Sarjakuvat – Lännentie kronikka 1

Lännentie kronikka 1

”Kalpeanaamoilla on käärmeen kieli, ja heidän sanansa ovat tuulen lennättämiä lehtiä!”

Lännentie-pokkarit eivät tietenkään sisällä spekulatiivista fiktiota, mutta koska ulkomaisten toimintasarjakuvien saralla eletään nihkeää rospuuttokautta, on kaikki uutuudet – jopa ne vanhatkin – otettava ilolla vastaan.

Egmontin julkaisema, lähes 200-sivuinen Lännentie kronikka 1 on näköispainos Lännentie-lehden numeroista 1 ja 2/1975. Nimensäkin mukaisesti kyseessä on villiin länteen sijoittuva, osin jopa tosipohjainen sarjakuva. Toisin kuin yleensä, nyt kurkotetaan lännen valtauksen alkuaikoihin.

On vuosi 1804, kun Brett McDonald astuu ensi kertaa Yhdysvaltojen maaperälle. Taiteilijan ammatista haaveileva innokas nuorimies pääsee sattumalta mukaan Merriwether Lewisin ja William Clarkin johtamalle tutkimusmatkalle. Retkueen on tarkoitus kartoittaa Mississippi-joesta länteen avautuvia neitseellisiä maisemia ja samalla etsiä vesireittiä St. Louisista Tyynelle merelle. Näin hedelmälliset maat saataisiin avattua uudisraivaajille.

Yhdysvaltojen tulevaisuudelle suuntaa näyttävä retki kestää parisen vuotta, ja sen aikana Brett ja hänen kumppaninsa joutuvat vaaraan jos toiseenkin. Sarjakuvan pääpaino ei kuitenkaan ole pyssytaisteluissa, vaan matkan vaatimissa ponnistuksissa sekä uuden löytämisessä. Tarttuupa Brettille reissulta mukaan myös rakas intiaanivaimo.

Tarinan toisessa osassa vuodet ovat vierineet ja Brettin kasvava perhe on asettunut asumaan Ohion laaksoon. Rauhaisa elo rikkoutuu, kun paikalle saapuu intiaaneille tulilientä kaupitteleva juonittelija. Häntä tukee kuvernööri, joka on päättänyt ajaa ”kirotut villit” pois ikiaikaisilta metsästysmailtaan.

Lännentie kuvailee aika raadollisestikin lännen valloitusta ja valkoisten tapaa kohdella maan alkuperäisasukkaita. Kiitettävästi intiaaneja ei demonisoida ja pahimmat konnat löytyvät valkoisten joukosta. Todellisuudelle ei kukaan kuitenkaan mahda mitään, joten intiaanien elintila käy jatkuvasti väkisinkin ahtaammaksi. Eikä tällaisessa tilanteessa voi välttyä verisiltä yhteenotoilta, joissa Brettin edustama järjen ääni jää auttamatta jalkoihin.

Vaikka vuosikymmenet ovat vierineet siitä, kun nämä tarinat on ensi kertaa painettu paperille, on lopputulos yhä varsin toimiva. Juonenkuljetus rullaa sujuvasti, ihmiskuvaus on osuvaa ja piirrosjälki toimivaa. Niinpä kokonaisuus viehättää, viihdyttää ja vetää mukaansa.

Toni Jerrman

Elokuvat – Foliohatun alla 12: Ready Player One

Foliohatun alla
Osa 12: Ready Player One

Petri Hiltunen ja Nalle Virolainen eivät ole ainoastaan leffahulluja…. He ovat leffamielipuolia!

Elokuvat viljelevät usein johtolankoja, joita tarinan henkilöt eivät syystä tai toisesta osaa tulkita oikein. Tämä hämmennys saattaa tarttua katsojaankin niin, ettei hän näe ilmeistä totuutta tapahtumien takana. Varsinkin kun jotkut rainat tuntuvat tekevän kaikkensa syöttääkseen yleisölle harhaanjohtavaa informaatiota.

Steven Spielbergin ohjaama Ready Player One (2018) jättää aivan tarkoituksellisesti joitain kutkuttavia kysymyksiä avoimeksi. Tämä on tietysti hämännyt katsojat oikein kunnolla!

Väärä tulkinta: Eletään vuotta 2045. Maailma on kurja paikka, minkä takia melkein kaikki ihmiset viettävät aikaansa Oasis-virtuaalimaailmassa. Simulaation perustaja ja sitä hallinnoivan Gregarious Gamesin johtaja James Halliday on kuollut. Testamenttinsa mukaan hän haluaa lahjoittaa taitavalle etsijälle peliin piilotetun pääsiäismunan, joka tekee haltijastaan Oasiksen uuden omistajan. Wade Watts, pelaajanimeltään Parzival, on nuori ”munastaja”, joka lopulta löytää tuon kaikkien tavoitteleman aarteen.

Hätkähdyttävä totuus: Kaikki elokuvan henkilöt ovat kuolleita. Heidän tietokoneeseen ladatut tajuntansa elävät simulaatiossa, jonka he kuvittelevat todellisuudeksi. Oasis on vain yksi virtuaalimaailma simulaation sisällä. Lisäksi Wade Wattsin muistia on peukaloitu, sillä todellisuudessa hän on nuorempi kopio Hallidaysta itsestään. Pelin tarkoitus on auttaa digikloonia välttämään aidon luojansa virheet. Lopulta nero jättää siis Oasiksen hallinnan onnellisemmalle itselleen.

Maailma pieni paikka on…

Heti alkuun kannattaa kiinnittää huomiota siihen, miten suppea elokuvan ”reaalimaailma” oikeasti on. Katsojille kerrotaan, että kyseessä on vuosi 2045, jolloin liikakansoitus on ajanut ihmiset asumaan kiikkerissä konttitorneissa. Tätä todellisuutta ihmiset pakenevat Oasiksen keinomaailmaan. (K1) Siellä hengaillaan ja tavataan ystäviä, rakastutaan ja mennään naimisiin. Lainatakseni suoraan päähenkilömme sanoja:

”Syömistä, nukkumista ja vessataukoja lukuun ottamatta, mitä ikinä ihmiset haluavat tehdä, he tekevät sen Oasiksessa. Ja koska kaikki ovat täällä, tämä on se paikka jossa tapaamme toisiamme. Täällä ystävystymme ihmisiin.”

Jos tämä väite pitäisi paikkansa, virtuaalimaailmassa täytyisi hääriä miljardeja käyttäjiä! Paikat näyttävät kuitenkin enimmäkseen autioilta. Enimmilläänkin Oasiksessa nähdään korkeintaan tuhansia käyttäjiä yhtä aikaa. Kun otetaan huomioon tietokoneen luomat ”viholliset” ja muut sivuhahmot, käyttäjien määrä pienenee entisestään.

Leffan ”fyysinen” tapahtumapaikka on Columbus, Ohio, jonka Wade vakuuttaa olevan maailman nopeimmin kasvava kaupunki. Meille ei kuitenkaan kerrota ensimmäistäkään syytä, miksi ihmiset pakkautuisivat tähän horjuvien konttitornien slummiin. (K2) Jos kerran maailma on niin virtuaalinen, eikö työt voisi hoitaa mistäpäin Maapalloa tahansa? Jos siis edes saa työpaikan. Suurin osa sankarimme naapureista ei ole duunissa, vaan surffaa kotonaan virtuaalimaailmassa. Verhot auki. Mitenköhän moinen yhteiskunta oikein toimii?

