Suosittu norjalainen fantasiakirjailija Siri Pettersen saapuu jälleen Suomeen. Tällä kertaa hän esiintyy 27.-30.10. järjestettävillä Helsingin Kirjamessuilla. Messuilla julkaistaan myös hänen Korpinkehät-trilogiansa päättävä Mahti-romaani. Vierailun kunniaksi julkaisemme nyt trilogian kahden ensimmäisen osan arvostelut. Kritiikit on kirjoittanut Elli Leppä ja ne on nähty aiemmin Tähtivaeltaja-lehdessä.

Siri Pettersen
Odininlapsi
Odinsbarn
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist. Jalava

Siri Pettersenin esikoisromaani Odininlapsi aloittaa Korpinkehät-fantasiasarjan. Se on saavuttanut kotimaassaan Norjassa niin valtavan suosion, että voidaan puhua kokonaisesta ilmiöstä. Innostukseen löytyykin paljon aineksia: vetävä kerronta, skandinaavista henkeä huokuvat tapahtumaympäristöt ja varsinkin nuorten lukijoiden kannalta samaistuttava päähenkilö.

Pettersen on kertonut kirjoittaneensa varta vasten niille nuorille, jotka kokevat olevansa erilaisia ja kärsivät sosiaalisesta yksinäisyydestä. Hänen oma taustansa fantasiakirjallisuuden harrastajana ja roolipelaajana antaa syvyyttä myös kirjan päähenkilön kokemuksille.

Hirka on yrttiparantajaisänsä hoivissa kasvanut tyttö, jota isä yrittää parhaansa mukaan pitää erossa Elveroan kyläyhteisöstä. Toisin kuin kaikilla muilla koko maailman väestä, Hirkalla ei ole häntää. Hän ei myöskään osaa taikoa, syleillä Maan elämää antavia voimia.

Romaanissa perinteinen fantasia-asetelma on keikautettu nurin niskoin: ihmisistä huhutaan kaikkein synkimmissä saduissa, mutta heitä ei ole miesmuistiin kaikeksi onneksi nähty missään. Samaan hengenvetoon lapsia säikytellään kertomalla sokeista, valkosilmäisistä olennoista, jotka hallitsevat outoa taikuutta ja imevät toisista elämän voiman. Sokeiden sanotaan kulkevan maailmojen välillä korpinkehien, valtavien kiviympyröiden kautta, joiden käytön salaisuudet ovat jo unohtuneet.

Kun Hirka lähestyy aikuisuutta ja muu kylä valmistautuu täysi-ikäisyyden riittiin, hän miettii omaa kohtaloaan. Jos hänen erityislaatuisuutensa paljastuu, on mahdotonta ennustaa, kuinka hänen käy. Kylän muilta nuorilta ei ole tukea luvassa, ja Hirkan ainoa ystävä Rime painii omien ongelmiensa kanssa.

Rime on jalosyntyistä sukua. Hänelle itsestään selvästi kuuluva rooli ahdistaa nuorukaista niin paljon, että hän on päättänyt uhmata sukuaan ja erityisesti isoäiti Ilumea, Neuvoston kunnianarvoisaa maammoa.

Valtakunnanpolitiikka on alkanut kääntyä tavallisen kansan rauhallista eloa vastaan. Mannfallan suurkaupungissa istuva Neuvosto on jo pitkään yrittänyt saada Korppihovin kapinallista maakuntaa hallintaansa. Jännitteet ovat kuitenkin kiristyneet entisestään, ja huhutaan jopa sodasta. Jotkut väittävät nähneensä sokeiden kulkevan tunturien välisissä korvissa, ja Neuvoston salamurhaajat, kolkaggat, ovat liikkeellä kuka ties ketä jahtaamassa.

Vanhoillisen Neuvoston ja demokraattisemmin hallitun Korppihovin eroavaisuuksia on alleviivattu hieman turhan paljon. Muutenkin kerronta kärsii ajoittaisesta toistosta ja rytmityksen epätasaisuudesta. Pääosin pitkän kirjan juonellinen kaari säilyy kuitenkin sujuvana. Pientä kielellistä hiomattomuutta tekstistä vielä löytyy, yhtä lailla lauserakenteiden kuin oikoluvun tasolla.

Romaanissa sivutaan skandinaavisen mytologian teemoja. Ihmisiä kutsutaan odininlapsiksi, emblanjälkeläisiksi ja mädän kantajiksi. Intiimi kontakti yminväen jäsenen ja ihmisen välillä johtaisi tarujen mukaan ymin kuolemaan kauhealla tavalla.

