Civil War

Alex Garland on aiemmin ohjannut ja käsikirjoittanut kolme kunnianhimoista genrefilmiä, joista on kuitenkin uupunut se nerouden viimeinen nitkahdus. Siis elokuvat Ex Machina (2014), Annihilation (2018) ja Men (2022). Civil War -leffalla hän iskee vihdoin napakymppiin. Yhdysvaltain sisällissodasta kertova filmi on tyrmäävä ja tunteisiin käyvä visio, jossa jokainen yksityiskohta on tarkoin harkittu aina äänimaailmaa myöten.

Selvästikin Donald Trumpista inspiraationsa saaneen presidentin (Nick Offerman) pitkä valtakausi on ajanut Yhdysvallat usean eri toimijan sisällissotaan. Maa on kaaoksessa, taisteluja käydään kaikkialla, stadionit on muutettu pakolaisleireiksi ja kaupungeissa mellakoidaan veden ja elintarvikkeiden puutteessa. Hallituksen joukot ovat alakynnessä, ja läntiset armeijat lähestyvät pääkaupunkia.

Pitkän linjan kuvajournalisti ja sotakirjeenvaihtaja Lee Smith (Kirsten Dunst) ja hänen vaaroista kiksinsä saava työtoverinsa Joel (Wagner Moura) päättävät ajaa New Yorkista Washingtoniin. Heidän tavoitteenaan on saada presidentiltä vielä viimeinen haastattelu ennen kuin hänet syrjäytetään vallasta. Mukaan matkalle tarttuvat nuori, intomielinen valokuvaaja Jessie Cullen (Cailee Spaeny) sekä veteraanireportteri Sammy (Stephen McKinley Henderson).

Sodasta raportoivien toimittajien valinta elokuvan pääosaan on Garlandilta neronleimaus. Heidän kauttaan tarina pääsee sukeltamaan niin keskelle etulinjojen melskettä kuin takamaiden todellisuuttakin. He ovat hahmoja, jotka todistavat ja tallentavat tapahtumat jälkipolvia varten ja vaarantavat henkensä keskellä tulitaisteluita – aseinaan pelkät kamerat.

Nelikon automatka näyttää katsojille sekasorron seuraukset. On tuhottuja kaupunkeja, maassa makaavia ruumisröykkiötä ja ihmisiä, jotka käyttävät tilannetta hyväkseen tappamalla kenet eteen sattuu. Sota paljastuu absurdiksi verilöylyksi, joka repii sivistyksen ja inhimillisyyden pintasilauksen riekaleiksi. Tuska ja kuolema ovat jatkuvasti läsnä, ja tappavat vaarat vaanivat joka nurkan takana. Julmuuksien keskellä armoa ei anneta ja niin vangit kuin haavoittuneetkin teloitetaan kuin he olisivat arvottomia räsynukkeja.

Kaiken tämän Garland esittelee vahvoin ja vaikuttavin kuvin. Tunnelmaa tehostaa ääniraita, jota on käytetty niin taiten, että leffa kannattaa katsoa juurikin hyvällä äänentoistolla varustetussa teatterissa. Toiminnan keskellä rakennetaan myös monitasoista henkilökuvaa ja pohditaan ulkopuolisina pysyttelevien toimittajien motiiveja ja moraalia raakojen tapahtumien tarkkailijoina.

Filmin voimaa kasvattaa entisestään se, että tällä hetkellä on liiankin helppo kuvitella Yhdysvaltojen ajautuvan parissa vuodessa maata repivään sisällissotaan – kiitos Donald Trumpin, äärilaidan republikaanien ja jatkuvasti lisääntyvän vastakkainasettelun.

Toni Jerrman – 5 tähteä