Nykyisin tuntuu olevan vallalla käsitys, että kirja, joka on ilmestynyt puoli vuotta sitten, on aikansa elänyt. Muinaishistoriaa, johon ei kannata kiinnittää enää mitään huomiota. Todellisuudessa hyvät kirjat ansaitsevat julkisuutta ja lukijoita vielä vuosikymmeniä julkaisunsa jälkeenkin.
Niinpä ryhdymme Tähtivaeltajablogissa potkimaan tutkainta vastaan ja julkaisemme jatkossa aina silloin tällöin vanhoja (hui hirvitys!) arvosteluja kirjoista, jotka ovat ilmestyneet vähintään viisi vuotta sitten. Onko tämä hulluutta vai viisautta, sen päätätte te, lukijat.
Setin saa kunnian aloittaa Pasi Ilmari Jääskeläisen vuonna 2006 ilmestynyt esikoisromaani, joka on saanut enemmän huomiota maailmalla kuin kotimaassaan. Hey, ho, let’s go!
Pasi Ilmari Jääskeläinen
Lumikko ja yhdeksän muuta
Atena, 2006
Pasi Jääskeläinen aloitti kirjailijanuransa kahmimalla kaikki mahdolliset kotimaisille scifi- ja fantasianovelleille jaettavat palkinnot. Vuosien kypsyttelyn jälkeen kauppoihin on tupsahtanut hänen esikoisromaaninsa. Lumikko ja yhdeksän muuta lunastaa kirkkaasti Jääskeläisen novellistiikan synnyttämät lupaukset.
Romaanin tapahtumat sijoittuvat Jäniksenselän pikkukaupunkiin. Tämä ei ole aivan tavallinen suomalainen maalaiskylä, sillä paikkakunnalla asustaa useita kotimaisen kirjallisuuden kiintotähtiä. Kirkkaimpana heistä loistaa Laura Lumikko, jonka rakastetut Otuksela-tarinat ovat tehneet hänestä maailman tunnetuimman lastenkirjailijan.
Lumikon persoonan ja teosten vaikutus säteilee ympäristöön sekä hänen koulimiensa kirjailijoiden että paikallisten asukkaiden mytologiainnostuksen kautta. Joka kodista ja puutarhasta löytyy hiisiä, metsänneitoja ja menninkäisiä esittäviä patsaita. Ja onpa Jäniksenselän perinneseuralla oma mytologinen kartoittaja, joka osaa uniensa perusteella kertoa, mitä taruolentoja kenenkin pihapiirissä asustaa.
Kirja käynnistyy koukuttavasti, kun kotipitäjäänsä sijaisopettajaksi saapunut Ella Amanda Milana saa käsiinsä oudon version Dostojevskin Rikos ja rangaistus -romaanista. Muuten aidolta näyttävässä teoksessa on juonenkäänteitä, jotka eivät kirjaan kuulu. Pian selviää, ettei kyseessä ole ainutlaatuinen ilmiö – Jäniksenselän kirjaston uumenissa muhii muitakin mutatoituneita painotuotteita.
Laura Lumikosta gradunsa tehneelle Ella Milanalle avautuu tilaisuus selvittää kummallisten opusten arvoitusta sekä kartoittaa kirjallisuushistoriamme pimentoon jääneitä käänteitä. Kaiken taustalla piilee Lumikon vetämä Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seura, johon ei ole otettu uusia jäseniä kolmeenkymmeneen vuoteen. Noin kymmenvuotiaina seuraan valituista yhdeksästä lapsesta on sittemmin kasvanut suomalaisen kirjallisuuden luomisvoimaisin ryhmittymä.
Itse Laura Lumikko on etäinen, valkoisessa mekossaan liihotteleva viileä hahmo, jonka olemuksesta kellään ei tunnu olevan kokonaiskuvaa. On vain se virallinen totuus rakastetusta kirjailijamestarista. Käsitys, johon luovat säröjä talvisten juhlien selittämättömät tapahtumat sekä kirjallisuusseuran jäsenten vähitellen esiin vuodatetut muistot.
Seuran jäsenistä valokeilaan astuvat lastenkirjailija ja kirjastovirkailija Ingrid Kissala, leivoksiin mieltynyt Martti Talvimaa sekä Hollywoodissa asti menestynyt scifisti Aura Jokinen alias Arne C. Ahlqvist. Jokainen heistä jäsentelee ja käsittelee ihmeellisiä kokemuksiaan eri tavoin.
