Laura Gustafsson
Rehab
Into

”Odotan tunnetta. Se varmasti jo kehkeytyy sydämessäni, vatsassani tai jalkovälissäni ja tulee aivan kohta. Aivan kohta. Aivan. Huudan sisälleni, että nyt sitä tunnetta, nyt olen valmis ja vapaa.”

Laura Gustafssonin ilkikurinen kuvaus materialistisen elämäntavan iltaruskosta nousi aivan oikeutetusti tuoreimman Tähtivaeltaja-palkinnon ehdokaslistalle. Rehab-romaani tanssii villiintynyttä ripaskaa tavaraa ja jätettä suoltavan yhteiskunnan haudalla.

Santa Marian elämää on aina ohjannut tarve pitää yllä julkisivua. Hän kokee olevansa muita parempi ihminen, koska hän käyttää kalliita merkkitavaroita ja suosii hienostuneita muotiruokia. Koska hänen kotinsa on kuin suoraan sisustuslehden sivuilta. Santa Marian suhde materiaan ja itseensä on neuroottinen. Yltäkylläinen tavarataivas on turvasatama, joka suojaa elämän kolhuilta – ja itse elämältä.

Sisältä Santa Maria on kuollut. Aidot tunteet kiertävät hänet kaukaa, ja tyttäreensä hän suhtautuu kuin vieraaseen, käsittämättömään olentoon. Kaupungin vuokra-asunnoissa asuvia hän katsoo halveksuvasti ja alentuvasti.

Kaikesta tästä syntyy painekattila, joka saa Santa Marian sytyttämään kotitalonsa tuleen. Hän polttaa kaiken omaisuutensa ja samalla myös naapuruston rakennukset.

Tuhoisan tulipalon jäljiltä kodittomaksi jäänyt sekalainen seurakunta päätyy asumaan autioituneeseen Taivastaloon – rakennukseen, jota voidaan pitää J. G. Ballardin Tornitalon sukulaissieluna. Aikoinaan 26-kerroksinen kolossi edusti modernin tehokkuuden viimeistä kuolonkorahdusta. Nyt todellisuuskin alkaa saada yhä fantastisempia piirteitä tässä limbon kaltaisessa monumentissa. Lopulta edessä odottaa kaiken syövä Moolokin kita.

Gustafssonin romaani on piikikäs satiiri, joka ruoskii armotta länsimaista elämänmenoa: henkistä onttoutta kumisevaa kulutusyhteiskuntaa, tarpeettoman materian haalimista, omatekoista ahdistusta, turhia haluja ja tarpeita, itsekeskeisyyttä, hyväksikäyttöä, kyynisyyttä, nihilismiä, vieraantuneisuutta ja mitä vielä.

Tavaralla rakennetaan keinotekoista onnea, joka muuttuu itsesyytöksiksi jo siinä vaiheessa, kun kaupan kassalta on päästy kotiin asti. Kun kaikkea on liikaa, mikään ei tunnu enää miltään.

Painavasta asiasta huolimatta teos on sirpaleisuudessaan lähes ilkamoiva. Romaani tursuaa hyviä huomioita, teräviä älynväläyksiä ja täysin absurdeja käänteitä. Rehab onkin kuin hautajaissaattue, joka ottaa kaiken ilon irti kaatopaikalle matkalla olevasta ruumiista.

”Vähän on eri juttu syödä mukava pihvi kuin naapurin mies. En tiedä, miksi, mutta tiedän, että niin on!”

Toni Jerrman