Kirjat – Siiri Enoranta: Maailmantyttäret

Siiri Enoranta
Maailmantyttäret

WSOY

Siiri Enorantaa voisi kutsua Suomen China Miévilleksi, niin ketterästi hän vaihtelee teostensa genrejä ja kerrontatapoja. Maailmantyttäret on hieno jatkumo Enorannan fantastisille, dystooppisille sekä vaihtoehtohistoriallisille teoksille, sillä se edustaa harvinaisempaa spefin alalajia, utopiaa.

Romaani on kuvaus tulevaisuuden maailmasta, jossa ilmastokriisin ja ympäristön saastumisen ongelmat on ratkaistu. Tällaista toiveikkuutta kaivataan spefiin juuri nyt.

Lähitulevaisuudessa ihmisten varallisuus on jaettu tasan, eikä kukaan omista enempää kuin oikeasti tarvitsee. Vanhat valtioiden rajat on poistettu ja alueet on nimetty uudelleen. Opiskella saa niin paljon ja kauan kuin haluaa, eikä se maksa mitään. Tasa-arvoisuus on poistanut ihmisten väliset vihamielisyydet. Paikallisten kielien rinnalle on noussut yhteiskieli esplanti.

Näkökulmat vaihtelevat viiden nuoren kesken. Joselina ja Lise-Lotte ovat tunteneet toisensa jo aiemmin, muut he tapasivat yksinäisille 15–20-vuotiaille tarkoitetulla leirillä. Tytöistä kaksi, Ritva ja Zerinda, ovat kotoisin Saarivaltiosta, muut Maailmankodista, joka tunnetaan Saarivaltiossa nimellä Hourumanner. Kaia on porukan viides, muita etäisemmäksi jäävä hahmo.

Jokaisella henkilöllä on oma äänensä. Joselina on joukon tieteilijä. Hänen osionsa ovat muiden tyttöjen haastatteluiden litterointeja kirjoitettuna kirjoituskone-fontilla. Kaian osiot ovat vain puolen sivun mittaisia ja kirjoitettu kursiivilla. Ritva puolestaan on porukan rääväsuu, joka käyttää hyvin värikästä kieltä. Zerinda jakaa tajuntansa esiäidin kanssa, ja hänen näkökulmassaan pompitaan nykyhetken ja sata vuotta vanhojen, romahduksen aikaisten muistojen sokkeloissa. Lise-Lotte pitää vanhoista, röyhelöisistä muovivaatteista ja harrastaa seksiä monien partnereiden kanssa. On ihastuttavan raikasta nähdä nuortenkirjassa tyttöhahmo, joka pitää seksistä, eikä häntä leimata sen vuoksi.

Saarivaltiossa eletään pitkälti samaan tapaan kuin omana aikanamme, vaikka kuvauksista syntyykin hieman slummimainen fiilis. Maailmankodissa puolestaan on kehitytty teknisesti eteenpäin, mutta samaan aikaan moni asia on palannut ajassa taaksepäin. Maiden välillä ei juurikaan kulje tietoa, tavarakin vain pimeillä markkinoilla, eikä ole aivan selvää, kumpi on estojen takana.

Toisin kuin voisi kuvitella, utopia ei tarkoita tylsää ja tapahtumaköyhää tarinaa. Tässä ”ongelma” on ratkaistu sillä, että jopa täydellinen maailma tarvitsee konflikteja. Mystiset koneötökät tuovat särön Maailmankodin kumbaya-yhteisöllisyyteen, ja juuri niiden arvoitusta viisikko lähtee selvittämään. Samalla voidaan näppärästi esitellä teoksen maailmaa eri puolilla Negeurooppaa.

Enorannan luoma maailma on hengästyttävän täyteläinen, joten tekstille on annettava aikaa hautua. Kirjailijan hahmot ovat moninaisia, omaäänisiä ja tarjoavat samaistumispintaa erilaisille lukijoille. Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 ei kirjassa mainittu kolmas maailmansota ole koskaan ollut yhtä lähellä muuttua todellisuudeksi. Maailmantyttäret tarjoaa kuitenkin yhden mahdollisen tulevaisuuden skenaarion siitä, millaiseksi maailma voisi muuttua, jos ihmiskunta eläisi harmoniassa itsensä ja luonnon kanssa.

Niina Tolonen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/22.

Elokuvat – Avatar (2009)

Avatar-leffan uuden elokuvateatterikierroksen (23.9.–6.10.) kunniaksi kaivoimme leffan alkuperäisen Tähtivaeltaja-arvostelun naftaliinista – yli kymmenen vuoden takaa ja mitään sensuroimatta! Olkaa hyvä.

Avatar

Spoiler alert!

Mitä vittua! Nyt Toni-setä on hyvin, hyvin vihainen. James Cameronin vuosikausia väsäämä Avatar-leffa on tarinaltaan sekä henkilöhahmotelmiltaan niin mustavalkoista kuraa, että se tuo mieleen maailman huonoimmaksi elokuvaksi useissa yhteyksissä valitun Battlefield Earthin (2000).

