Elokuvat – Phase IV (1974)

Phase IV
(UK-versio, blu-ray)

Suomeksikin aikoinaan Vaihe IV -nimellä videolevityksessä ollutta Phase IV -elokuvaa (1974) tuli 1980-luvun lopulla pyöritettyä videonauhurissa kerran jos toisenkin – eli siis aivan päinvastoin kuin Tähtivaeltaja 1/86:ssa ounastelin. Nyt kun filmi on julkaistu erinomaisena blu-ray-pakettina, sietää se nostaa jälleen esiin.

Innovatiivisista alkutekstiluomuksistaan tunnetun Saul Bassin ainoaksi pitkäksi ohjaukseksi jäänyt Phase IV ottaa eläinhirviögenreä kraivelista ja vääntää aiheesta älykkään sekä taiteellisesti kunnianhimoisen scifi-helmen.

Filmin prologissa puhutaan oudosta avaruusilmiöstä, jonka vaikutukset jäivät Maapallolla lopulta hyvin vähäisiksi, käytännössä huomaamattomiksi. Jokin kuitenkin muuttui arizonalaisissa muurahaisyhteisöissä. Eri rotuiset muurahaiset ryhtyivät tekemään yhteistyötä ja tappoivat kaikki luontaiset vihollisensa. Pelloille ilmestyi muurahaisten tekemiä geometrisia kuvioita ja maastoon kapeita ja korkeita tornirykennelmiä.

Tätä ilmiötä saapuu selvittämään biologian tohtori Ernest D. Hubbs (Nigel Davenport) ja eläinten kommunikaatiota tutkinut kryptologi James R. Lesko (Michael Murphy). He tosin ilmestyvät kuvioihin mukaan vasta, kun elokuvaa on mennyt jo kymmenkunta minuuttia. Sitä ennen on nähty lähinnä makrokuvattuja muurahaisia omissa salaperäisissä puuhissaan.

Juuri upeasti toteutettu ja laajamittaisesti hyödynnetty kuvamateriaali muurahaisten elämästä on yksi elokuvan hienoimmista ja omintakeisemmista piirteistä. Näissä jaksoissa pienet vipeltäjät todellakin käyttäytyvät kuin niillä olisi yksi yhteinen, inhimillinen päämäärä.

Hubbs ja Lesko pystyttävät avaruustukikohtaa muistuttavan tutkimusasemansa muurahaistornien lähimaastoon. Kupolistaan käsin he tarkkailevat muurahaisten toimintaa sekä niiden välistä kommunikaatiota. Hubbs on tutkimuksissaan niin pakkomielteinen, ettei hän välitä lainkaan sivullisista uhreista. Hän haluaa usuttaa selvästikin älykkäät muurahaiset sotaan, jonka avulla hän voisi osoittaa näille ihmisten ylivertaisuuden.

Näiden muurahaisten kanssa ei kuitenkaan kannattaisi ryhtyä kalistelemaan sapelia. Ne näet osaavat sopeutua myrkkyihin, katkoa laitoksen elintärkeät johdot ja rakentaa heijastimia, jotka saavat tutkimuskupolin lämpötilan nousemaan epäinhimillisiin mittoihin.

Siinä missä kuumehouruinen Hubbs julistaa muurahaisten tuhoa, yrittää Lesko kommunikoida niiden kanssa. Luoda jonkinlaista yhteyttä kahden täydellisesti toisistaan poikkeavan älyn välille.

Lopulta kaikki päättyy uuteen aamun, jossa mikään ei ole enää entisellään.

Phase IV on täyttä rautaa. Huikeiden muurahaisnäkymien ohessa se tarjoilee viipyilevän hypnoottista kuvastoa autiomaan hiljaisista maisemista, hylätyistä taloista ja auringon paahteesta. Puhumattakaan kysymyksistä tieteen tekemisen etiikasta ja ihmisen asemasta maailmankaikkeudessa. Tässä ekologisestikin valveutuneessa filmissä ihmistä ei todellakaan nähdä luomakunnan itseoikeutettuna valtiaana.

Phase IV on omintakeinen klassikko, jonka kuvasto kaivautuu muhimaan syvälle aivojen onkaloihin.

Leffa •••••
Kuva ••••
Lisät ••••

Lisämateriaaleista päräyttävin on Bassin alkuperäinen lopetus, joka aikoinaan leikattiin filmistä pois liian härönä. Se tarjoilee useita minuutteja kestävän symbolistisen kuvakavalkadin, jonka psykedeelisissä näkymissä ihminen on alistettu uusien valtiaiden suurennuslasin alle. Vaikuttava kokonaisuus muistuttaa niin Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu -filmin loppukohtausta kuin Alejandro Jodorowskyn villeimpiä trippejä, mutta nousee runollisessa visuaalisuudessaan niitäkin vaikuttavammaksi. Jo yksistään tämä pätkä oikeuttaa tuoreen blu-ray-julkaisun hankinnan.

Mukana on kuitenkin paljon muutakin. Phase IV -elokuvaan kytkeytyvät Jasper Sharpin ja Sean Hoganin parikymmenminuuttinen syväanalyysi, Allan Brycen ja Richard Hollissin kommenttiraita sekä 30-sivuinen kirjanen, jossa Deborah Allison ja Liam Hathaway tutkailevat filmin juuria, syntyhistoriaa, teemoja ja vastaanottoa.

Kirjasesta löytyy myös elokuvan vanha mainosjuliste, joka yrittää myydä leffaa väärin perustein ja väärälle yleisölle. Filosofis-taiteellista, syvällisiä kysymyksiä pohdiskelevaa tieteiselokuvaa ei ehkä kannattaisi markkinoida lauseilla ”Päivä, jona Maapallo muuttui hautausmaaksi!” tai ”Avaruuskauhujen kontrolloimat ahnaat valloittajat on komennettu hävittämään Maa!”.

