Marvelin tähtien sota
Tähtien sota -sarjakuvat toimivat Dark Horse -kustantamon taloudellisena selkärankana yli 20 vuoden ajan. Matkan varrella suurin into katosi ja lehdet muuttuivat rutiininomaisiksi tekeleiksi. Kun Disney osti Lucasfilmin, Star Wars palasi takaisin Marvelin talliin.
The Force Awakens -leffaa odotellessa Marvel pukkasi liikkeelle useita tuoreita Star Wars -lehtiä, joiden tekijäkaartiin haalittiin nimekkäitä taiteilijoita. Näin voima palasi kertarytinällä sarjakuvamaailmaan.
Julkaisujen lippulaiva on Jason Aaronin käsikirjoittama Star Wars -lehti, jonka tapahtumat sijoittuvat alkuperäisen Tähtien sota -elokuvan jälkimaininkeihin. Toimintaa ja jännittäviä käänteitä riittää, kun Han, Leia ja Luke kumppaneineen syöksyvät lyömään kiilaa Imperiumin huoltoverkostoihin. Heidän vastavoiminaan häärivät mm. Darth Vader, Boba Fett ja Jabba the Hutt.
Aaron naputtelee paperille mukaansatempaavaa kerrontaa aidossa Tähtien sota -hengessä. Myös hahmokuvaus toimii. Tilaa saavat niin Luken painiskelu jedi-perintönsä kanssa kuin Hanin ja Leian keskinäinen kissanhännänveto. Voimiensa tunnossa paistatteleva Darth Vader on jylhää nähtävää. Lisäksi mukaan on uutettu uusia kiinnostavia hahmoja ja tarinankäänteitä.
Sarjan ensimmäisten numeroiden taiteesta vastaa John Cassaday. Hän tavoittaa suvereenisti niin Star Wars -näyttelijöiden kuin maailmankin visuaalisen ilmeen. Myös hänet sittemmin korvanneen Stuart Immosen kynänjälki on silmiähivelevän komeaa. Voima todella on kanssamme!
Läheskään yhtä hyvin ei toimi Kieron Gillenin ja Salvador Larrocan Darth Vader -lehti, joka ui kauemmas elokuvien asetelmista. Se jää myös piirrokseltaan keskinkertaiseksi.
Kuolontähden tuhoutumisen takia keisari on kovin pettynyt suojattinsa toimintaan. Darth Vader ei kuitenkaan katso toimettomana, kun hänet syrjäytetään imperiumin ykkösnyrkin paikalta, vaan alkaa punoa omia salajuoniaan. Niissä häntä auttavat mustaa lordia fanittava asearkeologi sekä kaksi murhanhimoista droidia – jotka muistuttavat ulkoisesti C-3PO:ta ja R2-D2:ta.
Kokonaisuus on varsin tavanomainen, eivätkä tekijät onnistu lietsomaan sarjaan aitoa ihmeen tuntua.
Oman minisarjansa ovat saaneet monet tutut hahmot, joten kaupasta voi bongata sellaisia Star Wars -julkaisuja, kuten Lando, Kanan ja Chewbacca. Tästä setistä paras on Mark Waidin käsikirjoittama ja Terry Dodsonin piirtämä Princess Leia.
Kun mitalit on jaettu, koittaa arki. Leia haluaisi jälleen mukaan tositoimiin, mutta kapinallisjohtajien mielestä hän on liian arvokas etulinjaan lähetettäväksi. Tämä ei sovi pippuriselle prinsessalle, joka livahtaa salaa etsimään viimeisiä yhä hengissä olevia alderaanilaisia. Vaikka rakas kotiplaneetta on räjäytetty pirstaleiksi, se ei tarkoita, etteikö prinsessalla olisi velvollisuuksia kansansa rippeitä kohtaan.
Mukaan vaaralliselle matkalle tarttuu lentäjäblondi Evaan, joka ei ole täysin vakuuttunut Leian pyrkimysten puhtoisuudesta. Yhdessä tämä kaksikko syöksyy avaruuden uumeniin, kohtaa vaaroja ja oppii jotain toisistaan. Kaikki huipentuu tunteita soittelevaan palopuheeseen: ”Me emme ole kuin vihollisemme. Me vastaamme vihaan viisaudella. Me vastaamme pelkoon mielikuvituksella. Me vastaamme sotaan toivolla. Jos yksikin alderaanilainen, joka suhtautuu luovuuteen palavalla intohimolla, pysyy hengissä, Alderaan jatkaa elämäänsä. Jokainen meistä on tärkeä.”
