Garth Ennis, Steve Dillon & co:
Preacher Deluxe 3 ja 4

”Ei maailma saisi olla tällainen.”

RW Kustannuksen Preacher Deluxe -sarja on edennyt osiin 3 ja 4. Eikä tässä voi kuin haukkoa henkeä, sillä niin messevää kamaa nämä ovat. Vaikka tarinat ovat parinkymmenen vuoden takaa, ne iskevät yhä täyteläisesti.

Kolmoskirja käynnistyy kahdella minisarjalla. Ne esittelevät Tappajien pyhimyksen ja vampyyrijermu Cassidyn historiaa.

Taivaallisen kuolontuojan synnyintarina saa alkunsa legendojen ajan villistä lännestä. Tappamisen taakseen jättäneen palkkionmetsästäjän elämältä katoaa pohja, ja hän ajautuu takaisin koston ja vihan poluille. Ja kun tämä mies myy sielunsa, siinä järkkyvät Helvetinkin peruspilarit. Viiltävän tragedian ja epäinhimillisen häijyyden sävyttämä tarina sykkii sellaista voimaa, että sen rinnalla moni muu kyyninen länkkäri vaikuttaa lasten kylpyvedeltä.

Huomattavasti humoristisemmilla poluilla kuljetaan Cassidyn seurassa. Viinaan menevä reteä irkkuvampyyri kohtaa New Orleansissa kohtalotoverinsa, joka on ottanut vampyyrikirjallisuuden kliseet turhan tosissaan. Pilaa tehdään erityisesti Anne Ricen kirjojen hienohelmoista, mutta oman osansa hilpeästä kritiikistä saa myös verenimijöistä innostunut goottialakulttuuri. Tätä piikittelyä seuratessa ei meinaa nauru pysyä housuissa.

Myös neloskirjaa on täydennetty minisarjoilla. Niissä valaistaan, kuinka kuria ja järjestystä kaipaava Herr Starr nousee Jeesuksen verenperintöä vaalivan Graali-salaseuran huipulle sekä millaista Persnaaman elämä oli ennen kuin hän ampui itseään haulikolla kasvoihin. Varsinkin Persnaaman tarina tavoittaa hienosti päähän potkitun teinin ahdingon sekä elämäntuskan.

Näitä pääosin totisia tarinoita tasapainottaa kajahtaneen hauska Maalaispojat-irrottelu. Siinä 1980-luvun toimintaelokuville tyypilliset sankarihahmot joutuvat kunnon myllytykseen. Itseään täynnä oleva jykeväleukainen FBI-agentti ja asianajajaksi ryhtynyt minihameinen supermalli putoavat keskelle suota, jossa he kohtaavat niin terroristipomo Saddam Hopperin yksityisarmeijan kuin punaniskajunttien sairaimman aatelin. Tässä ei järki päätä pakota!

Minisarjat vievät kirjoista hulppean siivun, mutta kyllä itse päätarinakin saa teoksissa tilaa neljäntoista lehden edestä. Niissä seurataan Jesse Custerin, Tulip O’Haren ja Cassidyn etsintäretkeä, jonka tavoitteena on saattaa Jumala tilille pahoista teoistaan. Apua tehtävään haetaan niin voodoo-papilta kuin tajuntaa laajentavista aineistakin.

Aivan vaaroitta homma ei etene, sillä kolmikon perässä rynnivät niin Tappajien pyhimys, Herr Starrin johtamat Graalin soturit kuin isänsä kohtalosta kyrsiintynyt Persnaama. Skismoja aiheuttaa myös Cassidyn tapa puskea läpi elämän välittämättä tippaakaan synnyttämistään ongelmista.

Vaikka Preacherin yhteydessä nostetaan aina esiin sarjan graafinen väkivalta ja tabuja rikkova räävittömyys, kerronta keskittyy ennen kaikkea lämminhenkiseen rakkauden, ystävyyden ja ihmissuhteiden kuvaamiseen. Käsikirjoittaja Garth Ennis antaa rutkasti tilaa päähenkilökolmikon välisille keskusteluille, Jessen ja Tulipin tunteille sekä Jessen ja Cassidyn väliselle kamuilulle.

