Auringon ja äitienpäivän kunniaksi korppinaiset valtasivat blogin.

Tiina Raevaara
Korppinaiset
Like

Tiina Raevaaran uusin romaani on hienoisen hämäävä tapaus. Missään ei näet mainita, että se jatkaa kirjailijan edellisessä Yö ei saa tulla -romaanissa esiteltyjen parikymppisten päähenkilöiden tarinaa. Toki Korppinaiset-kirjan voi lukea itsenäisenäkin teoksena, mutta tällöin kokemus on kovin toisenlainen, koska hahmojen aiemmin paljastetut luonteenpiirteet eivät väritä tarinan tulkintaa.

Neuroottiseksi persoonaksi helposti määriteltävä Johannes on jälleen pakkomielteiden vietävänä. Kuoleman ympärille kietoutuvat traumat ohjastavat nuoren, itseensä sulkeutuneen miehen valintoja. Päästäkseen eroon menneisyyden painolastista hän muuttaa isovanhempiensa aikoinaan asuttamaan, metsän siimeksessä sijaitsevaan kartanoon. Hän aikoo kutsua sinne nuoruuden rakastettunsa, Aalon. Tytön valoisassa seurassa elämä varmasti hymyilisi ja kaikki olisi hyvin.

Jo tässä vaiheessa lukija alkaa epäillä kertojana toimivan Johanneksen luotettavuutta – ja mielentervettä. Hänen ja Aalon suhde murhayrityksineen on aiemmin ollut niin myrskyinen, että Johanneksen käsitykset tulevaisuuden auvoisesta yhteiselosta vaikuttavat harhaisilta. Epäluuloja herättävät myös Johanneksen kertomukset taloon vuokralaiseksi asettuneesta Jaakosta, jota kukaan muu kirjan keskeisistä hahmoista ei tapaa – ja joka häviää yllättäen teille tietymättömille.

Lisäväreitä tarinaan tuovat sekä taloa rasittava historia että erikoisesti käyttäytyvät varislinnut. Lähes elävältä vaikuttava puurakennus kätkee sisäänsä salaisuuksia, kysymyksiä ja ihmiskohtaloita, joita Johannes yrittää epätoivoisesti setviä. Mitä piilee lukituissa huoneissa? Mistä on kotoisin vanha, verinen patja? Entä miten ja milloin hänen isänsä todellisuudessa kuoli? Tehtävää eivät helpota ullakolle asettuneet naakkaparvet tai sysimustat korpit, jotka herkeämättä tarkkailevat talon asukkeja – ja tunkeutuvat väliin sisätiloihin asti.

Oman tumman pilvensä Johanneksen ylle heittää läheinen rauniosairaala, jonka pahaenteisissä huoneissa on aiemmin tutkittu kuolemaa ja keinoja sen pysäyttämiseksi.

Siinä missä Yö ei saa tulla -romaanin lähdemateriaalina toimi E. T. A. Hoffmannin Nukuttaja-novelli, ammentaa Raevaara heijastuspintansa nyt Edgar Allan Poen klassikkotarinoista. Erityishuomiota saavat Korppi-runon ohessa kuoleman häilyvyydestä kertovat novellit Ligeia ja Totuus M. Valdemarin tapauksesta. Myös kuvaukset mieltäjärkyttävistä kauhuista, riutuvista naisista ja kaikennielevästä rakkauden tarpeesta yhdistävät Poen ja Raevaaran tekstejä.

Peloilla ja toiveilla pelaava Korppinaiset on vetävästi kirjoitettu mysteeriromaani. Sen teksti luo käsinkosketeltavan tummia tunnelmia ja kurkottaa syvälle päähenkilöiden psykologisiin mielenmaisemiin. Raevaara ei tyydy koluamaan tuttuja nurkkia, vaan yllättää moneen otteeseen käänteillä, joita ei arvaa ennakkoon – oli kyse sitten juonesta tai henkilöhahmoista. Niinpä goottilaisten romaanien perinteitä suomalaiskansallisesti modernisoiva teos pysyy uhkaavana koko mittansa ajan.

Raevaara ansaitsee pisteet myös varislintuihin ja kuolemaan kytkeytyvistä pohdinnoista, joihin on haettu selkänojaa aidoista tutkimuksista.

”En saisi antaa synkkyydelle periksi. Minä rakastin taloa, ja se rakastaisi minua takaisin.”

Toni Jerrman