Juonenrääpäleessä tohtori Augustinen (Sigourney Weaver) johtama tiedemiesryhmä tutkii Pandora-planeetan vierasta ekosysteemiä. Halvaantunut merijalkaväen sotilas Jake Sully (Sam Worthington) ottaa kuolleen veljensä paikan tässä avatar-projektissa. Tiimi kartoittaa vihamielistä ympäristöä keinokehoissa, jotka on muokattu paikallisten na´vi-humanoidien mukaisiksi. ”Jee, jee, mulla on taas jalat”, iloitsee Jake sinisessä supervarressaan.

Planeetan ihmissiirtokuntaa hallinnoi ahne suuryritys, joka louhii alueelta arvokasta älymetallia (englanniksi ”unobtanium”, ehe-ehe!). Pitkänhuiskeat na’vi-alkuasukkaat eivät pidä siitä, että heidän pyhiä maitaan raiskataan. Siksi kaivostoimintaa suojelemaan tarvitaan iso liuta kovapintaisia palkkasotureita. Keihäitä ja jousipyssyjä heiluttavat villit ajetaan pois kodistaan, koska sini-intiaanien luottamuksen voittanut Jake toimittaa sotilaille sisäpiirin tietoja.

Eläessään jalojen na’vien keskuudessa Jake kokee kuitenkin taivaallisen herätyksen ja tajuaa luonnonykseyden rahantaontaa tärkeämmäksi elämän ohjenuoraksi. Tämä selviää rautalankamonologista, ei itse elokuvallisesta kerronnasta. Paatoksellinen moraalisanoma on muutenkin niin lapsellinen, että elokuva lienee kirjoitettu viisivuotiaille.

Tarinan viimemetreillä Jakesta kuoriutuu myyttinen sankari, joka innostaa koko planeetan ilkeitä riistäjäkapitalisteja vastaan. Toki useilla päättömillä deus ex machina -ratkaisuilla avitettuna. Ihan kuin näitä kertomuksia, jossa jalot villit tarvitsevat valkoisen miehen pelastajakseen, ei olisi maailmassa jo muutenkin aivan liikaa.

Loppuunkaluttua, jo alunperinkin typerää tarinakaaviota tukevat kömpelösti jaksotettu kerronta sekä pahimpien kliseiden narikasta noukitut pahvihahmot. On suuryhtiön tumpelo pomomies (Giovanni Ribisi), pysäyttämätöntä pahuutta edustava eversti (Stephen Lang), na’vi-päällikön kuvankaunis Neytiri-tytär (Zoe Saldana) sekä muukalaisiin epäilevästi suhtautuva päällikön poika (Wes Studi jälleen kerran samaisessa roolissa). Voisiko mitenkään arvata rakkauden puhkeavan kukkaan Jaken ja Neytirin välillä?

Cameronin väitteet, joiden mukaan Avatar on paluu älykkään tieteisviihteen pariin, kannattaa unohtaa kaukaisimpaan peräkammariin. Älyä elokuvassa ei ole, eikä tökeröä new age -saarnaa tietoisesta Äiti Maasta ja kuolemattomista sieluista voi viihteeksi tahi scifiksi laskea. Ei, vaikka asiaa kuinka selitettäisiin puiden sähkömagneettisilla virtauksilla ja muulla hölynpölyllä.

Kauheinta Avatarissa on, että teknisen innovatiivisuutensa takia se on nähtävä – ja vieläpä elokuvateatterissa. Käytetty 3D-teknologia saa kaikki aiemmat kolmiulotteiset leffat vaikuttamaan latteilta. Cameronin ei tarvitse leikkiä yleisön päälle syöksyvillä esineillä, sillä esiin loihditut muoto- ja syvyysvaikutelmat tenhoavat jo sellaisinaan. Väliin tuntuu jopa siltä kuin olisi itse tapahtumien keskellä.

Myös entistä kehittyneempi tietokoneanimaatio tarjoaa huikeita visioita. Pandoran värikkäät kasvit sekä eläinkatraat heräävät eloon ja jaksavat ihastuttaa heikosti ajatelluista pohjistaan huolimatta. Hämmästyttävin saavutus on kuitenkin na´vien uskottava toteutus. Nämä bittihahmot ovat ilmeitä ja eleitä myöten aidonoloisia.

Sääli, että tekijöiden koko energia on mennyt ulkoisen loisteen hinkkaamiseen, sillä tämä vaivannäkö olisi ansainnut myös arvoisensa käsikirjoituksen. Nyt siltä osin ryömitään pohjamudissa.

Toni Jerrman – 2 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/10.

Sarjakuvat – Giovanni Di Gregorio & Alessandro Barbucci: Sisarukset Grémillet 1: Sarahin uni

Giovanni Di Gregorio & Alessandro Barbucci
Sisarukset Grémillet 1: Sarahin uni

Suom. Jouko Ruokosenmäki. Egmont

Giovanni Di Gregorion ja Alessandro Barbuccin tuore ranskalaistuotanto Sisarukset Grémillet 1: Sarahin uni lumoaa jo heti kättelyssä. Täydellisessä kuosissa ovat niin taide, tarina, päähenkilöt kuin tapahtumaympäristökin.

Grémilletin kolme sisarusta asuvat äitinsä kanssa taianomaiselta näyttävässä vanhassa ranskalaiskaupungissa. Viime aikoina siskoista vanhin, Sarah, on nähnyt joka yö saman unen. Siinä kolmikko leijailee öisessä metsässä kuin veden alla kelluen. He seuraavat meduusaparvea ja päätyvät valtavan puun oksilla lepäävän vanhanaikaisen, metallista ja lasista tehdyn kasvihuoneen äärelle. Sen sisällä heitä odottaa pieni, yksinäinen meduusa. Mitä ihmettä tämä uni voisi tarkoittaa?

