Zardoz
(UK-versio, blu-ray)

1970-luku oli yhteiskunnallisesti valveutuneiden, älykkäiden tieteiselokuvien kulta-aikaa – kunnes Tähtien sota (1977) tuli ja lanasi koko pelikentän matalaotsaiseksi toimintaviihteeksi. Sitä ennen saimme onneksi nähtäväksemme mm. sellaisen omaperäisen klassikon kuin John Boormanin ohjaaman ja käsikirjoittaman Zardozin (1974).

Jo vuoteen 2293 sijoittuvan filmin aloitus on huikea: Ankeanoloisen jättömaan yllä leijuu valtava kivinen pää. Sen varjossa juoksee ja ratsastaa punaisiin panosvöihin ja lannevaatteisiin sonnustautuneita miehiä, jotka huutavat: ”Ylistetty olkoon Zardoz!”

Kivipään laskeuduttua sen avonaisesta suusta purskuaa aseita ja ammuksia, joilla punavaippojen tulee tappaa kaikki joutomailla lisääntyvät raakalaiset. ”Ase on hyvä, siemeniä levittävä penis paha”, julistaa jumalainen Zardoz ja jatkaa: ”Elämä ja ihmiskunta ovat myrkkyä, joka tuhoaa Maapallon. Menkää, tappakaa ja puhdistakaa maa saastasta!”

Ja koska jumalan sana on pyhä, tehtäväänsä aivopestyt psykopaatit ratsastavat yli maaston tappaen, raiskaten ja orjuuttaen kaikki vastaantulijat – Zardozin nimeen. Katsojan näkökulmasta uhrit eivät tosin ole vaarallisia raakalaisia, vaan rääsyisiä pakolaisia, jotka yrittävät parhaansa mukaan selvitä suuren tuhon hävittämässä maailmassa.

Yksi punavaipoista livahtaa kuitenkin salaa kivipään kyytiin. Tämä Sean Conneryn esittämä Zed on päättänyt selvittää Zardozin kasvojen takana piileskelevän todellisuuden. Kivipään kyydissä hän päätyy voimakentän ympäröimään utopiaan. Vehreään ja värikkääseen paratiisiin, jonka hippihenkiset asukkaat leipovat leipää, kasvattavat karjaa – ja elävät ikuisesti oman ylimielisen yltäkylläisyytensä keskellä.

Vortexiksi kutsutun onnelan kansalaisten silmissä Zed on herneaivoinen ali-ihminen, barbaari, hirviö ja raakalainen. Mutta samalla myös kiehtova esimerkki epäinhimillisestä raakuudesta ja eläimellisestä seksuaalisuudesta. Vortexissa itsessään arvostetaan tyyneyttä ja psyykkistä tasapainoa yli kaiken, eikä seksilläkään ole enää mitään sijaa kuolemattomien maailmassa.

Vähitellen käy kuitenkin ilmi, ettei kaikki ole Vortexissa niin hyvin kuin päälle päin näyttää. Negatiivisista tunteista rangaistaan vanhentamalla syyllistä. Kuoleman suomaa vapautusta halajavat vanhukset ovat ikuisen elämän paineen alla sortuneet hulluuden turuille. Melankolistit ovat puolestaan vaipuneet totaaliseen apatiaan ja vain huojuvat paikoillaan.

Tämäkö on historian lakipiste, yhteisö, joka otti tehtäväkseen ihmiskunnan sivistyksen, taiteen ja tieto-taidon säilyttämisen? Rikkaiden ja nerokkaiden ”virheetön onnela”, joka hylkäsi myötätunnon ja sulki köyhät ja kärsivät ulkopuolelleen – ja antoi heidän tuhoutua silmiensä edessä?

Vortexin asukkaille Zedin aivoista kaivetut näyt tappamisesta ja hävittämisestä ovat pelkkää viihdettä. He ovat jähmettyneet omaan muuttumattomuuteensa ja menettäneet kykynsä elää ja tuntea. Kun elämällä ei ole loppupistettä, sillä ei ole myöskään tarkoitusta. Käytännössä Vortex onkin henkisen rappion rapauttama vankila, joka on rakennettu valheille ja muiden kärsimykselle.