Eikä tässä toki vielä kaikki. Paketin toinen levy sisältää näet viisi Saul Bassin ohjaamaa lyhytfilmiä sekä puolituntisen dokumentin, jossa Bass kertoo elokuviin tekemiensä alkutekstien filosofioista. Ohjaajan analyyttisiä ajatuksia täydentävät useat hänen toteuttamansa alkutekstijaksot mm. sellaisista leffoista kuin The Man with the Golden Arm (1955), It’s a Mad Mad Mad Mad World (1963) ja Grand Prix (1966).

Lyhytfilmeistä kiinnostavin on vuonna 1984 valmistunut Quest. Ray Bradburyn Frost and Fire -novelliin perustuva tarina alkaa prologilla: ”Ennen kuin portti sulkeutui ja valo katosi, Muinaiset elivät pitkän ja antoisan elämän.” Pimeydessä yksi nopeutettu ihmiselämä kestää kuitenkin enää 8 päivää. Löytyisikö jostain sankaria, joka kykenisi avaamaan portin ja tuomaan valon ja elämän takaisin ihmisten keskuuteen?

Erityisen mielenkiintoinen on myös metaforinen The Searching Eye (1964), jonka visualisoinneista löytyy selkeitä esikaikuja Phase IV:n tyylittelyistä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/20.

Kirjat – Laura Gustafsson: Rehab

Laura Gustafsson
Rehab

Into

”Odotan tunnetta. Se varmasti jo kehkeytyy sydämessäni, vatsassani tai jalkovälissäni ja tulee aivan kohta. Aivan kohta. Aivan. Huudan sisälleni, että nyt sitä tunnetta, nyt olen valmis ja vapaa.”

Laura Gustafssonin ilkikurinen kuvaus materialistisen elämäntavan iltaruskosta nousi aivan oikeutetusti tuoreimman Tähtivaeltaja-palkinnon ehdokaslistalle. Rehab-romaani tanssii villiintynyttä ripaskaa tavaraa ja jätettä suoltavan yhteiskunnan haudalla.

Santa Marian elämää on aina ohjannut tarve pitää yllä julkisivua. Hän kokee olevansa muita parempi ihminen, koska hän käyttää kalliita merkkitavaroita ja suosii hienostuneita muotiruokia. Koska hänen kotinsa on kuin suoraan sisustuslehden sivuilta. Santa Marian suhde materiaan ja itseensä on neuroottinen. Yltäkylläinen tavarataivas on turvasatama, joka suojaa elämän kolhuilta – ja itse elämältä.

Sisältä Santa Maria on kuollut. Aidot tunteet kiertävät hänet kaukaa, ja tyttäreensä hän suhtautuu kuin vieraaseen, käsittämättömään olentoon. Kaupungin vuokra-asunnoissa asuvia hän katsoo halveksuvasti ja alentuvasti.

Kaikesta tästä syntyy painekattila, joka saa Santa Marian sytyttämään kotitalonsa tuleen. Hän polttaa kaiken omaisuutensa ja samalla myös naapuruston rakennukset.

Tuhoisan tulipalon jäljiltä kodittomaksi jäänyt sekalainen seurakunta päätyy asumaan autioituneeseen Taivastaloon – rakennukseen, jota voidaan pitää J. G. Ballardin Tornitalon sukulaissieluna. Aikoinaan 26-kerroksinen kolossi edusti modernin tehokkuuden viimeistä kuolonkorahdusta. Nyt todellisuuskin alkaa saada yhä fantastisempia piirteitä tässä limbon kaltaisessa monumentissa. Lopulta edessä odottaa kaiken syövä Moolokin kita.

Gustafssonin romaani on piikikäs satiiri, joka ruoskii armotta länsimaista elämänmenoa: henkistä onttoutta kumisevaa kulutusyhteiskuntaa, tarpeettoman materian haalimista, omatekoista ahdistusta, turhia haluja ja tarpeita, itsekeskeisyyttä, hyväksikäyttöä, kyynisyyttä, nihilismiä, vieraantuneisuutta ja mitä vielä.

Tavaralla rakennetaan keinotekoista onnea, joka muuttuu itsesyytöksiksi jo siinä vaiheessa, kun kaupan kassalta on päästy kotiin asti. Kun kaikkea on liikaa, mikään ei tunnu enää miltään.

Painavasta asiasta huolimatta teos on sirpaleisuudessaan lähes ilkamoiva. Romaani tursuaa hyviä huomioita, teräviä älynväläyksiä ja täysin absurdeja käänteitä. Rehab onkin kuin hautajaissaattue, joka ottaa kaiken ilon irti kaatopaikalle matkalla olevasta ruumiista.

”Vähän on eri juttu syödä mukava pihvi kuin naapurin mies. En tiedä, miksi, mutta tiedän, että niin on!”

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Cyril Pedrosa: Portugali

Cyril Pedrosa
Portugali

Ranskalainen sarjakuvataiteilija Cyril Pedrosa oli kutsuttu vuoden 2020 Helsingin Sarjakuvafestivaalien kunniavieraaksi. Mutta sitten iskivät koronarajoitukset, tapahtuma supistui ja vierailu peruuntui. Onneksi suomeksi ehdittiin sentään saada Pedrosan upea, yli 250-sivuinen Portugali-albumi (WSOY). Jo aiemmin häneltä on suomennettu mm. fantastinen Kolme varjoa -mammutti.

Kolmeen osaan jakautuva Portugali kertoo sarjakuvapiirtäjä Simon Muchatista, jonka elämä on tuuliajoilla. Uusien teosten tekeminen ei innosta, eikä olemassaololla tunnu löytyvän mitään päämäärää. Simonin velttous ja saamattomuus ärsyttävät hänen tyttöystäväänsä, joka tahtoisi sitoutua yhteiseen kotiin ja elämään.

Isän kanssa tehty kostea reissu serkun häihin Burgundin maaseudulle pumppaa Simoniin sentään jotain virtaa. Lopulta hän kiinnostuu sukujuuristaan niin, että matkaa Portugaliin selvittämään, mikä sai hänen isoisänsä muuttamaan kotiseuduiltaan Ranskaan.

