Elokuvat – Mad Max: Fury Road

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , ,

MadMaxjulisteWEBMad Max: Fury Road

Harva elokuva rokkaa niin vimmatusti, ettei järjenpuute häiritse pätkääkään. Mad Max: Fury Road on tällainen ihme. Vanha herra George Miller näyttää nuoren polven ohjaajille närhen munat toimintajaksoilla, jotka iskevät kuin triljoonabiljoonaziljoona volttia.

Kolmekymmentä vuotta sitä saatiin odottaa, mutta nyt tulevaisuuden joutomaiden yksinäinen maankiertäjä on jälleen täällä. Mad Maxin rooliin valitulla Tom Hardylla ei ole Mel Gibsonin kaltaista karismaa, mutta herran osa onkin kulkea heittopussin lailla pulasta toiseen.

MadMax2WEBSankarillisemman sädekehän saa ylleen valtavaa taistelurekkaa ohjastava kovismimmi Furiosa (Charlize Theron). Hän pistää elämänsä vaakalaudalle ja vapauttaa synnyttäjiksi pakotetut vaimot yksinvaltaisen Immortan Joen (Hugh Keays-Byrne) ikeestä. Hiekka pöllyää, bensa palaa ja Valhalla kerää vainajia, kun Joen soturit ahdistelevat Furiosaa ja tämän rekkaa Australian aavikkoisilla takamailla.

MadMax3WEBMax joutuu leikkiin mukaan päädyttyään Joen valkonaamaisten sotapoikien veripankiksi. Ja lopulta hänenkin on pakko valita puolensa armottomaksi yltyvässä kädenväännössä.

Elokuvan kovassa ytimessä sykkivät pitkät autokahakat. Niissä taisteluakrobaatit hurjastelevat mielikuvituksellisesti tuunatuilla ajoneuvoilla ja iskevät Furiosan panssaroidun rekan kimppuun. Meno on käsittämättömän messevää ja hienosti koreografioitua – olivat kyseessä sitten ilmassa heiluvat näyttelijät, räjähtelevät autot tai kaaoksen keskelle syöksyvä kamera. Kiihkeän toimintabaletin rytmitys pysyy ohjaajan hanskassa ja pitää katsojan tiukasti otteessaan.

Rauhallisemmissa välipätkissä joutuu paikoin sietämään älytöntä dialogia ja pikkiriikkisissä vaatteissa keimailevia naishahmoja, mutta ne eivät menoa pahemmin haittaa. Varsinkin kun koko elokuvan todellisuus fantastisine ilkimyksineen, kahjoine heimolaisineen ja turboahdettuine monsteriautoineen on kuin scifillä silattu versio vuoden 1982 Conan Barbaari -leffan maisemista.

MadMax4WEBTraumoilla ryyditetyn Maxin yrmy hahmo tuo elokuvan alkupuolella elävästi mieleen tietokonepelien synkät sankarit. Tähän suuntaan viittaa myös Immortan Joen saattueeseen kuuluva kajahtanut musiikkirekka, jonka rumpalikaarti ja tultasyöksevää sähkökitaraa veivaava rokkari herättävät Brütal Legend -pelin (2009) hevifantasiat hienosti henkiin.

Lisäksi Miller nyökkää maanmiehensä Peter Weirin suuntaan piikkiautoilla, jotka on nostettu suoraan The Cars That Ate Paris -kulttiklassikosta (1974).

Mad Max: Fury Road on hurjalla hulluudella ladattu toimintamättö. Iloisen överiksi vedettyä autopunksirkusoopperaa parhaimmillaan.

Toni Jerrman – 4 tähteä

MadMax1WEB

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinto 2015 jaettu

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Uutiset , , ,

SalminenLomonosovinWEBTähtivaeltaja-palkinto 2015

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-palkinto
parhaasta vuonna 2014 suomeksi ilmestyneestä
science fiction -kirjasta annetaan Poesian julkaisemalle
ANTTI SALMISEN romaanille LOMONOSOVIN MOOTTORI.

Antti Salmisen Lomonosovin moottori on poskettomalla huumorilla ja villeillä tarinankäänteillä silattu kirjallinen helmi. Se on proosan ja lyriikan rajamailla taiteileva teos, jonka tarina sijoittuu maailman ja inhimillisyyden tuolle puolen perustettuun Novaja Zemljan mystikkoyhteisöön.

Salmisen tekstuaalinen taidonnäyte on rakenteeltaan anteeksipyytelemättömän kokeellinen ja luottaa lukijan haluun heittäytyä alkemistis-mekanististen visioiden upottavaan pyörteeseen. Tarjolla on mosaiikkimainen kokoelma yhteen ajautuneita teemoja, joita yhdistävät alkemian ja transmutaation syvät pohjavirrat. Romaanin selittämättömyys ja epälineaarisuus ovat onnistuneita tehokeinoja, joka nostavat sanoinkuvaamattomien sattumusten kavalkadin lähelle todellista neroutta.

Fragmentaarinen kerrontatyyli yhdistelee sulassa sovussa erilaisia tekstilajeja. Päiväkirjaotteet, litteroinnit, inventaariolistat ja säätiedotukset kutovat kasaan hurjaa näkyä maailmanlopun koneesta. Mielikuvituksellisen koneen hirviömäisessä ytimessä on osia niin massiivisesta herttuakalmarista, generaattoreista kuin sekalaisista mikropiireistä.