Myös koko muu maailma ongelmineen tuntuu oudosti unohtuneen. Kun kerran Amerikka kävi läpi ”maissisiirappipulan” ja ”laajakaistamellakat”, niin entä köyhempien maiden koettelemukset?

Wade puhuu näistä vastoinkäymisistä kuin ne olisivat olleet raamatullisia vitsauksia, mutta katsojan korvaan ne kuulostavat lähinnä vitseiltä. Laajakaistamellakat tosin selvästi tuottivat tulosta, koska jopa slummien asukkailla on varaa virtuaalipelivarusteisiin ja niiden vaatimiin nettiyhteyksiin. (K3) Huojuvissa torneissaan he tilailevat onnellisen näköisinä pizzaa tai kastelevat kukkiaan. Meno näyttää yhteisölliseltä ja kotoiselta. Jos köyhilläkin menee näin hyvin, niin maailma ei voi olla kovin paha paikka.

Wade tuntuu kertojana luottavan siihen, että pelkkä lause ”täällä Halliday ja Morrow perustivat Gregarious Gamesin” riittäisi selittämään kaupungin suosion. Firman päämaja näyttäisi toki edelleen sijaitsevan kaupungissa, mutta ainakaan Waden lähipiiristä kukaan ei käy siellä töissä. Itse asiassa kenenkään ei varsinaisesti nähdä työskentelevän Maapallon vaikutusvaltaisimman ja suurimman yhtiön laskuun – eikä firma näy mitenkään edes katukuvassa. Sen sijaan maailman toiseksi suurin yhtiö, IOI – ilkeä teknologiajätti, joka haluaa Oasiksen haltuunsa – riehuu yksityisarmeijoineen joka paikassa. (K4) Ja kas kummaa, senkin päämaja on Columbuksessa!

Pahisten joukot koostuvat jättivelkoihin ajautuneista pelaajista, jotka yhtiö pakottaa nimettömiksi orjikseen. Sekä ilmeisesti muuttamaan Ohioon, sillä vaikka luulisi, että etätyökin kelpaisi noin kansainväliselle firmalle, kaikki duunarit pidetään fyysisesti isoissa saleissa ja kennostoissa pääkonttorin sisällä. (K5) Muutenkin on hiukan epäselvää, mitä IOI tekee. Se on maailman toiseksi suurin yhtiö, mutta ketkä sen palveluita käyttävät, jos kerran kaikki maailman ihmiset viihtyvät ilmaiseksi Gregarious Gamesin omistamassa Oasiksessa?

Niin, siitä Waden lähipiiristä muuten…. Parzival on ystävystynyt keinomaailmassa neljän muun käyttäjän kanssa. Aech, Daito, Sho ovat lähinnä kavereita, kun taas Art3mis on nuoren miehen romanttisten tunteiden kohde. Pelaajat ovat tutustuneet sattumalta, eivätkä he tunne toisiaan ”reaalimaailmassa”. Asioiden edetessä käy kuitenkin ilmi, että he kaikki asuvat samassa kaupungissa! Eivät edes eri puolilla Yhdysvaltoja, vaan juuri Columbuksessa, Ohiossa. (K6)

On jo tarpeeksi outo sattuma, että kaikista maailman miljoonista ”munastajista” palkinnon löytää juuri Wade, joka asuu samalla paikkakunnalla kuin firma, jota tulee hallitsemaan. Mutta se, että kaikki hänen satunnaiset online-ystävänsä ja vihollisensa sattuvat hekin asumaan Columbuksessa…. Tämän epätodennäköisyyden laskemisessa loppuvat numerot kesken!

Eli Ready Player One -elokuvan maailma on todellisuudessa vain yhden kaupungin kokoinen, ja sen asukkaat ainoastaan kuvittelevat olevansa edelleen Maapallolla. Mutta miksi moinen huijaus? Jos kerran kuolleen tajunnan voi siirtää tietokonesimulaatioon, niin miksi tälle pitäisi uskotella, että hän on edelleen elossa?

Lue loppuun

Uutiset – Tähtifantasia-palkinto 2021 jaettu

Tähtifantasia-palkinto 2021

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtifantasia-palkinto
parhaasta vuonna 2020 suomeksi ilmestyneestä
fantasiakirjasta annetaan Kariston julkaisemalle
MARGARET ROGERSONIN romaanille KIRJOJEN TYTÄR.
Teoksen on suomentanut Mika Kivimäki.

Margaret Rogersonin Kirjojen tytär -romaanin (Sorcery of Thorns, 2019) tapahtumat sijoittuvat vaihtoehtoiselle 1800-luvulle. 16-vuotias Elisabeth Scrivener on varttunut Suuressa kirjastossa, jossa häntä on kasvatettu kirjojen vartijaksi. Kirjasto sisältää demonologisia kirjoja, joilla on oma tietoisuutensa. Irti päässyt loitsukirja on vaarallinen ja saattaa muuttua demoniksi, eli maleficiksi. Elisabeth onnistuu tuhoamaan karanneen maleficin, mutta päätyy väärin perustein syytetyksi vanhemman kirjastonhoitajan murhasta.

Kokematon mutta sinnikäs Elisabeth joutuu taistelemaan koko maailmaa uhkaavaa juonittelujen verkkoa vastaan. Liittolaisikseen hän saa arvoituksellisen nuoren velhon, Nathaniel Thornin, sekä tämän demonipalvelija Silasin.

Kirjojen tytär on mukaansatempaava seikkailufantasia, jonka persoonallisiin henkilöhahmoihin muodostuu tunneside. Kerrontaa kantavat nokkelan humoristinen vuoropuhelu, luonteva romanttinen kipinöinti, kiinnostava maailmanrakennus ja pysähtymätön vauhti.

Rogersonin kaasulyhtyfantasia on nuorille aikuisille suunnattu romaani ilman yläikärajaa. Se on häpeilemättömän viihteellinen ja ammentaa seikkailukirjojen perinteestä, mutta on tämän päivän lukijalle suunnattu moderni teos.

Kirjojen tytär kertoo hyvän ja pahan kamppailusta sekä epäitsekkyyden ja periksiantamattomuuden merkityksestä. Ihmiset, joilla näyttää olevan vain vähän yhteistä keskenään, voivat löytää toisensa. Yhtä tärkeää kuin kamppailu oikeudenmukaisuuden puolesta on omien ennakkoluulojen ylittäminen.

Kirjailija on luonut hyviksi havaituista ainesosista tuoreen yhdistelmän. Rogerson kuvaa kiinnostavasti, minkä hinnan ihmiset ovat valmiit maksamaan magiasta ja mikä on lopulta tärkeää elämässä. Mika Kivimäen suomennos on tasaisen varmaa laatua.

Kirjojen tytär on kunnianosoitus voimaa ja lohtua sisältäville esineille, jotka ovat parhaimmillaan suurina kokoelmina.

