Tähtien sota: Italo-kloonien hyökkäys, osa 3

Viikon päästä jysähtää, kun vuosikymmenen odotetuin elokuva, Star Wars: The Force Awakens, saapuu teattereihin. Sitä ennen ehdimme käydä läpi vielä yhden satsin Italiassa valmistuneita Tähtien sota -klooneja. Viisi niistä ovat saman miehen, Alfonso Brescian käsialaa. Näistä neljä ensimmäistä on jo blogissa ehdittykin käsitellä, joten nyt on vuorossa setin viimeinen, eli Suomessa nimellä Bestia! Venus ja peto tunnettu ”helmi”. Avaruuden pedon ohessa esittelemme David Hasselhoffin tähdittämän Starcrash -rainan sekä Emanuelle-ohjaaja Bitto Albertinin hulppean Escape From Galaxy 3 -elokuvan. Nauttikaa!

The Beast in Space

Alfonso Brescian viimeiseksi tieteiselokuvaksi jäi Walerian Borowczykin La Bêtea varioiva La bestia nello spazio (1980). La Bête (The Beast, 1975) on eroottisuuteen taipuva vertauskuvallinen taidekauhufantasia, joka muistetaan myös siitä, että sitä tähdittää suomalainen Sirpa Lane. Lane teki elokuvadebyyttinsä vuotta aiemmin Roger Vadimin La jeune fille assassinée -leffassa, jonka roolisuorituksesta häntä hehkutettiin uutena Brigitte Bardot’na.

Vadimin puheista huolimatta Lanesta ei kuitenkaan koskaan tullut uutta Brigitte Bardota. Tästä käy hyvänä todisteena se, että viisi vuotta myöhemmin hänet saatiin houkuteltua mukaan Alfonso Brescian viiden pennin The Beast in Space -tieteisseksploitaatioon. Brescialta veto oli tietysti mitä nerokkain, sillä se mahdollisti mainoslauseet tyyliin: ”Pedon tähti Avaruuspedon pääosassa!”

Heti kärkeen vieraillaan kuuskytlukulaiseen tulevaisuustyyliin sisustetussa baarissa, jossa planeettoja kiertelevät kaupparatsut siemailevat Uranuksen maitoa ja tappelevat miniasuisten neitojen huomiosta. Tehokkaaksi todistettuihin iskurepliikkeihin lukeutuu mm. ”Jos uskot tuollaisia tyyppejä, olet aina perse maassa. Minun kanssani pääset edes vuoteeseen”.

Elokuvan sankari on niljan oloinen viiksivallu, avaruuskapteeni Larry Madison (parissa muussakin Brescia-leffassa nähty Vassili Karis). Heti ensi töikseen hän pääsee hakkaamaan röyhelöpaitaan pukeutuneen, yli-ikäisen Han Solo -wannabeen, kauppalentäjä Juan Cardoson (Venantino Venantini). Sitten möyhitäänkin jo sängyssä Sirpa Lanen esittämän Sondra Richardsonin kanssa. Vaaleanpunaisilla ja -vihreillä valoilla terästetty aneeminen pehmopornokohtaus keskittyy lähinnä zoomailemaan Sondran nänneihin ja häpykarvoihin.

Aamulla Sondra kertoo välinpitämättömälle naistenkaatajalle painajaisistaan, joissa hän pakoilee koivumetsässä haarniskasaappaista petoa, partasuista äijää sekä punasilmäistä laatikkorobottia.

Cardosoa mukiloidessa Larryn kouraan oli tarttunut koeputkellinen outoja kiteitä, jotka paljastuvat maailmankaikkeuden arvokkaimmaksi alkuaineeksi, antaliumiksi. Kilo moista materiaa riittäisi miljoonan vuoden energiatarpeisiin. Pian selviää, että Cardoso on löytänyt antaliumin avaruuden laidalla sijaitsevalta Lorigon-planeetalta. Ja ei kun punaiset huopapipot päähän ja menoksi.

Vähemmän yllättäen myös luutnantti Sondra määrätään Larryn miehistöön. Naisen painajaiset jatkuvat ja osoittautuvat enneuniksi aluksen laskeuduttua Lorigolle. Punasilmärobo käy kimppuun, kivikko muuttuu koivikoksi ja planeetan omistajaksi esittäytyvä Onaf (Claudio Undari alias Robert Hundar) paljastuu partaiseksi äijänroikaleeksi.

Tässä välissä jo tutuksi käyneisiin piukkoihin kumihaalareihin pukeutunut retkue on ehtinyt ihmetellä parittelevia hevosia sekä saada peräänsä iänikuiset polkkahiuksiset kultamiehet. Heppapätkä on sekin lainattu jostain toisesta elokuvasta, sillä otusten takana näkyy tavallinen talli – tämä ei estä miehistön naisjäseniä kiihottumasta visiosta niin, että he hieroskelevat innolla itseään. Mihin Larry toteaa: ”Tilanne on käymässä kriittiseksi!”