Portugali on ihmisläheinen kuvaus juurettomuuden tunteesta, elämän pienistä iloista ja ihmisen ikävästä toisen sekä oman sisimpänsä luo. Teos on kukkuroillaan sympaattisesti kuvattuja hahmoja, jotka pulppuavat luonnetta ja aitoutta. Tunneskaala vaihtelee harmaasta iloiseen, epätietoisesta hämmennyksestä määrätietoiseen löytöretkeilyyn.

Omalla tavallaan jo se, että Simon päätyy ummikkona keskelle vehreää portugalilaista pikkukylää, jossa oikeastaan kukaan ei puhu ranskaa, on merkittävä askel kohti itsensä löytämistä.

Lopullisesti Portugalin nostaa mestaruusluokkaan Pedrosan herkkä viiva ja albumin tunnelmallinen väritys, jotka herättävät henkiin niin tarinan hahmot kuin heitä ympäröivät maisematkin. Jälki on kaunista, loisteliasta ja lumoavaa.

Täyden kympin sarjakuva.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/20.

Elokuvat – Zombie Nightmare (1987)

Zombie Nightmare

Kikkelis, kokkelis! Zombie Nightmare on niin vajaaälyinen elokuvakalkkuna, että silmissä viiraa.

Käsittämätöntä kyllä, moni leffan tekijöistä on sittemmin menestynyt valitsemallaan työsaralla. Filmin kirjoittanut ja osin ohjannut John Fasano on työskennellyt kymmenissä suurissa tv-tuotannoissa. Näyttelijöistä Shawn Levy tunnetaan nykyisin huippumenestyneenä Hollywood-ohjaajana (mm. Yö museossa) ja Tia Carrere Aarteenmetsästäjä-sarjan tähtenä.

Aikamoisen pohjalta he ovat uralleen ponnistaneet, sillä tätä elokuvaa syvemmän lähtökuopan tarjoaisivat vain Ed Woodin tekeleet.

Kanadalainen kehonrakentajamuusikko John Mikl Thor esittää revittyyn paitaan ja pullottaviin verkkareihin pukeutunutta kilttiä muskelimiestä, Tonya. Lihakset kiiltelevät sensuellisti hiestä, kun iloinen komistus pumppaa rautaa tai hakkaa lähikauppaa ryöstävät punkkarit.

Katsojalta meinaakin päästä itku, kun kännisten raggarien joukko ajaa autolla Tonyn ylitse. Pojan äiti ei kuitenkaan tyydy kyyneliin, vaan kutsuu paikalle mustaa voodoo-magiaa taitavan Molly Mokemben (Manuska Rigaud). Kahjot sotamaalit naamallaan nainen manaa ja murisee ja kohottaa tuskaansa karjuvan Tonyn arkustaan. Sitten vaan baseball-maila kouraan ja kuoloa kostamaan.

Pöllöä pahiskaverijoukkoa johtava Jim (Levy) on pitkätukkainen rähinöitsijä, joka tykkää heiluttaa puukkoa mutta ei saa naista edes päällään seisten. Hän on vain innoissaan siitä, että harmaakasvoinen zombieäijä alkaa harventaa hänen kaveripiiriään. Onpahan ainakin jotain ajanvietettä. Valitettavasti niljan ilo loppuu lyhyeen, kun laahustava Tony työntää baseball-mailan hänen sisuksiinsa.

Myös poliisit kiinnittävät huomiota outoihin murhatapauksiin. Virkaintoinen Frank (Frank Dietz) pääsee jopa Molly-noidan jäljille, mutta hänen pomonsa Tom (Adam West!) toppuuttelee moisia epäilyksiä.

Sitä tietää olevansa kunnon kakkelin äärellä, kun elokuvan ylivoimaisesti parhaasta roolityöstä vastaa tv-Batmanina heilunut West. Zombie Nightmaressa hän on kuitenkin vastanäyttelijöihinsä verrattuna Oscar-tasoa. Ihan siitäkin huolimatta, että hän lukee repliikkinsä suoraan paperista.

Sen lisäksi, että filmin esiintyjillä ei ole pisaraakaan lahjoja, on muutama heistä päättänyt kanavoida murreilmaisua puhumalla kuin suussa olisi useampikin tulikuuma peruna. Kehno kähinävääntö ei vakuuta tai lisää elokuvan uskottavuutta – tarjoaapa vain monet makeat naurut.

Zombie Nightmare on muultakin toteutukseltaan kaikin puolin kädetön. Jokainen jakso on venytetty yli äyräidensä, eikä kukaan jaksa ihmetellä, kuinka kummassa hitaasti laahustava zombie ottaa kiinni paniikissa pakoonjuoksevan neitokaisen. Tai tappaa tämän poikaystävän näyttämällä harmaata kouraansa pojun kaulalle.

Tapot ovat muutenkin yltiökilttejä, ja vaikka musiikkiraidalle on saatu biisejä niinkin nimekkäiltä bändeiltä kuin Motörhead, Girlschool ja Pantera, on pääosa elokuvasta kuorrutettu syntikkapimputuksella, joka kuulostaa siltä kuin soittaja olisi ensi kertaa moisen hilavitkuttimen ääressä.

Zombie-painajainen punnitsee kovimmankin kulttifriikin kestävyyden. Aaarrrgggh, miksi porukka pompottaa minuuttikaupalla tennispalloa? Aaarrrgggh, miksi zombieta pakeneva mies ei sulje autonsa ovea? Aaarrrgggh, miksi maksoin tästä dvd-levystä rutkasti rahaa?

Osa elokuvan ongelmista selittyy bonusmateriaaleissa. Veikeitä yksityiskohtia filmin tekovaiheista paljastavat niissä niin Fasano, Thor kuin Dietzkin.

Ilmi käy, että Zombie Nightmaren ohjaajaksi merkitty roskatuottaja Jack Bravman jaksoi rahtautua kuvauspaikoille vain satunnaisesti. Silloinkin hänen ohjeensa näyttelijöille olivat tasoa ”teepä kohtaus vaikka Columbon tyyliin”. Niinpä päävastuu kuvauksista jäi käsikirjoituksen rustanneelle Fasanolle, joka tässä vaiheessa ei tiennyt elokuvien ohjaamisesta yhtään mitään.