Käynnistyttyään Lomonosovin moottorin on tarkoitus tavalla tai toisella tehdä loppu nykyisestä maailmanjärjestyksestä. Tähän päämäärään pyrkivät Lokiksi kutsuttu skatologisen instituutin entinen tutkija sekä hänen omituinen seurakuntansa.

Monipolvinen kertojanääni kuvailee poikkeuksellisen kaunopuheisesti lopun aikoihin valmistautuvien hylkiöiden ponnistuksia. Tunnelma on paikoin groteski, paikoin äkkihilpeä. Absurdi huumori kukkii niin Igumenin tunkiolla kuin rantaan ajautuneiden valaanraatojen käsittelyohjeiden sivuillakin.

Lukija pääsee kaivautumaan juonen läpi myös tarinakatkelmien ristiviitteiden kautta. Nämä oudot polut tarjoavat uusia komplementaarisia luentatapoja jo ennestään viittauksia ja intertekstuaalisuutta tulvivaan riemastuttavaan materiaaliin.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluivat:

Kriitikko Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja kriitikko Antti Oikarinen.

Lisätietoja kirjasta:
http://www.poesia.fi/lomonosovin-moottori/

Palkinnosta myös:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tähtivaeltaja-palkinto
http://www.kirjavinkit.fi/kirjallisuuspalkinnot/tahtivaeltaja

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Sarjakuvat – Archie Goodwin & co: Sodan lieskat

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

SodanLieskatKansiWEBSodan lieskat

Kauhusarjakuviin erikoistunutta Creepy-lehteä julkaissut James Warren päätti vuonna 1965 kokeilla siipiään myös sotasarjakuvien parissa. Blazing Combat -lehden päätoimittajaksi ja käsikirjoittajaksi valikoitui alan mestari Archie Goodwin. Piirtäjiksi haalittiin tallin parhaat tähdet Wallace Woodista John Severiniin ja Reed Crandallista Joe Orlandoon. Julkaisun kansitaiteesta vastasi legendaarinen Frank Frazetta.

Toisin kuin monet muut aiheesta ammentavat lehdet, Blazing Combatia ei täytetty sotaa ylistävillä sankaritarinoilla – Goodwinin katsantokanta taistelutantereiden todellisuuteen on pikemminkin kriittinen. Näissä sarjakuvissa pääosassa ovat tavalliset ihmiset, siviilit ja sotilaat, joiden elämä repeää riekaleiksi sodan armottomassa tiimellyksessä.

SodanLieskatSeverinWEBVietnamin sotaa käyvässä maassa suurvaltakonfliktien aiheuttamien inhimillisten kärsimysten korostamista ei kuitenkaan katsottu hyvällä silmällä – ainakaan vielä vuonna 1965. Niinpä lehteä vastaan nousivat Yhdysvaltain armeija, veteraanijärjestöt sekä sarjakuvien tukkukauppiaat. Tämä kutisti Blazing Combatin levikin niin pieneksi, että lappu jouduttiin pistämään luukulle jo neljän numeron jälkeen.

200-sivuinen Sodan lieskat -kirja (Like) kokoaa yksiin kansiin kaikki Blazing Combat -lehdessä aikoinaan julkaistut sarjakuvat. Teos on vavahduttava lukukokemus, sillä sekä Goodwin että taiteilijat pistävät näissä pienissä helmissä parastaan.

Tarinoissa sotien skaala leviää laajalle. Mukana on niin Yhdysvaltain sisällissota, ensimmäinen ja toinen maailmansota, Vietnam, Korea kuin Thermopylain taistelukin. On rivisotilaita, ilmataisteluita, ratsumiehiä, sukellusveneitä ja tankkeja. Kuoleman kouraisulta ei säästytä yhdessäkään aselajissa.

SodanLieskatCrandall2WEBGoodwin onnistuu luomaan vain muutaman sivun mittaisissa viipaleissa aidonoloisia, traagisia ihmiskohtaloita. Herättämään yksilöt henkiin sekä koskettamaan lukijaa. Näyttämään sodan turhuuden ja mieltä raastavan järjettömyyden.

Hyvä esimerkki on Maisemaa!-tarina, joka kertoo vanhasta vietnamilaisesta riisinviljelijästä. Hän ei voisi vähempää välittää ympärillä käytävästä pohjoisen ja etelän sodasta. Taistelut vyöryvät kuitenkin yhtenään kylän yli, kun kumpikin osapuoli vuorollaan ”vapauttaa” asukkaat vihollisensa ikeestä. Lopulta jäljellä ovat enää hävitetyt riisipellot, tuhotut majat ja mutaisessa vedessä kelluva verinen olkihattu.

Haaveet kunniasta ja uljuudesta karisevat nopeasti sodan armottomassa paahteessa. Tappamisesta ja kuolemasta tulee arkea ja toisesta ihmisestä paha ja kasvoton vihollinen, jonka elämällä ei ole mitään merkitystä.

Sarjakuvien ohessa kirja sisältää Warrenin ja Goodwinin haastattelut. Niissä miehet kertovat Blazing Combat -lehden tekemisestä sekä ajatusmaailmasta, josta tarinat ovat kummunneet.

Sodan lieskat on vaikuttava ja tärkeä puheenvuoro rauhan puolesta. Mestarillisesti kerrottu, nappiin osuva kattaus sodan kauhuja.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/15 (numero ilmestyy toukokuun jälkipuoliskolla)

SodanLieskatCrandallWEB

Kirjat – Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

RaevaaraYoEiSaaTullaWEBTiina Raevaara
Yö ei saa tulla
Paasilinna

”Se, mikä ihmisessä on, koituu hänen kohtalokseen.”

