Kirjoittaja: tonitahtivaeltaja

Kirjat – Patrick Ness & Siobhan Dowd: Hirviön kutsu

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , , ,

hirvionkutsuweb

Viikko sitten ensi-iltansa sai visionäärisen espanjalaisohjaaja J. A. Bayonan erinomaisen komea ja vaikuttava A Monster Calls -elokuva. Teos perustuu Patrick Nessin ja Siobhan Dowdin palkittuun Hirviön kutsu -romaaniin, joka ilmestyi suomeksi viime kesänä.

Elokuvaversion vanavedessä esiinnoston ansaitsee myös alkuperäinen kirja. Niinpä tarjoamme ohessa Aleksi Kuution kirjoittaman arvostelun tästä mestarillisesta romaanista.

Patrick Ness & Siobhan Dowd
Hirviön kutsu
A Monster Calls
Suom. Kaisa Kattelus. Tammi

Hirviön kutsu on poikkeuksellinen, upea romaani. Siksi on vain sopivaa, että sillä on myös poikkeuksellinen syntyhistoria.

Kirjailija Siobhan Dowd kehitti romaanin perusidean, henkilöt ja asetelman. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä kirjaa loppuun ennen kuin menehtyi pitkään sairastamaansa rintasyöpään. Työ jäi Patrick Nessille, joka tunsi Dowdin vain tämän kirjoittamien nuortenkirjojen kautta. Ness epäröi aikansa, kehitteli ideaa eteenpäin ja antoi lopulta tarinan viedä. Syntyi Hirviön kutsu – koskettava tarina luopumisesta.

13-vuotiaan Conor-pojan äiti sairastaa syöpää, joka äidin vakuutteluista huolimatta tuntuu vain pahenevan. Eräänä yönä, täsmälleen kello 00.07 Conorin ikkunan taakse ilmestyy jättimäinen hirviö, joka väittää pojan kutsuneen hänet luokseen. Hirviö sanoo kertovansa pojalle kolme tarinaa, mutta neljäs Conorin on kerrottava itse. Kun poika herää, hän kuvittelee kaiken olleen unta. Mutta yö toisensa jälkeen hirviö palaa tarinan kera.

Juoni on yksinkertaisen tehokas. Conor kuuntelee hirviön persoonallisia tarinoita, jotka kulkevat yllättäviä polkuja. Samalla hän yrittää saada selkoa, miksi on kutsunut hirviön luokseen. Tarinat ja niitä seuraavat keskustelut muistuttavat, ettei kaikki ole niin yksinkertaista kuin miltä aluksi näyttää.

Ness maalailee pienin vedoin kokonaisen teemojen kirjon. Hän kuvaa hienosti elämän kipupisteitä, kuten pelkojen kohtaamista, kyvyttömyyttä sanoa asioita ääneen, hylätyksi tulemisen tunteita sekä luopumisen ja anteeksiantamisen vaikeutta.

Kirjassa on hurja määrä sykähdyttäviä kohtauksia. Esimerkiksi Conorin ja tämän kaukaisen isän keskusteluissa on riipaisevaa hapuilua. Ness näyttää, kuinka aikuiset voivat joskus olla yhtä hukassa kuin lapsetkin. Tunteet ovat vaikeita iästä riippumatta.

Kirjan kerrontaa tukee Jim Kayn tunnelmallinen kuvitus, joka tavoittaa Nessin tekstin hengen todella hyvin ja tekee lukemisesta erityisen suuren nautinnon. Hetkittäin kuvan ja tekstin saumattomassa yhteispelissä on samaa taikaa kuin viime vuoden Tähtifantasia-voittajassa, Shaun Tanin Etäisten esikaupunkien asioita -tarinakokoelmassa.

Hirviön kutsun suurin hienous on siinä, että vaikeista teemoista huolimatta se ei ole ahdistava. Teos on sopiva sekoitus surua, iloa, huumoria ja antoisia pohdintoja. Lopputuloksena on monitasoinen satu, jolla on annettavaa kaikenikäisille lukijoille.

Toimi siis, kuten Ness kirjan esipuheessa ohjeistaa: ”Ota tämä ja juokse. Riehu.”

Aleksi Kuutio

Sarjakuvat – Knut Nærum & Karstein Volle: Vinossa

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut, Yleinen , , , , , ,

vinossakansiweb

Knut Nærum & Karstein Volle:
Vinossa

Voiko sarjakuvilla järkyttää yhteiskuntarauhaa? Näin ainakin uskotaan Vinossa-albumin (Like) poliisivaltiossa, jossa sarjakuvien piirtäminen ja levittäminen ovat ankarasti kiellettyjä.

Norjalaisen Knut Nærumin käsikirjoittama ja Karstein Vollen kuvittama Vinossa on kunnianhimoinen visio dystopistisesta yhteiskunnasta ja siellä tehdyistä sarjakuvista. Albumin kehystarinana toimivat ankean mustavalkoiset todellisuusjaksot, joissa seurataan toimistovirkailijaa, joka innostuu luomaan kiellettyjä kuvakertomuksia. Suurin osa teoksen sivuista uppoaa kuitenkin miehen tummanpuhuviin sarjakuviin, jotka poikkeavat merkittävästi toisistaan sekä taiteeltaan että väritykseltään.

vinossa3web

Vahvoja tarinoita yhdistävät yhteiskunnallinen kantaaottavuus, vertauskuvallisuus sekä lähes käsinkosketeltava vierauden ja ulkopuolisuuden tuntu. Monissa niissä on myös aistittavissa selkeitä Alan Moore -vaikutteita.

