The Good Father
– Kono ko wa jaaku

Viime vuosina Aasian suunnalta on päätynyt suomalaiseen elokuvateatterilevitykseen lähinnä animaatioita ja taide-elokuvia. Jopa aikoinaan vahvasti esillä olleet japanilaiset kauhuelokuvat ovat loistaneet poissaolollaan. Nyt tilannetta pyrkii korjaamaan tuore TabiCine-firma, jonka ensimmäisenä maahantuontina komeilee Sho Kataokan käsikirjoittama ja ohjaama The Good Father (2022).

Elokuvan alussa kohdataan useampia erikoisesti käyttäytyviä, lähes eläimellisiksi taantuneita ihmisiä, jotka eivät puhu tai pukahda. Yksi heistä on Jun-pojan (Ryusei Onishi) äiti, joka viettää pääosan ajastaan toljottamalla akvaariota. Äidin sairauden takia Jun on ryhtynyt kartoittamaan vastaavan kohtalon kohdanneita ihmisiä. Mistä tässä pienimuotoisessa epidemiassa on oikein kyse?

Toisaalla tutustutaan psykoterapeutti Shiro Kubon (Hiroshi Tamaki) perheeseen. He ovat kohdanneet suuren tragedian viisi vuotta aiemmin. Auto-onnettomuuden jäljiltä äiti makaa yhä sairaalassa koomassa, kun taas nuorimman tyttären kasvot ovat palaneet niin pahoin, että hän käyttää jatkuvasti naamiota eikä suostu poistumaan kotoaan. Vanhempi Hana-tytär (Sara Minami) ei vahingoittunut onnettomuudessa fyysisesti, mutta henkisesti hän kärsii selviytyjän syyllisyydestä.

Sekä Jun että Hana ovat käytännössä menettäneet äitinsä, ja tämä luo pohjan heidän ystävyydelleen.

Aivan yllättäen Shiro tuo kotiklinikalle naisen (Yuki Sakurai), jonka väittää olevan perheen koomasta herännyt äiti. Nuorempi tytär ottaa naisen innolla vastaan, mutta Hanan mielessä kytee epäilys. Miksi nainen ei näytä yhtään siltä kuin äiti hänen muistikuvissaan?

Tästä asetelmasta käynnistyy syöksy yhä syvemmälle psykologisen kauhun uumeniin. Shiro-isä vaikuttaa lapsiaan ja potilaitaan vilpittömästi rakastavalta mieheltä, mutta jokin hänessä tuntuu silti olevan vialla. Onko hän jo liiankin ylitsepursuavan empaattinen ja ystävällinen? Entä sitten nainen, joka kutsuu itseään perheen äidiksi? Onko hän, vai eikö? Mistä tässä kaikessa on kyse?

Kataoka rakentaa taitavasti jännitteitä, jotka muuttavat arkisetkin kohtaukset piinallisiksi jännitysnäytelmiksi. Toteutus on vähäeleistä, mutta tunnelma pysyy jatkuvasti timminä. Valkokangasta voi vain tuijottaa intensiivisesti samalla kun pelko hiipii pitkin selkäpiitä.

Kun salaisuudet alkavat vihdoin paljastua, tarina kaivautuu kerros kerrokselta kohti mädäntyneen sipulin ydintä. Yllättävät tvistit seuraavat toistaan, ja katsojaa heitellään kuin lastua laineilla. Kaikesta tästä väännöstä huolimatta filmin logiikka toimii aukottomasti, ja vain se vihoviimeinen, hupsuttelun puolelle notkahtava käänne iskee särön muuten niin vahvaan suoritukseen.

Kovaa kamaa!

Toni Jerrman – 4 tähteä

The Good Fatherin Suomi-ensi-ilta 5.4.