Tiina Raevaara arvosteli Tähtivaeltajan numerossa 1/12 saksalaisen E. T. A. Hoffmannin novelliklassikoita sisältäneen Yökappaleita-kokoelman. Hän nosti erityisesti esiin vaikuttavan Nukuttaja-tarinan, jonka keskiössä ovat mm. pakkomielteet, nukkenainen sekä silmiä irti riipivä Nukkumatti-hahmo. Nyt Raevaara on kirjoittanut hienon romaanin, joka varioi samaa aihioita suomalaisissa maisemissa.

Yö ei saa tulla on eräänlainen moderni versio goottilaisesta kauhuromantiikasta. Jyhkeiden kivilinnojen sijaan kirjan tapahtumat sijoittuvat synkän sateiseen Helsinkiin. Sieluttoman harmaaseen kaupunkiin, joka on pelkkä kulissi jollekin, mitä meidän ei haluta näkevän.

Hieman päälle kaksikymppinen Johannes on kotoisin pienestä merenrantakaupungista. Nykyisin hän asuu Helsingissä, jossa työskentelee aikaa mittaavien kellojen täyttämässä kaupassa. Tästä huolimatta aika on eräässä mielessä pysähtynyt hänen kohdallaan. Olemassaololla ei ole suuntaa tai tarkoitusta, ja Johannes tuntee itsensä heikoksi ja mitättömäksi. Naiset ja läheisyys ovat nuorelle miehelle lähinnä kammon aihe. Kaikki tämä kytkeytyy jotenkin viisi vuotta aiemmin kuolleeseen sydänystävään, Aalo-tyttöön, jonka muisto ei jätä poikaa rauhaan.

Johanneksen tasapaksu arki saa hyytävän käänteen, kun Aalon veli Antti palaa kuvioihin. Vimmainen Antti halajaa kostoa. Kohteena on nilja bisnesmies Sandvall, jolla oli suuri rooli Aalon murhenäytelmässä. Sandvall on tapettava, ja siihen tarvitaan myös Johanneksen apua.

Antin orkestroimassa pyörityksessä Johannes päätyy moninaisten outojen ilmiöiden riepoteltavaksi. Todellisuuden pinta alkaa rakoilla, kun nuorta miestä kiusaavat painajaiset, harhanäyt ja muistikatkot. Eteen vyöryvät niin mereen sulaneen Aalon tyhjinä syyttävät silmäkuopat kuin pimeissä nurkissa vaaniva hirviömäinen Nukkumatti. Mahdottomat yössä kirskuvat raitiovaunut, ylösalaisin kulkevat junat ja harmaankalpeat hahmot, jotka kulkevat usvaisilla kaduilla vaihtamassa nukkuvien ihmisten silmiä.

Tukea ja turvaa tarjoavat vain unilääkkeet sekä Sandvallin nukkemainen vaimo, joka on niin heiveröinen, että hänen seurassaan Johanneskin voi tuntea itsensä vahvaksi ja voimakkaaksi, aidoksi mieheksi.

Kun mysteerit vähitellen avautuvat, käy yhä selvemmäksi, etteivät Johanneksen muistikuvat Aalon kohtalosta välttämättä vastaa totuutta. Onko hän ylipäätään niin viaton hiirulainen kuin antaa minäkertojan roolissaan ymmärtää?

Johanneksen irrationaaliset pelkotilat ja ahdistuskohtaukset tulevat lihaksi Raevaaran vakuuttavan kuvauksen kautta. Teksti imee lukijan osaksi fantastisia painajaisvisioita, jotka ovat pullollaan symboliikkaa ja piilomerkityksiä. Jykevien lukkojen taakse piilotettuja psykologisia traumoja. Sokeutta omille teoilleen.

Yö ei saa tulla käy kiehtovaa kirjallista keskustelua Hoffmannin novellin kanssa. Se toimii kuitenkin vaivatta myös lukijoille, joille alkuperäinen tarina ei ole tuttu. Kirjan tunnelma on tiivis ja alitajuinen pelko käsinkosketeltava. Samalla teos tarjoaa paljon tulkittavaa, näkyjä ja viittauksia, jotka huutavat rakentamaan yhteyksiä ja merkityksiä.

Sanotaan, että silmät ovat sielun peili. Mutta niistä heijastuva kuva ei ole aina kaunis. Tai sellainen, jonka haluaisi koskaan kohdata.

”Nukkumatti oli laskeutumassa jostain toisesta todellisuudesta keskelle makuuhuonettani.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/15.

Elokuvat – Foliohatun alla 3

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut, Foliohatun alla , , , , , ,

AvpJulistewebFoliohatun alla
Osa 3: Alien vs. Predator

Petri Hiltunen ja Nalle Virolainen eivät ole ainoastaan leffahulluja…. He ovat leffamielipuolia!

Elokuvat viljelevät usein johtolankoja, joita tarinan henkilöt eivät syystä tai toisesta osaa tulkita oikein. Tämä hämmennys saattaa tarttua katsojaankin niin, ettei hän näe ilmeistä totuutta tapahtumien takana.

Vuonna 2004 valmistunut Paul W. S. Andersonin Alien vs. Predator -elokuva tarjoilee kiinnostavia tiedonmurusia avaruuden liskomaisten metsästäjien omintakeisesta kulttuurista. Valitettavasti kuvioissa pyörivä harhainen arkeologi Sebastian de Rosa (K1) hourailee niin paksua potaskaa, että katsojat saattavat saada muukalaisten rakentaman pyramidin historiasta aivan väärän käsityksen!