On maailma, jossa verisesti toisiaan vastaan kilpailevat spiritualistit avaavat portin suurten muinaisten hallitsemaan ulottuvuuteen. Tai liian aidolle maistuva teatteriesitys, joka saa katsojan puuttumaan näytelmän tapahtumiin – kohtalonomaisin seurauksin.

Entä mitä tehdä, kun kohtaa nuoruudenrakkautensa pikkukaupungissa, jossa ihmiset vanhenevat nopeammin kuin muualla? Tai saa selville, että sairaalavuoteella makaava isä on aikoinaan kuulunut lakkorikkureita mukiloivaan oikeistolaiseen naamiosankaritiimiin?

vinossa1web

Albumin jokaiseen sarjakuvaan on upotettu käänteitä, tasoja ja tulkittavaa enemmän kuin usein löytää edes kokonaisesta kirjasta. Monin paikoin tarinoiden lähtökohdat ammentavat populaarikulttuurin peruskuvastosta, mutta silloinkin niihin löydetään uutta kulmaa ja käsittelytapaa. Kokonaisuutta tukevat innovatiiviset tekstiratkaisut, joissa kuvat ja kertojan mietteet lomittuvat tai dialogi on siirretty kokonaan ruudun alareunaan.

Vinossa ei päästä lukijaa helpolla. Vastineeksi luvassa on teos, jonka seuraan tulee palattua useaan otteeseen. Teos, joka tulvii pakahduttavaa inhimillisyyttä ja palkitsevaa älykkyyttä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/16.

vinossa2web

Uutiset – Liken ja Tähtivaeltajan kirjoituskilpailun voittaja julkistettu

tonitahtivaeltaja Uutiset, Yleinen , , , ,

Liken ja Tähtivaeltajan spekulatiivisen fiktion kirjoituskilpailun voittaja on Katja Törmänen käsikirjoituksellaan Karhun morsian. Kilpailun raatiin kuuluivat kirjailija Tiina Raevaara, Tähtivaeltajan edustaja Jukka Halme ja kustannustoimittaja Jaakko Launimaa. Raadin päätös oli yksimielinen.

”Karhun morsian erottui selvästi muista lukemistani käsikirjoituksista. Se oli ehyt ja intensiivinen, ammattimaisen kirjoittajan työtä. Tarina houkutteli tekemään tulkintoja mutta samaan aikaan pakeni yhtä ainoaa selitystä. Se on hyvän kirjan merkki.” – Tiina Raevaara

”Karhun morsian on kiehtova, monisyinen fantasiakertomus, joka ammentaa kauniisti suomalaisesta karhumytologiasta. Kirjoittaja onnistuu luomaan hienovaraisilla viittauksilla ja yksityiskohdilla henkilöhahmoja, jotka tuntuvat samaan aikaan aidosti suomalaiskansallisilta mutta myös iättömiltä arkkityypeiltä himoineen ja haluineen.” – Jukka Halme

Katja Törmänen (s. 1971) on koulutukseltaan historian opettaja ja ammatiltaan kirjoittamisen sekatyöläinen. Hän asuu Oulussa. Törmänen on opiskellut luovaa kirjoittamista ja ohjannut kirjoituspiirejä. Häneltä on aikaisemmin ilmestynyt nuortenfantasiakirja Kevääntekijät – Heskilian perilliset osa 1 (2015).

Elokuvat – Doctor Strange

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut, Yleinen , , , , , , ,

doctorstrangejulisteweb

Doctor Strange

Stan Leen ja Steve Ditkon 1960-luvulla luomaa Doctor Strange -sarjakuvahahmoa on ennenkin yritetty siirtää valkokankaalle. Mutta vasta nyt efektitekniikka on sillä tasolla, että mystisten taiteiden mestari voidaan esitellä uskottavasti elokuvayleisölle. Yllättäen tässä onnistutaan mainiosti, vaikka ohjaaja Scott Derricksonin edelliset filmit – kuten The Exorcism of Emily Rose (2005), The Day the Earth Stood Still (2008) ja Sinister (2012) – eivät moista antaneet odottaa.

Doctor Strange -elokuvan pääosassa häärii Benedict Cumberbatchin pilke silmäkulmassa tulkitsema neurokirurgi Stephen Strange. Itseään täynnä oleva tähtitohtori murtuu, kun auto-onnettomuus murskaa hänen kätensä. Hän etsii epätoivoisesti parannuskeinoa ja purkaa katkeruuttaan tohtori Christine Palmeriin (Rachel McAdams) – ainoaan ihmiseen, joka yhä jaksaa seisoa hänen rinnallaan.

Lopulta herra päätyy hakemaan apua nepalilaisesta temppelistä. Alku on hankala, sillä rationalistisen lääkärin on vaikea olla nauramatta paikkaa johtavan Muinaisen (Tilda Swinton) henkimaailmoja syleileville puheille. Pian Strangen eteen avautuu kuitenkin maailma, joka on täynnä villisti kieppuvia loitsuja, aavemaisia astraalitasoja ja surrealistisia rinnakkaisulottuvuuksia.

 

doctorstrange7web

Elokuva ottaa kaiken ilon irti velhovoimista, joiden ansiosta taikaviitoilla on oma tahtonsa, pyörreportaalit siirtävät ihmisiä paikasta toiseen ja kaupungit taipuvat mandalamaisesti monistuviin muotoihin kuin eläviksi muuttuneet korttitalot. Visualisointi on niin häikäisevää, että sen rinnalla Inception-elokuvan (2010) kaareutuvat kaupunkimaisemat ovat silkkaa paperia.

