Uutiset – Tähtifantasia-palkinnon 2022 ehdokkaat julkistettu

Tähtifantasia-ehdokkaat 2022

Vuodesta 2007 lähtien jaetun Tähtifantasia-palkinnon ehdokaslista on julkistettu. Helsingin Science Fiction Seura ry:n jakama palkinto annetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle fantasiakirjalle. Vuoden 2021 teoksista on valittu ehdokkaiksi viisi fantasiakirjallisuuden monimuotoisuutta heijastavaa kirjaa.

Susanna Clarke: Piranesi (WSOY, suom. Helene Bützow) – Tiivis mysteeri teemoinaan muisti ja olemassaolo. Tunnelmallinen ja omaperäinen teos jää kiehtomaan mieltä.

N. K. Jemisin: Viides vuodenaika (Jalava, suom. Mika Kivimäki) – Elävä henkilökuvaus, monitasoinen kerronta ja loistelias maailmanrakennus tekevät Jemisinin yhteiskunnallisesta fantasiasta täysosuman.

TJ Klune: Talo taivaansinisellä merellä (Karisto, suom. Mika Kivimäki) – Sydämellinen, huikean visuaalinen romaani, jossa raikas tuuli puhaltaa ennakkoluuloisia asenteita ja syrjintää vastaan.

Madeline Miller: Kirke (WSOY, suom. Irmeli Ruuska) – Myyttinen tarina pohtii, miten elämää voisi elää omilla ehdoilla. Kauniisti soljuva kieli tempaa mukaansa.

Siri Pettersen: Rautasusi (Jalava, suom. Eeva-Liisa Nyqvist) – Taidokkaasti kirjoitettu seikkailufantasia, jonka juonta ei vaivaa ennalta-arvattavuus. Pohjoinen miljöö tenhoaa niin nuoren kuin aikuisen lukijan.

Tähtifantasia-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat Tähtivaeltaja-lehden kriitikko Jukka Halme, kriitikko Aleksi Kuutio, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä sekä kirjabloggaaja Niina Tolonen.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

Margaret Rogerson: Kirjojen tytär (Karisto, 2020, suom. Mika Kivimäki)
Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (Siltala, 2019)
Samanta Schweblin: Houreuni (Like, 2018, suom. Einari Aaltonen)
David Mitchell: Luukellot (Sammakko, 2017, suom. Einari Aaltonen)
Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016, suom. Helene Bützow)
Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015, suom. Jaana Kapari-Jatta)
Terry Pratchett: FC Akateemiset (Karisto, 2014, suom. Mika Kivimäki)
Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)

Elokuvat – The Holy Mountain (1973)

The Holy Mountain

Alejandro Jodorowskyn kolmas elokuva, The Holy Mountain (1973), on loistava esimerkki siitä, mitä saadaan, kun omia teitään kulkevalle taiteilijalle annetaan reilusti rahaa ja vapaat kädet. Tuloksena on riemastuttavan yltäkylläinen visioiden ilotulitus, jossa alkemistis-filosofinen surrealismi, kristillis-itämainen mystismi ja yhteiskunnallinen satiiri sekoittuvat tajunnanvirtamaiseen kerrontaan.

The Holy Mountain jakautuu tyylillisesti ja temaattisesti kolmeen eri jaksoon. Niistä ensimmäisessä seurataan lasten kivittämän varas/kristus-hahmon saapumista kaupunkiin. Kaupunkiin, jossa kaasunaamaripäiset sotilaat kantavat ristiinnaulittuja, nyljettyjä koiria ja teloittavat sattumanvaraisesti kaupunkilaisia – iloisten amerikkalaisturistien kuvatessa kaikkea tätä innoissaan. Katuvilinässä kohdataan myös mm. polvillaan eteenpäin pomppivia yläluokan edustajia sekä joukko mikropöksyihin, valkoisiin nilkkasukkiin ja läpinäkyviin paitoihin pukeutuneita, Jeesusta palvovia prostituoituja.

Elokuvan seuraava osio alkaa alkemistigurun (Jodorowsky itse!) tyylitellystä mielenlaboratoriosta, jossa paskakin jalostuu kullaksi ja pelikaanit sekä virtahevot vaeltavat vapaasti. Täältä käsin esitellään planeettamme seitsemän vaikutusvaltaisinta ihmistä. Nämä seksuaalisten perverssioiden ja äärikapitalismin mallinuket rypevät itsetyydytyksen ja -tyytyväisyyden ahjoissa. Valmistavat koneistettuja vainajia, jotka voivat hautajaisissaankin yhä suudella läheisiään. Psykedeelisesti muotoiltuja aseita, jotka vetoavat jopa hippinuoriin. Orgasmiin kykeneviä tietokoneita. Tai aivopesevät lapsia tulevaisuuden sotiin, kaasuttavat miljoonia kansalaisia valtiontalouden tasapainottamiseksi ja mietiskelevät tuhannen irtileikatun kiveksen pyhätössä.