Romaanin luoma kirjailijakuva on herkullinen ja satiirisen tragikoominen. Kirjailijat esitetään saalistajina ja vampyyreinä, jotka vaanivat kanssaihmisiään ammentaakseen heistä aineksia teoksiinsa. Yleisön puolijumaliksi kohottamat, elämästä vieraantuneet tekstinikkarit väijyvät ruokakauppojen käytävillä ja sieppaavat lauseen tuolta, tunteen katseesta ja huulenkaaren kasvoista.
Lumoavasti kirjoitettu ja oivaltavia kielikuvia sisältävä teksti leikkii kirjallisen maailman omalaatuisuuksien ohessa intertekstuaalisilla viitteillä sekä sisäpiirin vitseillä. Näitä murusia on ripoteltu niin henkilöiden nimiin kuin moniin pienempiinkin yksityiskohtiin. Viittausten tajuaminen ei ole välttämätöntä tarinan ymmärtämiselle, mutta niiden huomaaminen tuo lukukokemukseen oman anteliaan bonustasonsa.
Kaikki edellä mainittu on kuitenkin vasta pintaraapaisua rikkaan romaanin teemoista ja aihepiireistä. Kirjassa hahmotellaan filosofisia ajatelmia siitä, kuinka ihmisen minäkuva, elämäntulkinta sekä suhde ympäröivään maailmaan muodostuvat. Teos puhuu muistin häilyvyydestä, tulevaisuudenodotuksista, olemassaolon tarinasta. Moraalia ja etiikkaa unohtamatta.
Lisäksi Jääskeläinen kutoo kutkuttavien mysteerien verkon, jolle ei näytä tulevan loppua. Mitä kätkee sisälleen salaperäinen Peli, jota ei sovi mainita ulkopuolisille? Miksi Jäniksenselän koirat karkaavat metsiin rellestämään? Mikä voima väijyy Näkkilammen mustissa syvyyksissä?
Nämä ja lukuisat muut taitavasti yhteen kytkeytyvät arvoitukset pitävät kerronnan virkeänä ja saavat ahmimaan teosta eteenpäin. Langat myös kurotaan kirjan kuluessa kauniisti kokoon – ilman, että ratkaisut pilaisivat romaanin yllä leijuvaa maagisrealistista tunnelmaa.
Teoksen päätyttyä mieleen jää kaipuu. Halu matkustaa Jäniksenselälle. Tarve saada käsiinsä Laura Lumikin Otuksela-kirjoja. Intohimo maailmaan, joka on mystisyydessään taianomaisempi kuin arkinen konsensustodellisuutemme.
Toni Jerrman
Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/06.
Teräslilja vs. mutanttizombiet
Hänen tehtävänään on noutaa mutanttivyöhykkeeltä Zombella-neito, jonka verestä voidaan kenties kehitellä vastalääke zombievirukselle. Matka halki hullunkuristen hirviöiden kansoittamien katujen on täynnä verta ja kuolemaa, mutta sehän sopii Teräsliljalle paremmin kuin hyvin: ”Tulen rakastamaan joka ainoaa sen mielettömän teurastuksen hetkeä!” Reissu ei kuitenkaan ole helppo, sillä salaperäinen äly ohjastaa liukasliikkeisten kalmojen toimintaa.
Albumin tarina on periaatteessa suoraviivainen ja hiukan tavanomainenkin pelastusretki. Kaiken tämän räiskinnän keskellä orastaa kuitenkin Teräslilja-sarjakuville äärimmäisen epätyypillinen romanttinen taustaväre. Kysymys kuuluu, voiko kuolleen naisen ja tunteettoman robotin välille syttyä aito rakkaus? Entä kuinka käy huulettomalta koneelta kielipusu?
Taiteilijoiden taso vaihtelee holtittomasti, vaikka kokonaisuus on yllättävän yhtenäinen ja toimiva. Mannisen ja Hiltusen rinnalla erinomaista jälkeä taikovat paperille Sauli Jokinen ja Miisa Lopperi. Lisäksi Henri Tervapuron ja Krisse Tuomisen irrottelut ovat virkistävää katsottavaa muuten niin ”realistista” jälkeä tavoittelevassa seurassa. Lopputulos olisi joka tapauksessa ollut parempi, jos pari kurjinta piirtäjää olisi jätetty suosiolla sivuun. Samalla tarinasta olisi voitu siivota pois turhia sivupolkuja.