Princess Leia on sympaattinen ja hyväntuulinen avaruusseikkailu, jota kuljettaa kaksi vahvaa naishahmoa. Hienosti pelittää myös Dodsonin klassisen kaunis sarjakuvataide. Tätä ei yhdenkään Tähtien sota -fanin kannata jättää väliin.
Toni Jerrman
Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/16 osana laajaa sarjakuvavuosikatsausta.
Vampirella x 3
Kirjan käsikirjoitukset yrittävät noudatella Creepystä ja Eeriestä tuttuja kaavoja, mutta yleensä huonolla menestyksellä – niin perusideoiden kuin lopputvistienkin suhteen. Lisäksi tarinat kerrotaan hämmentävän kömpelösti. Mukana on myös lukuisia kaakattavia scifi-paloja, joissa päädytään vieraan planeetan vaarojen keskelle.
Rima ei ole asettunut kovin korkealle edes kirjan piirrosten suhteen, vaikka mukaan on eksynytkin muutama ihan kelvollisesti kuvitettu jakso. Julkaisun hälläväliä-asennetta kuvastaa hyvin, että jopa sellaisilta mestaritaiteilijoilta kuin Neal Adamsilta ja Jeff Jonesilta on mukana ihan vasurilla vetäistyä tavaraa.
Kirjan jenkkijulkaisuun verrattuna suomalaisesta laitoksesta puuttuvat vanhat kirjepalstat, artikkelit, novellit, lukijoiden piirrokset sekä maanmainiot mainokset. ”Tilaa – tai kuole!” Lisäksi kansien väriversiot ovat näytillä huomattavasti alkuperäistä pienemmässä koossa.
Sarjakuvien ohessa Vampirella on aina ollut kuuluisa supertaiteilijoiden tekemistä kansimaalauksista. Niistä suurin osa on koottu kahteen komeaan taidekirjaan.
Tuoreempia Vampirella-kuvia halajavalle voi suositella vuonna 2010 julkaistua The Art of Vampirella -teosta (Dynamite). Ei tämä tietenkään pärjää klassikkokokoelmalle, mutta silti mukana on useita todella hyviäkin taiteilijoita – kuten Jim Silke, John Bolton, Adam Hughes, Mark Texeira ja Bruce Timm. Paha on olla ilman.
Alejandro Jodorowsky & José Ladrönn:
Incalin tapaan Viimeinen Incal käynnistyy kohtauksella, jossa John Difool putoaa scifistisen kaupungin kuilumaisemissa kohti kuolemaansa. Robokytät nappaavat hänet kuitenkin mukaansa kesken ilmalennon. Muistinsa menettäneen miehen perässä on muitakin tahoja, sillä koko universumin kohtalo on vaakalaudalla – ja tässä pelissä resuinen Difool on keskeinen nappula.
Ollaan Terra 2014 -planeetalla. Ihmiskuntaa uhkaa totaalinen tuho, kun teknokokeiluista syntynyt sähkövampyyri Benthacodon ottaa haltuunsa presidentin tuhoutumattoman koneruumiin. Hän aikoo hävittää kaiken orgaanisen elämän maailmankaikkeudesta biosyöjäviruksen ja roboarmeijansa avulla. Terralla tämä käy toteen, kun Benthacodon räjäyttää emopuun, planeetan kaiken elollisen luojan pirstaleiksi. Ikuisen metallin aika on koittava!
Viimeinen Incal on aitoa Jodorowsky-tykitystä, jossa ei voi koskaan ennalta arvata, mitä seuraavan kulman takana odottaa. Mielikuvituksellisten scifi-näkymien ryydittämä meno on villiä ja vauhdikasta. Paperille lykitään jatkuvalla syötöllä suuren luokan toimintaa, mystistä metafysiikkaa ja hurttia huumoria.