Psykedeelisessä fantasiatodellisuudessa pyörivän filmin toimintapuolta keventävät itsetietoinen huumori sekä muu sanansäilällä leikittely. Jälki ei ole päällekäyvää pelleilyä, joten hymy nousee huulille kerta toisensa jälkeen. Hyvää tasapainoilutaitoa osoittaa myös Tohtori Oudon luonnekuvaus, joka pysyy sympaattisena silloinkin, kun esillä ovat hahmon egomaanisimmat puolet. Tähän mieheen on helppo ihastua, kuten henkisellä kasvumatkalla olevaan päähenkilöön kuuluukin.

Sarjakuvan ystäviä ilahduttaa, että Strangen rinnalla kuvioissa häärivät tutut hahmot Mordo (Chiwetel Ejiofor) ja Wong (Benedict Wong). Henkilöpuolelta löytyy tosin yksi ison kokoluokan ongelma. Valkoiset miehet ovat pitkään olleet yliedustettuina supersankaritarinoissa, joten nykyisin vinoumaa pyritään korjaamaan nostamalla keskiöön vahvoja naishahmoja sekä eri etnisten ryhmien edustajia. Silti on perin kummallista, että Himalajalla sijaitsevan muinaistemppelin johtajaksi on vaihdettu vanhan aasialaismunkin sijaan länsimainen nainen (Swinton).

 

doctorstrange9web

Filmin juonikuvio ei ole maailman omaperäisin, mutta ajaa asiansa. Muinaisen ex-oppilas, Kaecilius (Mads Mikkelsen), on pettynyt entisen mestarinsa opetuksiin ja on siirtynyt maailmoja itseensä sulattavan Dormammun palvelijaksi. Pystyykö tapahtumien keskelle heitetty puolitaitoinen Tohtori Outo pysäyttämään Kaeciliuksen vai onko Maapallo tuhon oma?

Doctor Strange on viihdyttävä elokuvapaketti, joka ei yritä olla yhtään sen kummoisempi kuin mihin maagisen hauskanpidon rahkeet riittävät. Suurta taidetta leffa ei ole, mutta ainakin se saa katsojan hyvälle tuulelle. Filmi on myös kaikin tavoin parempi kuin vastikään suomennettu Doctor Strange: Alku -sarjakuva.

Toni Jerrman

doctorstrange2web

 

Uutiset – Helsingin Kirjamessut 2016

tonitahtivaeltaja Uutiset, Yleinen

kirjamessutweb

Helsingin Kirjamessut 2016

Ensi torstaina se taas käynnistyy! Eli Helsingin Kirjamessut valtaavat Pasilan Messukeskuksen, joka täyttyy ääriään myöten kirjallisuuden ystävistä, ohjelmista ja hyvästä luettavasta. Nyt on siis helppo tietää, mitä tehdä 27.–30. lokakuuta.

Tuttuun tapaan messuilla on myös pääkaupunkiseudun spefi-seurojen yhteinen myyntipöytä, josta voi hankkia edulliseen tarjoushintaan hulppeat kasat Tähtivaeltajia, Marvineita, Aikakoneita, kirjoja, t-paitoja, kyniä, kasseja, arpoja ja kaikkea muuta kivaa. Mukana geimeissä häärii myös Worldcon 75, joten muista suunnata messuilla osoitteeseen 6h109.

Perjantaina 28.10. klo 17–20 on osaston viereisellä KirjaKallio-lavalla seurojen tuottama ohjelmakokonaisuus:

17.00 Worldcon tulee Helsinkiin 2017 – mistä on kyse?
World Science Fiction Convention järjestetään Helsingin messukeskuksessa 9.–13.8. 2017. Paikalle saapuu tuhansia scifi- ja fantasiakirjallisuuden harrastajia sekä noin 100 alan kirjailijaa. Tapahtuman järjestäjät kertovat lisää. Esiintyjät: Jukka Halme, Eemeli Aro.

17.30 Suomikumma valloittaa maailman!
Suomalainen spekulatiivinen fiktio menestyy tällä hetkellä maailmalla paremmin kuin koskaan. Mikä maailmalla kiehtoo suomalaisessa tieteis- ja fantasiakirjallisuudessa? Voisiko Finnish Weirdistä tulla samanlainen brändi kuin Nordic Noirista? Millaista suomikumma on verrattuna muuhun spefiin? Kirjailijat Inkeri Kontro, Johanna Sinisalo ja Maria Turtschaninoff keskustelevat aiheesta, paneelin moderaattorina Toni Jerrman.

18.15 Maailmoja luomaan!
Maailmanrakennuksen työpajassa luodaan yhdessä fantasiamaailma tai pari vapaasti hyödynnettäväksi. Ohjelma on suunnattu kaikenikäisille kirjoittamisen harrastajille.
Vetäjänä Kaisa Ranta.

18.45 Kuvastaja-palkinnon jako
Suomen Tolkien-seura jakaa Kuvastaja-palkinnon vuoden parhaalle suomalaiselle fantasiakirjalle.

