Demon Wind
Charles Philip Moore on selvästi tykästynyt kahteen ensimmäiseen Evil Dead -leffaan. Herran ohjaama ja käsikirjoittama Demon Wind (1990) näet noudattelee niistä tuttuja kaavoja. Lopputulos on toki paljon esikuviaan hupsumpi ja lepsumpi, mutta kyllä filmin silti ihan ilokseen katsastaa.
Vuonna 1931 syrjäistä maaseutua vaivasi kuumankuiva tuuli, joka poltti karjan riekaleiksi. Ilmassa leijui kuoleman tuoksu ja demoniset voimat kylvivät tuhoa. Tässä yhteydessä katosivat myös Coryn (Eric Larson) isovanhemmat.
Nyt Cory on päättänyt palata ystävineen selvittämään, mitä suvun farmilla tapahtui yli puoli vuosisataa aiemmin. ”Sen jälkeen kun näin isäni ensimmäistä kertaa vuosiin, päässäni on soinut ääni, joka kutsuu minua perheen vanhalle tilalle.”
Filmin alkupuolen kuvasto ja äänimaailma herättävät suht onnistuneesti pahaenteistä tunnelmaa. Kun kaveriporukka ajaa kohti farmia, kukkulalla seisova mykkä tyttö osoittaa autoa puukepillä, linnunmunasta kuoriutuu kuhiseva toukkalauma ja keskellä ei-mitään esiin pulpahtaa menneisyyteen juuttunut bensa-asema. ”Olen ollut täällä unissani alastomana ja kohdannut verisen naisen, joka toivotti minut tervetulleeksi kotiin”, toteaa Cory huoltoaseman nähtyään.
Asemalla kaverukset tapaavat vanhan miehen, joka kehottaa porukkaa palaamaan saman tien kotiin. Hänen mukaansa Coryn perheen tila kuuluu nykyään kuolleille. Tämä ei nuorisoa kuitenkaan pysäytä.
Perillä matkalaisia odottaa pihamaan ristillä roikkuva luuranko. Itse talosta on jäljellä enää ruohottunut lattia ja pari seinänpalasta – mutta kun yhä pystyssä olevasta ovesta astuu sisään, on talon sisus täysin ehjä ja samassa kunnossa kuin 1930-luvulla. Ainakin siihen asti, kunnes kaapit alkavat tanssia ripaskaa, puukot lennellä ja astiat räjähdellä.
Ilmiön pelästyttäminä Cory tovereineen päättää poistua paikalta. Tämä ei kuitenkaan ota onnistuakseen, sillä autot eivät käynnisty ja tyhjästä nouseva sumu kuljettaa heidät jalkapatikassakin aina takaisin talolle.
Seuraavaksi käynnistyy toimintaosuus, jossa nuoret saavat vastaansa joukoittain rupinaamaisia, demonien riivaamia zombieita. Hyvästä yrityksestä huolimatta hahmot ovat enemmänkin huvittavia kuin pelottavia.
Onneksi mukaan on humpsahtanut myös pari omaperäisempää uhkaa. Kuten isoja miehiäkin heittelevät 1800-lukulaiset pikkutytöt sekä ladon seinälle ripustettu ihmisluurangon ja sonnin pääkallon hybridikummajainen, jolla on tappavan pitkä kieli!
Talosta löytyy myös kaksi pyhitettyä tikaria sekä Coryn isoäidin päiväkirja, joka sisältää loitsujen ohessa selityksen, miksi paikkakunta on demonien leikkikenttä. Näistä esineistä ja tiedoista onkin suurta hyötyä zombieita vastaan taisteltaessa. Kun hirviöksi mutatoitunutta kaveriaan puukottaa pyhällä tikarilla, tämä nuorenee silmissä ja muuttuu lopulta kyyhkyseksi – ja aivan turha tulla minulta kysymään, mikä ihmeen logiikka tässä piilee.
Elokuvan loppuun on säästetty huikea kaksintaistelu, jossa muhkeaksi rupikoosteeksi kasvanut Paholainen ja kaljuksi suippopääksi muuntunut Cory ottavat yhteen. Tässä matsissa ovat käytössä myös moninaiset yliluonnolliset voimat, kuten Pirun sormista sinkoutuvat värikkäät säteet.
Mitään järkeähän Demon Windissa ei ole. Tästä huolimatta leffan totaalinen sekoboltsius jaksaa viihdyttää. Hahmoja ilmestyy lisää aina tarvittaessa, ja karatepotkulla saa henkiin heränneen ruumiin pään lentämään ilmojen halki. Ja juuri kun zombiet ovat tappamassa viimeiset eloonjääneet, kuvioihin putkahtaa herra, joka imee elävienkuolleiden sielut itseensä – ja julistaa, että viimeinkin on koittanut hetki, jolloin avaamme oven rakastetulle isällemme.
Demon Windia olisi helppo kutsua kalkkunaksi, mutta toisaalta siitä voi nauttia myös aikansa kuvana. Mitenkään täysillä elokuva ei pelitä kummassakaan mielessä, sillä sen keskivaiheilla kerronnan tahti lössähtää ikävästi. Silti leffan päättömyyksien pariin tulee varmasti palattua toistekin.
Toni Jerrman
Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/18.