Kun tytöt kysyvät aamuaterialla äidiltä meduusoista, tämä menee hiljaiseksi ja livahtaa ostoksille. Outo käytös herättää kolmikon uteliaisuuden, sillä he tietävät äidin nuoruudesta hyvin vähän. Näin käynnistyy Kolmen sisaren kerhon uusin tehtävä: äidin menneisyyden selvittäminen. Projekti vie Sarahin muun muassa kaupungin kasvitieteellisen puutarhan perällä sijaitsevan, jo vuosia aiemmin suljetun trooppisen kasvihuoneen ovelle.

Sisarukset Grémillet on maaginen ja aurinkoinen koko perheen sarjakuvamysteeri. Iloisessa, seikkailunhaluisessa sisarkolmikossa on luonnetta, mutta myös keskinäisiä ristiriitoja. Vanhimpana Sarah pomottelee nuorempiaan ja määrää tapahtumien tahdin. Cassiopéeta pompottelu ei innosta, ja hänen mielensä täyttävät romanttiset haavekuvat kukista ja prinsseistä. Nuorimmaisin, Lucille, avaa harvoin suunsa ja viihtyy lähinnä kissojen seurassa. He kaikki ovat kuitenkin äärimmäisen sympaattisia hahmoja.

Albumin taide ja värimaailma ovat uskomattoman kauniita. Tyylistä löytyy hienoisia mangavaikutteita. Tähän velkaan viitataan Sarahin makuuhuoneen esineistöllä, johon lukeutuu useita Totoro-pehmoleluja sekä monia muita ikonisia japanilaishahmoja.

Tahtoo heti lisää tätä herkkua!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/22.

PS. Viimeisen lauseen toive kävi myös toteen, sillä Sisarukset Grémillet 2: Cassiopéen ihastus ilmestyi elokuussa!

Elokuvat – Rakkautta & Anarkiaa 2022 -tärpit

Rakkautta & Anarkiaa 2022 -tärpit

Nostakaa lippu salkoon! Todellisuuden erinomaisin elokuvafestivaali, Rakkautta & Anarkiaa, pursuaa ja tursuaa jälleen Helsingin elokuvateattereihin. 15.–25. syyskuuta mannaa sataa taivaasta lähes 150 pitkän ja yli 160 lyhyen elokuvan muodossa. Tästä ei filmifriikin elämä enää makoisammaksi muutu.

Koska kenenkään aika ei riitä festivaalin kaikkien elokuvien katsomiseen, olen koonnut tähän listan niistä leffoista, jotka itse aion festareilla tsekata. Ja koska nyt ollaan Tähtivaeltajablogissa, katse suuntautuu tietenkin scifin, fantasian, kauhun, Aasian ja animaatioiden suuntaan.

Lohkoketjumaisesti elokuvat on jaettu kahteen karsinaan, joissa molemmissa edetään tiukan aakkosjärjestyksen ehdoilla. Ja sitten ei muuta kuin menoksi!

Scifi, kauhu ja fantasia

Crimes of the Future (2022)
Mestariohjaaja David Cronenbergin uusin elokuva pakkaa kankaille lähitulevaisuuden dystopistista kehokauhua. Niin isolla kauhalla, että siitä riittää ammennettavaa suuntaan jos toiseenkin.

Don’t Worry Darling (2022)
Psykologisessa trillerissä 1950-lukulainen kotiäiti elää miehensä kanssa kokeellisessa, utopistisessa yhteisössä. Pinnan alla piilee kuitenkin synkkiä salaisuuksia, jotka vääntävät kaiken toiseen malliin.

Earwig (2021)
Surrealistiseksi, oudoksi ja kiehtovaksi mainittu elokuva tarkemmin nimeämättömäksi jäävän sodan jälkeisestä Euroopasta. Tarjolla niin kehokauhua, väkivaltaa kuin painajaismaista visuaalisuutta.

Enys Men (2022)
Kokeellisena ohjaajana mainetta niittäneen Mark Jenkinin ohjaama filmi kertoo erakkona elävästä naisesta, joka sekoaa omiin erikoisiin harhoihinsa. Folk-kauhuksikin elokuvaa on kutsuttu.

Lamb (2021)
Hidasliikkeinen islantilainen kauhufantasia maaseudulla asuvasta avioparista, joka kasvattaa eläinihmishybridiä kuin omaa tytärtään. Äidin roolia näyttelee Noomi ”Millennium” Rapace.

Neptune Frost (2021)
Afrofuturistinen musikaalifantasia mystisistä kapinallisista, jotka yrittävät löytää itselleen tilaa elää vapaasti ilman poliittista väkivaltaa ja taloudellista eriarvoisuutta. Uutta ja kummaa!

Vesper (2022)
Biopunk-henkisessä scifi-draamassa 13-vuotias Vesper yrittää sinnitellä isänsä kanssa hengissä ekosysteemiä kohdanneen tuhon jälkimainingeissa. Jo filmin visuaalinen ulkoasu kiehtoo.