19.15. Käsikirjoitus on valmis – mistä julkaisija?
Iso kustantamo, pikkukustantamo, osuuskunta, omakustanne, netissä julkaiseminen – kirjoittajalle on tarjolla nykyään lukuisia vaihtoehtoja julkaista, mutta miten valita se oikea? Kirjailijat Juha Jyrkäs, J. S. Meresmaa ja Tuomas Saloranta kertovat, keskustelun vetäjänä Vesa Sisättö.

Kirjamessuilla nähdään!

Kirjat – Siri Pettersen: Odininlapsi & Mätä

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , , , , ,

pettersenodininlapsikansiweb

Suosittu norjalainen fantasiakirjailija Siri Pettersen saapuu jälleen Suomeen. Tällä kertaa hän esiintyy 27.-30.10. järjestettävillä Helsingin Kirjamessuilla. Messuilla julkaistaan myös hänen Korpinkehät-trilogiansa päättävä Mahti-romaani. Vierailun kunniaksi julkaisemme nyt trilogian kahden ensimmäisen osan arvostelut. Kritiikit on kirjoittanut Elli Leppä ja ne on nähty aiemmin Tähtivaeltaja-lehdessä.

Siri Pettersen
Odininlapsi
Odinsbarn
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist. Jalava

Siri Pettersenin esikoisromaani Odininlapsi aloittaa Korpinkehät-fantasiasarjan. Se on saavuttanut kotimaassaan Norjassa niin valtavan suosion, että voidaan puhua kokonaisesta ilmiöstä. Innostukseen löytyykin paljon aineksia: vetävä kerronta, skandinaavista henkeä huokuvat tapahtumaympäristöt ja varsinkin nuorten lukijoiden kannalta samaistuttava päähenkilö.

Pettersen on kertonut kirjoittaneensa varta vasten niille nuorille, jotka kokevat olevansa erilaisia ja kärsivät sosiaalisesta yksinäisyydestä. Hänen oma taustansa fantasiakirjallisuuden harrastajana ja roolipelaajana antaa syvyyttä myös kirjan päähenkilön kokemuksille.

Hirka on yrttiparantajaisänsä hoivissa kasvanut tyttö, jota isä yrittää parhaansa mukaan pitää erossa Elveroan kyläyhteisöstä. Toisin kuin kaikilla muilla koko maailman väestä, Hirkalla ei ole häntää. Hän ei myöskään osaa taikoa, syleillä Maan elämää antavia voimia.

Romaanissa perinteinen fantasia-asetelma on keikautettu nurin niskoin: ihmisistä huhutaan kaikkein synkimmissä saduissa, mutta heitä ei ole miesmuistiin kaikeksi onneksi nähty missään. Samaan hengenvetoon lapsia säikytellään kertomalla sokeista, valkosilmäisistä olennoista, jotka hallitsevat outoa taikuutta ja imevät toisista elämän voiman. Sokeiden sanotaan kulkevan maailmojen välillä korpinkehien, valtavien kiviympyröiden kautta, joiden käytön salaisuudet ovat jo unohtuneet.

Kun Hirka lähestyy aikuisuutta ja muu kylä valmistautuu täysi-ikäisyyden riittiin, hän miettii omaa kohtaloaan. Jos hänen erityislaatuisuutensa paljastuu, on mahdotonta ennustaa, kuinka hänen käy. Kylän muilta nuorilta ei ole tukea luvassa, ja Hirkan ainoa ystävä Rime painii omien ongelmiensa kanssa.

Rime on jalosyntyistä sukua. Hänelle itsestään selvästi kuuluva rooli ahdistaa nuorukaista niin paljon, että hän on päättänyt uhmata sukuaan ja erityisesti isoäiti Ilumea, Neuvoston kunnianarvoisaa maammoa.

Valtakunnanpolitiikka on alkanut kääntyä tavallisen kansan rauhallista eloa vastaan. Mannfallan suurkaupungissa istuva Neuvosto on jo pitkään yrittänyt saada Korppihovin kapinallista maakuntaa hallintaansa. Jännitteet ovat kuitenkin kiristyneet entisestään, ja huhutaan jopa sodasta. Jotkut väittävät nähneensä sokeiden kulkevan tunturien välisissä korvissa, ja Neuvoston salamurhaajat, kolkaggat, ovat liikkeellä kuka ties ketä jahtaamassa.

Vanhoillisen Neuvoston ja demokraattisemmin hallitun Korppihovin eroavaisuuksia on alleviivattu hieman turhan paljon. Muutenkin kerronta kärsii ajoittaisesta toistosta ja rytmityksen epätasaisuudesta. Pääosin pitkän kirjan juonellinen kaari säilyy kuitenkin sujuvana. Pientä kielellistä hiomattomuutta tekstistä vielä löytyy, yhtä lailla lauserakenteiden kuin oikoluvun tasolla.

Romaanissa sivutaan skandinaavisen mytologian teemoja. Ihmisiä kutsutaan odininlapsiksi, emblanjälkeläisiksi ja mädän kantajiksi. Intiimi kontakti yminväen jäsenen ja ihmisen välillä johtaisi tarujen mukaan ymin kuolemaan kauhealla tavalla.

Odin samoin kuin Ymir, jättiläisten tai peikkojen esi-isä, eivät kuitenkaan esiinny kirjan sisäisen maailman mytologiassa, ainakaan vielä sarjan ensimmäisessä osassa. Väen yliluonnolliset voimat ovat peräisin maasta, ja jumaluuden virkaa toimittaa korpinhahmoinen Näkijä, jonka mandaatilla Neuvosto käyttää ylintä hallintovaltaa.