Leikkaajille ei puolestaan toimitettu elokuvan käsikirjoitusta, joten he joutuivat vain arvailemaan, mihin järjestykseen filminpätkät oli tarkoitus laittaa. Näin lopulliseen tuotteeseen jäivät esimerkiksi kohtaukset, joissa West tsekkaa käsikirjoituksesta vuorosanansa.

Sen ohessa, ettei Fasanoa lopulta merkitty leffan toiseksi ohjaajaksi, menetti hän myös käsikirjoittajakrediittinsä. Koska filmi kuvattiin Kanadassa, täytyi sen kirjoittajaksi merkitä verohelpotusten saamiseksi kanadalainen tekijä. Tässä tapauksessa ohjaajana sittemmin kunnostautunut David Wellington.

Joissain lähdelistoissa mainitaan, että isäpappa-zombieta esittäisi stunt-tähti Peewee Piemonte. Näin piti toki alunperin ollakin, mutta koska kukaan ei muistanut noutaa herraa lentokentältä, joutui Fasano vetämään tämänkin roolin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/13.

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinnon 2021 ehdokkaat julkistettu

Tähtivaeltaja-palkinnon 2021 ehdokkaat julkistettu

Vuodesta 1986 lähtien jaetun Tähtivaeltaja-palkinnon tuorein ehdokaslista on julkistettu. Helsingin Science Fiction Seura ry:n luotsaama palkinto luovutetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle tieteiskirjalle.

Raatia ilahduttaa, että tieteiskirjallisia elementtejä esiintyy yhä vakiintuneemmin myös valtavirtaan asemoidussa kirjallisuudessa. Ehdokkaiden joukossa on tänäkin vuonna erilaisille yleisölle suunnattuja teoksia.

Lopulliselle ehdokaslistalle raati valitsi seuraavat kirjat:

  • Laura Gustafsson: Rehab (Into)
    Synkeänhauska sukellus tavaran ja roskan keskelle. Teos purkaa oivaltavasti länsimaisen kulutusyhteiskunnan kasvatin kieroutunutta suhdetta materiaan ja itseensä. Lukijan eteen rakentuu sirpaleinen peili, josta kuvastuu epämiellyttävä totuus.
  • Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos)
    Haikeankauniissa avaruusromaanissa kohtaavat mytologia ja tiede, ekosysteemit ja kulttuuri. Kadonneen puolison etsintä kasvaa filosofiseksi pohdinnaksi yhteydestä ja syrjinnästä, tavoitteista ja seurauksista sekä siitä, onko ihmisellä oikeutta muokata ympäristöään.
  • Kim Liggett: Armonvuosi (The Grace Year, suom. Leena Ojalatva, Karisto)
    Nuorten aikuisten dystopia piirtää verisen kuvan yhteisöstä, jossa naiset alistetaan uskonnon varjolla ja nuorten tyttöjen tahto nujerretaan hengenvaarallisella aikuistumisriitillä. Sorron maaperästä versoo kuitenkin myös vastarinta ja hento, mutta sitkeä solidaarisuuden itu.
  • Liu Cixin: Kuolema on ikuinen (Sishen yongsheng, suom. Rauno Sainio, Aula & Co)
    Kunnianhimoisen tieteistrilogian päätösosa tarjoaa päätähuimaavia kosmisia visioita ja punoo yhteen niin luonnontieteellisiä kuin yhteiskuntafilosofisiakin aineksia. Valtavassa kaikkeudessa hohtaa pienen ihmiskunnan uskomaton sinnikkyys ja toivo.
  • David Foster Wallace: Päättymätön riemu (Infinite Jest, suom. Tero Valkonen, Siltala & Sanavalinta)
    Amerikkalaisen postmodernismin nykyklassikko käsittelee riippuvuutta ja valinnanvapauden onttoutta yhteiskunnassa, jossa ajanlaskukin on uhrattu viihtymisen ja mainonnan alttarille. Edelleen ajankohtainen, kerronnallisesti kekseliäs romaani tarjoaa toipumisen avaimeksi vilpittömyyttä.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat toimittaja Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja suomentaja, kriitikko Kaisa Ranta. Voittaja julkistetaan huhti-toukokuussa.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Margaret Atwood: Testamentit (Otava, 2019)
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen Legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Kirjat – Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet

Emmi Itäranta
Kuunpäivän kirjeet

Teos

Emmi Itärannan uusin romaani on vaikuttava visio ihmiskunnasta, joka on asuttanut aurinkokunnan, mutta pysynyt teknisistä uroteoistaan huolimatta psyykkisesti ja henkisesti muuttumattomana.

Maasta on tullut ilmastonmuutoksen ja saastumisen seurauksena liki asumiskelvoton, joten kaikki kynnelle kykenevät ovat muuttaneet Marsin, Kuun tai kaasuplaneettojen kuiden siirtokuntiin. Emoplaneetan vajoaminen ekokatastrofiin ja väkivaltaiseen anarkiaan on luonut ihmisyhteisöjen välille valtahierarkioita ja jännitteitä.

Asetelma ei ole omaperäinen, mutta Itärannan suvereeni kirjoittaminen herättää sen poikkeuksellisella tavalla eloon. Arki ottaa uomansa erikoisissakin ympäristöissä, perheet ja parisuhteet kukoistavat tai lakastuvat yhtä lailla ankeissa teollisuusparakeissa kuin hulppeiden kiertorata-asemien keinotekoisessa painovoimassa. Ilahduttavan osoittelematon seksuaalisuuksien, sukupuolten ja perhemuotojen moninaisuus on looginen osa tulevaisuuden yhteiskuntaa.

Kirjan tapahtumaympäristö on kiehtova ja vaivattoman scifistinen, yksityiskohtia myöten uskottava – mutta samalla erinomaisessa tasapainossa henkilötarinan kanssa. Itärannan aiempien kirjojen tapaan Kuunpäivän kirjeet on kirjoitustyyliltään viipyilevä ja kuulas, ajoittain jopa etäännyttävän viileä.