W (2022)
Jos scifi-elokuvan esittely alkaa lauseella ”Kuolemansairas Madame Eurooppa kituu viimeisessä asemapaikassaan kiinalaisen mieskoneensa seurassa” on filmin pakko olla jotain ennennäkemätöntä.

Aasia ja animaatio

Decision to Leave (2022)
Eteläkorealaisen Park Chan-wookin tuorein elokuva yhdistää noir-henkisen murhamysteerin rakkaustarinaan. Ohjaajan filmit ovat aina pakkokatsottavia, joten odotukset asettuvat nytkin korkealle.

Inu-Oh (2021)
Masaaki Yuasan ohjaama anime sijoittuu 1300-luvun Japaniin. Arvostelujen perusteella visuaalisesti loistokas filmi rokkaa kuin eläin. Menee ihan heittämällä pakkotsekattavien listalle.

The Island (2021)
Anca Damianin erinomaisen erikoinen animaatio sekoittaa samaan villiin soppaan Robinson Crusoen, Välimerta ylittävät pakolaiset, omintakeisen merenneidon, piraatin perikuvan sekä ties mitä ihmeitä.

Plan 75 (2022)
Lähitulevaisuuden Japaniin sijoittuvassa elokuvassa voimaan on astunut vapaaehtoinen eutanasiaohjelma 75 vuotta täyttäneille kansalaisille. Idea tuo mieleen Piia Leinon Yliaika-romaanin.

Raging Fire (2021)
Vielä joitain vuosikymmeniä sitten hongkongilaiset toimintaelokuvat olivat R&A-festareiden tuhdein tukipilari. Nyt tätä herkkua tarjoilee Donnie Yenin tähdittämä kovaotteinen rikosdraama.

Vain sekunti (2020)
Zhang Yimou lukeutuu kiinalaisohjaajien kermaan kiitos mm. sellaisten elokuvien kuin Hero (2002) ja Lentävien tikarien talo (2004). Nyt liikutaan kuitenkin selvästi realistisemmissa ympyröissä.

Nämä elokuvat raapaisevat tietysti vain pintaa festivaalien koko tarjontaa ajatellen. Pienellä vaivalla listoilta löytyy varmasti lukuisia juuri sinua kiinnostavia filmejä. Koko kattauksen voi katsastaa osoitteesta https://hiff.fi/elokuvat/2022/

Katsomisiin!

Toni Jerrman

Kolumni – Pääkirjoitus 3/22

Spekulatiivinen fiktio on nykyisin monimuotoisempaa kuin koskaan. Tämä ei ole itsestäänselvyys, sillä vielä vuosituhannen vaihteessa kenttää hallitsivat yhdysvaltalaiset ja brittiläiset mieskirjailijat. Tänä päivänä elämme onneksi aivan toisenlaisessa todellisuudessa.

Matka on ollut kuitenkin pitkä. Hiljattain kuollut Nichelle ”Uhura” Nichols toki seilasi avaruuden käymättömillä korpimailla jo 1960-luvun Star Trek -sarjassa. Silti afroamerikkalaiset tieteissankarit olivat pitkään harvassa. Nykyisin näin ei enää ole. Tämän todistavat vaikkapa Tähtivaeltajissa 4/21 ja 1/22 julkaistut Cristy Zinnin ja Chinelo Onwualun novellit, jotka kertovat afrikkalaisista avaruuden valloittajista.

Tuoreet kirjailijatähdet hyödyntävät laajalti omia juuriaan tarinoidensa pohjina. Tästä käy hyvänä esimerkkinä Tähtivaeltaja 1/22:ssa esitelty Rebecca F. Kuang, joka perkaa teoksissaan Kiinan historian kipupisteitä. Tai lukuisat muut Tähtivaeltajassa viimeisen vuosikymmenen aikana käsitellyt kirjailijat.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö myös Briteistä ja Yhdysvalloista ponnistaisi esiin uusia, upeita kirjailijoita. Yksi heistä on Idahossa syntynyt Alix E. Harrow. Kaunista ja evokatiivista kieltä käyttävä Harrow on julkaissut vasta kaksi romaania ja kaksi pienoisromaania, mutta jo ne ovat keränneet tukuittain ylistäviä arvioita sekä palkintoehdokkuuksia.

Harrow’n teoksissa on vahva feministinen ote, minkä ohessa hän nostaa esiin rasismin erilaisia ilmenemismuotoja – tinkimättä kuitenkaan mielikuvitusta soittelevista tarinoista ja syvällisesti luoduista henkilöistä.

Kirjailijan kertomuksissa esiintyy usein noitia, joten on luontevaa, että hän on tarttunut myös satuihin ja tehnyt niistä kiitettävän monitasoisia uudelleentulkintoja. Monet näistä teemoista ovat esillä hänen Plataani ja sibylla -novellissaan, jonka suomennos löytyy tästä lehdestä.

Viimeiset parikymmentä vuotta dystopiat ovat hallinneet nuorten ja nuorten aikuisten tieteiskirjallisuutta – niin meillä kuin maailmallakin. Teokset heijastelevat vahvasti yhteiskunnallista kehitystä ja pelkoja siitä, mihin saatamme olla menossa.

Yhden hyvän syyn kirjoittaa juuri dystopioita tarjoilee Anne-Maija Aalto haastattelussaan. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon Mistä valo pääsee sisään -teoksellaan voittanut kirjailija ei pelkää kuvata niitä kauhuja, jotka eriarvoistava ja inhimillisyytensä kadottanut yhteiskunta tuo tullessaan.