Teräslilja vs. mutanttizombiet
Hänen tehtävänään on noutaa mutanttivyöhykkeeltä Zombella-neito, jonka verestä voidaan kenties kehitellä vastalääke zombievirukselle. Matka halki hullunkuristen hirviöiden kansoittamien katujen on täynnä verta ja kuolemaa, mutta sehän sopii Teräsliljalle paremmin kuin hyvin: ”Tulen rakastamaan joka ainoaa sen mielettömän teurastuksen hetkeä!” Reissu ei kuitenkaan ole helppo, sillä salaperäinen äly ohjastaa liukasliikkeisten kalmojen toimintaa.
Albumin tarina on periaatteessa suoraviivainen ja hiukan tavanomainenkin pelastusretki. Kaiken tämän räiskinnän keskellä orastaa kuitenkin Teräslilja-sarjakuville äärimmäisen epätyypillinen romanttinen taustaväre. Kysymys kuuluu, voiko kuolleen naisen ja tunteettoman robotin välille syttyä aito rakkaus? Entä kuinka käy huulettomalta koneelta kielipusu?
Taiteilijoiden taso vaihtelee holtittomasti, vaikka kokonaisuus on yllättävän yhtenäinen ja toimiva. Mannisen ja Hiltusen rinnalla erinomaista jälkeä taikovat paperille Sauli Jokinen ja Miisa Lopperi. Lisäksi Henri Tervapuron ja Krisse Tuomisen irrottelut ovat virkistävää katsottavaa muuten niin ”realistista” jälkeä tavoittelevassa seurassa. Lopputulos olisi joka tapauksessa ollut parempi, jos pari kurjinta piirtäjää olisi jätetty suosiolla sivuun. Samalla tarinasta olisi voitu siivota pois turhia sivupolkuja.
Vuonna 2015 suomenkielisten supersankarijulkaisuiden valokeilassa loisti italialaistaustainen RW Kustannus. Uusi firma pisti markkinoille lähes 30 paksua kirjaa DC-sankareiden edesottamuksia. Joukossa oli joitain todella kovia hittejä, mutta tästä huolimatta vuoden 2015 parhaan supersankarijulkaisun tittelin nappasi itselleen vanha tuttu Egmont. Kultamitali irtosi ikiaikaisella klassikolla, josta on paha pistää paremmaksi.
Mikäli juonipaljastus sallitaan, niin suhteellisen nopeasti käy ilmi, että Blake ja Thor ovat yksi ja sama henkilö. Kaikkivaltias Odin on vain vienyt poikansa muistot, jotta uppiniskainen ja itseään täynnä oleva Thor oppisi hieman nöyryyttä – sillä se, joka ei tunne heikkoutta ja tuskaa, ei voi olla aidosti vahva ja jalo.
Mahtipontisten avaruusseikkailujen lomassa Thor kohtaa mm. kreikkalaisista mytologioista tutun alamaailmojen herran, Pluton, sekä keinotekoisesti luodun lapsenmielisen yli-ihmisen, joka tunnetaan nimellä Hän. He molemmat uhkaavat jumalatar Sifiä, joka on Thorin rakastettu. Ja pian Mjölnir heiluu niin mutanttien hallitsemassa tulevaisuudessa kuin oudoilla taivaankappaleillakin.
Mahtava Thor on nimensä mukaisesti upea teos. Sen tarinoissa on antaumuksellista intomieltä ja jylhää dramatiikkaa. Eeppisten tapahtumien katveessa tilaa saavat kuitenkin myös inhimilliset tunteet ja pohdinnat rajoista, joita sankarin ei sovi ylittää. Harva Thorin vastustajista on myöskään yksinomaan paha, pikemminkin he ovat oman synnyinhistoriansa ja olemuksensa vankeja.
Vuosi vetelee viimeisiään, joten nyt on hyvä hetki paljastaa vuoden 2015 paras suomenkielinen sarjakuvajulkaisu. Kisa himoitusta tittelistä oli verinen ja ykköspallista kävivät kovaa kisaa niin Sandman, Batman, Mikki, Thor, Saga, Yossel, Blast, Pirinen, Franquin, Manara kuin moni muu. Lopulta voittaja ilmestyi kehiin takavasemmalta, ihan puskista, ja pesi nimekkäämmät kilpailijansa kuusi-nolla. Ihmeiden aika ei ole ohi!