Tähtivaeltaja-lehden dvd-palstalla on vuoden 2013 lopusta lähtien pyörinyt arvostelusetti, jossa on tarkoitus esitellä 20 parasta klassista Doctor Who -jaksoa. Sarja on edennyt hitaanpuoleisesti, mutta tänä vuonna koitamme parantaa tahtia. Tässä jo esimakuna alunperin numerossa 1/2015 julkaistu esittely legendaarisesta Doctor Who: The Tomb of the Cybermen -tarinasta. Muista myös 
Kybermiesten viidensadan vuoden mittaiseksi venynyt hautarauha järkkyy, kun Telokselle tulla tupsahtaa samanaikaisesti sekä arkeologinen retkikunta että Patrick Troughtonin esittämä tohtori tovereineen. Arkeologit uskovat, että kyseessä on metallimiesten kotiplaneetta, josta löytyy tietoa heidän juuristaan ja tavoitteistaan. Tutkimusretken rahoittaneilla logistikoilla, herra Kliegilla (George Pastell) ja rouva Kaftanilla (Shirley Cooklin), näyttäisi kuitenkin olevan aivan muita suunnitelmia kybermiesten varalle.
Jakson visuaalisesti kiehtovinta antia tarjoilevat jäisistä haudoistaan ulos murtautuvat kybermiehet. Kohtauksesta on budjetin rajoitteista huolimatta saatu aikaan sekä vaikuttava että tehokas. Ja jos suostuu menemään leikkiin mukaan, niin kyllä hopeisiin haalareihin, putkiviritelmiin ja ilmeettömiin kypäriin sonnustautuneet kybermiehetkin ovat aika vinhaa katsottavaa. Lattioilla ”vilistävät” pienet cybermatit ovat sen sijaan murhaavista aikeistaan huolimatta yksinomaan hellyttävän kömpelöitä ilmestyksiä.
Vuonna 1992 lontoolaisen elokuvateatterin lavalla nauhoitetussa Tombwatchissa (29 min.) muistellaan kyberhautojen kuvauksia usean paikalla olleen ihmisen voimin. Yleisöä hauskuttamassa ovat mm. Barry, Hines, Watling, Cooklin ja Kilgarriff.
Patrick Rothfuss
Vuonna 2015 suomenkielisten supersankarijulkaisuiden valokeilassa loisti italialaistaustainen RW Kustannus. Uusi firma pisti markkinoille lähes 30 paksua kirjaa DC-sankareiden edesottamuksia. Joukossa oli joitain todella kovia hittejä, mutta tästä huolimatta vuoden 2015 parhaan supersankarijulkaisun tittelin nappasi itselleen vanha tuttu Egmont. Kultamitali irtosi ikiaikaisella klassikolla, josta on paha pistää paremmaksi.
Mikäli juonipaljastus sallitaan, niin suhteellisen nopeasti käy ilmi, että Blake ja Thor ovat yksi ja sama henkilö. Kaikkivaltias Odin on vain vienyt poikansa muistot, jotta uppiniskainen ja itseään täynnä oleva Thor oppisi hieman nöyryyttä – sillä se, joka ei tunne heikkoutta ja tuskaa, ei voi olla aidosti vahva ja jalo.
Mahtipontisten avaruusseikkailujen lomassa Thor kohtaa mm. kreikkalaisista mytologioista tutun alamaailmojen herran, Pluton, sekä keinotekoisesti luodun lapsenmielisen yli-ihmisen, joka tunnetaan nimellä Hän. He molemmat uhkaavat jumalatar Sifiä, joka on Thorin rakastettu. Ja pian Mjölnir heiluu niin mutanttien hallitsemassa tulevaisuudessa kuin oudoilla taivaankappaleillakin.
Mahtava Thor on nimensä mukaisesti upea teos. Sen tarinoissa on antaumuksellista intomieltä ja jylhää dramatiikkaa. Eeppisten tapahtumien katveessa tilaa saavat kuitenkin myös inhimilliset tunteet ja pohdinnat rajoista, joita sankarin ei sovi ylittää. Harva Thorin vastustajista on myöskään yksinomaan paha, pikemminkin he ovat oman synnyinhistoriansa ja olemuksensa vankeja.
Vuosi vetelee viimeisiään, joten nyt on hyvä hetki paljastaa vuoden 2015 paras suomenkielinen sarjakuvajulkaisu. Kisa himoitusta tittelistä oli verinen ja ykköspallista kävivät kovaa kisaa niin Sandman, Batman, Mikki, Thor, Saga, Yossel, Blast, Pirinen, Franquin, Manara kuin moni muu. Lopulta voittaja ilmestyi kehiin takavasemmalta, ihan puskista, ja pesi nimekkäämmät kilpailijansa kuusi-nolla. Ihmeiden aika ei ole ohi!