Odin samoin kuin Ymir, jättiläisten tai peikkojen esi-isä, eivät kuitenkaan esiinny kirjan sisäisen maailman mytologiassa, ainakaan vielä sarjan ensimmäisessä osassa. Väen yliluonnolliset voimat ovat peräisin maasta, ja jumaluuden virkaa toimittaa korpinhahmoinen Näkijä, jonka mandaatilla Neuvosto käyttää ylintä hallintovaltaa.

Neuvoston alaisuudessa toimivat varjomaiset kolkaggat ovat pohjolan ninjoja, joiden taisteluliikkeet on asiaankuuluvasti nimetty ja johtajakin kuin zen-mestari. Korppien merkitys sekä sanansaattajina että symbolisina jumalhahmon kanavoijina läpäisee koko kirjan.

Odininlapsi on komea alku omaleimaiselle sarjalle, jonka seuraavatkin osat saadaan toivottavasti pian suomeksi.

Elli Leppä

Siri Pettersen
Mätä
Råta
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist. Jalava

Korpinkehät-fantasiasarjan toinen osa harppaa skandinaavisesta muinaismiljööstä nykyhetkeen. Maagisten Korpinkehien kautta maailmastaan paennut hännätön Hirka huomaa olevansa eksyksissä suurkaupungissa, erossa kaikesta aiemmin tuntemastaan. Uuden ympäristön sääntöjen opettelun rinnalla rahaton ja koditon Hirka joutuu etsimään itselleen liittolaisia henkensä pitimiksi.

Romaanin kuluessa Hirkan syntyperä paljastuu aiemmin kerrottua synkemmäksi ja monimutkaisemmaksi. Edes Yminmaan historia ei ole niin yksioikoinen kuin vuosisataisiin tarukirjoihin on merkitty. Kammotut nábyrnit, yli-inhimilliset valkonahkaiset olennot, ovat sekaantuneet maailman syntyyn ja siitä käytyyn sotaan voimallisemmin kuin kukaan on ymmärtänyt.

Hirka itse on kahden mahtavan nábyrnin puristuksissa. Kumpikin haluaisi käyttää häntä omiin tarkoitusperiinsä ratkaistakseen ikivanhan verikiistan, jossa Hirkallakin on vastentahtoinen roolinsa. Pelissä on useamman kuin yhden maailman herruus, ja yhden kansan pelastus saattaa koitua toisen tuhoksi.

Yminmaahan jäänyt nuori ylimys, Hirkan rakastettu Rime, sotkeentuu puolestaan yhä tiukemmin Neuvoston valtapolitiikkaan. Hänen uudistusmielinen asenteensa ei miellytä vanhoja partoja. Lisäksi miestä kalvaa pakkomielle saada Hirka takaisin, vaikka temppu vaikuttaakin mahdottomalta – kukaan kun tuskin enää tuntee Korpinkehien käynnistämisen salaisuutta. Epätoivoisessa tilanteessa Rime tekee kauaskantoisen valinnan, suuren uhrauksen, joka saattaa hänet tiiviimpään yhteyteen vihollisensa kanssa.

Nykyaikaan siirrettynä Pettersenin kerronta menettää osan skandinaavisesta jylhyydestään. Tyylilajin vaihdos fantasiasta superrikollisen pyörittämään tieteisväritteiseen salaliittoon on liiankin odottamaton. Sen ohessa tiheät siirtymät maailmasta, maasta ja kaupungista toiseen pätkivät ikävästi juonen kulkua. Sarjan ensimmäisessä osassa iskevältä vaikuttanut kirjoitustyyli toistaa nyt itseään lyhyine, paikoin jopa töksähtelevine lauseineen.

Kaikesta kritiikistä huolimatta päähenkilöiden monikerroksisuus jaksaa kantaa poukkoilevaa juonta, ja sivuhenkilöistäkin löytyy riittävästi verta ja lihaa.

Jatkossa häämöttää jälleen uusia maisemanvaihdoksia ja traagisia väärinymmärryksiä rakastavaisten välillä. Kun valtakamppailu kiristyy, uhraukset ovat varmaan väistämättömiä. Toivoa sopii, että tämän kertaisen notkahduksen jälkeen kolmannessa romaanissa noustaan jälleen ensimmäisen kirjan koukuttavalle tasolle.

Elli Leppä

Tekstit on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numeroissa 4/15 & 3/16.