Tähtifantasia-palkinto jaettiin viidettätoista kertaa. Tähtifantasia-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat kriitikko Jukka Halme, kriitikko Aleksi Kuutio, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä sekä kirjabloggaaja Niina Tolonen.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (Siltala, 2019)
Samanta Schweblin: Houreuni (Like, 2018, suom. Einari Aaltonen)
David Mitchell: Luukellot (Sammakko, 2017, suom. Einari Aaltonen)
Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016, suom. Helene Bützow)
Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015, suom. Jaana Kapari-Jatta)
Terry Pratchett: FC Akateemiset (Karisto, 2014, suom. Mika Kivimäki)
Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)

Sarjakuvat – Hannu Leimu: Kadonneet

Hannu Leimu
Kadonneet

Like

Kokkolalaisen kuvataiteilija Hannu Leimun esikoissarjakuva-albumi Kadonneet (Like) on mittakaavaltaan kunnianhimoinen teos: 150-sivuinen, realistishenkiseen tyyliin piirretty mustavalkoinen dystopiavisio sodan autioittamasta maailmasta.

Cormac McCarthyn Tähtivaeltaja-palkitun Tie-romaanin tapaan Kadonneet kertoo isästä ja pojasta, jotka vaeltavat läpi tuhottujen maisemien. Tarkemmin määrittelemätön sota on jättänyt jälkeensä ruostuvia tankkeja, raunioituneita taloja ja luodinreikien puhkomia seiniä. Pelkoja lietsovat villiintyneet koiralaumat, joukkoteloitusten jäljet sekä surutta muita ihmisiä lahtaavat jengiläiset. Isällä ja pojalla on kuitenkin missio, joka ajaa heitä eteenpäin: he haluavat löytää pojan äidin, jonka ihmiskauppiaat ovat kaapanneet.

Kaksikon pitkä vaellus on sekoitus vaaroja, kohtaamisia, yksinäisyyttä ja toveruutta. Rikki revityt kaupunkiympäristöt tarjoilevat ankeutta, mutta maaseudulla luonto jatkaa elämäänsä ihmisten poissaolosta piittaamatta. Väliin leijutaan unten kuvastossa, toisinaan ihmetellään ihmisten julmuutta toisiaan kohtaan.

Kovasta yrityksestä huolimatta albumi ei missään välissä temmo kunnolla kraivelista. Kohtaukset jäävät ulkokohtaisiksi, eikä kuolleen maailman tunnelma välity lukijalle asti. Myös päähenkilöt ovat kovin etäisiä. Pahiten mennään metsään pahisten kohdalla. He ovat toimiltaan ja ulkoiselta olemukseltaan kuin postapokalyptisen elokuvaviihteen pilakuvakortistosta lainattuja.

Leimun viivapiirros on taitavaa ja huolellista – se tuo mieleen jopa Milo Manaran tuotannon. Hahmoissa esiintyy silti jäykkyyttä, joka tuppaa hukkaamaan liikkeen vaikutelman. Niinpä väliin tuntuu kuin katsoisi paikoilleen jähmettyneitä valokuvia. Leimulla on ongelmia myös sarjakuville ominaisessa kuvakuljetuksessa, joka ei aina solju eteenpäin luonnollisen oloisesti.

Kauneusvirheineenkin Kadonneet on huomionarvoinen sarjakuva. Esikoisteokseksi se on jopa huikea saavutus. Ihan siitä huolimatta, että vastaavia kujanjuoksuja on nähty jo lähes loputon määrä sekä zombeilla että – kuten tässä – ilman.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/21.

Elokuvat – Foliohatun alla 11: Prometheus

Foliohatun alla
Osa 11: Prometheus

Petri Hiltunen ja Nalle Virolainen eivät ole ainoastaan leffahulluja…. He ovat leffamielipuolia!

Elokuvat viljelevät usein johtolankoja, joita tarinan henkilöt eivät syystä tai toisesta osaa tulkita oikein. Tämä hämmennys saattaa tarttua katsojaankin niin, ettei hän näe ilmeistä totuutta tapahtumien takana. Varsinkin kun jotkut rainat tuntuvat tekevän kaikkensa syöttääkseen yleisölle harhaanjohtavaa informaatiota.

Ridley Scottin ohjaama elokuva Prometheus (2012) on tästä mitä mainioin esimerkki.

Tuhoisan väärä johtopäätös: Muukalaisrotu nimeltään ”insinöörit” on luonut ihmisrodun. He jättivät muinaiskansoille varoituksen olla matkaamatta tiettyyn tähdistöön, jonka arkeologit tulkitsivat väärin kutsuksi saapua paikalle. Oikeasti planeetalla on biologisten aseiden tehdas. Sekä yksi uinuva insinööri, joka on valmiina lähtemään lennolle, jonka tarkoitus on tuhota elämä Maapallolta. 2000 vuotta aiemmin laitoksessa tapahtui jotain, joka sai muukalaiset julistamaan kuolemantuomion koko ihmiskunnalle.

Murheellinen totuus: Insinöörit ovat toisen planeetan ihmisrotu, joka on oppinut hallitsemaan muinaisten muukalaisten bioteknologiaa. Sen avulla he saavuttivat kuolemattomuuden ja loivat ihmiset Maapallolle omaksi kuvakseen. He jättivät jälkeensä kutsun, jonka avulla tarpeeksi pitkälle kehittynyt ihmisrotu voisi noutaa kuolemattomaksi tekevän seerumin. Viimeinen pilotti odotti unessa ihmisten saapumista, jotta saisi antaa heille ikuisen elämän lahjan. Tuskallisen sekaannuksen takia kallis lasti jäi ainiaaksi käyttämättä.

Kutsu vai varoitus?

Elokuvan alussa optimistiset arkeologit uskovat muukalaisten kutsuneen meidät vierailemaan kotiplaneetalleen. He löytävät saman toistuvan kuvion useiden muinaisten kulttuurien maalauksista ja kohokuvista: suuri, palvojien ympäröimä hahmo osoittaa taivaalle, jossa näkyy kuuden tähden ryhmä. (K1) Tämä muodostelma löytyy myös taivaalta, joskin niin kaukaa, ettei sitä erota paljaalla silmällä.

Perillä kohteessa retkikunnan jäseniä alkaa kuolla kammottavilla tavoilla. Tämän seurauksena kapteeni Janek loikkaa hurjaan johtopäätökseen: laitos onkin muukalaisten biologisten aseiden tehdas, ja arkeologien löytämät kuvat oli tarkoitettu varoitukseksi. Janekin logiikan mukaan laitoksessa tapahtui 2000 vuotta aiemmin jotain todella ikävää, jonka seurauksena insinöörit päättivät tuhota elämän Maapallolta. Katastrofi vältettiin ainoastaan siitä syystä, että sota-aluksen pilotti nukkui tuhansia vuosia pommiin. Niinpä Janek päättää uhrata itsensä törmäämällä omalla sukkulallaan lähdössä olevaan muukalaisalukseen – luullen näin estäneensä Maapallon tuhon.

Tätä idioottimaista varoitus-teoriaa ei kukaan leffassa kyseenalaista, vaikka kaikki todisteet puhuvat sitä vastaan! Vilkaistaanpa niitä vielä kerran…

Ennen kohteeseen saapumista arkeologit pitävät aluksen miehistölle kuvaesityksen löydöistään. Sama kuvio on tosiaan toistunut ainakin egyptiläisten, sumerilaisten, mesopotamialaisten, babylonialaisten, hittiittien, mayojen ja luolamiesten taiteessa – aina vanhimmasta kuvasta (Skyen saari, 35 000 eaa.) nuorimpaan (Mayat, 620 jaa.). (K2)

Selkeästi insinöörit ovat siis vierailleet Maapallolla kymmenien tuhansien vuosien ajan. Jostain syystä he eivät ole kuitenkaan käyneet täällä enää siinä vaiheessa, kun ihmiset ovat kehittäneet avaruusmatkailun. Muuten he eivät olisi kuumeisesti jättäneet samaa kuviota kaikille löytämilleen sivilisaatioille, vaan toimittaneet viestinsä kasvotusten.