Kirja on rakenteeltaan kirjeromaani. Tarinan päähenkilö, suomalaissyntyinen Lumi Salo, toimii parantajana. Hän kirjoittaa päiväkirjamerkintöjä puolisolleen, biologi Solille, aina kun pari joutuu töidensä takia olemaan erossa toisistaan. Kuunpäivän talo on heidän yhteinen kuvitelmansa suuresta kodista, jota he käyttävät eräänlaisena yhteydenpidon muistipalatsina, jaettuna lohtuna välimatkojen päässä.

Kirjeiden välille on sijoitettu katkelmia aurinkokunnan asuttamisen lähihistoriasta, uutisia, tutkimusraportteja, otteita tietosanakirjasta ja jopa mainoksia. Fragmentaarisuus tuo maailmaan rikkautta tekemättä silti kokonaisuudesta hajanaista.

Takaumissa käydään läpi Lumin aiempia vaiheita ennen Maasta lähtemistä. Hänen parantajan ammattinsa kautta käsitellään sekä Lumin ja Solin personallisuuksien eroja että yleisemmin tieteellisen maailmankuvan ja henkisyyden ristivetoa. Tieteellisen tiedon lisäksi ja rinnalle Itärannan tulevaisuuden asukit tarvitsevat edelleen aistiviisautta ja henkilökohtaisesti koettuja totuuksia. Esiin nousee kysymyksiä, miksi ne ovat yhä välttämättömiä ihmisen psykologisessa rakenteessa, ja muuttuuko tämä rakenne, kun asuinpaikka erkanee yhä kauemmas ihmisen evoluution syntysijoista.

Itäranta kutoo tarinaan taitavasti skandinaavisen shamanistisen perinteen elementtejä, kuten maailmanpuun käyttämisen kulkuväylänä henkimaailman tasojen välillä. Shamanistiset elementit istuvat pakottomasti tieteisympäristöön ja esittävät pohjoisen luonnon napanuorana kotiplaneetan ja sieltä lähteneiden välillä.

Kirjan vahva ekologinen tematiikka läpäisee sen kaikki tasot, yhtä lailla maailmanluonnin, henkilötarinan kuin juonen keskeiset tapahtumat. Ihmiskunta on lähes tuhonnut Maan biosfäärin, ja seuraavana ovat vuorossa lähiplaneetat, joiden maisemia kaivostoiminta muokkaa. Miltä ympäristöaktivismi näyttää multiplanetaarisessa yhteiskunnassa? Millainen itseisarvo on elottomalla planeetan pinnalla? Entä Europan meristä löydetyillä karhukaisilla?

Jotkin tarinan ekologiset ryhmittymät ajavat kajoamattomuuden periaatetta, jonka mukaan ihmisen olisi jätettävä mahdollisimman vähän jälkiä läsnäolostaan aurinkokunnassa. Lumin puolison Solin tutkimusala sivuaa Maa-projektia, jonka tavoitteena on pyrkiä korjaamaan Maata edelleen runtelevaa ilmastokurimusta. Kun Sol katoaa epäselvissä olosuhteissa, Lumin yritykset selvittää tämän kohtaloa johtavat hänet yllättäviin löytöihin.

Ekologian ohella toinen kirjan suuri teema on koti, jostakin kotoisin oleminen, se millaisista tekijöistä kodin kokemus muodostuu nyt ja tulevaisuudessa. Riittääkö ihmiselle psykologiseen hyvinvointiin miellyttävä mikroympäristö, ikkunasta avautuva kaunis maisema tai ruukkuun istutettu rakas puu avaruuden hapettoman mustuuden tai elottoman planeetan karuuden keskellä? Vai tarvitsemmeko kuitenkin jatkossakin luonnon muovaamia seutuja, itsestään muodostuneita ja ihmisen käden jäljestä riippumattomia.

Itärannan vastaus jää avoimeksi, mutta herättää ajatuksia siitä, miten kallisarvoinen tämä tällä hetkellä asuttamamme planeetta on.

Elli Leppä

Kirjat – David Foster Wallace: Päättymätön riemu

David Foster Wallace
Päättymätön riemu

Infinite Jest
Suom. Tero Valkonen. Siltala & Sanavalinta

David Foster Wallacen Päättymätön riemu on amerikkalaisen postmodernin kirjallisuuden vaikeatajuisuudestaan kuulu, alkujaan vuonna 1996 ilmestynyt nykyklassikko. Kiitos kustantajien ja suomentaja Tero Valkosen, suomalaislukijoiden kynnys tarttua teokseen on nyt matalampi kuin koskaan ennen.

Hal Incandenza on teini-ikäinen tennislupaus. Tämä perheensä kuopus käy sisäoppilaitostyyppistä Enfieldin tennisakatemiaa Bostonissa. Akatemian naapurustossa sijaitsee toipuvien päihderiippuvaisten puolimatkankoti, jonka asukkaiden rimpuilu nousee kirjan toiseksi keskeiseksi pääkuvioksi.

Halin edesmennyt isä, tennisakatemian perustaja, tunnetaan myös kokeellisten elokuvien ohjaajana. Niistä hämmentävin on kadonnut Päättymätön riemu, jonka huhutaan tuhoavan katsojansa mielen: varomaton vilkaisukin koukuttaa niin, että uhri unohtaa kaiken muun, myös syömisen. Tappava Viihde kiinnittää USA:n salaisen palvelun ja quebeciläisseparatistien huomion.

Hengenvaarallinen elokuva ei ole kirjan ainoa spekulatiivinen elementti. Wallace sijoittaa tarinan oman aikansa lähitulevaisuuteen, suunnilleen 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle – tarkka ajoitus ei selviä, sillä USA:n, Kanadan ja Meksikon muodostama, käytännössä USA:n hallitsema valtioliitto on siirtynyt sponsoroituun ajanlaskuun. Depend-aikuisalusvaatteen vuosi on uuden ajanlaskun kahdeksas. Energia- ja jäteongelma on ratkaistu lohkaisemalla laaja alue USA:n koillisosista ja tekemällä siitä mutkikas, energiaa saasteista luova ekosysteemin irvikuva. Viihde- ja mainosjättien kilpailussa voittajaksi selvinnyt InterLace pitää kansan tyytyväisenä loputtomalla viihdemoduulivalikoimallaan.