AvpK1webTotuus esiin

Elokuvan väitteet: Syvällä ikijään alla sijaitseva pyramidi (K2) rakennettiin etelänavalle aikana, jolloin mantereella oli vielä viidakkoa, ja siellä kukoisti ihmisten ensimmäinen kulttuuri. Tämä sivistys oli perusta egyptiläisten, khmerien ja atsteekkien valtakunnille. Predatorit käyttivät pyramidia sadan vuoden välein nuorten urosten miehuusriittiin, jossa jokaisen nuorukaisen oli tapettava yksi alien. Viimeksi näin kävi vuonna 1904, jolloin valaanpyyntiasemalta katosivat kaikki asukkaat. Nyt liskomiehet ovat houkutelleet tutkimusryhmän tahallaan ansaan, jotta voisivat pistää pystyyn kunnon metsästysretken.

Karu totuus: Pyramidi on korkeintaan noin 4500 vuotta vanha. Mitään ”ensimmäistä kulttuuria” ei ole koskaan ollut, vaan vaihtolämpöiset vaanijat ovat tehneet yhteistyötä eri historiallisten sivilisaatioiden kanssa. Eikä heidän ollut tällä kertaa tarkoitus metsästää.

AvpK2webPyramidin ikä

Idean ihmisten ”ensimmäisestä kulttuurista” pyhätön rakentajina heittää kehiin arkeologi Sebastian de Rosa. Tähän mieheen ei kuitenkaan kannata luottaa, sillä kun tapaamme hänet elokuvan alussa, häneltä on juuri evätty kaivausten rahoitus. Syynä on se, että hän on pelkkä taitamaton pelle. Miksi miljonääri Weyland ylipäätään haluaa palkata hänet tutkijatiimiinsä, on elokuvan todellinen mysteeri.

AvpK3webKuten tiedämme, Antarktis alkoi jäätyä 34 miljoonaa vuotta sitten. Nykyihminen kehittyi kuitenkin vasta noin 200 000–250 000 vuotta sitten. Missä hitossa etelämannerta mukamas kansoittanut kantakansa siis piilotteli yli kolmenkymmenen miljoonan vuoden ajan? Ja kuinka kummassa predatoreiden kulttuuri olisi säilynyt täysin muuttumattomana näin pitkään?

De Rosan teorian täytyy olla silkkaa hölynpölyä. Käytännössähän elokuvassa on rutkasti todisteita siitä, että rakennus on aivan tarkoituksella sijoitettu jään alle. Onhan pyramidissa jopa lämmitysjärjestelmä (K3), jollaista ei viidakkoon pykätyssä pytingissä tarvittaisi. Lisäksi juuri hyinen autius estää ksenomorfeja leviämästä koko planeetan vaivoiksi. Jääkenttä myös suojaa temppeliä ihmisten tunkeilevilta katseilta.

Lue loppuun →

Sarjakuvat – Kapteeni Hyperventilaattorimies

tonitahtivaeltaja Sarjakuvat , , , , , ,

HypisKansiWEBKapteeni Hyperventilaattorimies on legendaarisin Tähtivaeltaja-lehdessä koskaan julkaistu sarjakuva. Supersankarisarjakuvia moninaisesti parodioinut sarja käynnistyi vuonna 1987 ja jatkui kymmenen vuoden ajan. Alunperin Markku Uusitalon ja Anssi Rauhalan luoma hahmo houkutteli myöhemmin seuraansa muitakin kovia nimiä, kuten Petri Hiltusen, Johanna Sinisalon, Hannu Mänttärin ja Kivi Larmolan.

Vuonna 2013 kaikki Kapteeni Hyperventilaattorimiehen seikkailut koottiin Zum Teufel -kustantamon toimesta komeaksi kirjaksi. Kovakantisessa, isokokoisessa teoksessa on sivuja peräti 144. Kirjaa varten kaikki sarjakuvat skannattiin uudelleen alkuperäisistä originaaleista. Tämän ohessa mukaan otettiin laaja kattaus bonusmateriaaleja, jotka selvittävät yksityiskohtaisesti sarjojen taustoja ja niiden sisältämiä viitteitä. Puhumattakaan galleriasta, johon oman näkemyksensä Hyperventilaattorimiehestä taiteilivat mm. Pertti Jarla, Sami Toivonen ja Kari Sihvonen.

Oheinen kirjoitus käynnisti kirjan bonusmateriaalien monikymmensivuisen vyöryn.

Kapteeni Hyperventilaattorimies
Maailmankaikkeuden mahtavin hypersankari

Oi niitä aikoja. 1980-luvun puolivälissä suomalaisen sarjakuvan kenttä oli aivan toisenlainen kuin nykyisin. Ei ollut huippusuosittuja kotimaisia päivittäistrippejä, napanöyhtää kaivelevia omaelämäkerrallisia onanointeja tai käsittämättömän kokeellista taidesarjakuvaa. Jopa sellaiset sankarihahmot kuin Kapteeni Kuolio, Teräslilja ja Black Peider odottivat yhä synnyttäjäänsä.

HypisRauhalaSivuWEBTähän maisemaan Markku Uusitalon ja Anssi Rauhalan luoma Kapteeni Hyperventilaattorimies – ystävien kesken ihan vain Hypis – iskeytyi kuin supernova kirkkaalta taivaalta. Huumoria, supersankariparodiaa ja mielikuvituksen laukkaa yhdistävä sarjakuva oli raikas tuulahdus hubaa ja habaa. Mutta kuinka tämä kaikki sai alkunsa?

