Doctor Strange

Stan Leen ja Steve Ditkon 1960-luvulla luomaa Doctor Strange -sarjakuvahahmoa on ennenkin yritetty siirtää valkokankaalle. Mutta vasta nyt efektitekniikka on sillä tasolla, että mystisten taiteiden mestari voidaan esitellä uskottavasti elokuvayleisölle. Yllättäen tässä onnistutaan mainiosti, vaikka ohjaaja Scott Derricksonin edelliset filmit – kuten The Exorcism of Emily Rose (2005), The Day the Earth Stood Still (2008) ja Sinister (2012) – eivät moista antaneet odottaa.

Doctor Strange -elokuvan pääosassa häärii Benedict Cumberbatchin pilke silmäkulmassa tulkitsema neurokirurgi Stephen Strange. Itseään täynnä oleva tähtitohtori murtuu, kun auto-onnettomuus murskaa hänen kätensä. Hän etsii epätoivoisesti parannuskeinoa ja purkaa katkeruuttaan tohtori Christine Palmeriin (Rachel McAdams) – ainoaan ihmiseen, joka yhä jaksaa seisoa hänen rinnallaan.

Lopulta herra päätyy hakemaan apua nepalilaisesta temppelistä. Alku on hankala, sillä rationalistisen lääkärin on vaikea olla nauramatta paikkaa johtavan Muinaisen (Tilda Swinton) henkimaailmoja syleileville puheille. Pian Strangen eteen avautuu kuitenkin maailma, joka on täynnä villisti kieppuvia loitsuja, aavemaisia astraalitasoja ja surrealistisia rinnakkaisulottuvuuksia.

Elokuva ottaa kaiken ilon irti velhovoimista, joiden ansiosta taikaviitoilla on oma tahtonsa, pyörreportaalit siirtävät ihmisiä paikasta toiseen ja kaupungit taipuvat mandalamaisesti monistuviin muotoihin kuin eläviksi muuttuneet korttitalot. Visualisointi on niin häikäisevää, että sen rinnalla Inception-elokuvan (2010) kaareutuvat kaupunkimaisemat ovat silkkaa paperia.

Psykedeelisessä fantasiatodellisuudessa pyörivän filmin toimintapuolta keventävät itsetietoinen huumori sekä muu sanansäilällä leikittely. Jälki ei ole päällekäyvää pelleilyä, joten hymy nousee huulille kerta toisensa jälkeen. Hyvää tasapainoilutaitoa osoittaa myös Tohtori Oudon luonnekuvaus, joka pysyy sympaattisena silloinkin, kun esillä ovat hahmon egomaanisimmat puolet. Tähän mieheen on helppo ihastua, kuten henkisellä kasvumatkalla olevaan päähenkilöön kuuluukin.

Sarjakuvan ystäviä ilahduttaa, että Strangen rinnalla kuvioissa häärivät tutut hahmot Mordo (Chiwetel Ejiofor) ja Wong (Benedict Wong). Henkilöpuolelta löytyy tosin yksi ison kokoluokan ongelma. Valkoiset miehet ovat pitkään olleet yliedustettuina supersankaritarinoissa, joten nykyisin vinoumaa pyritään korjaamaan nostamalla keskiöön vahvoja naishahmoja sekä eri etnisten ryhmien edustajia. Silti on perin kummallista, että Himalajalla sijaitsevan muinaistemppelin johtajaksi on vaihdettu vanhan aasialaismunkin sijaan länsimainen nainen (Swinton).

Filmin juonikuvio ei ole maailman omaperäisin, mutta ajaa asiansa. Muinaisen ex-oppilas, Kaecilius (Mads Mikkelsen), on pettynyt entisen mestarinsa opetuksiin ja on siirtynyt maailmoja itseensä sulattavan Dormammun palvelijaksi. Pystyykö tapahtumien keskelle heitetty puolitaitoinen Tohtori Outo pysäyttämään Kaeciliuksen vai onko Maapallo tuhon oma?

Doctor Strange on viihdyttävä elokuvapaketti, joka ei yritä olla yhtään sen kummoisempi kuin mihin maagisen hauskanpidon rahkeet riittävät. Suurta taidetta leffa ei ole, mutta ainakin se saa katsojan hyvälle tuulelle. Filmi on myös kaikin tavoin parempi kuin vastikään suomennettu Doctor Strange: Alku -sarjakuva.

Toni Jerrman