Filmin kolmannessa jaksossa alkemistimme houkuttelee niin kristushahmon kuin seitsemikonkin pyhiinvaellusmatkalle, jonka määränpäässä odottaa ikuinen viisaus ja elämä. Taakseen on jätettävä niin maallinen omaisuus, yksilöllisyys kuin menneisyytensäkin. Mutta onko lopullinen vastaus sittenkin pelkkä illuusio? Missä kulkee todellisen elämän ja elokuvan raja?

Runsaskätisellä alastomuudella höystetty The Holy Mountain on villi kokemus, jonka keskijakso sisältää myös runsaasti scifi-elementtejä. Maaginen trippi, jonka fantastinen kuvasto ei kaikkoa mielestä edes juuriharjalla. Koe se!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/04.

Sarjakuvat – Jean-Yves Ferri ja Didier Conrad: Asterix ja aarnikotka

Jean-Yves Ferri ja Didier Conrad
Asterix ja aarnikotka

”Nämä roomalaiset ovat ihan haperoita!”

Asterix ja aarnikotka (Egmont, suom. Mirka Ulanto) on jo viides Jean-Yves Ferrin käsikirjoittama ja Didier Conradin kuvittama Asterix-albumi. Se on myös niistä ehein ja tasapainoisin.

Tarina käynnistyy, kun Julius Caesar päättää, että hänen on saatava mystinen aarnikotka Rooman sirkuksen vetonaulaksi. Tunnettu maantieteilijä Madventurus on vakuuttunut siitä, että pystyy täyttämään Caesarin toiveen vangitun amatsonin, Kalashnikovnan, avulla. Ja jo kohta raskaasti aseistettu roomalaiskolonna suuntaa matkansa kohti barbaarien hallitsemia itäisiä maita.

Samaan suuntaan rientävät myös Asterix, Obelix, Idefix ja Akvavitix. Sarmaattien shamaani on kutsunut heidät apuun, sillä hän on saanut tietää, että roomalaiset aikovat siepata pyhän aarnikotkan. Ja tämähän on tietenkin estettävä. Parin hassun gallialaismiehen kyvykkyys kuitenkin kyseenalaistetaan, koska sarmaattien parissa vain naiset ovat sotureita – ja vieläpä erittäin aikaansaavia sellaisia.

Rutkalla huumorilla silatussa juonikuviossa seurataan roomalaisten riitaisaa etenemistä sekä sankariemme yrityksiä pysäyttää marssi niille sijoilleen. Kiitettävästi touhu pysyy jännitteellisenä, eikä kerronta sorru missään vaiheessa tyhjänpäiväisen säheltämisen sudenkuoppiin.

Kuten ennenkin, parasta albumissa on Conradin ilmeikäs ja yksityiskohtainen taide, joka vetää vertoja jopa Albert Uderzon kynänjäljelle. Teoksen visuaalista loistoa korostaa entisestään Thierry Mébarkin pikkutarkka väritys. Täydet pisteet molemmille herroille!

Ferri ei sen sijaan ole yhtä nerokas käsikirjoittaja kuin René Goscinny parhaimmillaan, mutta tällä kertaa hän on saanut kerittyä kehiin hienosti kulkevan kokonaisuuden. Sarmaattien amatsonisoturit ovat mainio lisä Asterixien hahmovalikoimaan, ja roomalaisten törttöilystäkin revitään paljon tuoreen tuntuista ilonpitoa. Myös yleinen vitsailu on onnistuneempaa ja monipuolisempaa kuin aiemmin. Kaiken kaikkiaan tuntuu, kuin Ferri olisi saanut kunnon niskalenkin hyvän Asterix-tarinan kaavoista – ja siitä, kuinka niitä voi rikkoa tyylikkäästi.

”Idefix! Nyt loppuvat leikit sen suden kanssa!”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/22.

Kirjat – Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko

Kazuo Ishiguro
Klara ja aurinko

Klara and the Sun
Suom. Helene Bützow. Tammi

Nobelisti Kazuo Ishiguro on sulavasti monenlaisia genrejä käyttävä kirjailija. Hänen aiempia romaanejaan ovat muun muassa dystooppinen Ole luonani aina sekä Tähtifantasia-palkittu Haudattu jättiläinen. Uusin, tuoreeltaan suomennettu Klara ja aurinko, on tyylipuhdasta, sävykästä scifiä.

Klara on androidi, KY eli keinoystävä, joita myydään seuralaisiksi ja apukasvattajiksi lapsille ja nuorille. Hänen tarinansa alkaa myymälästä, Johtajattaren ja toisten keinoystävien seurasta. Hän tarkkailee herkkävaistoisesti myymälän androidiyhteisöä, asiakkaita ja kadun elämää. Ikkunan taakse ilmestyy heiveröinen, varhaisteini Josie, joka lupaa, että Klara ostetaan heille.

Ishiguro pudottaa lukijan epäröimättä maailmaan, joka rakentuu Klaran kerronnasta piirto piirrolta. Klaran maailma rajautuu muiden päätösten perusteella – keinoystäväthän ovat omaisuutta – joten lukijan on poimittava kokonaiskuva toisinaan pienistäkin palapelin palasista. Ollaan tarkemmin määrittelemättömässä, kohtalaisen läheisessä tulevaisuudessa, jossa varakas luokka altistaa lapsensa ilmeistenkin vaarojen uhalla muuntelulle – taatakseen näille paremman tulevaisuuden. Keinoystävien tehtävä on avittaa nuorten sosiaalisten taitojen kehitystä eristäytyneessä, kilpailukeskeisessä maailmassa. Tai kenties vain noudattaa kuuliaisesti omistajansa oikkuja.

