Avatar-leffan uuden elokuvateatterikierroksen (23.9.–6.10.) kunniaksi kaivoimme leffan alkuperäisen Tähtivaeltaja-arvostelun naftaliinista – yli kymmenen vuoden takaa ja mitään sensuroimatta! Olkaa hyvä.

Avatar

Spoiler alert!

Mitä vittua! Nyt Toni-setä on hyvin, hyvin vihainen. James Cameronin vuosikausia väsäämä Avatar-leffa on tarinaltaan sekä henkilöhahmotelmiltaan niin mustavalkoista kuraa, että se tuo mieleen maailman huonoimmaksi elokuvaksi useissa yhteyksissä valitun Battlefield Earthin (2000).

Juonenrääpäleessä tohtori Augustinen (Sigourney Weaver) johtama tiedemiesryhmä tutkii Pandora-planeetan vierasta ekosysteemiä. Halvaantunut merijalkaväen sotilas Jake Sully (Sam Worthington) ottaa kuolleen veljensä paikan tässä avatar-projektissa. Tiimi kartoittaa vihamielistä ympäristöä keinokehoissa, jotka on muokattu paikallisten na´vi-humanoidien mukaisiksi. ”Jee, jee, mulla on taas jalat”, iloitsee Jake sinisessä supervarressaan.

Planeetan ihmissiirtokuntaa hallinnoi ahne suuryritys, joka louhii alueelta arvokasta älymetallia (englanniksi ”unobtanium”, ehe-ehe!). Pitkänhuiskeat na’vi-alkuasukkaat eivät pidä siitä, että heidän pyhiä maitaan raiskataan. Siksi kaivostoimintaa suojelemaan tarvitaan iso liuta kovapintaisia palkkasotureita. Keihäitä ja jousipyssyjä heiluttavat villit ajetaan pois kodistaan, koska sini-intiaanien luottamuksen voittanut Jake toimittaa sotilaille sisäpiirin tietoja.

Eläessään jalojen na’vien keskuudessa Jake kokee kuitenkin taivaallisen herätyksen ja tajuaa luonnonykseyden rahantaontaa tärkeämmäksi elämän ohjenuoraksi. Tämä selviää rautalankamonologista, ei itse elokuvallisesta kerronnasta. Paatoksellinen moraalisanoma on muutenkin niin lapsellinen, että elokuva lienee kirjoitettu viisivuotiaille.

Tarinan viimemetreillä Jakesta kuoriutuu myyttinen sankari, joka innostaa koko planeetan ilkeitä riistäjäkapitalisteja vastaan. Toki useilla päättömillä deus ex machina -ratkaisuilla avitettuna. Ihan kuin näitä kertomuksia, jossa jalot villit tarvitsevat valkoisen miehen pelastajakseen, ei olisi maailmassa jo muutenkin aivan liikaa.

Loppuunkaluttua, jo alunperinkin typerää tarinakaaviota tukevat kömpelösti jaksotettu kerronta sekä pahimpien kliseiden narikasta noukitut pahvihahmot. On suuryhtiön tumpelo pomomies (Giovanni Ribisi), pysäyttämätöntä pahuutta edustava eversti (Stephen Lang), na’vi-päällikön kuvankaunis Neytiri-tytär (Zoe Saldana) sekä muukalaisiin epäilevästi suhtautuva päällikön poika (Wes Studi jälleen kerran samaisessa roolissa). Voisiko mitenkään arvata rakkauden puhkeavan kukkaan Jaken ja Neytirin välillä?

Cameronin väitteet, joiden mukaan Avatar on paluu älykkään tieteisviihteen pariin, kannattaa unohtaa kaukaisimpaan peräkammariin. Älyä elokuvassa ei ole, eikä tökeröä new age -saarnaa tietoisesta Äiti Maasta ja kuolemattomista sieluista voi viihteeksi tahi scifiksi laskea. Ei, vaikka asiaa kuinka selitettäisiin puiden sähkömagneettisilla virtauksilla ja muulla hölynpölyllä.

Kauheinta Avatarissa on, että teknisen innovatiivisuutensa takia se on nähtävä – ja vieläpä elokuvateatterissa. Käytetty 3D-teknologia saa kaikki aiemmat kolmiulotteiset leffat vaikuttamaan latteilta. Cameronin ei tarvitse leikkiä yleisön päälle syöksyvillä esineillä, sillä esiin loihditut muoto- ja syvyysvaikutelmat tenhoavat jo sellaisinaan. Väliin tuntuu jopa siltä kuin olisi itse tapahtumien keskellä.

Myös entistä kehittyneempi tietokoneanimaatio tarjoaa huikeita visioita. Pandoran värikkäät kasvit sekä eläinkatraat heräävät eloon ja jaksavat ihastuttaa heikosti ajatelluista pohjistaan huolimatta. Hämmästyttävin saavutus on kuitenkin na´vien uskottava toteutus. Nämä bittihahmot ovat ilmeitä ja eleitä myöten aidonoloisia.

Sääli, että tekijöiden koko energia on mennyt ulkoisen loisteen hinkkaamiseen, sillä tämä vaivannäkö olisi ansainnut myös arvoisensa käsikirjoituksen. Nyt siltä osin ryömitään pohjamudissa.

Toni Jerrman – 2 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/10.