Poika ja peto

Hayao Miyazakin eläköityminen ja sitä seurannut Studio Ghiblin hiljentyminen ovat jättäneet japanilaiseen animaatiotuotantoon valtavan tyhjiön. Nyt tuota aukkoa rientää täyttämään Mamoru Hosodan Chizu-studio, jonka aiempiin elokuviin lukeutuvat mm. yritteliäät mutta pohjimmiltaan epäonnistuneet The Girl Who Leapt Through Time (2006) ja Wolf Children (2012).

Poika ja peto osuu kaikin tavoin nappiin. Se on hauska, vikkeläliikkeinen ja tunteisiin vetoava elokuva, joka ei kaihda Ghibli-vaikutteita. Selkeimmin esikuvat näkyvät taustamaalausten tyylissä sekä päähenkilöpojan mukana kulkevassa suloisessa karvapallo-otuksessa – jolla ei käytännössä ole mitään funktiota elokuvan tarinan kannalta. Lisäksi äkkipikaisen Kumatetsu-pedon suurisuiset huutoraivarit istuisivat saumattomasti Miyazakin varhaiseen Sherlock Hound -animaatiosarjaan. Mikään Ghibli-kopio filmi ei silti ole.

Äidin kuolema ajaa 9-vuotiaan Renin Tokion ihmisvilinän täyttämille kaduille. Vihainen poika notkuu Shibuyan sivukujilla eikä tiedä, mitä tehdä elämällään.

Samaan aikaan petojen rinnakkaismaailmassa on käynnistymässä kamppailu uuden johtajan pestistä. Ihmismäisten eläinten kansoittaman valtakunnan hallitsija on luopumassa asemastaan ja uudelleensyntymässä jumalaksi. Hänen paikkaansa tavoittelevat petoulottuvuuden parhaat soturit, herrasmiesmäinen Iozen sekä etiketistä vähät välittävä Kumatetsu.

Kilpakumppanit ovat voimiltaan tasaväkisiä. Mutta siinä missä Iozenilla on sekä omaa jälkikasvua että useita oppilaita, ei lyhytpinnaisella Kumatetsulla ole kumpiakaan – yksikään kisälli kun ei kestä mestarin räyhäystä muutamaa tuntia pidempään. Ilman oppipoikaa soturilla ei ole kuitenkaan mitään asiaa hallitsijan pallille.

Petojen perinteistä poiketen Kumatetsu etsii lopulta suojatin ihmisten maailmasta. Renin ja kuumakallen yhteiselo ei ole kuitenkaan erityisen auvoista. Jokapäiväisten riitojen lisäksi ongelmia aiheuttaa se, etteivät kaikki petoulottuvuuden asukkaat ole iloisia keskuuteensa saapuneesta synkkäsydämisestä ihmisestä.

Filmin mittaan poika ja peto löytävät toisensa ja samalla itsensä. Kahdesta rikkinäisestä hylkiöstä kasvaa yhdessä parempia henkilöitä, jotka oppivat toisiltaan sen, mikä maailmassa on tärkeintä.

Elokuvan sanoma on toki moneen kertaan nähty, mutta nyt se kerrotaan vetävästi ja moniulotteisesti. Vauhdikkaan toiminnan ja osin lapsellisenkin kohelluksen seasta paistaa rakkaus hahmoihin. Samalla juonikuvio laajenee Renin yrityksiin palata ihmisten maailmaan sekä katkeruuteen, jota hän herättää Iozenin toisessa pojassa.

Animoinniltaan filmi on täyteläistä herkkua. Leuka notkahtaa sijoiltaan viimeistään lopputaistelussa, joka on visuaalisesti huumaava. Hyvin toimii myös ihmiseläinten ulkoinen olemus, jonka huippua edustaa viisasta valkoista kania muistuttava petomaailman hallitsija.

Poika ja peto soittelee tunteita hyvällä tavalla ja jättää aivoihin lämpimän jälkihehkun. Niinpä elokuvan seuraan tulee varmasti palattua toistekin.

Toni Jerrman – 4 tähteä