Klara on kulttuurimme androidihahmojen ehdotonta kärkikastia – ja erittäin korkealla myös kirjallisuuden onnistuneiden minäkertojien listalla. Ishiguro näyttää ja piilottaa juuri sopivasti ja sieppaa mukaansa välittömästi. Luottosuomentaja Helene Bützow tekee niin hienovireistä työtä, että romaanin maailmaan uppoaminen tuntuu kotiinpaluulta ensi sivusta alkaen.

Teemat kehräytyvät auki vaivihkaa. On ensinnäkin kysymys Klaran olemuksesta, persoonasta ja maailmankuvasta. Aurinkovoimalla käyvän androidin suhde aurinkoon kasvaa eräänlaiseksi uskonnoksi, mutta samalla häntä ohjaa se, että hän on työkalu – elämän tarkoitus on muiden määrittelemä. Toisaalta romaanin ihmishahmot, Josie perheineen ja naapureineen, hapuilevat valinnoissa ja vastoinkäymisissä.

Lopulta teos kasvaa monisäikeiseksi pohdinnaksi ihmisyydestä, rakkaudesta ja toivosta. Klaran tavoin myöskään tarinan ihmishahmot eivät ole saaneet valita elämänsä ja maailmansa puitteita. Kukin joutuu toimimaan uskomustensa varassa ja päättämään parhaansa mukaan, mitä on valmis uhraamaan paremman toivossa. Klaran havainnoiva näkökulma tasapainottaa karmivaa, traagista pohjavirettä. Aurinkoon luottavasta Klarasta kasvaa itsestäänkin eräänlainen aurinko, joka on valmis valaisemaan ihmissydämen sopukat lempeästi mutta tarkkanäköisesti.

Kokonaisuutena Klara ja aurinko on erinomainen, hallittu ja monisävyinen. Romaanista voi povata klassikkoa, joka tulee kestämään aikaa ja useita lukukertoja. Suositellaan nautittavaksi kiireettömästi ja ihmetellen.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/22.

Elokuvat – El Topo (1970)

El Topo

Chilessä vuonna 1929 syntynyt, mutta jo vuosikymmenet Ranskassa asunut Alejandro Jodorowsky on ohjaajanero, jolta on näytelmien ja elokuvien ohessa syntynyt myös lukuisia sarjakuvakäsikirjoituksia. Kuuluisuuteen Jodorowskyn nosti vuonna 1970 valmistunut El Topo -elokuva. Kyseessä on spaghetti-westernien kuvastoa hyödyntävä metafyysinen messiasseikkailu. Ainutlaatuinen zen-buddhistinen länkkäri, joka räjäyttää tajunnan kuin tajunnan.

Jodorowskyn itsensä esittämä elokuvan nimihenkilö on itsevarma pyssysankari. Mustaan nahkaan pukeutunut partaveikko, joka ratsastaa auringon polttamalla aavikolla alastoman pikkupoikansa kanssa. Pojan täyttäessä seitsemän vuotta tämän on ensi askeleena aikuisuuteen haudattava nallensa sekä äitinsä kuva. Seuraavaksi onkin sitten jo vuorossa vaikeasti haavoittuneen miehen surmaaminen.

Vielä näin kärkeen El Topo muistuttaa joiltain osin perinteistä sankariwesterniä. Kun päähenkilömme saapuu pikkukylään, jonka veren peittämällä raitilla retkottaa kasapäin tapettuja ihmisiä ja silvottuja eläimiä, hän lähtee tietysti pahisten perään. Nämä löytyvätkin läheisestä luostarista, jossa ratsastelevat alastomilla munkeilla ja teloittavat populaa ajankulukseen. Pian on joukon johtaja saanut El ”I’m God” Topon puukon jalkoväliinsä ja oman pyssyn luodin aivoihinsa.

Koko touhun asenne on kuitenkin lähes mielipuolinen niin hahmojen, asusteiden kuin musiikinkin puolesta. Maahan piirretyn naisen kuvan makaamista. Koiramaisesti haukkuvia käskyläisiä. Merkityksillä ladattuja pieniä yksityiskohtia.

El Topon jättäessä luostarin taakseen hänen seuraansa lyöttäytyy nainen, joka näin vie pojan paikan hänen seuralaisenaan. Skidi hylätään kylmästi munkkien seuraan sanoilla: ”Destroy me. Never depend on anybody.”

Seuraa vaeltelua autiomaassa, jossa El Topo rukoilee vettä kivistä ja kaivelee munia hiekasta. Kunnes nainen keksii, että miehen on tapettava aavikon neljä asemestaria tullakseen lännen nopeimmaksi ja näin todistaakseen rakkautensa. Alkaa spiraalina etenevä matka, jossa gurujen (kuten sokea mestarin, jonka toinen apuri on kädetön ja toinen jalaton – yhdessä täydellinen) viisaudet voitetaan petturuuden konsteilla. Seikka, joka ei voi olla kostautumatta omassa karmassa…

Edellä kerrottu on kuitenkin vasta esisoittoa El Topon matkalle aidon uudestisyntymän hetkeen; pyhyyteen ja marttyyrin asemaan. Siihen päästäkseen hänen on melkein kuoltava ja jouduttava suljetuksi vuorensisäiseen raajarikkojen valtakuntaan. Tyhjennettävä minuutensa ja herättävä hurmokseen. Sekä kohdattava se, minkä on taakseen jättänyt.

