jossa hän mainitsee tärkeimmäksi esikuvakseen legendaarisen Alex Raymondin.

Täyttä timanttia!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/23.

Sarjakuvat – Alex Raymond: Rip Kirby 1954–1956

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Alex Raymond:
Rip Kirby 1954–1956
Suom. Ilkka U. Pesämaa. Jalava

Aikoinaan sanomalehtistrippeinä julkaistut jatkosarjat olivat sarjakuvataiteen aatelia, ja niiden parissa viihtyivät alan kovimmat nimet. Hyvän näytteenä tästä käy Jalavan julkaisema albumi Alex Raymond: Rip Kirby 1954–1956. Kuten jo nimi kertoo, lähes 150-sivuinen teos esittelee herrasmiesetsivä Rip Kirbyn seikkailuja 1950-luvun puolivälistä. Raymond on taiteilijana ehdotonta mestariluokkaa, joten strippejä kelpaa ihastella jo yksistään taitavan ja tyylikkään piirroksen ansiosta. Tämän ohessa myös tarinat jaksavat yhä vetää ja viehättää.

Kokoelman käynnistävä Kaksi miestä ja pienokainen -kertomus on poikkeuksellinen siinä mielessä, että se painottaa huumoria toiminnan ja jännityksen sijasta – vaikka kyllä niitäkin on luvassa. Rip Kirbyn ja hänen Desmond-palvelijansa arki nyrjähtää sijoiltaan, kun pahiksia pakeneva nainen jättää vauvansa kaksikon hoidettavaksi. Moisen ilmestyksen edessä sankarimme ovat helisemässä, sillä heillä ei ole aavistustakaan, miten vaippaikäistä lasta tulisi käsitellä.

Erinäisten käänteiden kautta Rip ja Desmond päätyvät kommunistisen vallankumouksen puolittamaan valtioon, jossa vitsejä revitään punaisten toverien ajatusmaailmasta. Soveltavan doktriinin instituutissa lapset vapautetaan äidillisen rakkauden ikeestä, kansandemokratia tarkoittaa johtajien mielihalujen noudattamista ja työnsankareille luovutetaan ensimmäisen luokan kampiakselin ritarikunnan ansiomerkki.

Albumin toinen tarina, Kismet Kildare, on hyvä esimerkki paristakin Kirby-sarjakuville olennaisesta elementistä. Ensinnäkin sen keskiössä on kaunis ja kohtalokas nainen, jonka lumovoimaa Rip ei voi vastustaa. Toisekseen juonessa on yllättäviä käänteitä, jotka vievät tarinan aivan toisille vesille kuin miltä alkuun näyttää. Tällä kertaa kostonhimoisen naistaiteilijan tempauksista edetään murhien, petosten ja väärennösten ristiaallokkoon.

Femme fatale -hahmojen ohessa sarjakuvissa esiintyy muitakin vahvoja ja päättäväisiä naisia, jotka eivät pahemmin miesten apua kaipaa. Heistä käyvät esimerkkeinä vaikkapa Vastahakoinen perijätär -tarinan Sari, joka seilaa Etelämerellä oman purjelaivansa kapteenina, tai Jatsicombo konnantöissä -kertomuksen kovapintainen Ma Casino. Kasinoa pyörittävä nainen ryntää sumeilematta Kirbyn toimistoon ja toteaa ensi töikseen: ”Kirby, nimeni on Casino, ja minulla on sinulle töitä. Otahan sikari!”

Kokonaisuutena Rip Kirby 1954–1956 tarjoilee komean kattauksen velmuja ja vetäviä seikkailusarjakuvia, joissa konnat saavat kylmää kyytiä – paitsi silloin, kun he paljastavat hempeämmän puolensa, kuten tarinassa Äkkiväärää oikeutta.

Valitettavasti kirja ei ole visuaalisesta vailla ongelmia. Vaikka monet stripit ovatkin toistuneet onnistuneesti, mukana on useita jaksoja, joissa osa viivoista on joko kadonnut tai levinnyt ja sulautunut yhteen. Tästä huolimatta teos voittaa yleislaadussa aiemmat HS Kirjojen julkaisemat Kirby-kokoelmat.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/23.