Neuvoston alaisuudessa toimivat varjomaiset kolkaggat ovat pohjolan ninjoja, joiden taisteluliikkeet on asiaankuuluvasti nimetty ja johtajakin kuin zen-mestari. Korppien merkitys sekä sanansaattajina että symbolisina jumalhahmon kanavoijina läpäisee koko kirjan.

Odininlapsi on komea alku omaleimaiselle sarjalle, jonka seuraavatkin osat saadaan toivottavasti pian suomeksi.

Elli Leppä

pettersenmatakansiweb
Siri Pettersen
Mätä
Råta
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist. Jalava

Korpinkehät-fantasiasarjan toinen osa harppaa skandinaavisesta muinaismiljööstä nykyhetkeen. Maagisten Korpinkehien kautta maailmastaan paennut hännätön Hirka huomaa olevansa eksyksissä suurkaupungissa, erossa kaikesta aiemmin tuntemastaan. Uuden ympäristön sääntöjen opettelun rinnalla rahaton ja koditon Hirka joutuu etsimään itselleen liittolaisia henkensä pitimiksi.

Romaanin kuluessa Hirkan syntyperä paljastuu aiemmin kerrottua synkemmäksi ja monimutkaisemmaksi. Edes Yminmaan historia ei ole niin yksioikoinen kuin vuosisataisiin tarukirjoihin on merkitty. Kammotut nábyrnit, yli-inhimilliset valkonahkaiset olennot, ovat sekaantuneet maailman syntyyn ja siitä käytyyn sotaan voimallisemmin kuin kukaan on ymmärtänyt.

Hirka itse on kahden mahtavan nábyrnin puristuksissa. Kumpikin haluaisi käyttää häntä omiin tarkoitusperiinsä ratkaistakseen ikivanhan verikiistan, jossa Hirkallakin on vastentahtoinen roolinsa. Pelissä on useamman kuin yhden maailman herruus, ja yhden kansan pelastus saattaa koitua toisen tuhoksi.

Yminmaahan jäänyt nuori ylimys, Hirkan rakastettu Rime, sotkeentuu puolestaan yhä tiukemmin Neuvoston valtapolitiikkaan. Hänen uudistusmielinen asenteensa ei miellytä vanhoja partoja. Lisäksi miestä kalvaa pakkomielle saada Hirka takaisin, vaikka temppu vaikuttaakin mahdottomalta – kukaan kun tuskin enää tuntee Korpinkehien käynnistämisen salaisuutta. Epätoivoisessa tilanteessa Rime tekee kauaskantoisen valinnan, suuren uhrauksen, joka saattaa hänet tiiviimpään yhteyteen vihollisensa kanssa.

Nykyaikaan siirrettynä Pettersenin kerronta menettää osan skandinaavisesta jylhyydestään. Tyylilajin vaihdos fantasiasta superrikollisen pyörittämään tieteisväritteiseen salaliittoon on liiankin odottamaton. Sen ohessa tiheät siirtymät maailmasta, maasta ja kaupungista toiseen pätkivät ikävästi juonen kulkua. Sarjan ensimmäisessä osassa iskevältä vaikuttanut kirjoitustyyli toistaa nyt itseään lyhyine, paikoin jopa töksähtelevine lauseineen.

Kaikesta kritiikistä huolimatta päähenkilöiden monikerroksisuus jaksaa kantaa poukkoilevaa juonta, ja sivuhenkilöistäkin löytyy riittävästi verta ja lihaa.

Jatkossa häämöttää jälleen uusia maisemanvaihdoksia ja traagisia väärinymmärryksiä rakastavaisten välillä. Kun valtakamppailu kiristyy, uhraukset ovat varmaan väistämättömiä. Toivoa sopii, että tämän kertaisen notkahduksen jälkeen kolmannessa romaanissa noustaan jälleen ensimmäisen kirjan koukuttavalle tasolle.

Elli Leppä

Tekstit on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numeroissa 4/15 & 3/16.

pettersenmahtikansiweb

Sarjakuvat – Sandman Deluxe 2 & 3

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut, Yleinen , , , , , ,

sandman23kannetweb

Sandman Deluxe 2 ja 3

RW Kustannuksen Sandman Deluxe -kirjasarja on komeaa luettavaa. Kirjoista 2 ja 3 löytyy sarjakuvien ohessa kymmeniä sivuja bonusmateriaaleja, kuten Sandman-maalausten ja -piirrosten galleria sekä World Fantasy -palkitun Kesäyön unelma -jakson käsikirjoitus taiteilija Charles Vessin lyijykynäversiolla täydennettynä.

Kakkoskirjan päätarinassa vaarallinen unipyörre uhkaa Unten valtakunnan perustuksia – nuoren Rose-tytön hahmossa. Kadonnutta pikkuveljeään etsivä Rose kohtaa matkoillaan myös painajaismaisen Korinttilaisen sekä ystävällisen Gilbertin, jolla on oma yhteytensä unimaailmaan. Lisäksi kuvioissa pyörii Morpheuksen airueena toimiva korppi, jonka mielestä unena on sittenkin mukavampi elää kuin ihmisenä.

Synkeisiin näkymiin taipuvan kertomuksen huippukohtaus on vierailu sarjamurhaajien conissa. Kovasti scifi- ja sarjakuvafestivaaleja muistuttava tapahtuma on sekä hyväntahtoisen hauska parodia esikuvistaan että hyytävä sukellus psykopaattien mielenmaisemiin. Tilaisuuden ohjelmanumeroihin kuuluu hervottomia paneelikeskusteluja ja kunniavierasesitelmiä, eikä kylmäverisiltä murhiltakaan lopulta vältytä.

