Kirjat – Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

JaaskelainenVaaranKissanPaivaWEB

Pasi Ilmari Jääskeläinen
Väärän kissan päivä
Atena

Väärän kissan päivä on moneen otteeseen palkitun Pasi Ilmari Jääskeläisen neljäs romaani. Se sukeltaa syvälle oikeiden ja väärien muistojen labyrinttiin, menneisyyden sokkeloiseen kummitustaloon.

Kirjan kertojana toimiva Kaarna on keski-ikäinen kaupunkisuunnittelija. Vanhemmilla päivillään hän on palannut takaisin lapsuutensa kotiseuduille, Marrasvirralle, jossa hän toimii kaupungin pääinnovaattorina. Marrasvirta on mieleenpainuva sekoitus historian eri kerroksia, myyttisiä vanhoja kivitaloja, maagisia puistoja ja katseita vältteleviä kujia.

Romaanin nykyhetkessä Marrasvirralla vietetään karnevalistista syysfestivaalia, jolloin kaupungin kadut ovat täynnä värikkäitä myyntikojuja, musikantteja ja naamiaisasuisia ihmisiä. Illemmalla ohjelmassa ovat Kaarnan puhe uuden Keskuspuiston juhlallisuuksissa sekä hänen Minerva-vaimonsa kokoaman Stasi-näyttelyn avajaiset. Itä-Saksan salaisen poliisin Suomi-operaatioista kertovassa näyttelyssä on tarkoitus paljastaa valokuva, joka tuo julki pahamaineisen saksalaisvakoojan ja Marrasvirran tärkeimmän vaikuttajan, lääketehtailija Engel Langin, salatun yhteydenpidon.

Kaarnan päivä kääntyy kuitenkin mutkikkaaksi kujanjuoksuksi. Hän saa puhelun Kirsikkapuiston hoivakodista, jossa hänen dementoitunut äitinsä on hoidettavana. Kansainvälisestikin tunnettu psykoterapeuttiäiti on iän karttuessa menettänyt muistinsa. Nyt kaupungin vilkkaille kaduille kadonnut nainen on päänsisäisellä aikamatkalla menneisyytensä uumenissa.

Samalla kun Kaarna etsii äitiään, esiin purkautuvat hänen omat muistonsa lapsuudesta. Tarinan edetessä nämä muistikuvat asettuvat yhä epäilyttävämpään valoon, kun Kaarna törmää ihmisiin, joilla on aivan erilainen käsitys hänen vuosien takaisista teoistaan. Onko Kaarna siis epäluotettava kertoja vai onko taustalla jotain paljon synkempää? Piileekö Kaarnan hyvän ihmisen kuoren alla pirullinen psykopaatti? Mikä on totta, mikä valhetta?

Jääskeläinen pyörittää valtavaa vihjeiden, viittausten, salaisuuksien ja paljastusten palettiaan varsin taitavasti. Mukaan vyöryy jatkuvalla syötöllä uusia yllättäviä käänteitä ja salapoliisityötä vaativia arvoituksia. Kaarna toteaakin itsetietoisesti olevansa kuin murhattoman mysteeridekkarin juonikuvioon juuttunut etsivä.

Romaanissa riittää mielenkiintoisia aineksia muutamankin teoksen edestä, eikä kirjailija anna konventioiden rajoittaa ideoidensa tulvaa. Niinpä kuvaston keskeisiin elementteihin lukeutuvat mm. kaikkialla vaanivat, uhkaavasti mutatoituivat kissat sekä salaperäiset mielenhallintaoperaatiot. Star Trekin hengestä nyt puhumattakaan.

Tunnelmiltaan romaani liikkuu sujuvasti pienieleisen jännityksen, hetkittäisen kauhun, haikean nostalgian ja maagisen sadunomaisuuden ristivedossa.

Kaikesta tästä huolimatta Väärän kissan päivä jättää jälkeensä hienoisen pettymyksen maun. Teos kun on lopulta vain ja ainoastaan näppärä kirjallinen palapeli. Kuin yhdistä pisteet -kuva-arvoitus tai romaanin mittainen pulmatehtävä. Muttei mitään sen enempää.