Tässä vaiheessa elokuva kääntyy jälleen aivan uusille kierroksille. Esiin manataan mm. farssimainen Sodoman ja Gomorran kaupunki, jossa mustat polttomerkitään hienostorouvien hurratessa ja säädyllisyyden ulkokuoren alla muhii räikeä mädännäisyys. Aivan kaiken päättyessä väistämättömään tragediaan.

El Topo yhdistelee anarkistisella raivolla uskonnollista symboliikkaa, yhteiskuntakriittistä näkemystä sekä veristä väkivaltaa. Siitä kasvoi nopeasti myyttinen underground-kulttihitti, jota fanitettiin älykkö- ja taiteilijapiireissä ympäri maailman. Eikä mikään ihme, sillä elokuvan merkitysten ja viittaussuhteiden tulkintaan voisi helposti kuluttaa muutamankin opuksen verran sivuja.

El Topo on ylittämätön mestariteos.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/04.

Kolumni – Pääkirjoitus 1/22

Vuosi sitten uhosin, että maailmankaikkeus voidaan lopettaa tarpeettomana, jos koronasta ei päästä eroon ennen viime kesää. No näinhän ei sitten käynyt. Nyt pitäisi vain löytää taho, jota syyttää siitä, että maailmankaikkeus on yhä olemassa.

Sillä välin kun tätä asiaa selvitellään, on hyvää aikaa paneutua uusimman Tähtivaeltajan sisältöön. Numeron saa kunnian käynnistää Shimo Suntilan ansiokas artikkeli kiinalaissyntyisestä R. F. Kuangista. Hänet tunnetaan vahvasta ja vaikuttavasta Poppy Wars -trilogiastaan, jonka ykkösosa, The Poppy War, nousi useiden arvostettujen spefi-palkintojen ehdokaslistoille.

Trilogian kaksi ensimmäistä kirjaa pääsivät myös Time-lehden vuonna 2020 julkaisemalle 100 kaikkien aikojen parasta fantasiaromaania -listalle. Varmaan sinne olisi päätynyt kolmaskin, jos se olisi luetteloa laadittaessa jo ilmestynyt.

Käännösnovellina tarjolla on nigerialaissyntyisen mutta nykyisin Kanadassa asuvan Chinelo Onwualun avaruus-scifi-tarina Kosketuksen lahja. Oman tuotantonsa rinnalla kirjailija on ollut perustamassa ja pyörittämässä sellaisia spefi-lehtiä kuin Omenana ja Anathema – jotka ovat tutustumisen arvoisia julkaisuja.

Suurimman sivumäärän numerosta nappaa perinteinen sarjakuvavuosikatsaus. Sen tähtinä loistavat mm. legendaarisen Barry Windsor-Smithin tuore mestariteos Monsters, Tom Kingin ja Jorge Fornésin Watchmen-universumiin sijoittuva salaliittotrilleri Rorschach sekä Rick Remenderin ja kumppaneiden räävittömän nerokas The Scumbag, joka vetää nykymaailmaa jäytäviä ääriliikkeitä turpiin oikein olan takaa.

Unohtaa ei sovi N. K. Jemisin käsikirjoittamaa ja Jamal Campbellin upeasti kuvittamaa Far Sector -hittiä, josta on vihdoin ilmestynyt kokoelma-albumi. Teos ei kuitenkaan ole nyt mukana vuosikatsauksessa, sillä se esiteltiin laajasti jo Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/20.

Muuna sisältönä mm. uusin jakso Kivi Larmolan huikeaa Kaikki liikkuu – Lev Termenin ihmeellinen elämä -sarjakuvaa sekä keskivertoa enemmän muikean makoisia dvd- ja blu-ray-arvosteluja.

PS. Oheinen pääkirjoitus on kirjoitettu aivan toisenlaisessa todellisuudessa kuin missä nyt elämme. Muutaman viikon sisällä kaikki on muuttunut ja korona-aika vaikuttaa nyt pieneltä harmilta verrattuna siihen, että Euroopassa käydään sairasta valloitussotaa, joka tuo mieleen toisen maailmansodan alkutahdit.

Ikinä en voinut edes kuvitella, että tällainen barbarismi voisi yhä olla mahdollista. Ja että moiseen ryhdyttäisiin vain yhden sekopään harhaisten oikkujen takia. Tällä hetkellä kaikki ajatukset ovat Ukrainan kansan puolella, joka taistelee vallanhimoista hirmuhallitsijaa vastaan koko Euroopan tulevaisuuden puolesta.