Joskus on hyvä katsoa myös menneisyyteen, jotta tiedämme, mistä olemme tulossa. Tähän aiheeseen keskitytään sekä Adam Strange -artikkelissa että dvd-palstalla.

Adam Strange on yksi tieteissarjakuvan pitkäikäisimmistä sankareista, ja hahmon erilaiset tulkinnat valaisevat hyvin kulloisenkin aikakauden ilmapiiriä. Dvd-palstalla käydään puolestaan läpi japanilaisen tieteiselokuvan kehitystä usean vuosikymmenen ajanjaksolla. Jokaisesta mukaan valitusta filmistä löytyy kytköksiä oman aikansa yhteiskunnalliseen murrokseen.

Näiden kattausten ohessa tarjolla on runsaasti kirja-, elokuva- ja sarjakuva-arvosteluja sekä Puupäähatulla palkitun Kivi Larmolan Kaikki liikkuu – Lev Termenin ihmeellinen elämä -sarjakuvan kymmenes jakso.

Lukemisiin!

Toni Jerrman

Elokuvat – Nope

Nope

Käsikirjoittaja-ohjaaja Jordan Peele on saanut harvinaisen vapaat kädet toteuttaa normista poikkeavia visioitaan pienimuotoisen Get Out -leffan (2017) menestyksen ansiosta. Vuonna 2019 valkokankaille saapui Us, jonka kauhukuvasto sinkoili erikoisiin, mutta aina yhtä nerokkaisiin sfääreihin. Nyt vuorossa on Nope, joka on jälleen omaperäinen keitos tuttua kuvastoa ja eriskummallisia käänteitä.

Elokuva alkaa vuoteen 1998 sijoittuvalla kohtauksella. Siinä kepeän Gordy’s Home -perhekomedian kuvaukset muuttuvat kauhujen näyttämöksi, kun Gordy-simpanssi sekoaa ja käy kanssanäyttelijöidensä kimppuun.

Seuraavaksi siirrytään nykypäivään ja syrjäiselle Haywoodin hevostilalle, jossa koulutetaan ratsuja elokuviin ja tv-tuotantoihin. Yllättäen tilan sähkölaitteet lakkaavat toimimasta ja taivaalta alkaa putoilla luotien lailla kolikoita, avaimia ja muita pieniä esineitä. Yksi niistä tappaa paikkaa pyörittävän Otis Haywood Seniorin (Keith David). Jatkossa tilan hoitaminen jää OJ Haywoodin (Daniel Kaluuya) ja hänen siskonsa Emerald Haywoodin (Keke Palmer) harteille.

Murheessa vellova OJ ei ole kuitenkaan isänsä veroinen markkinamies, joten hän joutuu myymään hevosia pitääkseen tilan pystyssä. Yksi ostajista on Jupiter’s Claim -nimistä villin lännen huvipuistoa pyörittävä Ricky ”Jupe” Park (Steven Yeun). Tämä entinen lapsinäyttelijä selvisi hengissä Gordy’s Home -sarjan verilöylystä. Nyt hän vetää työkseen live-esityksiä Jupiter’s Claimin lavalla.

Kunnon näytöksiä on luvassa myös pilvien lomassa, sillä Haywoodien tilan toimintaa häiritsevät yllättäen panikoivat hevoset sekä selittämättömät sähkökatkot. Niiden aikana taivaalla näyttäisi sinkoilevan jokin vieras esine. Voisiko kyseessä olla lentävä lautanen?

Jos kuvittelee, että Peele sortuisi näin tavanomaiseen ufo-tarinaan, ei voi olla enempää väärässä. Verkkaisen alkupohjustuksen jälkeen elokuvan mysteeritarinaan ui useita yllättäviä piirteitä, joita on mahdoton arvata ennakkoon. Peele myös lähestyy aihepiiriään aivan toisenlaisella tavalla ja toisenlaisesta kulmasta kuin mihin katsoja on tottunut. Näin tutummatkin ainekset saavat aivan uusia merkityksiä. Lisätehoja filmiin tuovat erikoiset leikkaukset, yhtäkkiset siirtymät paikasta toiseen sekä massiivisilla tehoilla soiva ääniraita.

Temaattisia tasoja filmissä riittää. Yksi niistä liittyy eläinten kouluttamiseen ja käyttämiseen esiintyjinä. Toinen katseen, katsomisen ja katsojan merkitykseen kulttuurituotteen luomisessa. Näitä kahta teemaa yhdistävät elokuvan moninaiset kytkökset Hollywoodin unelmatehtaaseen sekä ihmisten addiktiiviseen tarpeeseen kokea aina vain näyttävämpiä draamoja ja spektaakkeleja.

Valitettavasti Nope ei toimi kokonaisuutena yhtä tiukasti kuin Us. Filmin henkilökaartin tahallisen vinksahtanut käytös etäännyttää, ja paikoin tunnelmaa latistaa sisäsiittoisten viittauskohtausten nytkähtäminen naurettavuuden puolelle. Se, että filmi tuo hetkittäin mieleen M. Night Shyamalanin tuotannon, on puolestaan synti, jota ei voi antaa anteeksi.

