Mad Max: Fury Road

Harva elokuva rokkaa niin vimmatusti, ettei järjenpuute häiritse pätkääkään. Mad Max: Fury Road on tällainen ihme. Vanha herra George Miller näyttää nuoren polven ohjaajille närhen munat toimintajaksoilla, jotka iskevät kuin triljoonabiljoonaziljoona volttia.

Kolmekymmentä vuotta sitä saatiin odottaa, mutta nyt tulevaisuuden joutomaiden yksinäinen maankiertäjä on jälleen täällä. Mad Maxin rooliin valitulla Tom Hardylla ei ole Mel Gibsonin kaltaista karismaa, mutta herran osa onkin kulkea heittopussin lailla pulasta toiseen.

Sankarillisemman sädekehän saa ylleen valtavaa taistelurekkaa ohjastava kovismimmi Furiosa (Charlize Theron). Hän pistää elämänsä vaakalaudalle ja vapauttaa synnyttäjiksi pakotetut vaimot yksinvaltaisen Immortan Joen (Hugh Keays-Byrne) ikeestä. Hiekka pöllyää, bensa palaa ja Valhalla kerää vainajia, kun Joen soturit ahdistelevat Furiosaa ja tämän rekkaa Australian aavikkoisilla takamailla.

Max joutuu leikkiin mukaan päädyttyään Joen valkonaamaisten sotapoikien veripankiksi. Ja lopulta hänenkin on pakko valita puolensa armottomaksi yltyvässä kädenväännössä.

Elokuvan kovassa ytimessä sykkivät pitkät autokahakat. Niissä taisteluakrobaatit hurjastelevat mielikuvituksellisesti tuunatuilla ajoneuvoilla ja iskevät Furiosan panssaroidun rekan kimppuun. Meno on käsittämättömän messevää ja hienosti koreografioitua – olivat kyseessä sitten ilmassa heiluvat näyttelijät, räjähtelevät autot tai kaaoksen keskelle syöksyvä kamera. Kiihkeän toimintabaletin rytmitys pysyy ohjaajan hanskassa ja pitää katsojan tiukasti otteessaan.

Rauhallisemmissa välipätkissä joutuu paikoin sietämään älytöntä dialogia ja pikkiriikkisissä vaatteissa keimailevia naishahmoja, mutta ne eivät menoa pahemmin haittaa. Varsinkin kun koko elokuvan todellisuus fantastisine ilkimyksineen, kahjoine heimolaisineen ja turboahdettuine monsteriautoineen on kuin scifillä silattu versio vuoden 1982 Conan Barbaari -leffan maisemista.

Traumoilla ryyditetyn Maxin yrmy hahmo tuo elokuvan alkupuolella elävästi mieleen tietokonepelien synkät sankarit. Tähän suuntaan viittaa myös Immortan Joen saattueeseen kuuluva kajahtanut musiikkirekka, jonka rumpalikaarti ja tultasyöksevää sähkökitaraa veivaava rokkari herättävät Brütal Legend -pelin (2009) hevifantasiat hienosti henkiin.

Lisäksi Miller nyökkää maanmiehensä Peter Weirin suuntaan piikkiautoilla, jotka on nostettu suoraan The Cars That Ate Paris -kulttiklassikosta (1974).

Mad Max: Fury Road on hurjalla hulluudella ladattu toimintamättö. Iloisen överiksi vedettyä autopunksirkusoopperaa parhaimmillaan.

Toni Jerrman – 4 tähteä