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Tuomas Myllylä & Petri Hiltunen: Troll Patrol

Tuomas Myllylä & Petri Hiltunen
Troll Patrol

Täysi käsi

Modernin suomalaiskansallisen peikkopunkin, eli trollpunkin, leviämisloitsut lausuttiin Glasgow’n Worldconissa vuonna 1995. Genren ansiokkaimpia edustajia ovat Petri Hiltusen sarjakuva-albumi Ontot kukkulat (1995) sekä Johanna Sinisalon Finlandia-palkittu romaani Ennen päivänlaskua ei voi (2000). Sittemmin aiheen parissa on ilakoinut mm. Tuomas Myllylä, jonka Troll Patrol -sarjakuvalyhäri (2017) kertoo Suomen talvisodassa taistelevasta Turjas-peikosta ja tämän kumppanista, shamaani Koskelasta.

Nyt kotimaisen barbaarifantasian kaksi suurinta nimeä, Hiltunen ja Myllylä, ovat lyöneet hynttyyt yhteen ja puristaneet maailmaan noin 80-sivuisen sotapeikkoseikkailun. Yhdessä suunnitellun kokonaisuuden käsikirjoituksesta ja luonnoksista vastaa tuottelias Myllylä ja lopullisesta taiteesta Hiltunen. Kovakantinen Troll Patrol -albumi (Täysi käsi) sisältää uuden tarinan ohessa myös Myllylän alkuperäisen peikkopunkkisarjiksen.

Talvella 1942 piiritetyn Leningradin Aleksanterinlinnoituksessa muinainen pahuus on nousemassa jälleen päivänvaloon. Kolmen mahtavan velhon pyörittämä paranormaali divisioona on saanut Neuvostoliiton armeijan uskomaan, että he voivat herättää syvyyksissä uinuvan ikivanhan voiman – mahdin, joka takaisi sodan päättymisen Neuvostoliitolle mieleiseen malliin.

Tämä ei tietenkään sovi Suomelle. Paikalle lähetetään sotilaista, peikoista ja shamaaneista koostuva taisteluryhmä – jonka riveissä häärivät myös Turjas ja Koskela. Heidän tehtävänään on pysäyttää loitsinnat ja pitää huolta siitä, että maailmoja tuhoava Gorynych pysyy vetisessä haudassaan. Ihan siitäkin huolimatta, että tähdet ovat kerrankin oikein.

Kuten arvata saattaa, luvassa on ankaraa mättöä, kun vapautta vaalivat suomalaisjoukot käyvät punalipun nimeen vannovien sotilaiden ja hirviöiden kimppuun. Velhot ovat luoneet vihollistensa pään menoksi jos jonkinmoisia monstereita. On limaisia lonkerohirmuja, jättirapuja sekä otus, joka on puoliksi tankki ja puoliksi epäsikiö.

Troll Patrol on ihastuttavan pulp-henkinen yhdistelmä sotasarjakuvaa, peikkopunkkia ja kosmisia Lovecraft-vaikutteita. Unohtamatta veristä toimintaa ja mustaa huumoria. Vauhdikas kokonaisuus iskeekin herkkuhermoon kuin ziljoonan voltin rokotepiikki. Lopullisesti nautinnon nostaa maagisiin sfääreihin albumin taide, joka ottaa sisällön melskeestä ja myyttisistä aineksista kaiken ilon irti. Troll Patrol rulaa – lujaa!

Toni Jerrman

Kirjat – Susanna Clarke: Piranesi

Susanna Clarke
Piranesi

Piranesi
Suom. Helene Bützow. WSOY

Susanna Clarken pitkään odotettu toinen romaani on omalakinen, tekisi mieli sanoa uniikki teos, jonka miljöö on samalla kertaa sekä unenomainen että erikoisella tavalla konkreettinen, selittämätön ja selityksiä kaihtava. Esikoisteos Jonathan Strange & herra Norrell nojasi osittain 1800-luvun epookkiin. Piranesissa edes summittainen aikakausi ei selviä kovin pian, eikä sillä ole suurta merkitystä juonen kannalta.

Romaania on vaikea kuvailla paljastamatta sen oleellisia juonenkäänteitä. Tunnelmaan pääsee sisään vasta lukiessaan. Kirjan teemat sivuavat muistia, psykologista traumaa, kognitiivista koherenssia ja käsityskyvyn huolellisesti valvottuja rajoja.

Piranesin nimihenkilö asuu Talossa, valtavan laajassa, monikerroksisessa rakennuksessa, jossa on kilometreittäin holvistoja, saleja, portaikkoja, uponneita kerroksia ja jopa vuorovesiä. Talon syntyhistoria ei ole selvillä, ja päähenkilökin olettaa sen olleen olemassa aina. Se on hänen maailmankaikkeutensa, jossa hän pärjäilee miten kuten alituisen työnsä ja toimeliaisuutensa kautta. On kalastusta, alkeellisten tarvekalujen valmistusta saatavilla olevista materiaaleista (kuten meriheinästä), salien ja niiden sisältämien valtavien patsasmäärien luettelointia. Muut elävät olennot ovat lintuja ja kaloja.