– Tähtivaeltajaan kaivattiin Anssilta viisisivuista sarjakuvaa, mutta herralla ei ollut mitään ideaa juonen suhteen. Niinpä Toni soitti minulle ja käski painua kapakkaan jonkun ihmeen Anssi Rauhalan kanssa, koska meidän pitäisi tehdä hänelle sarjakuva, paljastaa Uusitalo.

– Ensimmäinen juonikuvio syntyi sitten tuon kostean illan aikana. Pyrimme parodioimaan sarjakuvalla vanhoja puhdasotsaisia sankaritarinoita, joissa on yltiöhyveellisiä päähenkilöitä ja joissa pelastetaan jaloja asioita, kuten joulu. Toisaalta minua oli myös pitkään kiehtonut joulupukin yhteiskunnallinen funktio, Uusitalo jatkaa pilke silmäkulmassa.

– Halusimme supersankarin, jolla on hirveästi epämuodostuneita lihaksia sekä tukka, joka on lakattu monumentaaliseksi. Hahmolla piti olla myös mahdollisimman typerä nimi. Nimeen antoi viimeisen kimmokkeen se, että Hypiksellä on niin laaja rintakehä, että hän näyttää siltä kuin hyperventiloisi koko ajan. Ja onhan hyper aina kovempi juttu kuin super, Rauhala naurahtaa.

HypisRauhalaosaWEB– Ryhdyitte siis tekemään stereotyyppistä supersankaria, jolla on kaikki hahmon tyypilliset piirteet. Mutta sinänsä huvittavaa, että eipä taida maailmassa olla kovin montaa sankaria, joka näyttäisi samalta kuin Hypis. Paitsi ehkä Kari Sihvosen hyvässä 45 asteen nousukiidossa oleva Kapteeni Kanki, heittää Petri Hiltunen väliin.

Ensimmäinen Kapteeni Hyperventilaattorimies -sarjakuva osoittautui niin suosituksi, että jatkoa seurasi. Pian mukaan tarttui myös muita tekijöitä.

Paisuu kuin pullataikina

Puhtoinen sankari sai synkempiä sävyjä Petri Hiltusen hypättyä kelkkaan mukaan. Nyt tarinoihin haettiin innoitusta jenkkisarjakuvan tummanpuhuvilta uudistajilta, Alan Moorelta ja Frank Milleriltä. Todellisuus ei enää ollutkaan niin yksinkertainen kuin alkujaan oli näyttänyt. Kun pintaa vähän raotti, löytyi tasoja, jotka kyseenalaistivat kaiken aiemmin nähdyn.

HypisHiltunen3WEBUusitalo-Hiltunen-parivaljakon ensimmäinen yhteistyö oli Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/89 julkaistu Poismenneet ystävät. Sen alkuun oli tietysti saatava mustalle pohjalle painettu esipuhe, sillä sellainen oli myös kaikissa amerikkalaisissa supersankarialbumeissa. Niissä kehua retosteltiin maasta taivaaseen surkeimmatkin sarjakuvatekeleet.

Osa lukijoista ei sisäistänyt Ari Veintien kirjoittaman tekstin satiirisia tasoja, vaan luuli tekijöiden seonneen lopullisesti. Suuri Kurpitsa -lehden arvostelija kutsui esipuhetta jopa ”tyrmistyttäväksi”!

Lue loppuun →

Elokuvat – Ex Machina

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , ,

EcMachinaJulisteWEBEx Machina

On sinänsä positiivista, että teattereihin livahtaa aina toisinaan pienimuotoisia scifi-elokuvia, joiden tarkoitus on luodata älykkäitä teemoja. Harmillisen usein nuo leffat pettävät kuitenkin premissinsä ja sortuvat typeryyden turuille. Näin käy myös kirjailijana ja käsikirjoittajana kunnostautuneen Alex Garlandin esikoisohjaukselle, Ex Machinalle.

Caleb (Domhnall Gleeson) on nuori ohjelmoija, joka kutsutaan maailman tehokkaimman internet-hakukoneen kehittäneen Nathanin (Oscar Isaac) syrjäiseen tutkimuskompleksiin. Ryyppäämään taipuvainen Nathan on kehitellyt vallankumouksellista tekoälyä, ja Calebin tehtävänä on testata luomuksen inhimillisyyttä Turingin testiä varioivissa olosuhteissa.

Avaksi (Alicia Vikander) nimetty keinoäly majailee naismaisessa robottivartalossa, jonka mekaanisuutta korostavat läpinäkyvät pinnat, jotka paljastavat laitteen sisäiset rakenteet. Omiin asuintiloihinsa suljetun Avan kasvot, ilmeet, liikkeet ja puheet ovat kuitenkin hämmentävän ihmismäisiä. Kone jopa harrastaa piirtämistä ja kykenee vetoamaan Calebin tunteisiin.

ExMachina2WEBNäistä lähtökohdista olisi lupa odottaa kiinnostavaa pohdintaa ihmisen ja tekoälyn suhteesta, tietoisuuden määritelmistä, singulariteetin käsitteestä sekä keinoälyn angstista ja elämänhalusta. Elokuva myös sivuaa kaikkia näitä teemoja, mutta ei pääse yhdessäkään pintaa pidemmälle.