Mutta jos kyseessä on varoitus, miksei mukana ole yhtään ihmisten ymmärtämiä kuoleman tai kauhun symboleja, kuten pääkalloja tai hirviöitä? Vain palvottu hahmo, joka osoittaa tähteä. Ymmärrän toki, että luolamiesten kohdalla oli pakko turvautua pelkkään kuvaan, mutta korkeampien kulttuurien kohdalla varoituksesta pitäisi olla säilynyt myös kirjallisia lähteitä. Mikseivät vaikkapa egyptiläiset kirjoittaneet kuvan alle hieroglyfeillä: ”Tänne älkää ainakaan menkö”?

Toki monissa muinaisissa legendoissa puhutaan paljonkin jumalista, jotka asuvat taivaalla. Mutta missään niissä ei mainita tiettyjä tähtiä, joihin ei sovi matkustaa. Sen sijaan taivaassa sijaitsee yleensä paratiisi, ei mikään helvetti.

Ja jos kyseessä on bioaselaboratorio, niin senhän on täytynyt tehtailla myrkkyjä kymmenien tuhansien vuosien ajan! Mitä varten? Kävivätkö insinöörit jotain pitkittynyttä, ikuista sotaa? Ketä vastaan? Ja jos kävivät, eikö ihmiskuntaa olisi kannattanut varoittaa tästä hirmuisesta vihollisesta? Kuitenkaan mistään ei löydy ensimmäistäkään kosmiseen kamppailuun viittaavaa kuvaa.

Kuvat kuitenkin auttavat kumoamaan totaalisesti sen harhaisen käsityksen, että insinöörit tuomitsivat koko Maapallon kuolemaan 2000 vuotta sitten. Viimeisin kutsu/varoitus on nimittäin annettu 600 vuotta tämän jälkeen. (K3) Eli muukalaiset jatkoivat vierailujaan Maapallolla vielä pitkään ”tuomion” jälkeen – täysin ystävällisessä hengessä.

Tämän tosiasian myötä arvoitus sen kuin syvenee. Jos kyseessä on kutsu, miksi jatkaa sen lähettämistä tuhoisan onnettomuuden jälkeen? Jos taas kyseessä on varoitus, miksi paikasta varoiteltiin jo silloin, kun kaikki oli vielä kunnossa?

Lue loppuun

Sarjakuvat – Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 4/4

Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 4/4

Täältä voit lukea juttusarjan ensimmäisen osan sekä selvityksen siitä, mistä tässä kaikessa on kyse. Täältä puolestaan toisen osan. Ja täältä kolmannen.

Boom!: Nouseva tähti

Viitisentoista vuotta sitten perustettu Boom!-kustantamo on viime aikoina parantanut juoksuaan urakalla. Firman sarjoista on aiemmin nostettu Tähtivaeltajassa esiin mm. Abbott (TV 1/19), The Unsound (TV 1/19) ja Coda (TV 3/20). Nyt mukana on peräti viisi uutuutta.

”Me valehtelemme jatkuvasti itsellemme. Siitä keitä todellisuudessa olemme ja millaisiksi olemme antaneet elämämme muotoutua. Teemme kaikkemme sulkeaksemme silmämme totuudelta.”

Älyn, hälyn ja kälyn yhdistäminen ei ole mikään helppo nakki. Jeff Lovenessin kirjoittama ja Lisandro Estherrenin kuvittama Strange Skies Over East Berlin niputtaa kuitenkin taitavasti samaan sarjakuvaan niin psykologista ihmiskuvausta, yhteiskunnallista syväanalyysiä kuin väkivaltaista agenttitoimintaa. Maailma, johon kertomus sijoittuu, peilailee täydellisesti itse tarinan sisältöä.

Muurin takainen Itä-Berliini vuonna 1973. Stasin valvontakoneiston lonkerot ovat kaivautuneet ihmiselon joka tasolle. Tässä todellisuudessa ainoa tapa selvitä hengissä on luottaa valheisiin ja vainoharhaisuuteen. Varsinkin jos olet Itä-Saksan tiedusteluvirastoon soluttautunut lännen agentti, kuten sarjakuvan päähenkilö Herring.

Herring on viettänyt koko elämänsä sujahtamalla vihollisten keskelle eri peitehenkilöllisyyksien turvin. Vanhemmiten hän on kuitenkin alkanut epäillä oman ammattinsa eettisyyttä. Vuosien mittaan hän on auttanut Yhdysvaltojen tukemia diktaattoreja alistamaan omia kansalaisiaan, antanut ilmi aidosti parempaa huomista tavoitelleita opiskelijoita ja mahdollistanut maailman pysymisen moraalisesti korruptoituneiden miesten yksityisenä leikkikenttänä.

Eräänä yönä Itä-Berliinin taivasta halkoo valojuova, joka tuo mukanaan vierailijan ulkoavaruudesta. Herring saa tehtäväkseen selvittää, mistä on kyse. Maanalaisessa tutkimuslaitoksessa hän kohtaa viimein itsensä kaikkein paljaimmillaan. Tuntematon tulokas avaruuden ääristä haluaa riisua ihmiset valheistaan, saada heidät katsomaan rehellisesti tekojaan ja elämäänsä. Kokemus, joka on kylmän sodan paatuneille toimijoille sielua raastavan tuhoisa. Mutta selviäisikö tästä rääkistä hengissä yksikään ihminen?

Strange Skies Over East Berlin on vimmainen sukellus ihmismielen pimeimpiin syövereihin. Sarja moukaroi hahmonsa totuuden äärelle ja saa lukijan pohtimaan meitä kaikkia ympäröiviä yhteiskunnallisia rakenteita ja oman menneisyytensä kipupisteitä. Oudot taivaat Itä-Berliinin yllä on vahvaa ja kaikin osin taitavasti toteutettua tavaraa, joka tarjoilee riittoisasti älyä ja kirkkaita oivalluksia.

”Vaihda ihan vapaasti kanavaa, jos haluat… Mutta kannattaa muistaa, että meidän ikäisillämme katkenneiden sormien parantuminen kestää hyvin pitkään.”

On sanomattakin selvää, että kuningas Arthur on yksi brittimytologian tunnetuimpia hahmoja. Vuosisatojen saatossa hänen legendansa ympärille on kudottu lukematon määrä tarinoita eri kerrontamuodoissa. Nyt teemaan tarttuu Kieron Gillenin ja Dan Moran Once & Future.

Brexit-Britanniasta ammentavassa sarjakuvassa kansallishenkiset tahot päättävät herättää kuningas Arthurin henkiin – puhdistamaan maan ulkomaisesta saastasta. Tosin he eivät ota huomioon, että kelttiläisen Arthurin silmissä viheliäisimpiä maahantunkeutujia ovat anglit ja saksit, jotka ovat nykyisten perusbrittien keskeisimpiä esivanhempia. Siinä saa miekka heilua aika raivokkaasti, että saarivaltiosta saadaan pyyhittyä nämä sukujuuret olemattomiin.