Piranesi on löytänyt myös muutamia ihmisvainajia, joiden jäännöksiä hän huolellisesti vaalii – kehittäen niille samalla hypoteettisia elämäntarinoita. Piranesin ainoana puhekumppanina on Toinen, salaperäinen mies, jota päähenkilö tapaa tarkan aikataulun mukaisesti avustaessaan häntä rakennuksen tutkimisessa.

Heti alusta asti on selvää, että Toisen suhde Piranesiin ei ole vastavuoroisuudeltaan sellainen kuin Piranesi itse luulee. Piranesin lapsenomainen luottamus ja mukautuvuus saavat vastaansa välinpitämättömyyttä ja ailahtelevuutta. Epätasapaino tuodaan esille alkaen pienistä väreilyistä, jotka kasvavat nopeasti huolestuttaviin mittasuhteisiin. Samalla tavalla lukijaa johdatetaan tarkastelemaan myös Piranesin itsensä suhdetta häntä ympäröivään todellisuuteen ja sen rajoituksiin.

Rakennuksen ikkunoista näkyy aurinko, kuu ja tähtiä, mutta mitään maisemia ei kuvailla. Säätilat vaihtuvat ja Piranesi pitää niistä tarkkaa kirjaa, taulukoi vuorovesivaihtelun säännönmukaisuuksia tutkijan systemaattisuudella. Hän ei kuitenkaan kyseenalaista ymmärryksensä rajoja silloinkaan, kun hänen käyttämänsä kieli ja käsitteet selkeästi viittaavat elinpiiriin, joka on laajempi kuin hänen tällä hetkellä tuntemansa. Lukija on jatkuvasti askelen päähenkilön edellä hiljalleen alkavassa tutkimusmatkassa tämän erikoisen todellisuuden reunamille, mutta kokonaiskuva tarjoaa silti paljastuessaan hienoja yllätyksiä.

Kirjan puolesta välistä alkaen auki keriytyvä mysteeri sivuaa niin okkultismia kuin rituaalimagiaakin. Pääpaino säilyy silti päähenkilön psyyken kerrosten eriytyneisyydessä ja niissä psykologisissa kehityskuluissa, joihin Piranesi lähes tahtomattaan joutuu.

Piranesin Talo on autiudestaan huolimatta tavattoman elävä ja mielenkiintoinen luomus, joka nousee kirjassa lähes henkilöhahmon asemaan. Teos onkin eheä, hienopiirteinen kokonaisuus, jonka hallittu ote säilyy alusta loppuun.

Elli Leppä

Sarjakuvat – Matti Hagelberg: Läskimooses

Tohtori Matti Hagelberg
Läskimooses

Asema

”Ja Oht oli ikuinen ja jakamaton ja se oli avaruuksien lähde.”

Herrasmiestaiteilija Matti Hagelbergin Läskimooses on kolmeen niteeseen pakattu, 1460-sivuinen sarjakuvallinen tieteiseepos. Ainutlaatuinen tulevaisuuden klassikko, joka paljastaa lopullisen totuuden maailmankaikkeuden synnystä, Maapallon ja ihmissuvun evoluutiosta sekä kaiken tuhoavasta Läskimooseksesta.

Läskimooseksen kerronta käynnistyy hämäävän yksinkertaisesti. On piste, josta kasvaa viiva. Viivasta kasvaa neliö ja neliöstä suorakulmainen särmiö. Näistä lähtökohdista kuvio jatkaa monimutkaistumistaan. Sitten palataan jälleen pisteeseen. Nyt kertoja pyytää yleisöään liikuttamaan pistettä ajatuksen voimalla. Aiemmin kuulemma yksi nahkakypärään ja karhuntaljaan sonnustautunut ukko siirteli pistettä ihan miten tahtoi. Mutta nyt täytyy keskittyä: ”Ota tukeva ote siitä pisteestä. Älä liikuta silmiäsi. Äläkä räpytä. Ja sitten vaan väännät.”

PAM! Alkuhiekka pöllähtää ja maailmankaikkeus sikiää olevaisuuteen. Tästä siirrytään Maa-pallon evoluutioon, joka on tietenkin kaikille tuttua kauraa. Alkuun oli vedessä eläviä kaloja, jotka sitten siirtyivät maan päälle, kun yksi kala oppi kävelemään. Seuraavaksi tulivat hirmuliskot, jotka kuolivat lopulta sukupuuttoon: ”Ne siirtyivät ehkä aurinkoon.” Sitten onkin jo apinoiden ja ihmisten vuoro.

Selkeästi yllättävämpi tieto koskettaa ihmiskunnan unohdettua kulta-aikaa. Tuolloin Maa-pallolle saapui opettajia sekä avaruudesta että toisista ulottuvuuksista. Tämän 2000 vuotta kestäneen ajanjakson aikana ihmiset rakensivat suurimmat kaupunkinsa ja hallitsivat erilaisia avaruustekniikoita. Loiston ajan päätti vedenpaisumus, jonka taustalla hääri kaiken pahan alku ja juuri, pimeydessä vaaniva musta planeetta, Läskimooses.

”Ne jotka puhuvat Läskimooseksesta, puhuvat Läskimooseksesta, että maailma pelastuisi, eivätkä he puhu Läskimooseksesta saadakseen itselleen kunniaa.”