Pöllö on porukasta ainoa, joka ei ole täysin syrjäytynyt yhteiskunnasta. Hän käy väliin jopa töissä. Muiden silmissä hän onkin nössö, jota sopii kiduttaa miten lystää. Ja tämä kiusaaminen ei rajoitu ystävällismieliseen kisailuun, vaikka Megg, Mogg ja Jone niin tuntuvatkin kuvittelevan. Kolmikko repii kunnon naurut juottamalla Pöllölle virtsaa, pilaamalla tämän orastavat ihmissuhteet ja tuhoamalla hänen työpaikkansa. Epätoivoinen lintu kestää kuitenkin kaiken nöyryytyksen ja hyväksikäytön, koska eipä hänellä muitakaan kavereita ole.
Meggilläkään ei mene lujaa. Silloin kun nuppi ei ole täysin kaakossa, noitanainen riutuu ahdistavan masennuksen syövereissä. Lisäksi huumetripit tuppaavat muuttumaan päällekäyviksi painajaisiksi ja jälkilöylyt vainoharhaiseksi hulluudeksi. Elämä on siis aikamoista jööttiä, joten pakkohan hahmojen ongelmallista kiemurtelua olemassaolon ankaralla saralla on sympatiseerata. Varsinkin kun päähenkilöistä kasvaa nopeasti persoonallisuuksia, joiden elämänkohtalot koskettavat.
Hanselmannin sysimustalla huumorilla silattu sarjakuva vähät välittää hyvän maun ja poliittisen korrektiuden käsitteistä. Lerssit heiluvat, ykä lentää ja paska tahrii useammatkin housut. Harvassa ovat myös sarjakuvat, joissa noitaneito harrastaa seksiä puhuvan kissansa kanssa. Eli ei tämä mikään Karvinen ole. Saati sitten hyvän olon ilopilleri. Mutta raastavan rehellisenä ja häiriintyneen törkyisenä kuvauksena nyky-yhteiskunnan väliinputoajista Megg, Mogg & Pöllö on täydellinen suoritus.
Teoksen vaikuttavuutta lisää Hanselmannin naivistis-taiteellinen piirrostyö, joka on monin osin kuin pikkulapsen kynästä lähtöisin. Tämä luo ihastuttavaa ristiriitaa tarinoiden raadollisen sisällön kanssa.
Apinain Tarzan: Oparin aarteet
Apinain Tarzanissa käsikirjoittaja Gaylord DuBoisilla on vielä selvästi harjoitteluvaihde päällä. Selostavia tekstejä on paljon, ja kerronta etenee paikoin lähes kuvitetun romaanin tapaan. Sankarin synnyinkertomuksessa on kuitenkin imua, joka vetää väistämättä mukaansa.
Tarzanin paluun fantastiset seikkailut Oparin mystisessä muinaiskaupungissa hehkuvat pulp-henkistä ihmeen tuntua. Tarjolla on aarteita, ihmisuhreja, rujoja nuijamiehiä sekä ylimaallisen kauniita naispapittaria. Silkkaa legendaa.
Siinä missä neljä ensimmäistä romaania on kukin ahdettu vain 24-sarjakuvasivuun, on Oparin aarteet -nimitarinaan käytetty kolminkertaisesti tilaa. Se on mahdollistanut alkuperäisen kirjan tapahtumien laajemman esittelyn. Tällä kertaa tiivistäminen olisi kuitenkin ollut paikallaan, sillä alkupuolen dramaattisten käänteiden jälkeen tarina kangistuu kaavaan, jossa Janea ja jalokiviä metsästävien toimijoiden tiet risteävät kerta toisensa jälkeen.
Robottiajan sankarista kertovasta Markos-sarjakuvasta (ks. TV 3/10) tunnettu Russ Manning on Tarzan-taiteilijoiden ehdotonta ykköskastia. Miehen piirrokset ovat kauniita ja viiva jäntevän selkeää. Myös harmoniset sommitelmat sekä kuvakerronta osuvat useimmiten nappiin. Bu vando tarmangani!
tähtivaeltajablogi 