Samalla esiin nousee menneisyyteen juuttuneen miehisyyden ja modernin, itsenäisen naiseuden välinen ristiveto. Hyvin omillaan pärjäävän Tulipin on vaikea sulattaa Jessen sisäsyntyistä tarvetta suojella rakastettuaan. Kuvioita sotkee entisestään Cassidy, joka käy kuumana parhaan kaverinsa tyttöystävään.

Tärkeää osaa kokonaisuudessa näyttelee myös americana, jota Ennis pyörittää suurella sydämellä. Elokuvista tutut tienvarsikahvilat, John Waynen haamu sekä jylhä Monument Valley kuuluvat lähtemättömästi mielenmaisemaan, jossa Preacher liikkuu.

Yli 350-sivuiset Preacher Deluxet ovat tuhteja opuksia. Niitä kelatessa voi hiljentyä muistelemaan vastikään kuollutta Steve Dillonia, jonka selkeä taide tukee mainiosti Ennisin rouhevaa käsikirjoitusta. Ihmishahmoihin panostavana kuvittajana Dillon oli juuri oikea mies vastaamaan Preacher-tarinoiden visuaalisesta ilmeestä. Myös kansien väliin sujahtaneiden minisarjojen piirtäjät – mm. Steve Pugh ja Carlos Ezquerra – tekevät ansiokasta työtä.

Harvoin, jos koskaan, on hurttia huumoria, veristä väkivaltaa, hulluja ideoita, huonoa makua, paremman maailman tavoittelua ja herkkävireistä ihmiskuvausta yhdistetty näin nerokkaaksi kokonaisuudeksi.

”Ei Nosferatu koskaan joutunut käymään kotona, koska tuli kakka housuun…”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/16.

Garth Ennis & Steve Dillon:
Preacher Deluxe 1 ja 2

Räävittömyys ja sikasairaat henkilöhahmot ovat kovassa huudossa Garth Ennisin ja Steve Dillonin Preacher-sarjakuvassa. Alkujaan 1990-luvun jälkipuoliskolla ilmestynyt Vertigo-tuotos on jälleen ajankohtainen, sillä sarjakuvan tv-versio lävähtää ruutuihin tänä kesänä. On myös ilahduttava huomata, etteivät vuosikymmenet ole syöneet Preacherin terää, vaan sarja maistuu yhtä tuoreelta ja anarkistiselta.

Parhaalla mahdollisella huonolla maulla toteutettu Preacher nytkäyttää aivot raiteiltaan jo alkuasetelmallaan. Taivaassa kuohuu, sillä Jumala on jättänyt valtakuntansa oman onnensa nojaan. Lisäksi enkelin ja demonin seksileikeistä syntynyt väkivahva Genesis on karannut Maan päälle. Tämä saa osan enkeleistä raivon partaalle ja toiset hukuttamaan murheensa tuoppiin.

Maassa Genesis humahtaa alkoholistipastorin, Jesse Custerin, pääkoppaan. Näin Jesse saa kyvyn käskyttää ihmisiä sanoillaan. Taidolle tulee tarvetta, kun miehen perään rientävät niin teksasilaiset lainvalvojat, Kristuksen pyhää verenperintöä vaaliva salaseura kuin Taivaan ikioma pyssysankari, kaikki vastaantulijat lahtaava Tappajien pyhimys.

Aivan yksin Jesse ei rääkkiin joudu, sillä hänellä on seuranaan aseintoinen ex-tyttöystävä Tulip, juoppo irlantilaisvampyyri Cassidy sekä John Waynen haamu. Yhdessä he ryhtyvät etsimään luomakuntansa hylännyttä Jumalaa, jotta voisivat vaatia tätä tilille teoistaan.

