Foliohatun alla
Osa 7: Hellraiser

Petri Hiltunen ja Nalle Virolainen eivät ole ainoastaan leffahulluja…. He ovat leffamielipuolia!

Elokuvat viljelevät usein johtolankoja, joita tarinan henkilöt eivät syystä tai toisesta osaa tulkita oikein. Tämä hämmennys saattaa tarttua katsojaankin niin, ettei hän näe ilmeistä totuutta tapahtumien takana. Varsinkin kun jotkut rainat tuntuvat tekevän kaikkensa syöttääkseen yleisölle harhaan johtavaa informaatiota.

Hyvänä esimerkkinä tästä käyvät sellaiset Clive Barkerin kirjoittamat elokuvat kuin Hellraiser (1987) ja Hellbound: Hellraiser II (1988). Yhdessä ne muodostavat kokonaisen tarinan, jota voidaan pitää virallisena Hellraiser-kaanonina. Tämän jälkeen sarja meni täysin kuutamolle, joten jatko-osista ei tässä yhteydessä tarvitse välittää pätkän vertaa.

Kun elokuvan nimessä komeilee sana helvetti ja mainoslause kuuluu ”Hän repii sielusi kappaleiksi”, saattavat jotkut kuvitella, että filmeissä käsitellään henkimaailman asioista. Näinhän ei tietenkään ole asian laita. (K1)

Harhainen väärinymmärrys: Lemarchandin kuutio avaa oven helvettiin, jossa kenobiiteiksi kutsutut demonit piinaavat iankaikkisesti kuolleiden syntisten sieluja sadomasokistisissa leikeissään. Heidän johtajansa on muinaisen labyrintin keskustassa oleskeleva lihan, nälän ja halun mahtava jumala Leviathan.

Karu totuus: Lemarchandin kuutio on muukalaisolentojen automatisoitu koelaitos, jonka tehtävä on tutkia ihmisten häiriökäyttäytymistä toista ulottuvuutta hyödyntäen.

Paholaismainen laboratorio

Sanotaan, että tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Reitti kenobiittien sokkeloon on paljon yksinkertaisempi.

Kaiken keskiössä on infernaalinen vempain, eri muotoihin vääntyvä Lemarchandin kuutio. Kun palat saa käännettyä oikeisiin asentoihin, ulottuvuuksien väliset portit aukeavat. Konkreettisesti. Seinät repeävät ja niihin ilmestyy oviaukkoja, joista voi kävellä läpi. (K2)

Tämä ei vastaa perinteistä ideaa kadotuksesta, jossa piru vie sielun vasta kuoleman jälkeen. Tähän paikkaan kun voi saapastella sisään täysissä voimissaan, minkä oheen sieltä voi juosta ulos.

Itse asiassa pelikuution uhrien kärsimä kidutus kohdistuu vain ja ainoastaan heidän fyysiseen olemukseensa. Heidät voi repiä, silpoa, murskata massaksi tai polttaa, ja he vain kasvavat takaisin ennalleen. Moisen piirroselokuvamaisen palautumiskyvyn taustalla on todennäköisesti pitkälle viety nanoteknologia, eikä mikään yliluonnollinen taikuus.

Tämän käsityksen taustalle löytyy myös todistusaineistoa: Tohtori Channardin muuttuessa kenobiitiksi näemme miten hänen suoniinsa ruiskutetaan sinistä nestettä. (K3) Tämä tehdään käyttäen apuna metallisia neuloja ja läpinäkyviä muoviputkia, jotka näyttävät hyvin konkreettisilta ja teollisesti valmistetuilta. Mitään ruumiista irrallista henkistä osaa ei missään vaiheessa havaita.

Kun koeyksilö on kertaalleen käsitelty, hänen aineenvaihduntansa ei toimi enää normaalilla tavalla. Hänen haavansa pysyvät auki ja voivat vuotaa verta ikuisesti ilman, että moinen heikentää heitä tai vaarantaa heidän henkeään. (K4) Uhreille ei muodostu lainkaan rupea, mutta heillä on kyky imeä toisista ihmisistä verta, jonka avulla he voivat saada takaisin menetettyä lihaskudosta tai ihoa.

Tämä kyky yhdistää sekä kidutettavia että heidän näennäisiä kiduttajiaan.