Kertomuksen keskeisiin elementteihin lukeutuvat myös posliinialuksillaan avaruuden valloittanut Fu-maailma sekä Ohto-planeetta, jonka jalot kristalliolennot taivuttavat aikaa ja avaruutta mielensä mukaan. Henkilöhahmoista on mainittava ainakin kenttäläisten kuningas, pitkäksi aikaa ankkamaan Ank-Ad-Athorin-kaupunkiin juuttuva Lauri Kenttä sekä fu-kansan viisain tiedemies, Ohtoa, planeettojen säteitä ja Maa-palloa tutkiva tiedemies Agner Mang.

Väliin tarina kurvaa myös Edgar Rice Burroughsin Mars-sarjaa muistuttavalle punaiselle planeetalle. Siellä kohdataan muun muassa kovan kohtalon kiusaama Antti ”Donkey Kong” Puuhaara, kovin kalevalaisella mielenlaadulla varustettu nelikätinen Jouto ”Bart Simpson” Joutavainen sekä Sammon takova seppä Seppo ”Spede” Ihaninen. Lopulta hyvinkin moni Kalevalasta tuttu tarina saa teoksessa scifistisen tulkintansa.

”Tulee tulesta Sampo ihmekone, ikuliikkuja, kilkuttaja kalkuttaja, jauhaja mahtavainen. Ja jauhaa se Sampo rahaa sadantonnin nipuissa, jauhaa A-olutta koreittain, jauhaa nakkeja, ryynimakkaraa ja metrilenkkiä.”

Ja turha edes luulla, että olisin unohtanut ne pitkät jaksot, jotka kertovat raamatullisin äänenpainoin Ohton siunaamien suomaalaisten kansanvaelluksesta, kukoistuksesta ja rappiosta – sekä presidentti Kekkosen johtamasta eliitin salaliitosta. Toki olisi selitettävä myös kuukivien salaisuudet, maailman pyramidit, Jezuksen valo, finiitit, liskoihmiset, hivenet, ohtiini ja se, mihin niin sanottua svinksiä käytetään – mutta se jääköön nyt toiseen kertaan.

Hetkittäin maailmojen salaisuuksia avaava tarinointi keskeytyy, kun kertojaa kuunteleva vanha pappa haluaa pitää teetauon tai ryhtyy juttelemaan omiaan. Tätä herraa kiinnostavat hyvästäkin syystä apinoiden luonnetta epäilevät salaliittoteoriat sekä Suomessa vuosina 1973–1975 julkaistut King Kong -robottisarjakuvapokkarit: ”Jos se pahis vaikka on se King Kong ja se hyvis on se Mytek.” Vähitellen ukon jutuista käy myös ilmi, että kertoja on todennäköisesti vakavasti sairas ja tarvitsee jatkuvaa lääkitystä. Missä kaksikko pitää majaansa ja ketkä heidän tukikohtansa ovea kolkuttelevat, ovatkin jo sitten aivan toisen kokoluokan mysteerejä.

Näin on myös itse kertoja, joka väittää tietävänsä ikuisen totuuden maailmankaikkeudesta, kaikesta ja Läskimooseksesta: ”Ne asiat joista oikean tiedon voi tunnistaa ovat: lähettäminen, saaminen, paljastuminen, ymmärtäminen, lisääntyminen ja edelleen lähettäminen.” Kertojan luotettavuudestakin voidaan olla montaa mieltä, sillä hän välittää sisäisiä ristiriitoja vilisevän salatun tietonsa vaillinaisina paloina ja kovin hämärässä järjestyksessä. Aiheet kiertävät kehää, rytmi hyödyntää toistoa ja joka kierroksella päästään syvemmälle, lähemmäs ymmärryksen ydintä – hieman samaan tapaan kuin kuorisi sipulia kerros kerrokselta.

Keskittyminen kuitenkin kannattaa, sillä kuten on lausuttu: he, jotka eivät tunnusta Läskimoosesta, tuomitsevat itsensä, sillä olematonta vastaan ei voi suojautua – ja heille Läskimooses tulee yllätyksenä.

”Eikä tieto silloin säilynyt oikein, vaan se säilyi väärin, ja se säilyi miten sattui.”

Läskimooses on metafyysinen sukellus todellisuuden ytimeen, uhkarohkea trippi salatun tiedon lähteille. Se tursuaa ja pursuaa sanoja, visioita, kuvioita ja geometrisia muotoja. Mukana on hämmentäviä paljastuksia, mieltä järisyttäviä sivujuonteita ja kertomusten sisäisiä kertomuksia. Hypnoottisia kuvakavalkadeja ja suurten mytologioiden helinää. Huikeisiin sfääreihin yltävää hulvatonta tarinointia, joka kelpaisi uuden ja uljaan tieteisuskonnon peruskiveksi.

Kaikki tämä siivilöitynä nostalgisten populaarikulttuuriviitteiden sekä hagelbergilaisen mielikuvituksen suodattimen kautta.

Yhdellä sanalla sanottuna: Mestariteos.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin pidemmässä muodossa Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/21. Samassa lehdessä on mukana myös laaja Matti Hagelberg -haastattelu.