Sen sijaan keskiöön nousevat Nathanin ja Avan pelit ja juonittelut, joilla kaksikko manipuloi Calebia omia tarkoitusperiään varten.

Kokonaisuuden uskottavuutta syö Nathanin luonnekuva. Eksentrinen keksijätyyppi on korvattu viinaan menevällä nyrkkeilijäpervolla, joka alistaa japanilaista naispalvelijaansa (Sonoya Mizuno) – tämän hahmon on vaikea kuvitella keksineen mitään vodkapulloa kummempaa.

Lisäksi juonen yllätyksiksi tarkoitetut käänteet ovat joko ennalta-arvattavia tai suorastaan tyhmiä. Asiaa ei auta, että elokuvan musiikki lataa suurta draamaa kovin mitättömiin tilanteisiin.

ExMachina3WEBEx Machinassa on moni yksityiskohta myös kohdallaan. Jo kliinisiä muotoja varioiva huippumoderni rakennus ja sitä ympäröivä villi luonto metsineen ja majesteetillisine vuorineen rakentaa hyvää metaforaa filmin sisällöstä. Sommitelma myös korostaa tarinan klaustrofobista ilmapiiriä, joka peilailee Garlandin kirjoittaman ja Danny Boylen ohjaaman Sunshine-elokuvan tunnelmia. Lisäksi Avan toteutus yhdistettynä hänen liikkeistään lähteviin pieniin ääniin on täysosuma.

Garlandilla on selvästi kunnianhimoa, mutta ei kykyä sukeltaa teemojensa ytimeen. Tässäkin muodossa Ex Machina on silti kiinnostavampi kuin suurin osa maailmaan pukatuista tieteiselokuvista – mikä on vallan ärsyttävä huomio.

Toni Jerrman

Kirjat – Kate Atkinson: Elämä elämältä

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , ,

KateAtkinsonElamaElamaltaWEBKate Atkinson
Elämä elämältä
Life After Life
Suom. Kaisa Kattelus. Schildts & Söderströms

Kate Atkinsonilta suomennettiin parikymmentä vuotta sitten kummanpuoleinen romaani Ihmiskrokettia, jossa samaan tarinaan mahtui aikahyppyjä, ufo-olentoja, muodonmuutoksia ja rinnakkaistodellisuuksia. Tuoreessa vaihtoehtomikrohistorioita käsittelevässä teoksessaan kirjailija palaa aikahyppyjen ja rinnakkaistodellisuuksien pariin. Pienten valintojen ja sattumien suurta vaikutusta tutkaileva romaani on läheistä sukua myös sellaisille elokuville kuin Sliding Doors, Juokse Lola! ja Päiväni murmelina.

Vuonna 1910 Sylvie Toddin kolmas lapsi kuolee synnytyksessä, koska lääkäri ei ehdi ajoissa paikalle. Aloitetaanpa alusta. Lääkäri selviääkin matkastaan viivytyksittä ja saa lapsen hengen pelastettua. Tyttö, Ursula, kuolee tapaturmaisesti 4-vuotiaana. Aloitetaanpa alusta.

Kirjan alkupuoli muodostaa hienon kuvauksen elämän hauraudesta. Pientä lasta vaanii vaara jos toinenkin, mutta mitä useamman onnistuu välttämään, sitä todennäköisemmin elää paljon kauemmin. Mitä, jos sisäkkö ei olisikaan lähtenyt kaupungille juhlimaan eikä olisikaan tuonut tappavaa influenssaa tullessaan?

Ursulan elämät ovat kerta kerralta pidempiä, koska rinnakkaiset todellisuudet tai jo kertaalleen eletyt elämät vuotavat informaatiota. Tytöllä on voimakkaita dejà vu -tuntemuksia ja ennakkoaavistuksia, jotka auttavat häntä välttämään aiemmat kohtalonsa. Sisäkkö ei lähde kaupungille juhlimaan, jos hänet tuuppaa ajoissa portaita alas.

Kun Ursula on selvinnyt hengissä lapsuudestaan, Elämä elämältä kehittyy viime vuosisadan alkupuolen ajankuvaksi ja sukutarinaksi, jonka painopisteiksi nousevat naisen asema ja sodan kauheudet. Vähitellen Ursula muuttuu yhä tietoisemmaksi historian kulusta ja omista mahdollisuuksistaan, ja lopulta mikrohistoria kääntyy makrohistoriaksi.

Jos vähäisillä sattumuksilla on iso vaikutus ihmiselämään, voi yksittäisellä ihmisellä olla merkittävä vaikutus koko maailman tilaan. Miten paljolta kärsimykseltä olisikaan vältytty, jos joku olisi tappanut Hitlerin jo ennen hänen valtaantuloaan? Ursulalle kysymys ei ole turhaa spekulaatiota vaan jotakin, mitä voi yrittää.

Ovelimmillaan Atkinson on, kun uudet elämät paljastavat henkilöiden ja taustojen syvempiä merkityksiä, jotka ovat aiemmilla kerroilla jääneet hämäriksi. Kerronnan tehoja syövät kuitenkin jokseenkin väritön kieli ja tietty yllätyksettömyys. Romaani paljastaa jo alussa isoimman juonenkäänteen ja perusideansa, mikä saa loppuhuipennuksen – jos sellaisesta edes voi puhua – tuntumaan lähinnä antikliimaksilta. Kirja kuitenkin kysyy, ymmärrämmekö me historiaa riittävän hyvin tunnistaaksemme sen todellisia vaikutussuhteita. Nykyhetkestä puhumattakaan.