Ruhtinaallisilla päivällisillä Onaf selittää, että Lorigoa hallitsee hulluksi tullut tietokone Zocor, joka on piilottanut kaiken jäljellä olevan antaliumin sisuksiinsa. Zocor pystyy myös siirtämään koko planeetan mihin päin kosmosta tahansa.

Sitten päästäänkin itse asiaan. Onafin huumaamat avaruusseikkailijat riehaantuvat orgioimaan oikein olan takaa. Samaan aikaan partasuti varaa Sondran yksityiskäyttöönsä. Nainen saa kuitenkin sätkyn, kun herra vetäisee housut jalastaan ja paljastaa karvaiset pukinsäärensä. Lyhyen juoksentelun jälkeen Sondra ei tosin ole asiasta enää moksiskaan. Myöhemmin hän tarjoilee sulonsa vielä palavasilmäisen metallirobotin käytettäväksi.

Tämän jälkeen Larry ja kumppanit varastavat antaliumin, tuhoavat Brescian jättikompuutterin, ampuilevat kultapojuja ja kaasuttelevat pois räjähtävältä planeetalta. Koko 30 kilon antalium-annos päätyy tosin paikalle saapuneen Cardoson haltuun. Hän lupaa myydä saaliinsa valtiolle kahdella miljoonalla krediitillä. Johon Larry heittää hymyillen: ”Juan, senkin vanha konna!” The end.

Järkeä? Mitä järkeä? Ei kai kukaan ole väittänytkään, että tässä olisi jotain järkeä? The Beast in Space on hallusinatöörinen kalkkunatrippi, johon on mahdoton olla ihastumatta. Tosin sitä ei ehkä kannata katsoa heti Brescian edellisten leffojen perään. Niistä kun on mukaan leikattu niin elokuvan kaikki avaruuskohtaukset kuin kultamiehiä vastaan käytävät taistelutkin. Lukuisista muista elementeistä nyt puhumattakaan.

Beast in Space on seksuaalisten viritteidensä ansiosta joka tapauksessa Brescian scifi-leffoista viihdyttävin. Saavutus, johon ei tosin paljon vaadita. Ihan petovetoviis!

Mikäli Alfonso Brescia ei olisi mennyt kuolemaan liian pian Star Wars: Phantom Menace -elokuvan (1999) ensi-illan jälkeen, hän olisi varmasti sulostuttanut maailmaa useilla leffoilla, joiden sisältö ja nimet olisivat kielineet hyvän maun herkullisesta väärinkäytöstä. Ah, olisimmepa saaneet nähtäviksemme halpikset Battle of the Clones, War of the Phantom Star tai Attack of the Menace! Ainakaan ne eivät olisi voineet olla huonompia kuin Phantom Menace. Brescialla ei nimittäin mitenkään olisi riittänyt rahaa Jar Jar Binksin luomiseen.

Starcrash & co

Alfonso Brescia ei missään nimessä ollut ainoa italialainen ohjaaja, joka innostui Tähtien sodan suosiosta ja halusi vääntää aiheesta oman versionsa – hän vain oli tuotteliain ja huonoin. Huomattavasti isommalla budjetilla ja ammattitaidolla oli samaan aikaan liikkeellä myös Luigi Cozzi, jonka vuonna 1978 valmistunut Starcrash (eli Scontri stellari oltre la terza dimensione) veti jenkeissäkin lippuluukuille porukkaa 16 miljoonan silloisen dollarin edestä.

Starcrash aukeaa aivan esikuvansa tyyliin eli valkokankaan yläreunasta esiin työntyvällä valtavalla avaruusaluksella. Muutenkin efektit, lavasteet ja puvustus ovat lähes halpaa jenkkileffatasoa – tosin se punaisten, sinisten, oranssien ja pinkkien tähtien täyttämä avaruus on aika psykedeelisen näköinen. Näyttelijäpuolellekin on saatu houkuteltua ihan oikeita nimitekijöitä tyyliin Christopher Plummer, Caroline Munro ja David ”Baywatch” Hasselhoff!

Vauhdikkaasti sinne tänne sinkoilevassa tarinassa universumin ensimmäisen kehän keisari (Plummer) lähettää mustiin bikineihin ja polvisaappaisiin sonnustautuneen Stella Starin (Munro) etsimään ainoaa poikaansa (Hasselpähkinä). Tämän alus on joutunut pahan kreivin punapallomonstereiden uhriksi. Vahvasti meikatulla Hasselilla pitäisi myös olla infoa ilkimyksen maailmoja tuhoavan aseen sijainnista.