On tärkeä huomata, että kenobiitit eivät todellisuudessa ole vankilansa valtiaita, vaan uhreja siinä missä selleihin sullotut ja kahleissa roikkuvat raukatkin. Näillä pirullisilla eliittivangeilla on jopa koukkuja ja teriä sisältävät haarniskat, joiden tehtävä on estää heidän haavojaan milloinkaan parantumasta, vaikka silpomisen suorittajina he ovat koko ajan kosketuksissa vieraan veren kanssa. (K5)

”Helvetin herrat” ovat siis tosiasiassa aivopestyjä koekaniineja. Kenobiittien näennäinen johtaja Pinhead ei edes muista olleensa ihminen, vaan hänet on saatu luulemaan itseään iättömäksi demoniksi. Mies on kuitenkin alun perin brittiarmeijan sotilas ensimmäisestä maailmansodasta, kapteeni Elliot Spencer. (K6)

Hän vaikuttaisi olevan vanhin kaltaisistaan, joten itse vankilakaan tuskin on niin muinainen kuin miltä se näyttää. Todellisuudessa mikään tässä keinoympäristössä ei ole ikuista, edes uhrien piina tai heidän vainoajiensa valta-asema.

Tarkkaan valitut uhrit

Mikä siis on kaiken tarkoitus? Miksi tämä häijy aikuisten leikkimaa on oikein rakennettu ja mitä sillä halutaan saavuttaa?

Kuution uhrit eivät suinkaan valikoidu sattumalta. Testikuutio, jota kutsutaan myös ”Valituksen kellopeliksi”, on yleensä tarkasti yleisön silmiltä piilossa. Siitä liikkuu sopivasti huhuja niin että henkilö, joka todella palavasti etsii sitä myös lopulta löytää sen. Laatikko luovutetaan vain hakijalle, joka haluaa ylittää nautinnon ja kivun kaikki tunnetut rajat.

Tuntemattomat tekijät haluavat selvästi suorittaa testejä hiukan häiriintyneillä ihmisyksilöillä. Kaikki eläimet karttavat kipua, se kuuluu eloonjäämisen perusohjelmointiin. Mikä siis saa jotkut etsimään tuskaa ja saamaan nautintoa toisten satuttamisesta? Meidän maailmassamme kärsimyksellä on yläraja, jonka jälkeen kuolema armahtaa. Mitä jos tämä katto poistettaisiin, ja ihminen voisi elää vaikkapa ilman nahkaansa, kituen jatkuvasti joka solullaan?

Ei ole kuitenkaan mitään mieltä varata moista käsittelyä henkilölle, joka ei nauttisi siitä, sillä tällöin lopputulos olisi tiedossa jo etukäteen. Mutta miten moiseen reagoisi masokisti, olisiko ääretön kipu hänelle myös ääretön nautinto? Tätä voisi jo tutkia.

Vempele tuntuu myös aistivan, milloin se on oikeissa käsissä. Kun kapteeni Spencer ja Frank Cotton saivat osat oikeaan asentoon, niin ulos singahtavat koukut upposivat saman tien heidän lihaansa. (K7) Nuori Kristy taas ratkaisee rasian puolivahingossa. Mitään ketjuja ei kuulu, ja hämmentyneet kenobiititkin suostuvat neuvottelemaan helvettiin siirtymisen ehdoista.

Vielä paljastavampi on tapaus, jossa tohtori Channard patistaa autistisen Tiffanyn avaamaan portin puolestaan. Tyttö selvittää taittelutehtävän onnistuneesti, mutta yhtään koukkua ei ponnahda esiin. Paikalle saapuvat kenobiititkin jättävät neidon täysin rauhaan. Pinhead kiteyttää: ”Ei meitä kädet kutsu, vaan intohimo.”