Jukka Laajarinne

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/14.

Elokuvat – Rakkautta & Anarkiaa -klassikko

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut, Klassikko , , , , , , , , , , , , ,

AachiSsipakJulisteWEBRakkautta & Anarkiaa
Aasiasta kajahtaa

Suomen muikein elokuvatapahtuma, Rakkautta & Anarkiaa -festivaali, on noteerattu Tähtivaeltajassa jo vuodesta 1989 lähtien. Syystäkin, sillä näin avartavaa katsausta elokuvailmaisun eri muotoihin ei Suomessa ole muualla tarjolla. Alkuaikojen laaja-alaisempien artikkelien jälkeen olemme keskittyneet raportoimaan erityisesti festareiden aasialaistarjontaan, sillä juuri Rakkautta & Anarkiaa on ensimmäisenä esitellyt suomalaisyleisölle niin Hongkongin visionäärit, animen mestarit kuin muut Aasian suunnalta ponnistavat filmihntekijät. Ja hyvin pidettiin kuti tällä saralla myös festareiden 20-vuotisjuhlilla, joita vietettiin vuonna 2007.

Ohessa parhaita paloja Tähtivaeltajassa 4/07 julkaistusta Rakkautta & Anarkiaa -raportista – sillä hyvät elokuvat eivät vanhene koskaan!

Anime

Tekkonkinkreet2WEBTähtivaeltajassa useaan otteeseen ylistettyyn Taiyo Matsumoton Black & White -mangaan perustuva Tekkonkinkreet-anime (2006) räjäyttää pään. Upealla animoinnilla toteutettu elokuva noudattelee uskollisesti niin alkuperäisen teoksen huikeaa juonta kuin omintakeista graafista asuakin. Liike, värit, äänet ja hämmästyttävän yksityiskohtaiset kaupunkitaustat vain lisäävät kokonaisuuden rikkautta. Täyteläistä hurmosta!

Leffan sydämessä on kaksi kovaa katulasta, Black ja White. He pomppivat Treasure Townin kaduilla, katoilla ja sivukujilla kuin omistaisivat koko kaupungin. Tasapaino uhkaa kuitenkin järkkyä, kun yakuza-jengi päättää ottaa paikkakunnan haltuunsa. Ja tämän päämäärän saavuttamisessa ei keinoja kaihdeta.

Tekkonkinkreet3WEBKuulostaa ehkä moneen kertaan nähdyltä, mutta Tekkonkinkreet on jotain aivan muuta. Vanhassa autonrämässä asustelevien Blackin ja Whiten hahmoihin on onnistuttu upottamaan sellaista inhimillisyyttä, että harvoin kokee. Erityisesti iloluontoinen White on naiivissa viattomuudessaan valloittava. Myös poikien keskinäinen ystävyys on hienosti kuvattu, kumpikaan ei tule toimeen ilman toisen tukea. Mutta kohtalo voi olla kovinkin karhea.

Tekkonkinkreet1WEBHuikeiden kamera-ajojen tukema, villisti kulkeva tarina ei tunnusta minkäänlaisia lajityyppien rajoja. Aivan luontevasti juoneen uppoaa niin draaman, toiminnan kuin fantasiankin piirteitä. Söpöilyyn ei kuitenkaan sorruta missään vaiheessa, vaikka tunteita soitetaankin vahvasti. Kasvaminen ja pärjääminen, valinnat ja moraali, yhteys ja menetys, niistä on elämä tehty.

Tekkonkinkreet on julma ja kaunis kaupunkisatu aikuisille. Monitasoinen, vertauskuvallinen taideteos, joka tarttuu kraivelista eikä päästä enää koskaan irti. ”Hello, this is Japan, planet Earth. Agent White is calling.”

Satoshi Kon on kunnostautunut animaatioilla, joissa toden ja harhan rajaviiva on vähintäänkin häilyvä. Hyviä esimerkkejä tästä ovat niin Perfect Blue (Tähtivaeltaja 4/98), Millennium Actress (4/05) kuin Paranoia Agentkin (1/05). Myös miehen uutuus, Suomessa jo dvd-levityksessäkin oleva Paprika (2006), syöksyy saumattomasti reaalimaailmaan sekoittuvien unikuvien pyöritykseen.

Paprika2WEBPsykoterapian tarpeisiin suunnitellulla laitteella on mahdollista nauhoittaa unia ja jopa päästä sisään toisten ihmisten unikuviin. Kokeiluasteella olevan teknologian hyödyt ja haitat asettuvat kuitenkin uuteen valoon, kun muutama prototyypeistä päätyy vääriin käsiin. Pian tuntematon kaappari sekoittaa laitetta käyttäneiden tutkijoiden elämän, eivätkä nämä enää tiedä, milloin ovat kiinni todellisuudesta ja milloin omalla omituisella logiikallaan toimivien painajaisten pauloissa. Pasmoja sekoittaa myös naistutkija Atsuko Chiban sivupersoona Paprika, outoa tappotapausta selvittävä poliisi sekä unien yksityisyyden ylimmäksi vartijaksi julistautunut tutkimuslaitoksen johtaja.