Kavereineen Stella kiertelee eri planeettoja ja joutuu pulasta allikkoon. Matkalla kohdataan niin avaruusamatsoneja, kömpelösti kompuroivia jättirobotteja, jäämaailmoja kuin pettureitakin. Jännityksen kevennykseksi mukana kulkeva robotti laukoo jatkuvasti kommentteja tyyliin ”Turvavyöni on jumissa” ja ”Vesi tekee minut hermoheikoksi”. Lasermiekoilla tietysti myös taistellaan.

Leffan oudoimpiin käänteisiin lukeutuu paljastus, että yksi Stellan tovereista näkee tulevaisuuteen – hän ei tosin hyötykäytä kykyään kuin yhdessä ainoassa tilanteessa. Hän on tietty myös kuolematon vaikka kuoleekin vähän myöhemmin miekan nirhaisuun. Hieman leuka loksahtaa kanssa kun keisari eräässä kohtauksessa toteaa, että jotain voimiahan hänelläkin toki on, ja pysäyttää ajan muutamaksi minuutiksi!

Starcrashissa riittää avaruustaisteluita ja erikoisefektejä sen verran runsaasti, että väliin kuva näyttää olevan pelkkiä lasersäteiltä ja ohi suhahtelevia raketteja. Toki laatu ei ole lähelläkään oikeaa Star Warsia, mutta kyllä lopputuloksesta aikamoiset hubat saa irti.

Ja kun kerran noin paljon tehosteita on kerran väsätty, ei niitä sopinut tuhrata vain yhteen elokuvaan. Ennenkuulumatonta mutta totta! Tällä kertaa lainailusta vastasi ”Ben Norman” eli Emanuelle-ohjaaja Bitto Albertini, jonka leffa Escape From Galaxy 3 (Giochi erotici nella terza galassia, 1981) tunnetaan maailmalla myös Starcrash kakkosena – Suomessa sen nimi on kuitenkin Space Trap…

Albertinin elokuvan paras olemassaolon oikeutus (Cozzilta lainattujen avaruusefektien ohessa) on siihen palkatun sekopäisen vaatesuunnittelijan hervottomat luomukset. Esimerkiksi Yön kuninkaaksi mainittu Oraclon on lihavanpuoleinen musta mies, jonka partaan on ripoteltu diskohilettä ja jonka puvun väreissä hohkaavat ällöimmät mahdolliset vaaleanpunaisen ja turkoosin sävyt! Puhumattakaan niistä salamakuvioista, kiiltelevistä siivekkeistä ja leveästä kultavyöstä. Saatte itse arvata syökö tämä hieman hahmon toimivuutta pelottavana despoottina…

Itse juoni käsittelee kiltin prinsessan ja sukkahousuavaruuskapteenin pakomatkaa, jonka kuluessa he eksyvät Maapallolle. Atomisodan jälkeen ihmiset (no ne 30 jäljellä olevaa) ovat taantuneet rauhaa rakastaviksi minihamehipeiksi, jotka nauttivat luonnosta ja vapaasta seksuaalisuudesta. Koko seksin käsite on päähenkilöillemme tuiki tuntematon, mutta johan he pian saavat koulutusta tässä elämän uudessa ulottuvuudessa. Ja kuten arvata saattaa rakkaus syttyy ja pahuuden voimat päihitetään.

Videon kansitekstikin sen kertoo: ”Tähtien Sota Linnunradalla… ulkoavaruudessa jatkuu yhä!”

Hulluja nuo roomalaiset

Täysin aivottomaksi köntsäksi italialaisia Tähtien sota -klooneja on paha mennä syyttämään. Näissäkin elokuvissa on aina mukana myös opetusulottuvuus – tosin sekin kierrätetään lähes sellaisenaan leffasta toiseen… Pointti kuuluu, että mikäli joku sivilisaatio kehittyy niin pitkälle, että se laiskistuu kaiken yltäkylläisyyden keskellä, kuluttaa planeettansa voimavarat loppuun ja rakentaa kaiken muun pahan lisäksi itseään viisaamman tietokoneen, on se tuhon oma. Ja jo kohta rodun viimeiset jäänteet taantuvat luolamiesten tasolle. Nih.

Ja mikäli tämä annos hulluutta ei riittänyt, kannattaa ottaa haltuun Kansallisen audiovisuaalisen instituutin Almost Star Wars -leffasetti, johon lukeutuu myös yllä esitelty Starcrash. Elämä on niin lyhyt, ettei huonoja elokuvia kannata jättää katsomatta!

Toni Jerrman