Vaikka Wallacen visioiden tekninen puoli on vanhentunut, kulttuurisesti ne ovat valitettavankin tarkkanäköisiä. Hahmot rämpivät tarkoituksen ja tarkoituksettomuuden suossa. Valinnanvapauden viidakko johtaa jatkuvaan rimpuiluun, kun itsensä on vaarassa hukata toisaalta lyhytkestoiseen nautintoon, toisaalta suuruuden odotuksiin. Hyväosaisia tennisjunnuja ja katujen kulkijoita yhdistää perheiden dysfunktionaalisuus, pakeneminen päihteisiin ja ihmissuhteiden välineellisyys.

Wallacen sirpaleinen mutta hyvin pikkutarkka kerronta on lukukokemuksena kuin palapelin kokoamista. Ohjekuvaa ei tosin ole, ja palaset tulevat ennalta määritellyssä mutta hämärässä järjestyksessä. Lopulta käsiin jää hyperkuutio, jossa on tarkoituksellisia aukkoja. Lukijan on siis syytä varautua olemaan ensimmäiset parisataa sivua iloisesti hukassa, ja jälkeenpäin tekee mieli purkaa kaikki ja aloittaa viisaampana uudestaan alusta.

Vaikka luulisi, että itse tarinan voisi kertoa suoraviivaisemminkin, rönsyilevyys ja vaivannäkö palkitsevat. Perinpohjaiset kuvaukset hahmojen keskusteluista, tennisharjoituksista, tripeistä, vaikeiden matikanläksyjen tekemisestä ja AA-kokousten puheista tekevät fiktiosta uskomattoman todentuntuista ja saavat ymmärtämään henkilöitä, jotka eivät usein ymmärrä itseään tai toisiaan. Valkosen suomennos on eheää, vaikka Wallacen polveilevuus ja kielellinen tykittely ei varmasti ole tehnyt työstä helppoa.

Runsaus tukee huikealla tavalla myös teoksen ydinteemoja. Oppiakseen muista ja itsestään on pakko antautua, keskittyä, upota – tunnistaa ja tunnustaa kipu, jota usein sortuu väistelemään olosuhteiden syyttelyllä, valehtelulla tai ironialla. Päättymätön riemu ei ole vailla huumoriakaan, mutta sen vakava ydin on vilpittömyys ja kuunteleminen. Siinäpä periaatteet, joiden vuoksi Wallacen suurromaani on merkkiteos myös 2020-luvun länsimaiselle ihmiselle.

Kaisa Ranta

Elokuvat – Supersonic Man (1979)

Tähtivaeltajablogi palaa jälleen kehiin vuodenvaihteen erä- ja ottelutauolta.
Koska teatterit eivät vieläkään sulostuta elämäämme uusilla elokuvilla, satsaamme nyt vanhojen klassikkojen esittelyyn.
Ja mikä voisikaan tarjota parempaa supersankariviihdettä kuin Juan Piquer Simónin ohjaama Ääntänopeampi mies vuodelta 1979!

Supersonic Man

Maailma on ihmeellinen paikka. Ja tutkimattomia ovat jumalten tiet. Millään muilla lausunnoilla ei voi selittää Supersonic Man -elokuvan olemassaoloa.

Espanjalaisohjaaja Juan Piquer Simón muistetaan erityisesti mielenvikaisesta kalkkunasta Extraterrestial Visitors (1983). Siinä mies yritti ratsastaa E.T.-elokuvan suosiolla auringonlaskuun. Hieman vastaava tapaus on vuonna 1979 maailmaan materialisoitunut Supersonic Man. Tosin tällä kertaa ripattavaksi on päätynyt Richard Donnerin ensimmäinen Teräsmies-elokuva. Supersonic Man -leffan nähtyään todellakin uskoo, että mies voi lentää – no eipä.

Tähtien sotaa mukailevasti filmi alkaa kohtauksella, jossa pienoismalliavaruusalus lipuu majesteetillisesti esiin kuvaruudun yläreunasta. Sitten siirrytään aluksen sisäosiin, pyöreään halliin, jonka keskellä makaa kiiluviin string-alushousuihin sonnustautunut hahmo. Tilan näyttöruudulle ilmestyy mies, joka pulputtaa pitkän selityksen siitä, kuinka Supersonic Manin seuraava tehtävä sijoittuu Maapallolle.

Planeetan ihmiset kuulemma leikkivät vaarallisilla voimilla, joita eivät täysin ymmärrä. Seurauksena voi olla Maan tuho sekä shokkiaalto, joka pyyhkäisisi olemattomiin koko Linnunradan. Ääntänopeamman miehen velvollisuus on estää katastrofi. Tätä silmälläpitäen hänelle annetaan yli-inhimilliset voimat, punainen trikooasu sekä hilekiiluinen siniviitta. ”Galaksien voima kulkekoon kanssasi!”

Lennähdettyään New Yorkiin sankarimme (Richard Yesteran aka José Luis Ayestarán) ottaa itselleen valehenkilöllisyyden niljana viiksivalluna nimeltään Paul (Michael Coby aka Antonio Cantafora). Aina kun haluaa takaisin supermuotoon, hänen tarvitsee vain todeta kellolleen ”Olkoon galaksin suuri voima kanssani”.

Toisaalla rehvastelee James Bond -leffoista karannut hullu tohtori Gulik. Häntä näyttelee jatkuvasti nenäänsä hierova Cameron Mitchell, joka kanavoi mainiosti William Shatnerin kapteeni Kirkiä.

Gulik on lähettänyt kätyrinsä ryöväämään Energian ja Avaruuden Tutkimuslaitoksesta harvinaista radioaktiivista materiaalia. G-logolla varustettuihin mustiin asuihin, vihreisiin kaasunaamareihin ja valkoisiin kypäröihin sonnustautuneet joukot kidnappaavat mukaansa myös professori Morganin (José Maria Caffarel aka John Caffarel). Apuna tässä kaappauksessa on harvinaisen kömpelö peltirobotti, joka vilkuttaa valojaan, sylkee tulta käsistään ja ampuu raketteja korvistaan. Wau!