Elokuvat – Demon Wind (1990)

Demon Wind

Charles Philip Moore on selvästi tykästynyt kahteen ensimmäiseen Evil Dead -leffaan. Herran ohjaama ja käsikirjoittama Demon Wind (1990) näet noudattelee niistä tuttuja kaavoja. Lopputulos on toki paljon esikuviaan hupsumpi ja lepsumpi, mutta kyllä filmin silti ihan ilokseen katsastaa.

Vuonna 1931 syrjäistä maaseutua vaivasi kuumankuiva tuuli, joka poltti karjan riekaleiksi. Ilmassa leijui kuoleman tuoksu ja demoniset voimat kylvivät tuhoa. Tässä yhteydessä katosivat myös Coryn (Eric Larson) isovanhemmat.

Nyt Cory on päättänyt palata ystävineen selvittämään, mitä suvun farmilla tapahtui yli puoli vuosisataa aiemmin. ”Sen jälkeen kun näin isäni ensimmäistä kertaa vuosiin, päässäni on soinut ääni, joka kutsuu minua perheen vanhalle tilalle.”

Filmin alkupuolen kuvasto ja äänimaailma herättävät suht onnistuneesti pahaenteistä tunnelmaa. Kun kaveriporukka ajaa kohti farmia, kukkulalla seisova mykkä tyttö osoittaa autoa puukepillä, linnunmunasta kuoriutuu kuhiseva toukkalauma ja keskellä ei-mitään esiin pulpahtaa menneisyyteen juuttunut bensa-asema. ”Olen ollut täällä unissani alastomana ja kohdannut verisen naisen, joka toivotti minut tervetulleeksi kotiin”, toteaa Cory huoltoaseman nähtyään.

Asemalla kaverukset tapaavat vanhan miehen, joka kehottaa porukkaa palaamaan saman tien kotiin. Hänen mukaansa Coryn perheen tila kuuluu nykyään kuolleille. Tämä ei nuorisoa kuitenkaan pysäytä.

Perillä matkalaisia odottaa pihamaan ristillä roikkuva luuranko. Itse talosta on jäljellä enää ruohottunut lattia ja pari seinänpalasta – mutta kun yhä pystyssä olevasta ovesta astuu sisään, on talon sisus täysin ehjä ja samassa kunnossa kuin 1930-luvulla. Ainakin siihen asti, kunnes kaapit alkavat tanssia ripaskaa, puukot lennellä ja astiat räjähdellä.

Ilmiön pelästyttäminä Cory tovereineen päättää poistua paikalta. Tämä ei kuitenkaan ota onnistuakseen, sillä autot eivät käynnisty ja tyhjästä nouseva sumu kuljettaa heidät jalkapatikassakin aina takaisin talolle.

Seuraavaksi käynnistyy toimintaosuus, jossa nuoret saavat vastaansa joukoittain rupinaamaisia, demonien riivaamia zombieita. Hyvästä yrityksestä huolimatta hahmot ovat enemmänkin huvittavia kuin pelottavia.

Onneksi mukaan on humpsahtanut myös pari omaperäisempää uhkaa. Kuten isoja miehiäkin heittelevät 1800-lukulaiset pikkutytöt sekä ladon seinälle ripustettu ihmisluurangon ja sonnin pääkallon hybridikummajainen, jolla on tappavan pitkä kieli!

Talosta löytyy myös kaksi pyhitettyä tikaria sekä Coryn isoäidin päiväkirja, joka sisältää loitsujen ohessa selityksen, miksi paikkakunta on demonien leikkikenttä. Näistä esineistä ja tiedoista onkin suurta hyötyä zombieita vastaan taisteltaessa. Kun hirviöksi mutatoitunutta kaveriaan puukottaa pyhällä tikarilla, tämä nuorenee silmissä ja muuttuu lopulta kyyhkyseksi – ja aivan turha tulla minulta kysymään, mikä ihmeen logiikka tässä piilee.

Elokuvan loppuun on säästetty huikea kaksintaistelu, jossa muhkeaksi rupikoosteeksi kasvanut Paholainen ja kaljuksi suippopääksi muuntunut Cory ottavat yhteen. Tässä matsissa ovat käytössä myös moninaiset yliluonnolliset voimat, kuten Pirun sormista sinkoutuvat värikkäät säteet.

Mitään järkeähän Demon Windissa ei ole. Tästä huolimatta leffan totaalinen sekoboltsius jaksaa viihdyttää. Hahmoja ilmestyy lisää aina tarvittaessa, ja karatepotkulla saa henkiin heränneen ruumiin pään lentämään ilmojen halki. Ja juuri kun zombiet ovat tappamassa viimeiset eloonjääneet, kuvioihin putkahtaa herra, joka imee elävienkuolleiden sielut itseensä – ja julistaa, että viimeinkin on koittanut hetki, jolloin avaamme oven rakastetulle isällemme.

Demon Windia olisi helppo kutsua kalkkunaksi, mutta toisaalta siitä voi nauttia myös aikansa kuvana. Mitenkään täysillä elokuva ei pelitä kummassakaan mielessä, sillä sen keskivaiheilla kerronnan tahti lössähtää ikävästi. Silti leffan päättömyyksien pariin tulee varmasti palattua toistekin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/18.