Sitten on vielä se ennustus, jonka mukaan Arthur palaa kuvioihin Englannin synkimmällä hetkellä. Mutta onko hetki sittenkin synkin juuri Arthurin paluun takia? Näin ainakin uskoo entinen vampyyrinmetsästäjä, nykyisin vanhainkodissa eläkepäiviään viettävä Bridgette McGuire. Kun Arthur alkaa pullistella luista varttaan, kovapintainen mummo kaivaa aseensa esiin ja lähtee maailmanpelastusretkelle. Mukaan matkalle tarttuu hänen tyttärenpoikansa Duncan, jolla ei ole aavistustakaan yliluonnollisten ilmiöiden olemassaolosta.

Once & Future on komeasti taiteiltu fantasiaseikkailu, joka ei ota itseään liian vakavasti. Toki tarjolla on kiihkeää toimintaa, mustaa magiaa ja legendaarista pahuutta, mutta sen vastapainoksi mukaan ladataan Duncanin hämmennystä sekä Bridgetten nerokkaan terävää dialogia. Raskaasti aseistautunut isoäiti ei todellakaan tunne armoa, kun vastassa ovat pimeyden pirulliset voimat.

Once & Future on huippuunsa hiottu Graalin malja, joka kannattaa haalia käsiin vaaroista piittaamatta.

”Hän… on… tulossa… Hän tarvitsee sinua… Punainen äiti… Rakastan sin…”

Punainen äiti herättää vahvoja kauhutunnelmia Jeremy Haunin ja Danny Luckertin The Red Mother -sarjakuvassa.

Tarina hyppää vauhtiin vikkelästi, kun iltatreffeiltä palaileva pariskunta joutuu outojen voimien uhriksi. Luke tempaistaan pimeyteen ja Daisy menettää iskussa silmänsä. Traumaattisen kokemuksen jälkeen nuori nainen alkaa nähdä verenpunaisia painajaisia ja hallusinaatioita, joissa hymyilevä pääkallonaama vaanii häntä niin varjoissa kuin ihmisjoukoissakin.

Daisy on ammatiltaan pulmapelien suunnittelija, mutta paluu työelämään ei ota onnistuakseen. Sen sijaan hän purkaa pelkojaan ja ahdistustaan psykiatrin vastaanotolla. Mikään ei kuitenkaan pysäytä koko ajan lähemmäksi kurkottavia kauhuja. Hetkellistä helpotusta tilanteeseen tuo vain tuntemattoman tahon lähettämä, antiikkinen pulmalipas. Arvoituksellisen esineen avaamisyritykset vievät Daisyn ajatukset pelkojen tuolle puolen.

Mutta kuinka punaiset painajaisvisiot, kinkkiset pulmapelit ja Daisya vahtaava mummo kytkeytyvät toisiinsa?

The Red Mother ei anna ensimmäisessä kokoelmassa vielä vastauksia näihin kysymyksiin. Se kylvää kuitenkin maahan rutkasti kutkuttavia siemeniä, joiden kasvua on ilo seurata. Sarjakuvakauhu on vaikea laji, mutta Haun ja Luckert tykittävät kehiin aidosti pelottavan – ja inhimillisen! – tarinan nuoren naisen kiirastulesta. Tästä on hiton hyvä jatkaa.

Toni Jerrman

Neljäs ja samalla viimeinen näyte Tähtivaeltajassa 1/21 julkaistusta artikkelista.

Kirjat – Marisha Rasi-Koskinen: REC

Marisha Rasi-Koskinen
REC
S&S

Laatukirjoistaan tunnettu Marisha Rasi-Koskinen on onnistunut jälleen. Hänen uusin romaaninsa, REC, pokkasi helmikuussa arvostetun Runeberg-palkinnon, täysin ansaitusti. Mistä poikkeuksellinen lukuelämys muodostuu?

Lucas on tavallinen poika, perheensä ainoa lapsi. Jokin muuttuu pysyvästi, kun hän tutustuu 13-vuotiaana samanikäiseen Coleen ja tämän salaperäiseen kaksoisveljeen Nikiin. Monien kohtaamisten ja eroamisten jälkeen aikuinen Lucas matkustaa itäeurooppalaiseen kaupunkiin etsimään vastauksia, kokoamaan kuvista ja katkelmista selitystä. On kadonneita ja kuolleita, valheita ja väärinkäsityksiä, syyllisyys ja kalvava epätietoisuus. Mitä on tapahtunut ja miksi?

REC rakentuu näyttelynä, kaksikerroksisen museon huoneina ja saleina. Seinille asetellut valokuvat ja filminpätkät näyttävät, mutta myös kätkevät. Rasi-Koskisen kerronta on yhtäältä ripoteltua, mutta toisaalta myös selkeitä tarinoita, alkuja ja loppuja. Tarinat punoutuvat toisiinsa, asettuvat limittäin ja sisäkkäin, rajaavat kuvien tapaan aina jotain pois silloinkin, kun paljastavat jotain muuta.

Romaania voi lukea mysteerinä, ja siksi on paras olla puhumatta juonesta enempää. Teemoista ja hahmojen välisistä suhteista sen sijaan tekisi mieli kirjoittaa loputtomasti.

Lucas on kuvaaja, kamera, henkilö, joka paljastaa itsestään vähän. Hän hahmottuu suhteessaan Coleen, tämän toisaalta ihastuttavaan ja elävöittävään, toisaalta traumaattiseen ja manipuloivaan vaikutukseen. Kaaosteoria ilmenee murskaavana ihmissuhteena: epäselvät alkuarvot ja faktana esitetty fiktio suistavat kaiken radaltaan, tai sittenkin radalle. Lucas pyörii Colen ympärillä elliptistä kahdeksikkoa, vuoroin lähenee ja loittonee, mutta ei pääse irti.

RECin toinen kerros vie kuvion laajemmalle tasolle, nimeämättömän itäeurooppalaisen kaupungin välitiloihin. Lucaksen ja Colen tarinat leikkaavat laajempaa kontekstia, osuvat murroksen kourissa väreilevään yhteisöön, joka liittyy aiempiin kertomuksiin ja näkökulmiin mutta myös kertoo itseään niistä irti.

Katsomisen ja katsotuksi tulemisen teemat kiertyvät identiteettiin. Kuinka paljon meistä on toisten tulkintaa ja onko meitä olemassa ilman sitä? Näkymättömyys voi tarjota turvaa mutta myös satuttaa syvältä. Katse piirtää rajoja ja rikkoo niitä. Kurkottamalla rajojen yli voi luoda uutta – yhteyden, rakkautta, taidetta – tai tuhota toisen. Ja sekä että: luomis- ja tuhovoima sisältyvät toisiinsa.

Kamerat kulkevat mukana niin konkreettisina esineinä kuin allegoriana. RECin maailmassa ihmiset eksyvät kuvien taustalle, törmäävät kaksoiskappaleisiinsa, haparoivat positiivin ja negatiivin välillä, eksyvät reaaliajasta leikattuun aikaan. Linssi kiepsauttaa kuvan ylösalaisin. Muut näkevät meistä ne fotonit, jotka heijastamme takaisin – kumpi kuva on siis oikea, jos kumpikaan? Kun kylvemme toistemme valossa ja pimeydessä, aallokot risteävät, muuttavat muotoaan.