Toki kirjasta käy hyvin ilmi, kuinka ihmisen minuus ja identiteetti rakentuvat muistojen varaan, mutta se nyt lienee itsestäänselvää. Jääskeläisen tasoiselta kirjailijalta olisi toivonut tarinaan syvempiäkin merkityksiä ja sisältöjä. Nyt kirjan parhaan annin muodostavat mysteerileikin siivellä tarjoiltavat Marrasvirran taianomaiset maisemat sekä romaanin kaunis kieli ja melankolinen yleisilme.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/17.

Kirjat – Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Nykyisin tuntuu olevan vallalla käsitys, että kirja, joka on ilmestynyt puoli vuotta sitten, on aikansa elänyt. Muinaishistoriaa, johon ei kannata kiinnittää enää mitään huomiota. Todellisuudessa hyvät kirjat ansaitsevat julkisuutta ja lukijoita vielä vuosikymmeniä julkaisunsa jälkeenkin.

Niinpä ryhdymme Tähtivaeltajablogissa potkimaan tutkainta vastaan ja julkaisemme jatkossa aina silloin tällöin vanhoja (hui hirvitys!) arvosteluja kirjoista, jotka ovat ilmestyneet vähintään viisi vuotta sitten. Onko tämä hulluutta vai viisautta, sen päätätte te, lukijat.

Setin saa kunnian aloittaa Pasi Ilmari Jääskeläisen vuonna 2006 ilmestynyt esikoisromaani, joka on saanut enemmän huomiota maailmalla kuin kotimaassaan. Hey, ho, let’s go!

LumikkoKansiPasi Ilmari Jääskeläinen
Lumikko ja yhdeksän muuta
Atena, 2006

Pasi Jääskeläinen aloitti kirjailijanuransa kahmimalla kaikki mahdolliset kotimaisille scifi- ja fantasianovelleille jaettavat palkinnot. Vuosien kypsyttelyn jälkeen kauppoihin on tupsahtanut hänen esikoisromaaninsa. Lumikko ja yhdeksän muuta lunastaa kirkkaasti Jääskeläisen novellistiikan synnyttämät lupaukset.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat Jäniksenselän pikkukaupunkiin. Tämä ei ole aivan tavallinen suomalainen maalaiskylä, sillä paikkakunnalla asustaa useita kotimaisen kirjallisuuden kiintotähtiä. Kirkkaimpana heistä loistaa Laura Lumikko, jonka rakastetut Otuksela-tarinat ovat tehneet hänestä maailman tunnetuimman lastenkirjailijan.

Lumikon persoonan ja teosten vaikutus säteilee ympäristöön sekä hänen koulimiensa kirjailijoiden että paikallisten asukkaiden mytologiainnostuksen kautta. Joka kodista ja puutarhasta löytyy hiisiä, metsänneitoja ja menninkäisiä esittäviä patsaita. Ja onpa Jäniksenselän perinneseuralla oma mytologinen kartoittaja, joka osaa uniensa perusteella kertoa, mitä taruolentoja kenenkin pihapiirissä asustaa.

Kirja käynnistyy koukuttavasti, kun kotipitäjäänsä sijaisopettajaksi saapunut Ella Amanda Milana saa käsiinsä oudon version Dostojevskin Rikos ja rangaistus -romaanista. Muuten aidolta näyttävässä teoksessa on juonenkäänteitä, jotka eivät kirjaan kuulu. Pian selviää, ettei kyseessä ole ainutlaatuinen ilmiö – Jäniksenselän kirjaston uumenissa muhii muitakin mutatoituneita painotuotteita.

Laura Lumikosta gradunsa tehneelle Ella Milanalle avautuu tilaisuus selvittää kummallisten opusten arvoitusta sekä kartoittaa kirjallisuushistoriamme pimentoon jääneitä käänteitä. Kaiken taustalla piilee Lumikon vetämä Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seura, johon ei ole otettu uusia jäseniä kolmeenkymmeneen vuoteen. Noin kymmenvuotiaina seuraan valituista yhdeksästä lapsesta on sittemmin kasvanut suomalaisen kirjallisuuden luomisvoimaisin ryhmittymä.