Tässä vaiheessa voitaneen jo paljastaa, että elokuva on kaikin puolin kädetön luomus. Erikoistehosteet ovat joko puistattavan tai hellyttävän huonoja. Myös kerronnan rakenne on totaalisen päätön, sillä kohtaukset ovat äärimmilleen venytettyjä ja toiminnallisuuden illuusio luotu lähinnä nopeutusta käyttäen. Pahiten aivoja raastaa kuitenkin tasapaksu musiikkiraita, joka koostuu taajaan toistetusta epävireisestä syntikkapimputuksesta.

Mutta nyt takaisin kotkottavan juonen pariin.

Koska professori Morgan ei suostu yhteistyöhön tohtori Gulikin kanssa, maailmanvaltaa havitteleva pahis käskee apurinsa tämän Patricia-tyttären (Diana Polakov) perään. Seuraa mainio näky, jossa Yliäänimies nostaa ilmaan pahvisen asfalttijyrän ja pelastaa Patrician pinteestä. Supersankarin kadottua paikalle tupsahtaa Paul, joka houkuttelee järkyttyneen tytön autoonsa.

Hieman täytyy kummastella, kuinka helposti Patricia on kokemuksensa jälkeen valmis hyppäämään tuntemattoman miehen kyytiin. Varsinkin kun Paul selittää, ettei tässä mitään poliiseja kannata paikalle pyytää, mennään sen sijaan syömään ja deittailemaan. Myöhemmin tuore pariskunta tapaa baarissa, jossa syttyy nyrkkitappelu – samaan tyyliin kuin villin lännen leffojen saluunoissa. Tässä vaiheessa taustamusiikki muuttuu iloiseksi banjo- ja haitaripolkaksi.

Gulik puolestaan raivoaa kätyreilleen siitä, kuinka epäonnistumisia ei suvaita. Puheet supersankarista ovat pelkkiä valheita. Ei ole teidän osanne ajatella. Tästäs saatte.

Aina väliin tohtori käy myös pitkiä keskusteluja professori Morganin kanssa. Niistä paljastuu, että kuolonlaseria suunnitteleva egomaanikko pitää itseään Jumalana, ei perusta moraalista (”Mitä hittoa sekin nyt muka on!”) ja nauttii ilkeästä höhöttämisestä. Ylimielisyys on kuitenkin pahasta, kun vastassa on Ääntänopeampi mies, joka kätensä heilautuksella voi muuttaa aseet banaaneiksi!

Lukemattomien kahjojen kommervenkkien jälkeen katsojat pääsevät ihmettelemään supersankarin ja superrobotin äärimmäisen laimeaa yhteenottoa sekä intomielistä pienoismallien räjäyttelyä. Lopulta tohtori Gulik yrittää paeta sankariamme salaisella avaruusraketillaan (mihin?), mutta aivan näin helpolla ei galaktisilta voimilta karata.

Ja sitten Paul ja Patricia elävät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Hetkittäin tuntuu kuin Supersonic Man olisi kirjoitettu tarkoituksellisesti parodiaksi. Tätä tulkinta tukee mm. vähän väliä kuvaan tupsahtava deeku, joka touhottaa viinan vaaroista aina, kun ei kallistele pulloa. Komediaa edustaa myös kohtaus, jossa yliäänisankarin päihittämät roistot pakenevat paikalta reppuselässä hassusti kaatuillen.

Elokuva on kuitenkin ylipäätään niin kaukana älystä, että tämänkaltainen pohdinta lienee aivan turhaa aivojen rassausta. Parempi vain heittäytyä supersoonisen kahjouden vietäväksi.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/11.

Sarjakuvat – Corto Maltese – Tarowean: yllätysten päivä

Juan Díaz Canales & Rubén Pellejero
Corto Maltese – Tarowean: yllätysten päivä

Juan Díaz Canalesin ja Rubén Pellejeron kolmas Corto Maltese -albumi, Tarowean: yllätysten päivä (Jalava) on jakomielitautinen tapaus. Tarina tavoittaa hetkittäin ajattomien seikkailukertomusten maagisen, elämää suuremman tunnelman. Lisäksi tekijäkaksikko alkaa vähitellen löytää oman äänensä niin tarinan kuin kuvituksenkin suhteen – pelkän Hugo Pratt -kopioinnin sijasta.

Toisaalta kokonaisuus on täynnä päähänpistonomaisia sivutarinoita, joista osalla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa. Eräät niistä sammahtavat tyhjiin, toiset maistuvat huonoilta vitseiltä ja muutama täyttyy suorasanaisista saarnoista, joiden aiheena on länsimaisen ahneuden tuhoava vaikutus sekä luontoon että toisiin kulttuureihin.

Albumin päätarina tarjoilee kuitenkin klassisia sävyjä soittelevan traagisen mysteerin. On kuolleiden päivä, kaikkien pyhien päivä vuonna 1912. Corto seisoskelee yöksi kääntyvässä illassa tasmanialaisella hautausmaalla ja muistelee kuollutta pyhimystä. Seuraavaksi matka vie hänet Port Arthurin hylättyyn vankilaan, jonka ainoassa yhä käytössä olevassa sellissä mätänee kasvoistaan tatuoitu nuorukainen. Corto on palkattu vapauttamaan tämän vangin ja viemään hänet takaisin kotiinsa.

Tästä käynnistyy useita sivupolkuja sisältävä purjehdus kohti San Eugenion saarta. Reissulla kohdataan mm. monista muistakin Corto-tarinoista tuttu Rasputin, seireeniksi nimetty hollantilainen invalidityttö, Sarawakin ruhtinaskunnan kumipuuimperiumia pyörittävät riitaisat veljekset sekä useita kasvottomia munkkeja, jotka käyttävät paikallisia alkuasukkaita hyväkseen.