RECiä on nautinto lukea. Samalla se on myös kammottavaa. Manipuloinnin kuvaus hirvittää, silminnäkijän roolista tekee mieli kieltäytyä. Mutta jos kieltäytyy näkemästä, voiko mikään muuttua? Rasi-Koskisen virkkeet soljuvat, lukijan aivot täydentävät kirjan tapahtumia pala palalta, ja samalla mieleen muistuu toisiin ihmisiin jätettyjä ja toisten jättämiä jälkiä.

Lopulta katse vaikuttaa paitsi kohteeseensa, myös katsojaan. Lukija ravistelee kaleidoskooppia ja kaleidoskooppi lukijaa. Romaanille on pakko antautua, jos siltä aikoo saada jotain. Ja se todellakin kannattaa. Korjaan aiempia sanojani: REC ei ole vain poikkeuksellinen lukuelämys. Ennen kaikkea se on ajatteluelämys.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/21.

Sarjakuvat – Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 3/4

Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 3/4

Täältä voit lukea juttusarjan ensimmäisen osan sekä selvityksen siitä, mistä tässä kaikessa on kyse. Täältä puolestaan toisen osan.

DC: Mustanleimankatu

DC:n Black Label -leimalla varustetut sarjakuvat on suunnattu jo aikuisikään ehtineille lukijoille. Näissä tarinoissa tekijät saavat ilmaista itseään vapaammin kuin kustantamon normilehdissä. Lopputulos onkin useimmiten huomattavasti perushuttua laadukkaampaa.

”Minä olen lihaksi tullut kosto, Jumalan raivo. Olen tullut puhdistamaan tämän kaupungin pahuudesta.”

Sean Murphyn Batman: White Knight (TV 1/19) on yksi viime vuosien parhaista lepakkotarinoista. Teoksen jatko-osa, Batman: Curse of the White Knight, on vähintään yhtä kovaa kamaa.

Tällä kertaa kertomuksen juuret ulottuvat aina Gothamin varhaishistoriaan saakka. 1600-luvun loppupuolella Gotham on ollut merirosvojen ja salakuljettajien valtakunta, jota hallitsi vampyyriksikin väitetty kenraali Lafayette Arkham. Kaupunkiin saatiin uusi järjestys, kun syvästi uskonnollinen soturipappi Bakkar ja taitava miekkamies Edmond Wayne syrjäyttivät Arkhamin valtaistuimeltaan. Tästä alkoi Wayne-suvun kukoistus Gothamissa.

Tarinan nykypäivään sijoittuva osio ampaisee vauhtiin, kun Jokeri karkaa Arkhamin vankimielisairaalasta. Tällä kertaa hän on päättänyt tuhota Batmanin lopullisesti – aseenaan synkät salaisuudet Gothamin historiasta. Pelinappuloikseen klovniprinssi valitsee erikoisjoukkojen ex-sotilaan, joka uskoo jumalalliseen kohtaloonsa, sekä kaupunkia varjoista johtavan ökyrikkaiden Eliitti-salaseuran. Pian helisemässä ovat niin Bruce Wayne kuin Gothamin poliisivoimatkin.

Koska luomus ei ole kytköksissä normaaliin Bat-kaanoniin, Murphylla on suurempia vapauksia sekä tarinan että hahmojen kehittelyssä. Näin ollen lukija ei voi tuudittautua päähenkilöiden koskemattomuuteen – käytännössä edes heidän kuolemansa eivät ole poissuljettuja. Tämä nostaa kerronnallisen jännitteen ja yllätyskäänteiden mahdollisuuden potenssiin kymmenen.

Curse of the White Knight onkin erinomaisilla tehoilla toimiva jännitysnäytelmä, joka kuorii myös menneisyydestä esiin uusia mullistavia paljastuksia. Samalla Bruce Wayne joutuu vakavasti pohtimaan rooliaan sekä yön ritarina että Wayne-yhtiöiden nokkamiehenä.

Hyvän tarinan rinnalla albumi tarjoilee huipputyylikästä piirrosta. Tällä saralla Murphy on mestari, jolle ei helposti löydy vertaista.

”Ainoa tavoitteeni on ollut luoda kauneutta. Onnea ja naurua. Erityisesti naurua, sillä se on todellista kauneutta.”

Jokerista on moneksi – aina hupihemmosta hirviöksi. Jeff Lemiren ja Andrea Sorrentinon hyytävä Joker: Killer Smile korostaa hahmon synkimpiä ulottuvuuksia.

Värikkäillä myrkkyilmapalloilla suoritetun joukkomurhan jälkeen Jokeri on päätynyt jälleen kerran potilaaksi Arkhamin vankimielisairaalaan. Siellä hän kohtaa tohtori Ben Arnellin, joka uskoo voivansa parantaa Gothamin mielipuolisimman psykopaatin. Psykiatristen sessioiden aikana miesten roolit kuitenkin vaihtuvat, kun Jokeri luikertelee tohtorin ihon alle, suoraan tämän psyykeeseen.

Arnell itse ei huomaa, kuinka hän ajautuu yhä syvemmälle Jokerin hulluuden pauloihin. Hän luottaa omaan ammattitaitoonsa ja kykyynsä pitää työminänsä ja kotiminänsä erillään. Vaimo ei ole asiasta yhtä vakuuttunut. Ja mistä ihmeestä perheen pikkupojan huoneeseen on ilmestynyt Happyvillen onnellisista asukkaista kertova makaaberi kuvakirja? Iltasatu, jossa söpöjen eläinten kansoittama utopia saa uuden asukkaan: veristä moottorisahaa innolla päristelevän herra Hymyn.

Vähitellen tohtorin ote todellisuudesta lipsuu täysin hänen käsistään. Onko hän hoitanut Jokeria kolme viikkoa vai kolme vuotta? Mikä on totta, mikä harhaa?

Joker: Killer Smile on vahvalla psykologisella otteella ladattu painajainen. Se kuljettaa lukijan pimeyden ytimeen, jossa valo, toivo ja onni ovat enää kaukaisia muistoja. Jokerin toistuvat repliikit ja kuvituksen harmaa vähäeleisyys korostavat kokonaisuuden hypnoottista iskua.

Näin huumaavaa visiota ei voi suositella ihmisille, jotka kärsivät jo ennestään mielenterveysongelmista. Sinua on varoitettu.

”Bruce… mitä ihmettä Maapallolle on tapahtunut?”

Daniel Warren Johnson on ihastuttanut kansakuntia mm. sellaisilla vimmaisilla toimintahiteillä kuin Extremity (TV 1/18) ja Murder Falcon (TV 1/20). Nyt hän tuo rouhevan vauhdikkaan ja messevästi tykittävän tyylinsä DC-universumiin. Tosin Wonder Woman: Dead Earth -albumi kiertää normaalit supersankarilammikot todella kaukaa.