 

sandman232web

Nukkekodiksi nimetyn kertomuksen lomassa tarjolla on pari lyhyttä tarinaa, jotka valottavat hienosti Sandmanin persoonan eri puolia.

Afrikkaan sijoittuva Tarut hiekan sisällä on myyttisten tarinoiden muotoja peilaava kertomus tarunomaisesta menneisyydestä ja traagisesta rakkaudesta. Vahvasti mieleenpainuva sarjakuva esittelee Morpheuksen lähes epäinhimillisenä olentona, joka on tottunut saamaan haluamansa – aiheutti se muille sitten millaista tuskaa tahansa. ”Kuolevaisen ei sovi ikuista rakastaa.”

Huomattavasti sympaattisempi Unijukka kohdataan Onnettaren suosikeissa, joka omalta osaltaan pohjustaa kesäyön tulevaa unelmaa. Aikojen ja ihmismielen ainaista samankaltaisuutta korostavassa tarinassa Morpheus tapaa sadan vuoden välein saman kuoleman kieltäneen miehen. Siinä sivussa hän tekee myös kauaskantoisen sopimuksen Shakespearen kanssa.

sandman233web

Kakkoskirjaan on koottu kahdeksan numeroa alkuperäisiä lehtiä, kun kolmosesta niitä löytyy vain neljä. Jokainen niistä kertoo oman tarinansa.

Jaksoista kiehtovin on Kesäyön unelma, jossa Shakespearen seurue esittää niminäytelmää Sandmanin kokoamalle kutsuvierasjoukolle. Omaa elämäänsä kuvaavan esityksen yleisöön lukeutuvat niin keijujen valtakunnan kuninkaalliset Oberon ja Titania, ilkikurinen kujeilija Puck kuin lukematon määrä muita taruhahmoja.

Neil Gaimanin tunnelmallinen käsikirjoitus punoo alkuperäisestä näytelmästä ja sarjakuvan todellisuudesta monisyisen viittausten verkon, joka hehkuu satumaisuuden ohessa syvältä kouraisevaa haikeutta. Mutta vaikka magia on kadonnut maailmasta ja muinaiset faktat muuttuneet tomuksi, niiden synnyttämät tarut ja unet säilyvät ainiaan ihmisten mielissä.

sandman234web

Erinomaisesti toimivat myös Kelley Jonesin kuvittamat Kalliope ja Tuhannen kissan uni. Kalliope on kylmäävä tarina vangitusta muusasta ja ihmisten kyvystä julmuuteen. Kissan uni on puolestaan hykerryttävän sympaattinen kertomus kissasta, joka yrittää muuttaa maailman paremmaksi paikaksi kanssasisarilleen ja -veljilleen.

Lisäbonuksena kirjasta löytyy John Boltonin upeasti maalaama, kaihoisa satyyri-tarina, joka on kotoisin vuoden 1998 Vertigo Winter’s Edge -lehdestä.

Koviin kansiin sidotut Sandman Deluxit ovat komeita teoksia. Ne kannattaa hankkia, vaikka sarjakuvan aiemmat Suomi-julkaisut lymyilisivätkin hyllyn nurkissa – jo yksinomaan paremman paperin ja painojäljen ansiosta.

Uusi suomennos ei kuitenkaan ansaitse aivan varauksetonta hehkutusta. Petri Silas on paikoin yksinkertaistanut tekstiä niin rankasti, että pesuveden mukana ovat kadonneet myös Gaimanin kielelliset nyanssit. Toki tämä tekee lukukokemuksesta kevyemmän – kuten nykyisin halutaan – mutta ratkaisu hiertää silti mieltä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/15.

sandman231web

Elokuvat – Poika ja peto

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut, Yleinen , , ,

poikajapetojulisteweb

Poika ja peto

Hayao Miyazakin eläköityminen ja sitä seurannut Studio Ghiblin hiljentyminen ovat jättäneet japanilaiseen animaatiotuotantoon valtavan tyhjiön. Nyt tuota aukkoa rientää täyttämään Mamoru Hosodan Chizu-studio, jonka aiempiin elokuviin lukeutuvat mm. yritteliäät mutta pohjimmiltaan epäonnistuneet The Girl Who Leapt Through Time (2006) ja Wolf Children (2012).

Poika ja peto osuu kaikin tavoin nappiin. Se on hauska, vikkeläliikkeinen ja tunteisiin vetoava elokuva, joka ei kaihda Ghibli-vaikutteita. Selkeimmin esikuvat näkyvät taustamaalausten tyylissä sekä päähenkilöpojan mukana kulkevassa suloisessa karvapallo-otuksessa – jolla ei käytännössä ole mitään funktiota elokuvan tarinan kannalta. Lisäksi äkkipikaisen Kumatetsu-pedon suurisuiset huutoraivarit istuisivat saumattomasti Miyazakin varhaiseen Sherlock Hound -animaatiosarjaan. Mikään Ghibli-kopio filmi ei silti ole.