Mutta miksi Elliot Spencer kohotetaan inkvisiittoriksi, kun taas Frank joutuu piinatuksi yksityiseen selliinsä? Ero lienee miesten perusluonteissa. Naulapää on hillitty nautiskelija, piinaamisen kulinaristi, jolla ei ole mitään kiirettä mihinkään. Hän on täysin seksitön hahmo, jolle itse kipu on pääasia. Kiduttajan rooli on yhtä paljon testi tekijälle kuin hänen uhreilleen. Onko sadistisella nautinnolla ylärajaa? (K8)

Frank Cotton on sen sijaan kuumapää, joka suhtautuu seksiin suorastaan pakkomielteisesti. Vaikka mies selvästi etsii tuskan ja nautinnon rajoja, häneltä ei löydy pitkäjännitteisyyttä mihinkään hienovaraiseen hekumointiin. Väkivalta ja lempi pitää suorittaa heti kun tekee mieli, toimittaa reippaasti alta pois. Siksi tälle öykkärille on varattu kiusattavan osa. Ovela selli testaa löytääkö kärsimätön mies mitään masokistista nautintoa siitä, että häntä yhtä aikaa kiihotetaan loputtomasti, mutta estetään samalla saamasta tyydytystä.

Perinteisillä käsityksillä hyvästä tai pahasta ei ole mitään väliä tässä ulottuvuudessa. Tämä ei ole se klassinen helvetti, jossa synneistä saa rangaistuksen. Rääkkääjän rooli on selvästi enemmän palkinto kuin rangaistus. Frank ehkä kokee, että häntä piinataan hänen ilkeiden tekojensa vuoksi, mutta se ei pidä paikkaansa. Cotton on tappaja ja hyväksikäyttäjä, mutta tohtori Channardin rinnalla hän vaikuttaa partiopojalta! Kieroutuneen lääkärin äärimmäinen pahuus saa kuitenkin kannustusta ja hänelle annetaan valta yli kaikkien muiden vankien.

Jumala koneessa

Miksi sitten herroina häärivät kenobiitit puhuvat uskonnollisilla termeillä helvetistä, sieluista ja ikuisesta kärsimyksestä?

Saattaa olla, että hämäävät käsitteet ovat asukkien alitajunnasta peräisin, yrityksiä nimetä jotain täysin vierasta tutuilla termeillä. Antaa jokin syy kaikelle koetulle kärsimykselle. Kenobiitti (tai suomeksi kinobiootti ortodoksi.netin mukaan) ei oikeasti viittaa paholaisiin vaan tarkoittaa luostarissa asuvaa munkkia. Latinaksi Coenobita, tässä siistin kuuloisessa sanassa yhdistyvät ”yhdyskunta” ja ”elämä”. Mitään demonista ei hienon tittelin takaa löydy.

Hellboundissa Julia Cotton esittelee tohtori Channardille labyrintin todellisen herran, valtaisan tuskan jumalan Leviathanin. Tämä selvästi mekaaninen kolossi pyörii hitaasti maailmansa keskustassa ja päästelee laivan sumutorvelta kuulostavia ääniä. (K9)

Nimi on jälleen lainattu Raamatusta, mutta siellä sillä on varsin toisenlainen merkitys.

Opuksen vanha käännös pelottelee meitä näin: ”Job 40:20 Voitko onkia koukulla Leviatanin ja siimaan kietoa sen kielen?  21. Voitko kiinnittää kaislaköyden sen kuonoon ja väkäraudalla lävistää siltä posken? ”

Tuleeko kuvauksesta mitään mieleen? Uusi käännös on nimennyt otuksen suoraan krokotiiliksi. ”Job 41:26 Se katsoo ylen kaikkea, mikä korkeata on; se on kaikkien ylväitten eläinten kuningas.”

Vaikuttavaa kyllä, muttei liity mitenkään tähän elokuvasta tuttuun teollisesti tuotettuun titaaniin. Jättiläismonoliitti onkin todennäköisesti tietokone, joka valvoo laboratorion toimintaa.

On vaikea sanoa, ketkä tämän kieroutuneen koneiston ovat luoneet, sillä emme missään vaiheessa tapaa ketään heistä. Tuskien labyrintti on täysin automatisoitu.

Kenobiittien yhteydessä nähdään vilaus lonkeroista, mutta nekin näyttävät lähinnä biomekaanisilta työkaluilta. Mitään hallitsevaa älyä on näiden lihan ja koneiston ristisiitosten takaa mahdotonta löytää. (K10)