Pöllö on porukasta ainoa, joka ei ole täysin syrjäytynyt yhteiskunnasta. Hän käy väliin jopa töissä. Muiden silmissä hän onkin nössö, jota sopii kiduttaa miten lystää. Ja tämä kiusaaminen ei rajoitu ystävällismieliseen kisailuun, vaikka Megg, Mogg ja Jone niin tuntuvatkin kuvittelevan. Kolmikko repii kunnon naurut juottamalla Pöllölle virtsaa, pilaamalla tämän orastavat ihmissuhteet ja tuhoamalla hänen työpaikkansa. Epätoivoinen lintu kestää kuitenkin kaiken nöyryytyksen ja hyväksikäytön, koska eipä hänellä muitakaan kavereita ole.
Meggilläkään ei mene lujaa. Silloin kun nuppi ei ole täysin kaakossa, noitanainen riutuu ahdistavan masennuksen syövereissä. Lisäksi huumetripit tuppaavat muuttumaan päällekäyviksi painajaisiksi ja jälkilöylyt vainoharhaiseksi hulluudeksi. Elämä on siis aikamoista jööttiä, joten pakkohan hahmojen ongelmallista kiemurtelua olemassaolon ankaralla saralla on sympatiseerata. Varsinkin kun päähenkilöistä kasvaa nopeasti persoonallisuuksia, joiden elämänkohtalot koskettavat.
Hanselmannin sysimustalla huumorilla silattu sarjakuva vähät välittää hyvän maun ja poliittisen korrektiuden käsitteistä. Lerssit heiluvat, ykä lentää ja paska tahrii useammatkin housut. Harvassa ovat myös sarjakuvat, joissa noitaneito harrastaa seksiä puhuvan kissansa kanssa. Eli ei tämä mikään Karvinen ole. Saati sitten hyvän olon ilopilleri. Mutta raastavan rehellisenä ja häiriintyneen törkyisenä kuvauksena nyky-yhteiskunnan väliinputoajista Megg, Mogg & Pöllö on täydellinen suoritus.
Teoksen vaikuttavuutta lisää Hanselmannin naivistis-taiteellinen piirrostyö, joka on monin osin kuin pikkulapsen kynästä lähtöisin. Tämä luo ihastuttavaa ristiriitaa tarinoiden raadollisen sisällön kanssa.
Joulunpyhät ovat mainio hetki hiljentyä hartaan joulukirjallisuuden parissa. Tätä silmälläpitäen ehtii yhä hankkia Miina Supisen tuoreen Mantelimaa-romaanin, joka kuvaa hienostuneesti joulumaan kauneimpia puolia – kuten rihkamakauppoja, strippareita ja tappajarobotteja.
Tähtien sota: Italo-kloonien hyökkäys, osa 3
The Beast in Space
Heti kärkeen vieraillaan kuuskytlukulaiseen tulevaisuustyyliin sisustetussa baarissa, jossa planeettoja kiertelevät kaupparatsut siemailevat Uranuksen maitoa ja tappelevat miniasuisten neitojen huomiosta. Tehokkaaksi todistettuihin iskurepliikkeihin lukeutuu mm. ”Jos uskot tuollaisia tyyppejä, olet aina perse maassa. Minun kanssani pääset edes vuoteeseen”.
Tähtien sota: Italo-kloonien hyökkäys, osa 2
War of the Robots
Takaa-ajo keskeytyy, kun vihollisufo vaurioittaa alusta. Korjaustöitä varten joudutaan laskeutumaan radioaktiiviselle asteroidille, jonka luolastoissa käppäilee pullosilmäisiä humanoideja – sekä näitä metsästäviä polkkaroboja. Ei kuitenkaan hätää, sillä päättömästi ympyrää juoksevia kultapojuja on helppo tulittaa aina, kun he sattuvat vilahtamaan sankariemme piilon ohi. Asteroidilta mukaan tarttuu kalju Kuba (Aldo Canti alias Nick Jordan), joka osaa neuvoa reitin pahisten kuninkaalliseen palatsiin.
Leffa huipentuu lähes puolituntiseen avaruustaisteluun, jossa jäykissä muodostelmissa lentävät pienoismallit nykivät ruudun halki milloin mihinkin suuntaan. Silloin kun samoja efektikohtauksia ei pyöritetä kerta toisensa jälkeen uudelleen, näytetään tutkan kuvaruutua, jossa vihreät pisteet kiertelevät toisiaan. Lopputuloksena on apaattisin avaruussotakuvaus ikinä.
Lavasteet ja puvustus ovat pääosin tuttuja Brescian muista leffoista. Tasa-arvovaltuutettu lienee kuitenkin tyytyväinen, sillä puolet Boydin aluksen miehistöstä on nuoria, hyvännäköisiä naisia (mm. siilihiuksinen Yanti Somer) – varsinkin, koska he ovat vetäneet ylleen vihreät, ihonmyötäiset kumiasut.
