Kirjat – Heikki Kännö: Runoilija

KannoRunoilijaKansiWEB

Heikki Kännö
Runoilija
Sammakko

Kylmänä, tammikuisena iltana vuonna 1888 kiertävän teatterin leiriin raahautuu kuolemankielissä oleva nuori mies. Tämä Aurelian lienee sama runoilija, jota etsitään murhasta – syyttä tai syystä, kukapa tietää. Wasilewskin teatteriseurue päättää silti ottaa pahoinpidellyn karkurin hoiviinsa, onhan kynäniekalle käyttöäkin Goethen Faustin esitysversion hiomisessa.

Näin alkaa Heikki Kännön kolmannen romaanin, Runoilijan, ensimmäinen näytös. Kirjan näyttämölle hoipertelee Aurelian Benn, kaltoinkohdeltu runosielu, häikäilemätön ja kitkerä opportunisti, oman elämänsä Faust. Aurelianin mukana kuljetaan Ranskan maaseudulla, Torinon oopperapiireissä ja Nietzschen filosofinkammioissa. Kaiken yllä häilyy arvoituksellinen sudenkasvoinen mies, nukkemestari, tämän muunnelman Mefistofeles.

Vaan miksipä tyytyä vain yhteen sieluun tai pohjatekstiin – eikä Kännö tyydykään. Goethen lisäksi heijastellaan Bizet’n Carmenia, perehdytään Nietzschen vaiheisiin ja tutustutaan Steinerin esoteerisiin oppeihin. Kuten Kännöä aiemmin lukeneet osaavat odottaa, kulttuurihistoriallisista aineksista punotaan silti jotain aivan omaa. Tosi ja taru, elämä ja taide, todellisuus ja tuonpuoleinen sekoittuvat, virtaavat ja yhdistyvät kirjalliseksi maalaukseksi.

Kun keskeisenä aihelmana toistuu valta, ei kuva ole aina kaunis. Romantisoitu taiteilijaelämäkin on väkivaltaa, välinpitämättömyyttä ja heitteillejättöä – jäämistä yhteiskunnan marginaaliin, parempiosaisten huvitukseksi tai toisten pyrintöjen välineeksi. Valta on myös tulkintaa, esittämistä, lähteiden muokkaamista, kuten silloin kun Elisabeth Förster-Nietzsche hyödyntää sairaan veljensä muistiinpanoja omiin ideologisiin päämääriinsä. Taiteen vangiksi jää yksi jos toinenkin, kun rooli ja identiteetti sekoittuvat tai luomisvoima tyrehtyy. Hahmot rimpuilevat verkoissa, joita eivät ole aina itse edes kutoneet. Vangiksi jää myös lukija, eikä tunne oloaan viattomaksi sivulliseksi. Minunko viihdytyksekseni kaikki tämä julmuus ja kärsimys?

Kännön romaani on alaotsikoltaan ”eli miten veitsellä filosofoidaan”. Fraasi viittaa Nietzschen Epäjumalten hämärään ja sen vasaralla filosofoimiseen. Sanankäyttäjinä Kännöä ja Nietzscheä yhdistääkin tietynlainen runollisuus, jopa leikittelevyys, temaattisesti kyseenalaistamisen ja myyttien purkamisen periaate. Siinä missä Nietzsche on kuitenkin sirpaleiden ja fragmenttien mestari, Kännö luo aineksistaan häkellyttävän eheän illuusion. Romaanin paholaishahmokaan ei vain katko lankoja, vaan myös solmii niitä yhteen.

Valmiita vastauksia ei kuitenkaan heru. Lukijan on tanssittava nuoralla ja katsottava pimeyteen. Takaisin katsoo paitsi se, mitä kirjassa on, myös se, mitä lukukokemukseen itse tuo. Prosessi ei välttämättä ole helppo tai miellyttävä, mutta vaikuttava kyllä. Romaanin alaotsikoksi voisikin anastaa Nietzscheltä myös toisen vaihtoehdon: kirja kaikille eikä kenellekään.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/20.