Teknologian tasosta voimme päätellä ainakin sen, että rakentajat tuskin ovat olleet ihmisiä. Elokuvien kuluessa kohtaammekin kaksi täysin vierasta elämänmuotoa. Tunneleissa asustaa aivoton epämuodostunut peto ja kuution noutaa talteen outo puliukko, joka muuttuu lopuksi yksisilmäiseksi siivekkääksi luurangoksi. Puliukko saattaa toki olla samaa rotua kuin koneiston luojat, mutta mitään varmuutta asiasta ei ole. Ja koska tiedämme, että sirkkoja syövä hamppari ei ole toisen olennon oikea muoto, niin hänen luurankohahmonsakin on varmasti illuusiota. Tästä todistaa jo sekin, että vaikka ruumiin rajoituksista tehdään tarinassa iso juttu, nousee lihakseton peto lentoon Hellraiserin lopussa – mikä on silkka mahdottomuus. (K11)

Lisäksi vaikuttaa siltä, että tämä ulottuvuusvankila sijaitsee Lemarchandin kuution sisässä. Kaikesta vastaava Leviathan matkii ulkonäöltään juuri tuota kellokoneistoa. Se muuttaa muotoaan kun kuutiota käännellään. (K12) Tämä selittäisi myös väen vähyyden kompleksissa. Vain juuri kyseisen kuution uhriksi joutuneet henkilöt imeytyvät sen sisään.

Ollakseen äärettömän laaja, sokkelo on lähes täysin autio. Valtaisassa käytävien verkostossa valtaa pitää neljä kenobiittiä, jotka kiduttavat ehkä kymmentä uhria. Tässä ei olisi mitään mieltä, jos kyseessä olisi ikiaikainen ja muuttumaton helvetti. Itseään iättömäksi luulevan Pinheadin synnystäkin on tässä vaiheessa kulunut vasta 70 vuotta.

Voi olla, että ennen kapteeni Spencerin saapumista tiloja käytettiin toisenlaisiin kokeisiin, ja huoneet tyhjennettiin edellisistä asukkaista uutta järjestelyä varten. Näemme tällaisen muutoksen tapahtuvan myös Hellboundin lopussa.

Savuava ase

Juuri tohtori Channardin saapuminen todistaa, että yksi koesarja on saatettu loppuun ja toinen täysin erilainen jakso voi alkaa. Julia Cotton saa suoraan itseltään Leviathanilta käskyn houkutella lääkäri laitteistoon, joka tekee tästä superkenobiitin. Edelliset virkaveljet eivät tiedä tästä jumalansa orkestroimasta vallankaappauksesta mitään. Heidän on aika kuolla, ja päivitetty lekuri tekeekin heistä selvää jälkeä. (K13)

Selvästi nautinnon ja kivun tutkimus on suoritettu, ja tästä eteenpäin keskitytään murhanhimoiseen hulluuteen. Ilkeälle tohtorille on ilmeisen tärkeää nimenomaan uhrien surmaaminen, joten hänen uhrinsa todella kuolevat ja pysyvät kuolleina. Se tosiseikka, että tässä helvetissä voi konkreettisesti potkaista tyhjää vahvistaa vankilan lihallisen luonteen. Tässäkään vaiheessa minkään sortin sielu ei osoita merkkejä olemassaolostaan.

Channard tappaakin pikaiseen tahtiin jokaisen sokkelossa kohtaamansa asukin ja siirtyy sitten vanhaan sairaalaansa jatkamaan lahtaamista. (K14) Leviathanin kiinnostus on periaatteessa yhä häiriintyneissä yksilöissä, mutta leikin säännöt ovat peruuttamattomasti muuttuneet.

Taistelun tiimellyksessä Channard repeytyy vahingossa kahtia, mutta sehän ei varmastikaan julman jumalan suosikkia lopullisesti pysäytä. Ei ennen kuin on taas aika tutkia jotain muuta. Kuten vaikkapa valkohäntäpeuraa tai jättiläisgorillaa.

Petri Hiltunen
Nalle Virolainen

Foliohatun alla -juttusarja jatkuu blogissa jälleen parin kuukauden päästä. Älä missaa yhtään jaksoa!

Leffamielipuolien kuristusotteeseen joutuvat tulevaisuudessa mm. King Kong, Bambi ja The Dark Knight. Totuus muhii foliohatun alla!

Aiemmat Foliohatut:
Foliohatun alla 6: Star Wars
Foliohatun alla 5: Evil Dead
Foliohatun alla 4: Mad Max: Fury Road
Foliohatun alla 3: Alien vs. Predator
Foliohatun alla 2: The Lord of the Rings
Foliohatun alla 1: Blade Runner

Muista myös Tähtivaeltaja – ilman on paha elää!