Ihmenainen herää vuosisatoja kestäneestä unestaan, kun mutanttipetoja pakenevat rääsyläiset putoavat hänen kryoarkkunsa päälle. Uudessa maailmassa häntä odottaa synkkä yllätys. Tutut sankarit ovat kuolleet, ja Maapallo on muuttunut jo aikoja sitten vehreästä paratiisista atomisodan autioittamaksi helvetiksi. Joutomaaksi, jossa ihmiskunnan harvat eloonjääneet sinnittelevät, miten parhaiten taitavat. Kuinka näin on päässyt käymään, siitä Ihmenainen ei muista mitään.

Pitkät yöunet eivät ole kuitenkaan vaikuttaneet Ihmenaisen oikeamielisyyteen ja hyväntahtoisuuteen. Niinpä hän lupaa auttaa hirviöiden riivaamaa ihmisyhteisöä uuteen alkuun. Tästä alkaa pitkä vaellus kohti amatsonien kotisaarta, jonka Ihmenainen uskoo selvinneen ehjänä ja heleänä kaikesta ympärillä riehuneesta kaaoksesta huolimatta.

Rajun väkivaltaisen tarinan tiimellyksessä perataan auki Ihmenaisen nuoruutta sekä lopulta myös niitä kehityskulkuja, jotka johtivat Maapallon tuhoutumiseen. Tällä saralla onkin odotettavissa yllätyskäänne jos toinenkin. Samalla Ihmenainen joutuu kyseenalaistamaan sekä itsensä että suhteensa ihmiskuntaan. Mikä kaikki voidaan antaa anteeksi? Voiko syntejään koskaan sovittaa? Onko toivo pelkkä kirosana?

Wonder Woman: Dead Earth kulkee kovilla kierroksilla mutta ei silti hukkaa tarinan inhimillistä otetta. Sarjakuva ruoskiikin kuin selkärangassa yhä kiinni oleva Teräsmiehen kallo. Doubbiiiiii!!!

Toni Jerrman

Kolmas näyte Tähtivaeltajassa 1/21 julkaistusta artikkelista.

Jatkoa luvassa kahden viikon päästä!

Elokuvat – Death Machines (1976)

Death Machines
(ABC-versio, blu-ray)

Aina väliin mainosmateriaalit antavat täysin väärän kuvan markkinoimastaan elokuvasta. Tämä pätee myös Paul Kyriazin ohjaamaan Death Machines -leffaan (1976). Trailerin mukaan filmi sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa murha ei enää ole rikos. No ei muuten sijoitu. Lisäksi annetaan ymmärtää, että tarinan pääosaa esittävät ääniohjelmoitavat tappajarobotit. No eivät muuten esitä.

Todellisuudessa leffa sijoittuu kuvausaikansa nykyhetkeen ja ne kolme ”tappokonetta” ovat taistelulajien taitajia, joista on tehty tottelevaisia huumeseerumin avulla. Tätä kolmikkoa (Ronald L. Marchini, Michael Chong ja Joshua Johnson) käskyttää valtavan peruukkinsa alle rusentuva Madame Lee (Mari Honjo). Hän tottelee puolestaan varjoissa viihtyvää salaperäistä hahmoa, jonka koko olemassaolo unohtuu alkuselvittelyjen jälkeen.

Leen tarkoitus on kaapata kaupungin salamurhabisnes itselleen. Siksi hän murhauttaa rikollispomo Giolettin (Chuck Katzakian) palkkatappajat. Yhtä heistä ammutaan singolla selkään, toisen yli ajetaan telaketjutraktorilla. Tämän jälkeen herra G:n on pakko turvautua Madame Leen palveluihin.

Yli-inhimillisen tappajakolmikon ensimmäinen isompi keikka suuntautuu karatesalille. Miekat ja kepukat heiluvat lähes verettömästi, vaikka ruumiita tulee roppakaupalla. Paikalla olleista oppilaista henkiin jää vain kätensä menettänyt pallinaamainen baarimikko Frank (John Lowe). Tässä vaiheessa juoneen tupsahtaa myös poliisikaksikko (Ron Ackerman & Edward Blair), joiden roolina on kuttuilla pomolleen ja väistellä paperitöitä – sekä ehkä myös tutkia karatesalin murhasarjaa.

Aika pian käy ilmi, että aseilla ei tappokolmikkoa pysäytetä, korkeintaan vähän horjutetaan. Päähän osunut luoti saa yhden heistä kuitenkin rääkymään ja pyörtymään. Tästä käynnistyy turha sivujuoni, jossa vangittu tappaja karkaa poliiseilta, päätyy uskovaisten vanhusten pyörittämään kahvilaan ja saa kimppuunsa lauman maailman tyhmimpiä moottoripyöräjengiläisiä.

Seuraavassa turhassa sivujuonessa seurataan Frankin ja häneen ihastuneen sairaanhoitajan (Mary Carole Frederickson) orastavaa rakkaustarinaa. Ja tämä jakso on kyllä venytetty sellaiseen tylsyyspurkkaan, ettei mitään rajaa. ”Onneksi” mukaan on sentään ängetty kapakan nurkassa huojuva yläosaton tanssijatar sekä tyhjästä syntyvä baaritappelu.

Jossain välissä Madame Leen kätyrit kiusaavat myös pankinjohtajaa ja tämän tytärtä.

Sitten ollaankin jo lähellä loppukäänteitä, jotka ovat niin järjenvastaisia, että tänne asti kestäneet katsojat ampuvat itseään naulapyssyllä päähän. Moni yleisön jäsen tekee tämän toki jo paljon aiemmin, sillä Death Machines on korviaraastavan kammottavalla syntikkamusaraidalla kuorrutettu, aneemisen siivetön kalkkuna. Filmin juonikuvio on umpikahjo, näyttelijäsuoritukset harvinaisen puisevia ja dialogi naurettavan kökköä. Puvustajallakaan ei selvästi ole ollut paras päivänsä – pikemminkin huonoin.

Kokonaisuuden kruunaa tasapaksu ja kaiken mahdollisen jännitteen kaukaa kiertävä toteutus. Ohjaaja ja leikkaaja ovat selvästi kuvitelleet, että hyvin pitkät kohtaukset, joissa ihmiset nousevat portaita tai kävelevät kohti ovea, edustavat viiltävää jännitystä.

Tästä esityksestä käyneekin jo ilmi, että Death Machines on hekotuttavan aivoton elokuvatuttavuus, joka kuuluu itseoikeutetusti jokaisen kalkkunakokin leffahyllyn kunniapaikalle.

Leffa • tai •••••
Kuva ••••
Lisät ••

Ohjaajan kommenttiraita ei ole maailman kehittävin, mutta Michael Chongin kymmenminuuttisen haastattelun katsoo mielikseen. Hän paljastaa mm. sen, ettei elokuvan taistelukohtauksia ollut ihmeemmin etukäteen mietitty: näyttelijöille annettiin vain aseet käsiin ja käskettiin tapella.

Lisäksi joitain epäonnistuneita otoksia, pari traileria sekä Joshua Johnsonin audiohaastattelu.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/21.

Sarjakuvat – Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 2/4

Sarjakuvavuosi 2020 Amerikassa, osa 2/4

Täältä voit lukea juttusarjan ensimmäisen osan sekä selvityksen siitä, mistä tässä kaikessa on kyse.

Image: Fantastisia seikkailuja

Imagen listoilla on myös omintakeista fantasiaa ja kovaksikeitettyjä rikostarinoita.

”Runoilija. Tuo maailman romantisoija, joka ei kestä sitä, ettei todellisuus ole niin julma kuin hän kuvittelee.”