Ongelmineenkin Nope on poikkeuksellinen ja mieleenpainuva elokuva. Se tulee kokea juuri valkokankaalla, mikäli filmistä haluaa saada kaikki tehot irti.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Kirjat – H. P. Lovecraft: Hulluuden vuorilla

H. P. Lovecraft
Hulluuden vuorilla

At the Mountains of Madness
Suom. Lauri Lattu. Nysalor

Olen jo useamman vuosikymmenen ajan toivonut, että H. P. Lovecraftin tarinoista saataisiin uudet suomennokset. Jalavan 1980- ja 1990-luvuilla kustantamat ja sittemmin useaan kertaan uudelleenjulkaistut käännökset kun eivät kunnolla tavoita Lovecraftin tekstien alkuperäistä voimaa ja tunnelmaa. Tällä tiellä on vihdoin otettu ensiaskeleet, sillä pieni Nysalor-kustantamo julkaisi vuonna 2020 Väri avaruudesta ja muita Cthulhu-mytologian tarinoita -kokoelman Lauri Latun pätevällä suomennoksella. Nyt vuorossa on Latun kääntämä Hulluuden vuorilla -pienoisromaani.

Kosmista tieteiskauhua edustava kertomus kuvaa Miskatonicin yliopiston retkikunnan matkaa Antarktiksen synkkien salaisuuksien äärelle. Matkasta on kulunut jo jonkin aikaa, mutta vasta nyt ryhmän johtajana toiminut William Dyer on valmis kertomaan uskomattoman totuuden heidän kokemuksistaan – estääkseen näin ketään muuta enää matkaamasta hulluuden vuorten tuolle puolen.

Tarina käynnistyy lähes kliinisen tieteellisesti, kun Dyer esittelee retkikunnan varusteita ja tutkimusmatkan ensimmäisiä etappeja. Tosin jo tässä vaiheessa lumeen ja jäähän peittyneen kuolleen mantereen mystinen tyhjyys saa kertojan yltymään runolliseen kuvailuun, jota värittävät merkitykselliset yhtymäkohdat kammotun Necronomicon-teoksen sanoinkuvaamattomiin kauhuihin.

Retki saa uuden käänteen, kun tutkijat löytävät muinaisesta saviliuskeesta fossiilisia jälkiä, jotka uhmaavat kaikkea sitä, mitä Maapallon varhaisista kehitysvaiheista tiedetään. Nämä löydöt johtavat retkikunnan aiemmin tuntemattomaksi jääneen, Himalajaakin korkeamman vuorijonon äärelle. Ja tämän jälkeen mikään ei ole enää entisellään.

Jo tässä vaiheessa mukaan pakkaa sellaisia mielikuvitusta kutkuttavia ihmeitä, että lukija on täysin täpinöissään. Jatkossa jännitys vain tiivistyy ja ihmeet muuttuvat entistäkin henkeäsalpaavammiksi. On lähes yliluonnollista, kuinka taitavasti Lovecraft onnistuu kerimään esiin toinen toistaan painajaismaisempia visioita. Puhumattakaan kaikesta siitä, mikä jätetään vain pahaenteisten vihjailujen varaan. Lisäksi alitajuntaa soitteleva teksti on niin uskomattoman evokatiivista, että kuvatut kauhut ja niiden nostattamat tunnelmat saavat lähes käsinkosketeltavia muotoja.

Hulluuden vuorilla on mestariteos jopa Lovecraft-asteikolla, joten on hienoa, että se on saatu suomeksi näin hyvin toimitettuna laitoksena. Alkuperäisen tarinan ohessa mukana on Latun Antarktiksen olosuhteita ja historiaa valottava esipuhe, runsaasti tekstissä käytettyjä termejä avaavia alaviitteitä sekä laajat jälkisanat, jotka pureutuvat mm. tarinan taustoihin sekä pienoisromaanin yhteyksiin Lovecraftin muuhun tuotantoon.

Kiitän ja kumarran.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/22.

Sarjakuvat – Rick Remender & co: The Scumbag

Rick Remender & co
The Scumbag

Sankareita on monenmoisia, toiset heistä huomattavasti epätodennäköisempiä kuin toiset.

”Ernie on rienaava nisti, lukutaidoton hanttapuli. Ja ainoa asia, joka seisoo meidän ja maailmanlopun välissä.”

Tätä voi olla vaikea uskoa, mutta totta se on: monissa liemissä keitetyn Rick Remenderin käsikirjoittama ja usean taiteilijan kuvittama The Scumbag (Image) on nerokas ja saumaton yhdistelmä mielipuolista räkärevittelyä sekä älykästä yhteiskunnallista kommentaaria.

Sarjakuvan päähenkilönä häärii ihastuttavan vastenmielinen kusipää Ernie Ray Clementine. Kamalle, seksille ja bailaamiselle elämänsä omistanut rähjäinen rappioalkoholistipummi haisee pahalle eikä välitä muista kuin itsestään. Jo tarinan alussa hänet nähdään ripuloimassa keskellä vilkasta jalkakäytävää.

Hämmästyttävien mutta silti loogisten käänteiden seurauksena kaikkien vihaama luuseri päätyy piikittämään suoneensa seerumia, joka antaa hänelle supervoimat. Nämä kyvyt tosin nousevat esiin vain silloin, kun hän toimii pyyteettömästi muiden hyväksi – ajatus, joka ei voisi olla Ernielle enää yhtään vieraampi. Tämä paskiainen vähät välittää maailman pelastamisesta tai viattomien suojelemisesta.

