Mari Ahokoivu: Oksi

Suomessa tehdään rutkasti hyvää sarjakuvaa. Vuoden 2018 parasta albumia etsittäessä on kuitenkin yksi teos, jota ei voi sivuuttaa – Mari Ahokoivun Oksi (Asema). Lähes 400-sivuinen järkäle on kaunis ja koskettava laulu äideistä ja tyttäristä. Aineksia tähän lumoavaan keitokseen on ammennettu kansantaruista, myyteistä ja luomiskertomuksista; fantasiasta, tieteistarinoista ja jumalkuvastosta.

Taivaan valtias Emuu karkottaa Manan valtakunnastaan, alas maahan, syvään metsään. Vihoissaan Mana houkuttelee taivaan tyttären, Umin, luokseen. Samalla hän luo revontulten muurin, jotta Emuu ei pääsisi hakemaan jälkikasvuaan takaisin.

Karhunhahmoinen Umi elää metsässä pesueensa kanssa ja yrittää pakoilla Manan luomia synkkiä varjohahmoja. Pentueen oudoin otus on liekkipäisen ihmislapsen näköinen Parka-rääpäle, jota sisarukset kiusaavat. Parka itse haluaisi vain olla äitinsä rakastama tavallinen karhu. Hänellä on kuitenkin salattuja voimia, joita alkulintu sotka auttaa hallitsemaan.

Näistä lähtökohdista Ahokoivu on kutonut taianomaisen tarinan, jossa jumalten kisailut ja pienen Parka-olennon kohtalo kietoutuvat yhdeksi satumaiseksi mytologiaksi. Löytääkö tapahtumien keskelle tahtomattaan heitetty Parka koskaan itseään ja osaansa maailmassa? Mitä tekevät vanhat jumalat, jotka olivat paikalla jo silloin, kun kuu nostettiin, taivas aukeni ja metsä syntyi?

Ilmeikkäästi ja tunnelmallisesti kuvitettu Oksi tarjoilee huikean, tunteita soittelevan lukukokemuksen. Ahokoivun käsissä vanha suomalainen kansanperinne taipuu uusiin muotoihin ja saa vaikutteita jopa Prometheus-myytistä ja Hayao Miyazakin Henkien kätkemä -animaatiosta. Allegorinen kokonaisuus huokuu silti omintakeisuutta, jolle on vaikea löytää vertaa.

”Me olemme aina olleet täällä ja tulemme aina olemaan. Viimeisen varjon jälkeen me olemme täällä. Viimeisen jumalan jälkeen me olemme täällä.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/18.