Luvassa on eksotiikkaa, onnea, epäonnea, juonitteluja ja arvoituksia. Teemoista selkeimpiä ovat kuolemaa ympärilleen kylvävät ahneus ja vallanhimo. Kaiken päättyessä myyttiseen tragediaan ja ympyrän sulkeutumiseen.

Kerronnan epätasaisuus heijastuu myös kuvitukseen. Paikoin Pellejero sutii paperille turhankin luonnosmaisia ruutuja, toisinaan jälki taas tuo Prattia enemmän mieleen argentiinalaisen Eduardo Risson valoja ja varjoja hyödyntävän siistiviivaisen taiteen.

Turhia rönsyjä karsimalla Tarowean: yllätysten päivä olisi voinut olla hyvinkin vahva näyttö tekijäkaksikon kyvyistä. Nyt se on vain pakotetunoloinen esinäytös Prattin Corto Maltese – Suolaisen meren balladi -albumin tarinalle.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/20.

Elokuvat – Death Laid an Egg (1968)

Death Laid an Egg
La morte ha fatto l’uovo
Kuoleman ansa

Giulio Questin vuonna 1968 päivänvalon nähnyttä Death Laid an Egg -elokuvaa kuvataan blu-rayn takakannessa ”yhteiskuntapoliittisesti valveutuneeksi avantgarde-gialloksi”. Ja kerrankin määritelmä osuu aivan nappiin, sillä maailmassa tuskin on toista näin omintakeisen taiteellis-kokeellista giallo-viritelmää.

Jo filmin alkukohtaus on täyttä dadaa. Moottoritien varrella sijaitsevassa modernissa hotellissa tapahtuu kummia. Yhdessä huoneessa joku kaivaa salkustaan puukon ja mustat hanskat. Onko luvassa murha? Seksistä ja suudelmista puhutaan, mutta yhtään ihmistä ei näytetä kunnolla. Toisessa huoneessa tuntematon nuori mies yrittää kuunnella naapurihuoneen keskusteluja.

Näiden tapahtumien aikana kamera liikkuu ylhäältä alas ja alhaalta ylös tai näkymän vasemmasta alakulmasta oikeaan yläkulmaan ja takaisin. Kun joku kävelee oikealle, kamera kääntyy vasemmalle. Kaikki tämä materiaali on leikattu mahdollisimman sekavaksi kokonaisuudeksi, jonka luonnetta korostaa Bruno Madernan riitasointuinen hälymusiikki. Tyylilaji jatkuu jaksossa, jossa kamera zoomailee eestaas tienvarsille ripoteltujen mainostaulujen yksityiskohtiin.

Jatkossa meno kuitenkin rauhoittuu ja juonikuviokin alkaa nostaa päätään taideilottelun seasta.

Marco (Jean-Louis Trintignant) ja Anna (supertähti Gina Lollobrigida) ovat rikas aviopari. He pyörittää kartanonsa mailla supermodernia jättikanalaa. Ruokinta sujuu automaattisesti ja kynityt broilerit lentelevät putkissa. Moinen meno ärsyttää paikallisia työntekijöitä, jotka ovat saaneet potkut tuotantalaitoksen automatisoinnin seurauksena. Vahvatahtoiselle Annalle tämäkään kehitys ei riitä, joten paikalla on myös laboratorio, jossa silmälasipäinen biologi pyrkii luomaan päätöntä, luutonta ja siivetöntä kanamutanttia lihatuotannon tehostamiseksi!

Marcon ja Annan seurassa elelee myös nuori Gabri (ruotsalaiskaunotar Ewa Aulin), joka toimii tilalla lähinnä sihteerin roolissa. Annan mielestä tyttö on niin viaton ja heikkotahtoinen, että hänet on helppo muovata tottelevaiseksi nukeksi. Totuus on hieman toisenlainen. Pian käy näet ilmi, että Marcolla ja Gabrilla on suhde. Marco haluaisi erota vaimostaan ja aloittaa uuden elämän Gabrin kanssa. Tyttö kuitenkin vastustelee, sillä avioparin koko omaisuus on Annan nimissä. Gabrilla näyttäisi olevan myös yhteyksiä nuoreen Mondainiin (Jean Sobieski), joka selvästi juonii jotakin Marcon pään menoksi.

Näiden pohjien ympärille Questin on rakentanut kiehtovan kummallisen ja moneen suuntaan kurkottavan kuvakertomuksen, joka herättää mielleyhtymiä ranskalaisen Jean-Luc Godardin elokuvien suuntaan. Paikoin jopa jäsentymättömille vaikuttavissa kohtauksissa pohditaan rakkauden ja pelon olemusta, ladellaan outoja filosofioita, väännetään ihmissuhdesoppaa ja sukelletaan syvälle hahmoja ohjastaviin pakkomielteisiin. Samalla tehdään pilaa kulutuskulttuurista, rahanhimosta ja jatkuvan kasvun vaatimuksista. Kuvatematiikassa toistuvat kornit kanataulut ja munanmuotoiset esineet.

Tarinantasolla punotaan juonia ja päästellään höyryjä. Marco vierailee tämän tästä hotellilla, jossa kutsuu maksullisia naisia giallomaiseen puukkohippaan. Samalla hän valmistelee vaimonsa murhaa ja uutta alkua. Anna haluaa puolestaan selvittää, mitä hänen aviomiehensä oikein puuhaa ja soluttautuu hotellin baariin prostituoiduksi naamioituneena. Mondainin ja Gabri pelaavat omia pelejään, joiden tavoite pysyy pitkään hämäränä. Lopulta arvoitukset huipentuvat ruumiin ympärille. Mutta kenen ja miksi? Ja kuka saa syyt niskoilleen?

Death Laid an Egg on ihastuttavan erikoinen elokuvahelmi, joka sekoittaa surutta erilaisia aineksia omaan ainutlaatuiseen soppaansa. Tällaisia leffoja tulee eteen aivan liian harvoin, joten jos on valmis haastamaan omat elokuvalliset mieltymyksensä, niin Death Laid an Egg tarjoilee siihen erinomaisen mahdollisuuden.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/20.