Kaikesta vastahakoisuudesta huolimatta Ernie saadaan houkuteltua järjestöön, joka taistelee yhteiskuntarauhaa horjuttavia salaliittoja vastaan. Tosin vastineeksi hän vaatii lentävän auton, puhuvan seksirobotin, Judas Priestin yksityiskonsertin, salkullisen huumeita sekä dynamiittinunchakut!

Ernien valvojaksi ja partneriksi päätyy taistelutaidoiltaan esimerkillinen Sisar Mary. Kokaiinipöllyisen sekopäänistin ohjaileminen oikeaan suuntaan on kuitenkin vaikeampaa kuin mikään toinen temppu koko maailmankaikkeudessa. Pakko on silti yrittää, sillä todellisuus on täynnä uhkia, jotka ovat pysäytettävissä vain Ernien kyvyillä.

Parivaljakon ensimmäinen kohde on valkoista ylivaltaa kannattava nationalistinen natsisalaseura, joka haluaa palauttaa Yhdysvaltoihin 1950-lukulaisen yhteiskuntamallin. Seuraavaksi vastaan tulee toinen ääripää, eli woke-kulttuurin fanatistiset esitaistelijat. Heillä on Kuussa tukikohta, josta käsin he yrittävät pakottaa kaikki ihmiset tukahduttamaan yksilöllisyytensä ja ajattelemaan juuri niin kuin he. Molemmat tahot tietenkin kuvittelevat toimivansa yleisen hyvän nimissä.

”Me rakennamme totuutemme sinusta, elämästäsi, teoistasi ja siitä, mihin uskot! Omat tunteemme ovat ainoa todiste, jonka tarvitsemme!”

Seksiä! Huumeita! Rock’n’rollia! Väkivaltaa! Hurttia huumoria! Sivaltavaa satiiria! The Scumbag pyyhkii takapuolensa poliittisella korrektiudella ja pistää menemään kuin olifantti posliinikaupassa. Tulehtunut yhteiskunnallinen keskustelu ja fundamentalistinen ajattelu nuijitaan maan rakoon sellaisella pieteetillä, ettei mitään rajaa. Paha tästä on enää paremmaksi pistää.

Kakun täyteläistävät useat upea taiteilijat, kuten Lewis Larosa, Roland Boschi, Wes Craig, Bengal, Francesco Mobili ja monet muut. Kokonaisuuden sitoo yhteen Moreno Dinion väritys, joka on täyteläistä ykkösluokkaa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/22.

Kirjat – Clark Ashton Smith: Zothique

Clark Ashton Smith
Zothique

Zothique
Suom. Eero Nurmi. Vaskikirjat

Zothique, Maapallon viimeinen manner. Aurinko heikkenee ja ihmiskunta on vajonnut takaisin siihen myyttiseen barbariaan, josta se nousi Maan ollessa vielä nuori. Magia on jälleen voimissaan, mutta sillä ei enää loihdita säkenöiviä rakennelmia eikä sitä hämmästellä kaupunkien kaduilla. Vallalla on irstaus, ahneus ja kyltymätön vallanjano, joilla pahamaineiset velhot alistavat ihmisiä samalla kun muinaiset jumalat murskaavat palatseja jalkoihinsa.

Zothique on novellikokoelma, joka pitää sisällään Clark Ashton Smithin Zothique-syklin tarinat. Ne edustavat ns. Kuoleva Maa -tyylilajia, jonka keskeinen piirre on kuvata ikiaikoja jatkuneen rappionsa alle luhistuneen maailman kuolinkamppailua. Lajin nimi tulee Jack Vancelta (kts. Iltaruskon maa, 1990), mutta Smith oli apajilla huomattavasti aiemmin.

Smithin novelleja julkaistiin aikoinaan Weird Talesissa, ja hänet niputetaankin usein H. P. Lovecraftin ja Robert E. Howardin kanssa lehteä hallinneeksi triumviraatiksi. Ei siis ole pahasta verrata herrojen tyylejä ja tapoja.

Howardin Conan-tarinat ovat täynnä vimmaa ja vapautta. Taikuuskin tottelee, kun terässäilä laulaa. Smithillä puolestaan turmelus on näivettänyt ihmiskunnan sielun ja magia leiskuu kuolleita kutsuvien nekromanttien kuivettuneissa sormissa.

Lovecraft kutoi vierauden ja vaanivan vaaran tunnetta adjektiivien vyöryllä, joskin lopputulos sortui ajoittain komiikankin puolelle. Smith puolestaan ei sorru mihinkään. Hänen otteessaan sanat taipuvat kuvaamaan villiä ja raakaa rappiota sekä unenomaisia seikkailuja, jotka ajautuvat väistämätöntä tuhoa kohti. Se on kaunista.

Howard kertoi ihmisen myyttisestä, hyborisen ajan esihistoriasta, jolloin kaikki oli mahdollista ja loistelias tulevaisuus rohkeiden tavoiteltavana. Lovecraft kuvasi nykyaikaa ja siellä vaanivia eksistentiaalisia vaaroja, mutta muinaiset jumalatkin olivat jotain, joille ihmiset saattoivat panna kampoihin.