Dan Wattersin kirjoittama ja Danin piirtämä Coffin Bound iskee aivoihin kuin tonnin leka. Tarina lähtee liikenteeseen, kun yksinäisessä hökkelissä elävä kovapintainen Isabel saa odottamattoman vieraan: ihmismäisen, metallirunkoisen Korppikotkan, jonka päänä on häkkiin suljettu linnunkallo. Kuolevien yllä kiertelevä olento varoittaa Isabelia tappajista, jotka ovat juuri kurvaamassa talon kulmalle.

Erikoisena käänteenä pyssymiehet väittävät, että he ovat tulleet pelastamaan Isabelin kuolemaakin karummalta kohtalolta. Runouden jumalten riivaama sanaseppo ja ihostrippiklubin pyörittäjä Paulie Starlight on näet palkannut pysäyttämättömän Maansyöjän etsimään Isabelin käsiinsä – eikä nahkaan verhoutunut myyttinen olento ole koskaan epäonnistunut tehtävässään.

”Isabel on muusani. Ja mikä tempaisisikaan runouden tehokkaammin keskinkertaisuuden yököttävästä sammiosta kuin kuollut muusa.”

Isabel ei ole kuitenkaan valmis luovuttamaan. Niinpä hän suuntaa kohti menneisyyttään – tarkoituksenaan poistaa kaikki jäljet olemassaolostaan. Tämän mystisen reissun aikana eteen astelevat muun muassa sokea oraakkeli ja täydellistä ihmisolemusta tavoitteleva murhakultti. Sekä mies, joka pyrkii vimmatusti hävittämään itsestään kaikki ällöttävät, likaa keräävät pinnat. Puhumattakaan Isabelin elämän lukuisista synneistä.

Coffin Bound ei arastele tai anna armoa, vaan syöksyy suuna päänä eksistentiaalisten kysymysten ja elämänvalintojen filosofiseen viidakkoon. Hieno dialogi, erinomaisesti luodut henkilöhahmot sekä tarinan muut elementit tukevat henkeäsalpaavaa sukellusta olemassaolon ytimeen. Katse yltää monin tavoin ja keinoin pintaa syvemmälle, samalla kun iho kuoriutuu ihmisten yltä sekä fyysisesti että metaforisesti.

Coffin Bound on pirullisen erikoinen kokemus, jota ei kannata jättää väliin edes isosta rahasta – sillä kaikkihan me olemme matkalla kohti hautaa ja unholaa.

”Suuri ja mahtava pahuus täyttää taivaan. Kaupunkiin hyökätään. Tarvitsemme sinua.”

Terry ja Rachel Dodson ovat silmiähivelevän kauniin piirrosviivan mestareita. Tuoreimman näytteen pariskunnan kyvyistä antaa Adventureman-sarjan ensimmäinen kokoelma-albumi. Lähes tuplasti normaalia jenkkikokoa kookkaammassa muodossa julkaistun sarjakuvan tarinapuolesta vastaa aina yhtä velmu Matt ”Casanova” Fraction.

Adventureman poimii lähtölaukauksensa vanhoista pulp-seikkailuista. Tarina lähtee liikkeelle, kun Baron Bizarren ilmalaivat pommittavat New Yorkin Art Eco -tyylisiä pilvenpiirtäjiä. Maailmanlopun melskeessä vain urhea Adventureman ja hänen kumppaninsa – kuten burleskiaave Phaedra Phantom ja lentäjä-ässä Sally Sweet – voisivat päihittää pahan paronin palvelijat. Yllättäen taisto katkeaa, kun Baron Bizarre osoittaa pätsipistoolillaan maassa makaavan Adventuremanin kalloa…

Moinen lopetus hämmentää nykypäivässä elävää Tommy-poikaa, joka fanittaa Adventureman-kirjoja yli kaiken. Hänen kuuro yksinhuoltajaäitinsä Claire kuitenkin toteaa, että kaikki ei aina pääty niin kuin voisi toivoa. Seuraavaksi tutustutaankin jo Clairen kuusihenkiseen sisarkatraaseen, jonka aikaansaavat naiset on adoptoitu monista eri ilmansuunnista.

Claire viihtyy parhaiten omassa rauhassaan, selaillen pölyisiä kirjoja pyörittämässään antikvariaatissa. Seesteinen elo ja olo järkähtää sijoiltaan, kun kauppaan marssii vanhanaikaisesti pukeutunut nainen, joka jättää jälkeensä erikoislaatuisen Adventureman-kirjan. Teos suo Clairelle uusia kykyjä ja avaa hänelle portin seikkailujen maailmaan.

Fractionin ja Dodsonien luomus sekoittaa hauskasti retrofuturistisia pulp-kliseitä moderniin maailmankatsomukseen. Valkoisten miessankarien sijaan tilaa saavat useita värisävyjä edustavat naiset, eivätkä arkielämän realiteetit hautaudu kokonaan fantastisten visioiden alle. Upeasti kuvitettu sarjakuva onkin kaikin puolin viihdyttävä ja innostava kokemus. Haluaa heti lisää!

”Sitten paikalle porhalsi tuntematon supersankari, joka murjoi Mechanixin irtileikatulla päällä silminnäkijöitä, jotka olivat esittäneet huolestuneita kommentteja hänen toimintatavoistaan.”

Skottie Youngin I Hate Fairyland -sarjakuva (TV 1/17) paukutti kehiin räjähtävän hauskaa animaatiotyylistä revittelyä satujen kustannuksella. Nyt Jason Youngin ja Derek Hunterin iloisen pirtsakka Pretty Violent tekee saman supersankareille.

Pahusperheen salaisessa tukikohdassa asuva Gamma Rae on tullut kapinalliseen teini-ikään. Hän ei tahdo olla veljiensä ja siskonsa tapaan superrikollinen – hän halajaa supersankariksi. Intomieltä puhkuvan tytön esikoissankaroinnit menevät kuitenkin hirveällä tavalla jorpakkoon. Ruumiita tulee niin että raikaa, mutta valitettavasti palasiksi repeytyvät vain viattomat sivustakatsojat sekä toiset sankarit. No, ainakin verta, suolia ja irtopäitä piisaa!

Jatkossa Gamma Rae yrittää hillitä spontaania luonnettaan. Kuinka hyvin hän tässä onnistuu, on kyseenalaista. Esimerkiksi tiimikeikka Kapteeni Ystävällisen kanssa päättyy siihen, että oikeamielisen Kapteenin iho kuoriutuu hänen kasvoiltaan. Kuuluisaa Pelastajat-superryhmää johtava Maksimaalinen Profeetta jaksaa silti uskoa, että kyllä pienestä pippuripadasta vielä sankari leivotaan. Kaikkea sitä…

Lapsille suunnattujen animaatioiden vinkeään tyyliin taiteiltu Pretty Violent on hekotuttavan hauska yhdistelmä yltiöpäistä sankariparodiaa, hurttia huumoria ja veristä väkivaltaa. Söpöyttä ja kaaosta! Sydänmerkkejä ja nyrkkejä! Rakkautta ja ruumiita! Hubbagubbajeejee!

Toni Jerrman

Toinen näyte Tähtivaeltajassa 1/21 julkaistusta artikkelista.

Jatkoa luvassa kahden viikon päästä!