Hurmeisen pohjaidean ympärille laadittu tarina vetää kokonaisuuden entistä hurjemmille kierroksille. Erityisen paljon hupia revitään värikkäistä sivuhenkilöistä, jotka eivät ole tervehenkisyyttä nähneetkään.

Heti kärkeen esiin pelmahtaa kovapintainen etelävaltiolaissheriffi, joka on vakuuttunut siitä, että kaikkien pahojen tekojen takana ovat ”marsilaiset neekerit”. Jessen sukulaisten rinnalla normimaailman kiihkouskovaiset punaniskajuntit ovat puolestaan maltillisuuden ja suvaitsevaisuuden perikuvia. Unohtaa ei myöskään sovi sysirumaa Persnaamaa ja perversioissa rypevää Jesus de Sadea. Tai psykopaattisia sarjamurhaajia, kahjoja poliiseja ja huoraavia seksuaalietsiviä.

Sarjakuvan kielenkäyttö hylkää jo kättelyssä poliittisen korrektiuden. Törkyturvat tuuttaavat tuutista ulos loukkauksia ja kirosanoja sellaista tahtia, että harvemmin näkee. Samalla intomielellä on toteutettu sarjan väkivalta, joka yltää pikkutarkkaan graafisuuteen. Kun aseilla ammutaan, aivomassa lentää ja puolikkaat leukaperät roikkuvat juuri ja juuri naamassa kiinni. Sarjan rienaava ilonpito on toki monin osin itsetarkoituksellisen rajua, mutta se ei tunnelmaa häiritse.

Kaiken tabujen raastamisen keskelläkin Preacheristä löytyy myös älyä ja herkkyyttä. Ennisin teksti perkaa monin tavoin myyttistä amerikkalaista mielenmaisemaa sekä populaarikulttuurin ikoniseksi kasvanutta kuvastoa. Paljon tilaa saavat myös päähenkilöiden keskustelut, jotka valaisevat hienosti heidän luonteitaan, ystävyyttään ja aiempia kokemuksiaan.

Kokonaisuudessaan Preacheriä voi kuvailla monella sanalla. Nerokas, riemastuttava, raikas ja sympaattinen ovat ne, jotka tulevat ensimmäisinä mieleen. Niiden perään on silti pakko heittää sellaisia termejä kuin hävytön, raaka, rietas ja rivo. Eli kukkahattutädeille tai puhtoisten romanssien ystäville sarjaa ei voi suositella. Me muut sen sijaan hihkumme ilosta saarnamiehen äärellä.

RW kustannus on kevään aikana julkaissut suomeksi kaksi Preacher Deluxe -kokoelmaa. Kovakantiset kirjat kattavat alkuperäisen lehden 26 ensimmäistä numeroa – toisin kuin Egmontin vuonna 2002 julkaisemat pehmeäkantiset albumit, joissa ehdittiin käydä läpi vain seitsemän lehden materiaalit. Teoksia täydentävät Glenn Fabryn upeat kansimaalaukset sekä usean tekijän kuvagalleria.

Jos nyt jotain louskuttamista pitäisi löytää, niin Jessen käskyäänen ladontatyylin muuttuminen ensimmäisen ja toisen kirjan välillä on hämäävää. Oudolta tuntuu myös suomentajan idea kierrättää Pertti Kurikan Nimipäivät -bändin sanoitusta San Franciscossa soittavan 1990-lukulaisen jenkkipunk-bändin keikalla. Kuten myös ne muut mukaan ahdetut suomalaisbiisit ja -viitteet. Magneettimedia-heitto on sitten jo niin tökerö anakronismi, että pahaa tekee. Mutta nämä nyt ovat pieniä kauneusvirheitä muuten hulppeissa teoksissa.

”Jos en saa, mitä haluan, me kaikki pääsemme seuraamaan, kuinka pullapoika yrittää syödä omat ihratissinsä… Ja sehän kuulostaa maanmainiolta illanvietolta.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/16.