Smithin Zothique on tämän matkan päätepiste. Toivoa ei ole. Tulevaisuus himmertyy kuolevan auringon myötä pimeyteen. Sellaista pahetta ei olekaan, johon ihminen ei jatkuvasti lankeaisi. Riettauksia, kidutusta, julmuutta. Kokonainen muinainen valtakunta voidaan riipiä kuoleman otteesta takaisin epäpyhään elämään ja matkalainen alistaa käsittämättömään piinaan kansan sadismin tyydyttämiseksi. Tämän kaiken keskellä ihmiset eivät voi kuin yrittää parhaansa. Vaikka useimmiten kuitenkin pahimpansa.

Novellit on käännetty mahdollisimman autenttisista lähteistä ilman varhaisempien toimittajien sorkkimista ja sensuuria, eli suomennosta voi pitää itsessäänkin jo kulttuuritekona. Erityistä kiitosta pitää antaa M. J. Tuomisen korkealaatuisesta esipuheesta sekä novelliesittelyistä.

Tästä ei taiteellisiakin sfäärejä tavoitteleva pulp-tarinointi enää parane. Clark Ashton Smith on nero ja mestari!

Shimo Suntila

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/22.

Kirjat – Don DeLillo: Hiljaisuus

Don DeLillo
Hiljaisuus

The Silence
Suom. Helene Bützow. Tammi

Super Bowl -iltana sähköverkko romahtaa ja kuvaruudut sammuvat. Euroopasta palaavan pariskunnan matka ystäviensä kotikatsomoon vaikeutuu, eikä mikään ole enää niin kuin ennen.

Don DeLillon pienoisromaanin tapahtumat sijoittuvat yhteen iltaan, rajattuihin tiloihin: lentokoneeseen, päivystyspoliklinikalle ja arkiseen asuntoon, jossa televisiosta tulee aluksi amerikkalaista jalkapalloa ja sitten ei. Selitystä järjestelmän romahtamiselle ei anneta, vaikka sillä spekuloidaankin. Hiljaisuus on kertomus tavallisista ihmisistä, joiden aikaisempi olemisen tapa on ainakin hetken aikaa katkolla.

Takakannessa lainataan The Guardianin arvostelua, jossa DeLilloa verrataan Samuel Beckettiin. Rinnastus osuu kohdilleen. Hiljaisuus lähestyy niin teemoiltaan, tyyliltään kuin kerronnan tavoiltaankin absurdin teatterin perinteitä. Enemmän kuin katastrofista, DeLillo kirjoittaa siitä, mitä kuvaruudut ja alituinen sähköinen yhteydenpito ovat tähän mennessä merkinneet. Kuten yksi kirjan henkilöistä selittää, mielialalääkitylle keskiluokalle ”elokuvat ovat yksi ulospääsytie” siitä, ettei enää tunne itseään peiliin katsoessaan.

Ennen järjestelmän rikkoutumista henkilöiden puhe on paljolti eräänlaista metapuhetta: keskustelua siitä, mitä kuvaruuduilla tai kirjoissa esitetään. Kieli ei käsittele itse elettyä vaan sivusta seurattua valmiiksi editoitua todellisuutta, enemmän sen muotoa kuin sisältöä.

Verkko on ollut todellisuutta luova ja ylläpitävä rakenne, jonka katoaminen koetaan maailman katoamisena. ”Todistammeko itse luonnon poikkeamaa? Eräänlaista virtuaalitodellisuutta?” ihmettelee yksi keskustelijoista. Simuloitu ja lihallinen ovat kääntyneet hänen ajattelussaan nurin. DeLillo on käsitellyt samantapaista tematiikkaa aiemminkin, esimerkiksi Valkoisessa kohinassa, jossa ihmiset käyvät ihmettelemässä ja valokuvaamassa Amerikan kuvatuinta latoa, koska se on Amerikan kuvatuin lato.

Hiljaisuuden kokijoille sivilisaatio on mennyt pirstoiksi. ”Olemme yhä ihmisiä, sivilisaation inhimillisiä sirusia.” Sivilisaatio on yhä heissä ja ottaa muotonsa esimerkiksi siinä, miten yksi romaanihenkilöistä istuu pimeän tv-ruudun äärellä suoltaen suustaan katkeamatonta kuvitteellista urheiluselostusta ja mainoskatkojen myyntipuhetta. Kun verkostoidut yhteydet ovat poikki eikä koetusta voi enää jakaa tallenteita, verkottuneet merkitykset alkavat kuitenkin vääjäämättä liueta olemattomiin. ”Meillä ei ole enää muuta sanottavaa kuin se mikä mieleen juolahtaa, eikä se jää kenenkään mieleen.”

Kertomus ei spekuloi netin jälkeisellä uudella ihmisellä tai maailman vaihtoehtoisilla perustuksilla. Emme saa lukea, palaavatko sähköt tai joutuvatko ihmiset tutustumaan naapureihinsa. Fokus on tiukasti siinä hämmennyksen tilassa, johon henkilöt on heitetty, kun teknologian maaperä pettää. Tässä yhteen asiaan keskittyneessä tiiviissä muodossaan Hiljaisuus nousee tekijänsä parhaiden kirjojen joukkoon.

Jukka Laajarinne

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/22.