Paprika1WEBAlitajunnan logiikalla kulkeva tarinointi pistää aivot sopivasti ylikierroksille. Useammankin katsomiskerran kestävä mysteerijuoni on sisäisesti koherentti ja tarkkaan harkittu, täynnä hienoja nyansseja ja koukuttavia yksityiskohtia. Hyväntahtoista huumoria ja aiheeseen istuvia lukuisia elokuva- ja populaarikulttuuriviitteitäkään unohtamatta. Ihastusta herättää myös filmin toteutus, joka tulvii värejä, energiaa sekä lähtemättömästi mieleen painuvia surrealistisia visioita. Jo kaupungin kaduilla marssiva spektaakkelimainen sirkuskulkue on ihan huippu – mutta vieläkin jysäyttävämpää tavaraa on luvassa. Fantastista!

AachiSsipak1WEBArmottomat määrät ylistystä ansaitsee myös Etelä-Koreasta saapuva Aachi & Ssipak (2006). Tämä adrenaliinipiikki nuijii katsojan nauruhermot muussiksi rienaavalla tarinallaan sekä käsittämättömän turboahdetuilla toimintakohtauksillaan. Ei tämä voi olla tottakaan.

Tulevaisuudessa vanhat energiamuodot on käytetty loppuun. Uudeksi energianlähteeksi on keksitty paska. Jokaisen ihmisen peräaukkoon on asennettu anturi, joka paljastaa, kuinka ison tortun hän vääntää – mitä suurempi, sen parempi. Palkkioksi on luvassa annos jätskinnäköisiä huumetikkuja, joista koko kansa on riippuvainen.

AachiSsipak3WEBValitettavasti tikkunekut ovat myös synnyttäneet erehdyttävästi smurffeja muistuttavien sinisten vaippamutanttien lauman. He eivät kykene enää paskantamaan, mutta ovat totaalisesti koukussa huumepuikkoihin. Niinpä nämä raskaasti aseistetut pikkupirut ovat tämän tästä ryöstelemässä huumekuljetuksia. Ja sitten päät räjähtelevät, veri lentää ja ruumiita tulee enemmän kuin yhdessäkään toisessa elokuvassa ikinä. Voihan laittomat anuksenkäyttäjät!

AachiSsipak4WEBHengästyttävän vauhdikkaiden ja futurististen väkivalta-aarioiden lomassa kuljetetaan tarinaa kahdesta pikkudiileristä, joiden bisnekset poukkoilevat vuoristoratamaisesti ylös ja alas. He joutuvat mukaan hallinnon palkkalistoilla olevan kyborgitappajan ja maailmanvallasta haaveilevan smurffipomon väliseen kädenvääntöön, jonka yhtenä kohteena on tuhottomasti kakkapisteitä tuottava bimbo tyttö. Ja eikun lisää pökköä pesään!

Riemastuttavasti etenevän leffan avuja ovat vinkeän liioiteltu hahmostailaus sekä mukaan ripotellut kohtaukset, joissa parodioidaan tunnettuja elokuvia aina Teräsmiehestä Indiana Jonesiin ja Piinasta Pulp Fictioniin. Aivotonta piripirteyttä koko rahan edestä. Voiko sitä ihminen muuta toivoa. Wautsi wau!

Lue loppuun →

Uutiset – Tähtifantasia-palkinnon ehdokkaat julkistettu

tonitahtivaeltaja Uutiset , , , , ,

TFPEkirjankannetWEBTähtifantasia-palkintoehdokkaat 2015 julkistettu

Helsingin Science Fiction Seura ry jakaa vuosittain Tähtifantasia-palkinnon parhaalle suomennetulle fantasiakirjalle. Vuoden 2014 käännösteoksista asiantuntijaraati on valinnut palkintoehdokkaiksi viisi fantasiakirjallisuuden monimuotoisuutta heijastavaa kirjaa.

– Kate Atkinson: Elämä elämältä (Schildts & Söderströms, suom. Kaisa Kattelus) – ”Lämmöllä ja näkemyksellä kerrotut vaihtoehtoiset elämänkulut haastavat miettimään minuuden ja historian sattumanvaraisuutta sekä arjen tekojen arvoa.”

– Robert W. Chambers: Keltainen kuningas (Basam Books, suom. Jussi Korhonen) – ”Kauhuromantiikan klassikkoteoksen vihjaileva arvoituksellisuus ja mestarillinen tunnelmakuvaus jäävät pysyvästi mieleen.”

– Machado de Assis: Kuolematon ja muita novelleja (Sammakko, suom. Pirkka Valkama) – ”Maagisen realismin edelläkävijän hauskat ja terävänäköiset kertomukset paljastavat ihmisluonteen ikuisia hullutuksia.”

– Terry Pratchett: FC Akateemiset (Karisto, suom. Mika Kivimäki) – ”Ryhmäkuntaisuus ja suvaitsemattomuus saavat kyytiä humoristisessa jalkapalloromaanissa, jälleen yksi helmi teossarjassa, jonka arvo tulee säilymään.”

– Liz Williams: Kultainen lohikäärme (Like, suom. Sirje Niitepõld) – ”Omaperäisesti tulkittu kiinalainen tarusto, satiirinen näkymä taivaan ja helvetin byrokratioihin ja kiinnostava henkilökuvaus antavat puitteet fantastisen viihdyttävälle lukukokemukselle.”

Tähtifantasia-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat kriitikko Jukka Halme, kriitikko Aleksi Kuutio, kirjailija ja kustannustoimittaja Anne Leinonen sekä fantasiaharrastaja, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä.

Palkinnon saaja julkistetaan kesäkuussa.

Viime vuonna palkinnon voitti Bruno Schulzin novellikokoelma Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013). Teoksen on suomentanut Tapani Kärkkäinen.

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit