Tähtien sota: Italo-kloonien hyökkäys, osa 1
Oletko nähnyt Tähtien sodan ja Imperiumin vastaiskun? Sitten sinun on nähtävä myös Taistelu avaruudesta!
Vuonna 1977 syntyi elokuvamammutti, jonka jälkeläiset järisyttävät yhä maailmaa askelillaan. Kyseessä on tietysti kaikkien hyvin tuntema Tähtien sota -leffasarja, jonka tuoreinta osaa, Star Wars: The Force Awakens odotetaan teattereihin joulukuun puolivälissä.
George Lucasin alkuperäinen Star Wars -leffa poiki kuitenkin myös kokonaisen äpärälasten katraan, joka on jäänyt huomattavasti isukkiaan pienemmälle huomiolle. Erityisesti tällä saralla kunnostautuivat italialaiset, jotka ovat muutenkin olleet ahkeria kloonielokuvien siittäjiä: Rooman studioista on maailmalle levinnyt niin lukuisia Emmanuelle- ja Mad Max -ripoffeja, amerikkalaisten menestyselokuvien ”jatko-osia” kuin italo-westerneitäkin. Scifin saralla lopputulos vain ei koskaan ole ollut aivan Sergio Leonen luokkaa.
Yritteliäin Tähtien sodan maineella ratsastaja oli vuonna 2001 kuollut Alfonso Brescia, joka kotimaansa ulkopuolella esiintyi yleensä nimellä Al Bradley – näin yritettiin tietysti huijata potentiaalisia katsojia luulemaan, että hänen filminsä olisivat lähtöisin asiansa osaavien Hollywood-koneistojen uumenista. Joka tapauksessa tämä tuottelias visionääri ohjasi vuosina 1977 ja 1978 kaikkiaan viisi (!) elokuvaa, joilla pyrittiin rahastamaan Star Warsin vanavedessä virinnyttä scifi-innostusta.
Mikäli George Lucas olisi kyennyt yhtä nopeaan toimintaan kaikki kolme Tähtien sota -trilogiaa olisi nähty valkokankailla jo 1970-luvulla! Asiassa olisi ollut myös se hyvä puoli, ettemme olisi joutuneet odottamaan yli 20 vuotta päästäksemme kärsimään Jar Jar Binksin ja muiden ärsyttävien pikkuskidien hönöhuumorin täyttämistä seikkailuista.
Toisaalta Star Warsin suosio olisi varmaan joka tapauksessa ollut ihan Jar Jar -asteella, mikäli Lucas olisi hyödyntänyt Alfonson kehittämää metodia. Pystyäkseen vääntämään maailmalle viisi scifi-leffaa vuodessa italiaanomme näet teki kierrätyksestä lähes taiteen: Kaikki nuo laatupätkät tapahtuvat samoissa kulisseissa ja hyödyntävät ihan samoja avaruusalustehosteita! Varmemmaksi vakuudeksi myös puvustus ja osa näyttelijöistä säilyy yhtenevänä leffasta toiseen. Puhumattakaan tietysti juonenkäänteistä ja naurettavan näköisestä tietokonehökötyksestä, joka on yleensä kaiken pahan alku ja juuri.
Kaava kuitenkin mitä ilmeisemmin toimi, sillä lähes kaikki Brescian sf-leffat saapuivat nopeasti jopa Suomeen – ja nykypäivänä moni keräilijä on valmis maksamaan noista vanhoista ja rupisista videokaseteista maltaita. Pakko on kuitenkin hampaat irvessä myöntää, etteivät Brescian tuotokset ole toteutukseltaan, ideoiltaan tai erikoisefekteiltään ihan sen aidon ja oikean Tähtien sodan tasoa. ”Saattaa olla mahdotonta, mutta se on totta!”
Apinain Tarzan: Oparin aarteet
Apinain Tarzanissa käsikirjoittaja Gaylord DuBoisilla on vielä selvästi harjoitteluvaihde päällä. Selostavia tekstejä on paljon, ja kerronta etenee paikoin lähes kuvitetun romaanin tapaan. Sankarin synnyinkertomuksessa on kuitenkin imua, joka vetää väistämättä mukaansa.
Tarzanin paluun fantastiset seikkailut Oparin mystisessä muinaiskaupungissa hehkuvat pulp-henkistä ihmeen tuntua. Tarjolla on aarteita, ihmisuhreja, rujoja nuijamiehiä sekä ylimaallisen kauniita naispapittaria. Silkkaa legendaa.
Siinä missä neljä ensimmäistä romaania on kukin ahdettu vain 24-sarjakuvasivuun, on Oparin aarteet -nimitarinaan käytetty kolminkertaisesti tilaa. Se on mahdollistanut alkuperäisen kirjan tapahtumien laajemman esittelyn. Tällä kertaa tiivistäminen olisi kuitenkin ollut paikallaan, sillä alkupuolen dramaattisten käänteiden jälkeen tarina kangistuu kaavaan, jossa Janea ja jalokiviä metsästävien toimijoiden tiet risteävät kerta toisensa jälkeen.
Robottiajan sankarista kertovasta Markos-sarjakuvasta (ks. TV 3/10) tunnettu Russ Manning on Tarzan-taiteilijoiden ehdotonta ykköskastia. Miehen piirrokset ovat kauniita ja viiva jäntevän selkeää. Myös harmoniset sommitelmat sekä kuvakerronta osuvat useimmiten nappiin. Bu vando tarmangani!