Näiden ristivetojen keskellä kamppailevat erityisesti Charlotte Ramplingin, Sara Kestelmanin ja John Aldertonin esittämät vortexlaiset. Heillä jokaisella on omat agendansa, joiden katalysaattorina he käyttävät ulkoa saapunutta muukalaista. Tajuamatta, kuinka terävä ja päämäärätietoinen mieli barbaarikaavun alle kätkeytyy.

Unohtaa ei myöskään sovi kaiken taustalla narujaan vetelevää taikuria, Arthur Fraynia (Niall Buggy). Mutta kuka manipuloi nukkemestaria?

Zardoz on innostavan kunnianhimoinen elokuva. Se latoo katsojan eteen lukemattomia filosofisia kysymyksiä, eeppisiä pohdintoja ja myyttisiä allegorioita. Samalla filmi pureutuu syvälle ihmisyyden perimmäiseen olemukseen ja olemassaolon merkitykseen. Se on yhteiskuntapoliittinen, metafyysinen ja ironinen satiiri, jossa riittää tasoja pureskeltavaksi. Aina uskonnonvastaisuudesta lähtien.

Zardoz ei kuitenkaan tarjoa helppoja vastauksia tai väännä sanottavaansa rautalangasta. Elokuvan juonellinen kompleksisuus ja kuvaston hämmentävä omintakeisuus takasivat sen, ettei filmistä koskaan tullut suuren yleisön lemmikkiä. Ne myös aukaisivat tien tarkoitushakuisille väärinymmärryksille, kuten väitteelle, että elokuva kannustaa naisvihaan ja on täynnä toksisen maskuliinisuuden ylistystä. Paljon enemmän pieleen ei arvio voisi mennä.

Toisaalta näkemys, että kyseessä on ainoastaan visio yhteiskunnallisesta kehityksestä, jossa kuilu rikkaiden ja köyhien välissä kasvaa äärimmilleen, on karkea yksinkertaistus, joka jättää huomiotta suurimman osan elokuvan sisältämistä ajatuksista. Toki todellisesta elämästä poimittu näkemys siitä, että rikkaat saavat sairastuttuaan parempaa hoitoa kuin köyhät, on yksi leffan inspiraationlähteistä. Kuten myös kaunokirjalliset pohdinnat ökyrikkaiden kuolemattomuushaaveista – hyvänä esimerkkinä Aldous Huxleyn After Many a Summer -romaani (1939). Modernimman scifi-kirjallisuuden puolella samaa kysymystä on ansiokkaasti käsitellyt mm. Norman Spinrad romaanissaan Bug Jack Barron (1969).

Zardozin erityislaatuisuutta korostaa filmin visuaalinen ilme. Boormanin Christel-vaimon suunnittelema huikea puvustus on saavuttanut jo legendaarisen maineen. Myös halvalla mutta huolella rakennetut lavasteet toimivat mainiosti ja kasvattavat filmin unenomaista tunnelmaa. Erityisen hienosti elokuvassa hyödynnetään peilejä ja niiden kautta toistuvia kuvia sekä eteerisesti sykkiviä vedeneläviä. Läpinäkyviin muovikoteloihin suljetuista ihmisistä ja kasveista nyt puhumattakaan.

Tervetuloa surrealistiseen paratiisiin!

Leffa •••••
Kuva ••••
Lisät ••••

John Boormanin kommenttiraita on sporadisuudessaan pettymys. Onneksi levyltä löytyy myös yhdeksän haastattelua, joissa leffan tekemisestä ja teemoista kertovat mm. Boorman ja Kestelman sekä useat muut filmin ilmeeseen ja valmistumiseen vaikuttaneet tahot. Yhteismittaa näille pätkille kertyy yli kaksi tuntia!

Mukana on myös ohjaaja Ben Wheatelyn Zardoz-ylistys (16 min.), traileri, radiomainoksia sekä 40-sivuinen lehtinen, joka sisältää mm. Boormanin haastattelun, Julian Uptonin kirjoittaman leffaesittelyn sekä Adrian Smithin artikkelin, jossa hän vertaa elokuvaa ja sen romaaniversiota toisiinsa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/20.