Itse Laura Lumikko on etäinen, valkoisessa mekossaan liihotteleva viileä hahmo, jonka olemuksesta kellään ei tunnu olevan kokonaiskuvaa. On vain se virallinen totuus rakastetusta kirjailijamestarista. Käsitys, johon luovat säröjä talvisten juhlien selittämättömät tapahtumat sekä kirjallisuusseuran jäsenten vähitellen esiin vuodatetut muistot.

Seuran jäsenistä valokeilaan astuvat lastenkirjailija ja kirjastovirkailija Ingrid Kissala, leivoksiin mieltynyt Martti Talvimaa sekä Hollywoodissa asti menestynyt scifisti Aura Jokinen alias Arne C. Ahlqvist. Jokainen heistä jäsentelee ja käsittelee ihmeellisiä kokemuksiaan eri tavoin.

Romaanin luoma kirjailijakuva on herkullinen ja satiirisen tragikoominen. Kirjailijat esitetään saalistajina ja vampyyreinä, jotka vaanivat kanssaihmisiään ammentaakseen heistä aineksia teoksiinsa. Yleisön puolijumaliksi kohottamat, elämästä vieraantuneet tekstinikkarit väijyvät ruokakauppojen käytävillä ja sieppaavat lauseen tuolta, tunteen katseesta ja huulenkaaren kasvoista.

Lumoavasti kirjoitettu ja oivaltavia kielikuvia sisältävä teksti leikkii kirjallisen maailman omalaatuisuuksien ohessa intertekstuaalisilla viitteillä sekä sisäpiirin vitseillä. Näitä murusia on ripoteltu niin henkilöiden nimiin kuin moniin pienempiinkin yksityiskohtiin. Viittausten tajuaminen ei ole välttämätöntä tarinan ymmärtämiselle, mutta niiden huomaaminen tuo lukukokemukseen oman anteliaan bonustasonsa.

Kaikki edellä mainittu on kuitenkin vasta pintaraapaisua rikkaan romaanin teemoista ja aihepiireistä. Kirjassa hahmotellaan filosofisia ajatelmia siitä, kuinka ihmisen minäkuva, elämäntulkinta sekä suhde ympäröivään maailmaan muodostuvat. Teos puhuu muistin häilyvyydestä, tulevaisuudenodotuksista, olemassaolon tarinasta. Moraalia ja etiikkaa unohtamatta.

Lisäksi Jääskeläinen kutoo kutkuttavien mysteerien verkon, jolle ei näytä tulevan loppua. Mitä kätkee sisälleen salaperäinen Peli, jota ei sovi mainita ulkopuolisille? Miksi Jäniksenselän koirat karkaavat metsiin rellestämään? Mikä voima väijyy Näkkilammen mustissa syvyyksissä?

Nämä ja lukuisat muut taitavasti yhteen kytkeytyvät arvoitukset pitävät kerronnan virkeänä ja saavat ahmimaan teosta eteenpäin. Langat myös kurotaan kirjan kuluessa kauniisti kokoon – ilman, että ratkaisut pilaisivat romaanin yllä leijuvaa maagisrealistista tunnelmaa.

Teoksen päätyttyä mieleen jää kaipuu. Halu matkustaa Jäniksenselälle. Tarve saada käsiinsä Laura Lumikin Otuksela-kirjoja. Intohimo maailmaan, joka on mystisyydessään taianomaisempi kuin arkinen konsensustodellisuutemme.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/06.

Kirjat – Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja

LeinonenPienenRasiaJumalaWEBAnne Leinonen
Pienen rasian jumala ja muita novelleja
Atena

Anne Leinonen lukeutuu suomalaisten spefi-kirjoittajien kärkikaartiin. Hänen tuotantonsa on erittäin monipuolista ja kattaa kaikki mahdolliset tyylilajit uuskummasta avaruusscifiin. Pienen rasian jumala -novellikokoelma painottuu maanläheisiin tarinoihin, joista ei kuitenkaan puutu vaihtelua ja ihmeen tuntua.