Äidin kuolema ajaa 9-vuotiaan Renin Tokion ihmisvilinän täyttämille kaduille. Vihainen poika notkuu Shibuyan sivukujilla eikä tiedä, mitä tehdä elämällään.

poikajapeto1web

Samaan aikaan petojen rinnakkaismaailmassa on käynnistymässä kamppailu uuden johtajan pestistä. Ihmismäisten eläinten kansoittaman valtakunnan hallitsija on luopumassa asemastaan ja uudelleensyntymässä jumalaksi. Hänen paikkaansa tavoittelevat petoulottuvuuden parhaat soturit, herrasmiesmäinen Iozen sekä etiketistä vähät välittävä Kumatetsu.

Kilpakumppanit ovat voimiltaan tasaväkisiä. Mutta siinä missä Iozenilla on sekä omaa jälkikasvua että useita oppilaita, ei lyhytpinnaisella Kumatetsulla ole kumpiakaan – yksikään kisälli kun ei kestä mestarin räyhäystä muutamaa tuntia pidempään. Ilman oppipoikaa soturilla ei ole kuitenkaan mitään asiaa hallitsijan pallille.

Petojen perinteistä poiketen Kumatetsu etsii lopulta suojatin ihmisten maailmasta. Renin ja kuumakallen yhteiselo ei ole kuitenkaan erityisen auvoista. Jokapäiväisten riitojen lisäksi ongelmia aiheuttaa se, etteivät kaikki petoulottuvuuden asukkaat ole iloisia keskuuteensa saapuneesta synkkäsydämisestä ihmisestä.

poikajapeto3web

Filmin mittaan poika ja peto löytävät toisensa ja samalla itsensä. Kahdesta rikkinäisestä hylkiöstä kasvaa yhdessä parempia henkilöitä, jotka oppivat toisiltaan sen, mikä maailmassa on tärkeintä.

Elokuvan sanoma on toki moneen kertaan nähty, mutta nyt se kerrotaan vetävästi ja moniulotteisesti. Vauhdikkaan toiminnan ja osin lapsellisenkin kohelluksen seasta paistaa rakkaus hahmoihin. Samalla juonikuvio laajenee Renin yrityksiin palata ihmisten maailmaan sekä katkeruuteen, jota hän herättää Iozenin toisessa pojassa.

Animoinniltaan filmi on täyteläistä herkkua. Leuka notkahtaa sijoiltaan viimeistään lopputaistelussa, joka on visuaalisesti huumaava. Hyvin toimii myös ihmiseläinten ulkoinen olemus, jonka huippua edustaa viisasta valkoista kania muistuttava petomaailman hallitsija.

Poika ja peto soittelee tunteita hyvällä tavalla ja jättää aivoihin lämpimän jälkihehkun. Niinpä elokuvan seuraan tulee varmasti palattua toistekin.

Toni Jerrman – 4 tähteä

poikajapeto2web

Kirjat – Alastair Reynolds: Poseidonin lapset

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , ,

reynoldsposeidoninlapsetweb

Alastair Reynolds
Poseidonin lapset
Poseidon’s Wake
Suom. Hannu Tervaharju. Like

”Haluan tietää, minne saakka verkosto ulottuu – kulkea Mandaloiden kuljettamana niin syvälle galaksiin, että oma aurinkomme on vain yksi nimetön Linnunradan piste.”

Poseidonin lapset on viimeinen osa Alastair Reynoldsin tuoretta trilogiaa, joka kertoo monikulttuurisen ihmiskunnan levittäytymisestä avaruuden ääriin. Kirjojen keskiössä on Afrikasta ponnistava Akinyan suku, jonka vaiheita seurataan usean sukupolven ajan – koskaan kuitenkaan hylkäämättä kaiken alulle laittanutta Eunice Akinyaa.

Kolmannessa romaanissa risteilee kaksi tarinalinjaa. Yhtäällä on Cruciblen siirtokunnassa norsujen parissa työskentelevä Goma Akinya ja hänen Ru-kumppaninsa. He pestautuvat mukaan pitkälle avaruusmatkalle, kun asumattomaksi kuvitellusta Gliese 163 -aurinkokunnasta saapuu viesti, jonka lähettäjällä vaikuttaa olevan yhteyksiä Akinyan sukuun.

Koneiden asuttamassa Marsissa kohdataan puolestaan Kanu Akinya. Idealistinen mies päätyy erikoiseksi rauhanrakentajaksi ihmiskunnan ja tekoälyjen välille. Vaikea tehtävä vie hänet ja hänen ex-vaimonsa ensin Jupiterin Europa-kuun valtameriin ja myöhemmin Gliese 163:n salaisuuksien äärelle.

Reynoldsin romaani tulvii kiehtovia tieteismysteereitä ja massiivisia, ihmeen tuntua soittelevia muukalaisrakennelmia. Monet niistä löytyvät kaukaisen aurinkokunnan vierautta huokuvilta planeetoilta. Jo aiemmin esiin marssivat mm. ihmiskuntaa tarkkailevat, arvoitukselliset Vahti-alukset, Marsin erikoiset konekaupungit sekä Europa-kuun rappeutuneet kaupunkiyhteisöt. Eikä pidä unohtaa älykkäitä elefantteja, Tantoreita, jotka ovat joillekin luonnoton kauhistus mutta toisille osoitus elämän loputtomista mahdollisuuksista.

Tapahtumia sävyttävät tekoälyjen vapaudenkaipuu, anteeksiannon tematiikka sekä monitahoinen pohdinta tieteen ja uskonnon välisestä suhteesta. Lopulta huikea jännitysnäytelmä taipuu jopa syvällisiin spekulaatioihin maailmankaikkeuden perimmäisestä luonteesta sekä olemassaolon merkityksestä.