Joitain yhteneväisyyksiäkin kertomuksista löytyy. Mukana on useita novelleja, jotka ammentavat aineksensa suomalaiskansallisesta perinnemaisemasta. On pieniä puisia tupia ja maalaiskyliä, joissa elämä kulkee luonnon muovaamia polkuja – oltiin sitten menneessä, tulevassa tai kokonaan toisella planeetalla.

Hyvä esimerkki tästä tyylilajista on ihmissusimyyttiä vahvasti inhimillistävä Tuonenkalma, surmansuitset. Siinä syrjäisessä mökissä asuva äiti vie vastasyntyneen petolapsensa suolle kuolemaan, mutta sisko ottaa salaa huolehtiakseen pahalaisesta veljestään.

Oman lisänsä tarinaan tuovat vanhat kansan väentaiat, arjen nihkeä ankaruus sekä perhekuvaus, jossa vaimon osana on alistua ja tyttären arvo on hänestä saatavissa naimarahoissa. ”Tuokin naisenpuoli pitäisi jollekulle naittaa, ei täällä söisi ruokiamme.”

Pikkukylien aitoissa ja kammareissa liikutaan myös kuoleman ympärillä pyörivissä tarinoissa Ken vainajia muistelee ja Kutsuvat sitä kuolemaksi. Ken vainajia muistelee -novellissa kuolleet täytyy unohtaa ja vyöttää tiukasti maahan, jotta he eivät palaisi takaisin ihmisten keskuuteen. Jälkimmäisessä tarinassa teknisesti ja tiedollisesti taantunut yhteisö on eksyksissä kuolemanjälkeisen virtuaalielämän käsitteen kanssa.

Molemmissa novelleissa päällepäin yksinkertaiselta näyttävä arki vinksahtaa taitavasti spefi-elementtien vietäväksi. Kertomusten ytimessä pysyvät silti aina aidonoloiset ihmiset, heidän elämänarvonsa ja tunteensa: rakkaus, kaipuu, tuska ja syyllisyys.

Leinosella riittää omaperäisiä ideoita, eikä hän tyydy vain yhden aiheen tai teeman ympärille rakentuviin tarinoihin. Esimerkiksi Sanojen mahti -novelli käsittelee sekä hyvin erikoista vierasta planeettaa, Maapallolle saapuneita hämmentäviä muukalaisia, todellisuuden pirstoutumista, perheensä menettäneen miehen angstia että pakkomielteiselle ristiretkelle lähtevän suurlähettilään dilemmaa. Ja kaikki tämä tehtynä yhtenä saumattomana kokonaisuutena!

Kutkuttavaa outoutta on tarjolla myös kirjan niminovellissa, jossa nuori poika kohtaa vanhan miehen ja oppii jotain uutta itsestään. Tapahtumien taustalla käyskentelevät taivaisiin asti yltävät, valtavat jumalolennot, jotka eivät kiinnitä ihmisiin mitään huomiota. Eivätkä pienetkään jumalat ole enää pitkään pieniä.

Ihoon kirjoitettuja tarinoita, täydellistä todennäköisyysmatematiikkaa ja dna-koodattuja lapsijäljitelmiä. Ahneutta, pelkoja, luopumista, onnea ja kauneutta. Leinosen taitavasti kirjoitetut ja vetävästi kerrotut novellit taipuvat moneen suuntaan peri-inhimillisten päähenkilöidensä ympärillä. Tästä on hyvä spefi-kirjallisuus tehty.

Erinomaisen kokoelman ainoa hairahdus on, ettei siinä kerrota, että suurin osa kirjan tarinoista on aiemmin julkaistu kotimaisissa sf-lehdissä ja -antologioissa. Ratkaisussa on hienoista huijauksen makua.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/15.