Näin pieteetillä kuvattua tieteisvisioiden aarreaittaa onkin harvemmin yhteen kirjaan upotettu.

Reynolds ei kuitenkaan tyydy pelkkään scifistiseen tykitykseen, vaan antaa tilaa myös hahmojen tunteille ja heidän ihmissuhteidensa karikoille – vaikeille valinnoille ja koskettaville kohtaloille. Tätä kautta romaani pohtii ajankohtaisia kysymyksiä erilaisuuden pelosta, yhteiselon mahdollisuuksista ja suvaitsevaisuudesta. Reynolds ei sorru mustavalkoiseen tyypittelyyn, sillä hyvää tarkoittavat sankaritkin lipsuvat väliin ihanteistaan. Oikeudenmukaisuus, jalomielisyys ja väkivallattomuus ovat hienoja ja yleviä periaatteita, mutta vaativat paikoin raskaita uhrauksia. Ja niissä tilanteissa ihmisen luonto punnitaan.

Pitkälti dialogiin nojaava Poseidonin lapset on tuhdista sivumäärästään huolimatta nopealukuista tieteiskarkkia. Se palkitsee eeppisiin mittakaavoihin yltävästä avaruusoopperasta innostuneen yleisön ruhtinaallisesti. Samalla romaani on nousujohteisen trilogian ehdottomasti paras osa.

Poseidonin ihmeistä on paha pistää päheämmäksi.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/16.

Sarjakuvat – Tintti: Faaraon sikaarit

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut, Yleinen , , , , , ,

tinttifaaraokansiweb

Hergé: Lehtimies Tintti seikkailee: Faaraon sikaarit

Lehtimies Tintti seikkailee: Faaraon sikaarit (Otava) on paremmin Faaraon sikarit -nimellä tunnetun Tintti-sarjakuvan vanha laitos. Vuoden 1934 alkuperäisjulkaisusta ammentava faksimilepainos esittelee lukijoille tarinan 124-sivuisen mustavalkoversion, joka poikkeaa monin tavoin 1950-luvulla kokonaan uudelleenpiirretystä, 62-sivuisesta värialbumista.

Faaraon sikaarit on aikajärjestyksessä neljäs Tintti-seikkailu, ja tässä vaiheessa Hergé antaa vielä mielikuvituksensa laukata vapaasti. Juoni on lähes tajunnanvirtamaista poukkoilua, eikä realistisuuden tavoittelu pääse häiritsemään vinkeää menoa. Mukana on jopa puusta veistetty trumpetti, jonka avulla Tintti keskustelee norsujen kanssa!

tinttifs4web

Tintti ja hänen puhuva koiransa, Milou, törmäävät pitkällä risteilyllä harvinaisen hajamieliseen egyptologiin. Lyhytjalkainen herra on löytänyt kuuluisan faarao Kih-Oskhin haudan ja kutsuu Tintin mukaan kaivauksille. Ennen kuin Egyptiin asti päästään sankarimme kimppuun rynnivät kuitenkin salaisen poliisin etsivät X33 ja X33B, jotka myöhemmissä tarinoissa saavat nimikseen Dupont ja Dupond. He pidättävät nuoren lehtimiehen epäiltynä huumeiden salakaupasta.

Tästä käynnistyy vauhdikas vipellys, jonka kuluessa Tintti mm. eksyy pelottavan hautamausoleumin uumeniin, seilaa sarkofagilla Punaisellamerellä, sekaantuu aseiden salakuljetukseen ja joutuu värvätyksi muslimiarmeijaan. Lopulta maalla, merellä ja ilmassa seikkaileva nuorukainen päätyy Intiaan asti – jossa hän lähes ensi töikseen osuu jälleen yksiin alussa tavatun egyptologin kanssa!

tinttifs2web

Vaarojen ja sankarillisten pakomatkojen muodostaman tiheärytmisen kavalkadin taustalla sykkii kaikkialle lonkeronsa levittänyt salaliitto. Salaisen johtajan pyörittämä rikollisrinki tuo kummasti mieleen James Bond -elokuvista tutun Spectre-järjestön.

Toiminnan keskellä hupia tarjoilevat toheloiva etsiväpari sekä useampikin hersyvään hulluuteen sortuva hahmo. Mielisairaus on paras huumorin lähde, tuntuu Hergé ajatelleen. Poliittista korrektiutta on turha hakea myöskään Afrikan tai Intian paikalliskuvauksesta, sillä ne noudattelevat uskollisesti tekoaikansa takapajuisimpia kliseitä.

tinttifspari2web

Sarjakuvan vanhan version avuja ovat ilmavuus ja soljuvuus. Isokokoisten mustavalkoruutujen kuljettama tarinointi etenee vaivattoman oloisesti, eikä kuvia ole ruuhkautettu turhilla yksityiskohdilla. Ero uudempaan laitokseen on niin selkeä, että välillä tuntuu kuin lukisi kahta eri tarinaa, vaikka tapahtumat noudattavatkin pääpiirteittäin samaa kaavaa. Tosin kohtausten mittoja, rytmitystä sekä yksityiskohtia on myöhemmässä versiossa viilattu paikoin paljonkin. Sama koskee henkilöhahmojen ulkomuotoa.

Faaraon sikaarit on sekä mielenkiintoinen historiallinen kuriositeetti että omillaan toimivaa sarjakuvataidetta. Siihen kannattaakin tarttua, vaikka julkaisun tuoreempi versio olisi entuudestaan tuttu.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/16.

tinttifspari1web